Kaupunkipolitiikkaa vai mitä

Keskustavetoinen aluepolitiikka on tullut suomalaisille tutuksi, mutta mitä tarkoittaa kaupunkipolitiikka, josta kaikki nyt haluavat puhua? Onko se kaupunkisuunnittelua, maaseutuvihaa, raskaan teollisuuden halveksuntaa, urbaanin keskiluokan mielistelyä vai mitä? – Vastaan heti alkuun, ettei ole!

Miksi keskuskaupunkien erityistarpeisiin sitten pitäisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että yhä useampi ihminen muuttaa yhä suurempiin kaupunkeihin, ja kasvava osa kansantuotteesta syntyy kaupunkiseuduilla. 

Kaupunkipolitiikkaa tekevät kaupungit itse määritellessään toimintaansa ja ohjatessaan resurssejaan. Ovat ne siitä aina tietoisia tai ei, kaupunkipolitiikkaa tekevät myös ministeriöt, eduskunta, EU, YK ja kansainväliset rahoituslaitokset. Yhä useampi taho, yksityinenkin sektori, on alkanut ymmärtää kaupunkien roolin itsenäisinä toimijoina ja toimintaedellytysten turvaajana.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa paikallishallinnolla on lähes kaikki samat vastuualueet kuin kansallisvaltiolla – lukuunottamatta lainsäädäntöä, oikeuslaitosta, poliisitointa ja maanpuolustusta. Ulkopolitiikan ajateltiin aiemmin olevan diplomaateille rajattu pelikenttä, mutta kaupunkien globaalit verkostot ovat nykyään aktiivisen vuoropuhelun foorumeita. Kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti, ne tekevät kehitysyhteistyötä ja kotouttavat maahan-muuttajia. Paikallishallinnolla on edustus EU:ssa ja joissakin YK-prosesseissa.

Kaupunkipolitiikka ei ole vain paikallista vaan myös maailmanlaajuista. Maanosasta riippumatta kaupungit ratkaisevat päivittäin samoja kysymyksiä: Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kasvavalle väestölle? On aika yleispätevä nyrkkisääntö, että mitä demokraattisempi yhteiskunta, sitä enemmän vastuuta ja veronkanto-oikeutta on delegoitu paikallishallinnolle.

Mahdollisen sote-ratkaisumallin yhteydessä pitää muistaa, että uudet maakunnat olisivat osa paikallishallintoa, vaikka ne vielä näyttävätkin enemmän valtion hallinnolta. Vahvan veronkanto-oikeuden turvin suomalaiset kaupungit ovat olleet kansainvälisillä lainamarkkinoilla unelma-asiakkaita. Jos kuitenkin yli puolet veroäyreistä ja isoja kiinteistöjä katoaa soten myötä valtion salkkuihin, kaupungit tarvitsevat jatkossa takuumiehiä investointiensa vaatimille lainoille.

Kun mietitään, miten kestävän kehityksen globaalit tavoitteet täytetään, esimerkiksi voi ottaa ilmastonmuutoksen pysäyttämisen. Valtionpäämiehet kyllä allekirjoittavat sopimuksia ja ministeriöt lähettävät ohjeita, mutta käytännön toteutuksessa kaupungeilla on iso osa. Kiirehtiikö valtio apuun?

Joihinkin pääkaupunkiseudun raideinvestointeihin valtio on toki osallistunut, mutta ruuhkamaksuja raamittavaa lainsäädäntöä ei näy syntyvän. Tiehallinnon tiukka omistajan ote syvälle kaupunkirakenteeseen leikkaavista moottoriteistä on surkuhupaisa. Nykyhallituksen lepsu hyväksyntä hajarakentamiselle lyö joka tapauksessa kaikkia hyviä tavoitteita korvalle.

Ilmastopolitiikan vaatimukset näkyvät kaikkialla, esimerkiksi julkisessa hankintapolitiikassa. Kaupungit ovat merkittävä asiakas yksityiselle sektorille ja voivat niin halutessaan tukea ostoillaan innovatiivisten tuotteiden ja palveluiden pääsyä markkinoille. Tai elinkeinopolitiikassa: onko kaupungeilla porkkanoita yrityksille, jotka sitoutuvat paitsi julkisen liikenteen asiakkaiksi ja uusiutuvan energian käyttäjiksi, myös veroparatiisien välttäjiksi ja vajaatyökykyisten henkilöiden työnantajiksi?

Kaupunkipolitiikassakin on muotivirtauksensa. Jo vuosia monen kaupungin strategiassa on ykköstavoitteeksi määritelty kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tarkoitetaan kolmea asiaa: lisää ulkomaisia sijoituksia tuotantolaitoksiin tai pääkonttoreihin, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”. Kansainvälistä luovaa luokkaa on houkuteltu vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla, tapas-baareilla ja cappuccinokahviloilla, joista tietysti vähemmänkin luovat ovat saaneet nauttia, sikäli kuin rahat ovat riittäneet.

Nyt aletaan oivaltaa, ettei kaupunkien ja koko maan elinkeinoelämän kehitys vaadi vain intialaisia huippujohtajia, vierailevia professoreita ja Slush-nörttejä vaan myös ruohonjuuritason tekijöitä. Kummatkin tarvitsevat, paitsi työlupia myös peruspalveluita ja katon päänsä päälle, yhdet luksuskämpän mutta paljon useammat kohtuuhintaisen vuokra-asunnon. Asuntopolitiikka on sekä kansainvälisen kilpailukyvyn, elinkeinopolitiikan että koko kaupunkipolitiikan ytimessä. Siinäkin hallituksen säätämä lisäbyrokratia ara-asuntojen asukasvalintaan on elämälle vierasta.

Kaupunkipolitiikan suuren kuvan voi hahmottaa niin, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se menestyy myös kansainvälisissä vertailuissa, kuten Helsinki on osoittanut. Valtion näkökulmasta kaupunkien etu on kaikkien etu.

(Julkaistu SAFAn blogissa syyskuussa 2017)

Käänteisen syrjinnän strategia

Kaupunkien tulevaisuudesta maalataan mielellään visioita, joissa toinen toistaan korkeammat tornit kurkottavat pilviin. Harvemmin esitellään kuvia slummiutuneiden kaupunginosien autiotaloista ja villiintyneistä puutarhoista.

Kiinnostavampaa kuin miltä kaupungit saattaisivat näyttää, on yrittää hahmottaa, mitkä voimat ovat muutoksen takana ja miten niihin pitäisi reagoida.

Ei vaadi suurta viisautta ennustaa, että vahvimpia ilmiöitä ovat kaupungistuminen, ilmastonmuutos, monikulttuurisuuden lisääntyminen ja väestön ikääntyminen. Suomessa muistutetaan, että 2030-luvulla maan väestönkasvu on pitkälti maahanmuuton varassa.

Maailma ei muutu erillisissä siiloissa vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää uutta energia-ajattelua, mikä taas muuttaa tuotantoa ja kulutusta, joihin digitalisaatiokin vaikuttaa. 

Koulutusvaatimukset muuttuvat, uusi työ on entistä useammin kasvukeskuksissa. Eriarvoisuus korostuu kaupungeissa, joihin muutetaan niin oman maan sisältä kuin rajojen takaa.

Vaikka tulevaisuuteen suunnattu katse etsii huikeita visioita, kaikki ei muutu. Ihmisen perustarpeet pysyvät entisellään. Elämä kukoistaa huomennakin lukemattomissa vuosisatoja vanhoissa kaupungeissa, jotka ovat kyenneet jatkuvasti sopeutumaan teknologian muutoksiin.

Eriarvoistumiskehitystä väitetään joskus näköharhaksi. Valtioneuvoston kanslian tuoreessa raportissa todetaan, että vaikka ”Suomessa sosiaalisen sekoittamisen perinne asuinalueilla on osaltaan hillinnyt segregaatiota tehokkaasti, on pieni- ja suurituloisten välinen alueellinen eriytyminen vahvistunut 2000-luvulla useiden tekijöiden myötävaikutuksella. Etninen ja sosioekonominen segregaatio näkyvät suomalaisissa kaupungeissa.”

Yksi Helsingissä hyväksi todetuista paikallispolitiikan keinoista on koulujen positiivinen diskriminaatio eli ”käänteinen syrjintä”. Asunto-ohjelmien tavoite on, ettei millään alueella olisi pelkkiä kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja eikä liioin vain kalliita kovan rahan asuntoja.

Epäilemättä tulevaisuuden kaupunkien menestys edellyttää isoja investointeja energiantuotantoon ja -jakeluun, liikkumisen ja asumisen rakenteisiin, tietojärjestelmiin ja koulutukseen. Mutta ellei sosiaalista ja alueellista eriytymistä saada pysähtymään, urbaanin elämäntavan raamit jäävät ahtaiksi.

FAKTALAATIKKO

Uudenmaan liitossa on kartoitettu maakunnan tulevaisuuteen vahvimmin vaikuttavia muutostekijöitä:

-          ilmastonmuutos ja resurssien niukkuus

-          teknologian murros ja digitalisaatio

-          alustatalous ja palvelullistaminen

-          globalisaation uudet muodot

-          työn muutos

-          moninaistuvat elämäntavat ja arvot

-          eriarvoistuminen

-          kaupungistuminen

-          muuttoliike ja työvoiman liikkuvuus

-          ikääntyminen ja huoltosuhde. 

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa lokakuussa 2017)

Paikallinen on globaalia

Kevään vaaleissa valitut valtuutetut päättävät parhaillaan kaupunkistrategioista alkaneelle nelivuotiskaudelle. Kansainvälinen on syksyn ehdoton muotiväri.

Espoo haluaa olla Suomen kansainvälisin kaupunki ja nostaa englannin kolmanneksi viralliseksi asiointikieleksi. Helsingin tavoite on olla Euroopan kiehtovimpia sijaintipaikkoja uutta luovalle startup-toiminnalle ja maailman parhaiten digitalisaatiota hyödyntävä kaupunki. ”Kansainvälisyys on arvo sinänsä, mutta myös elinkeinopolitiikan keskeinen tavoite” Helsingille. ”Työperäistä maahanmuuttoa ja sen osuutta kokonaismaahanmuutossa pyritään kasvattamaan.”

Yhteen aikaan kaikkien kaupunkien strategioissa oltiin portteja idän markkinoille tai pyrittiin piilaaksoiksi. Monien ykköstavoite on yhä kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tarkoitetaan kolmea asiaa: ulkomaisia sijoituksia tuotantolaitoksiin tai pääkonttoreihin, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”. Luovaa luokkaa on houkuteltu vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla ja cappuccinokahviloilla, joista vähemmänkin luovat ovat saaneet nauttia, jos rahat ovat riittäneet.

Kaupunkien ja maan elinkeinoelämän kehitys vaatii sekä intialaisia huippujohtajia, vierailevia professoreita ja Slush-nörttejä että opiskelijavaihtoa ja ruohonjuuritason tekijöitä. Kaikki tarvitsevat, paitsi työlupia myös peruspalveluita ja katon päänsä päälle, yhdet luksuskämpän mutta paljon useammat kohtuuhintaisen vuokra-asunnon.

Nykyajan maailmankartta muodostuu kaupunkien verkostoista. Kaupungit sekä kilpailevat keskenään että oppivat toisiltaan. Niiden perustehtävät ja ongelmat ovat kaikkialla yllättävän samanlaisia. Siksi ne ovat myös yhtenäinen markkina-alue ylikansallisille yrityksille, jotka myyvät esimerkiksi tietotekniikkaa, vesihuoltoa, energiantuotantoa, jätehuoltoa, joukkoliikennettä tai terveyspalveluita.

Kansallisten raja-aitojen kaatuminen rahoitusjärjestelmien ja maailmankaupan tieltä, tuotanto- ja kulutusprosessien globalisoituminen, ilmastonmuutoksen monet vaikutukset, tietovirtojen digitalisoituminen, maaltamuutto tai pakolaisuus asettavat Suomenkin kaupungit päivittäin uusien kysymysten eteen.

Välillä jo kyllästyttiin sanontaan Think global, act local! –  Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti! Nyt tiedetään, että se toimii myös toisinpäin: Think local, act global!

Faktalaatikko

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 60 prosenttia maailman 19,5 miljoonasta pakolaisesta ja 80 prosenttia maailman 34 miljoonasta maansisäisestä pakolaisesta etsii turvaa ja tulevaisuutta nimenomaan kaupungeista. Samalla kun vauraissa länsimaissa opetellaan kotouttamista, köyhien maiden kaupunkeihin saapuu satojatuhansia ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan kotiseudultaan. 

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa syyskuussa 2017)

Kotiseutu kaupungissa

Suomen Kotiseutuliitto nimesi äskettäin Vuoden kaupunginosan. Nyt tunnustuksen sai Vuosaari, Hämeenlinnan kokoinen Helsingin lähiö. Kotiseutupäivillä Jyväskylässä pohdittiin myös rakennetun ympäristön merkitystä.

Sanassa ’kotiseutu’ häivähtää mennyt maailma. Kuin kaivattaisiin maisemaa, jossa viljapelto aaltoilee ja ”pilven varjot vaeltavat” veden peilissä. ”Mä näitä nähden aattelen mun omaa sieluain”, Johan Ludvig Runeberg kirjoitti 1833 julkaistussa runossaan.

Nykyaikaan istuu paremmin maailmanmatkaajien tapa sanoa, että koti on siellä, mihin hattunsa kulloinkin ripustaa. ”Wherever I lay my hat that's my home”, lauloi Marvin Gaye.

Jos pääkaupunkiseudulla asuvalta ihmiseltä aiemmin kysyi hänen kotiseutuaan, vastaus oli ehkä Kainuu tai Savo. Nyt se on Vuosaari, Viherlaakso tai Koivukylä. Luonnonmaiseman ja kotiseudun tilalle, ainakin niiden rinnalle on tullut urbaani lähiympäristö ja kotipaikka.

Ihmisellä on tarve juurtua ja kuulua johonkin, ei vain kerran elämässään vaan yhä uudestaan. Vaikka olisi asunut jossakin kaupungissa vain lyhyen aikaa, kun sinne vuosien jälkeen palaa, tuntuu kuin tulisi kotiin, kuin tapaisi vanhan ystävän. Mistä tuo sielussa läikähtävä tuttuuden tunne syntyy, onkin toinen tarina.

Paikkoihin kerrostuu merkityksiä henkilökohtaisen historian myötä: Tätä katua kuljin kouluun, tuon lehmuskujan tuoksun muistan, tuossa rakennuksessa kävin töissä, tässä talossa oli ensimmäinen oma asuntoni, tuon metron äänen tunnistan. Kotipaikat ovat osa minua.

Kaupunkien jatkuva muutos rikkoo yksilön muistikuvia: miksi katupuut piti kaataa, onko raitiovaunujen pakko kulkea eri reittiä kuin ennen, miksi kaunis talo purettiin mutta ruma korjattiin? Ympäristön ja rakennusten suojelu tasapainottelevat kapinaliikkeiden keskellä. Yksittäiset puut kasvavat uudelleen, mutta rakennetusta historiasta ei voi tehdä kopioita – paitsi lavasteissa.

Rakennussuojelu tuppaa olemaan aina useita vuosikymmeniä myöhässä, ennen kuin käsitys kauneudesta ja arvosta ehtii muuttua. Rakennetun ympäristön historian kerrostumien kasvu kestää vuosisatoja, mutta se on helppo tuhota hetkessä. 

Rakennettua ympäristöä voikin lukea poliittisena tekstinä, kertomuksena siitä päätöksentekoprosessista, jonka tuloksena ympäristö on muodostunut ja jonka arvoja se heijastaa. Minun kotipaikkani ei ole yksin minun.

Faktalaatikko

Uudellamaalla on 26 kuntaa. Täällä ihmisillä ei ole yhtä vahvaa maakuntaidentiteettiä kuin vaikkapa Pohjanmaalla tai Lapissa.

Uudellemaalle on muutettu muualta Suomesta työn perässä, eläkkeellä palataan vanhalle kotiseudulle.

Kaupungeissakin kotipaikka määritellään usein kaupunginosan mukaan. Espoossa puhutaan seitsemästä kaupunkikeskuksesta, Helsingissä kaupunginosia on 60 ja Vantaalla 61.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa elokuussa 2017)

Kaupunkipolitiikkaa vai aluepolitiikkaa?

”Uskooko joku, että maa pärjää paremmin, jos isot kaupungit pärjäävät huonommin?” Näin jyrähti Jan Vapaavuori, Helsingin uusi pormestari. ”Saaristolais- ja maaseutupolitiikkaa juhlitaan erilaisin 10-vuotisjuhlin, mutta kaupunkipoliittista ulottuvuutta on vaikea löytää nykyhallituksen ohjelmasta.”

Mitä se kaupunkipolitiikka oikeastaan on? Sekin sotkee, että suomenkielessä politiikka voi tarkoittaa joko puoluepolitiikkaa tai kehitys- ja toimintaohjelmaa, josta kaupunkipolitiikassa on kyse.

Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei ole ilman kuntia: ne järjestävät päiväkodit ja koulut, terveyskeskukset ja vanhusten hoidon, veden ja viemäröinnin, joukkoliikenteen, kadut ja sillat, puistot ja lenkkipolut, kirjastot ja kulttuuritalot. Monesti sähkön ja lämmön tuottaa kunnan oma energialaitos. Puolustusvoimia kaupungeilla ei ole, mutta ilmasto- ja ulkopolitiikkakin niiden pitää hallita.

Jo pääkaupunkiseudulla kaupungit kilpailevat keskenään sijoituksista, turisteista ja osaavista ihmisistä. Espoo vei Aalto-yliopiston ja pääkonttoreita, Vantaalla on lentokenttä ja Heureka, Helsingissä satamat ja ministeriöt.

Se varsinainen kisa on kuitenkin maailmanlaajuista: minne turistit haluavat matkustaa, missä pidetään parhaat konferenssit, minne suuryritykset tai järjestöt sijoittavat toimipisteensä, missä on huippuyliopistot.

Samalla vertaillaan aivan arkisia asioita: voiko vettä juoda hanasta, onko kaduilla turvallista, onko lapsille hyvät koulut, voiko terveydenhoitoon luottaa, toimivatko lentoyhteydet ja liikenne, löytyykö sopivia tiloja ja työvoimaa. – Tässä on se mukava puoli, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se pärjää myös kilpailussa.

Valtiolta kaupungit odottavat ymmärrystä roolilleen kehityksen vetureina. Se tarkoittaa esimerkiksi tukea asuntotuotantoon, raideinvestointeihin ja tutkimuslaitoksille, maahanmuuttajien kotoutukseen, jatkokoulutukseen ja kulttuurilaitoksiin. Juuri nyt kaupungit vaativat itselleen lisää liikkumatilaa ja toimivaltaa sote-maakuntauudistuksen ratkaisuissa.

Yhdessä asiassa olen Vapaavuoren kanssa eri mieltä. Maailmalla eivät kilpaile vain kaupungit vaan kaupunkialueet kuten pääkaupunkiseutu. Maakunnat tarvitsevat keskuksen palvelut ja kaupungit niitä ympäröivän maakunnan elinvoiman. Jos jossakin, aluepolitiikassa vastakkainasettelun aika on ohi.

FAKTALAATIKKO

Yhdysvaltain presidentti ilmoitti, että USA irtautuu Pariisissa 2015 solmitusta ilmastosopimuksesta ja että hänet on valittu edustamaan Pittsburghia eikä Pariisia.

Tästä seurasi, että kaupungit eri puolilla maailmaa julistivat sitoutuvansa Pariisin sopimuksen tavoitteisiin. Mukana ovat niin Pariisin kuin Pittsburghin pormestarit.

Siksi myös ilmastopolitiikka on kansainvälistä kaupunkipolitiikkaa.

(Julkaistu  kolumnina Helsingin Uutisissa kesäkuussa 2017)

Kaupunkien tulevaisuus

Kimaltelevia pilvenpiirtäjiä, ketteriä sähköautoja, ilma sakeana pienhelikoptereista, kattopuutarhoja, etätyötä – tällaisia visioita tulevaisuuden kaupungeista usein maalataan.

Konsulttien eri puolille maailmaa piirtämät kuvat ovatkin häkellyttävän samanlaisia riippumatta maan ilmastosta, talousrakenteesta ja elintasosta saati kaupunkien historiasta ja kulttuureista.

Nyt kaivataan taas uljaita tulevaisuusvisioita, aivan kuten 1960-luvulla. Yleensä oletetaan, että muutoksen voimakkain ajuri on teknologian kehitys. Nyt ajatellaan erityisesti digitalisaatiota, tietojärjestelmien tuloa kaikkialle.

Enemmän tai vähemmän varmoiksi arvioituja muutostrendejä ovat kaupungistuminen ja ilmastonmuutos sekä monikulttuurisuus, joka on seurausta maan sisäisistä ja rajat ylittävistä muuttoliikkeistä.  

Kaupungit ja kaupunkialueet kasvavat kaikkialla. Työ kaupungistuu ja vaatii yhä korkeampaa koulutusta. Maatalous ja ruuantuotanto teollistuvat, automatisoituvat ja työllistävät yhä vähemmän ihmisiä. Myös ilmastonmuutos ajaa ihmisiä pois maaseudulta siellä, missä maaperä aavikoituu viljelykelvottomaksi.

Pitkään kuviteltiin, että tietotekniikka mahdollistaisi etätyön ja paikka menettäisi merkitystään, koska yhteydet toimisivat kaikkiin maailmankolkkiin.  Toki mobiililaitteilla hoidetaan työasioita laiturin nokasta, mutta verkostojen hyötyjä hakevat tietotyöläiset hakeutuvat silti toistensa läheisyyteen kaupunkien keskusta-alueille. Kaikista nettifoorumeista huolimatta ongelmien ratkominen, ideoiden kypsyttäminen ja innovaatioiden synty yhä edellyttävät ihmisten kohtaamista kasvokkain.

Ilmastonmuutos pakottaa viisaaseen energiankäyttöön kaikessa toiminnassa. Se muuttaa työn ja tuotantoprosessien luonnetta siinä kuin digitalisaatio. Se vaatii myös liikkumismuotojen tehostamista ja kaupunkirakenteen tiivistämistä, mitä ylikorkea rakentaminen ei kuitenkaan ratkaise. Torni näet vaatii aina ympärilleen tyhjää tilaa. Pariisin, Berliinin, Kallion tai Töölön perinteinen umpikorttelirakenne on tehokkainta maankäyttöä.

Vanhoja rakennuksia ajanmukaistetaan uusimalla johtoja ja laitteita. Sama pätee kaupunkeihin. Niiden on kestettävä vuosisatoja, vaikka teknologiat vaihtuvat. Ei Roomaa rakenneta uudestaan, vaikka tietojärjestelmät ja liikennevälineet muuttuvat. Kaupunki ja ihmiset pysyvät.

FAKTALAATIKKO

Tulevaisuudentutkijat puhuvat elinympäristön muutoksiin vaikuttavista ilmiöistä:

• Kaupungistuminen ja metropolisaatio.
• Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen rajallisuus. 
• Teknologian muutokset ja digitalisaatio.
• Uusi työ ja globaali työnjako.
• Muuttoliikkeet maan sisällä ja maiden välillä.
• Tuloerojen kasvu ja eriarvoistuminen.
• Elämäntapojen moninaistuminen.
• Teollisuusmaiden väestön ikääntyminen. 

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa toukokuussa 2017)

Kaupunki poliittisena tekstinä

Kaupunkiympäristö ei ole vain suunnittelijoiden ja rakentajien luomus vaan poliittisen päätöksentekoprosessin päätepiste.

Kuvitelkaa, että seisotte valtaväylää ylittävällä jalankulkusillalla. Ajokaistojen välissä on bussipysäkit molempiin suuntiin. Päästäkseen pysäkille jalankulkijan on kiivettävä parin kerroksen verran ylös jyrkkiä portaita ja vielä saman verran alas kapeille laitureille.

Lähistöllä on rykelmä toimistotorneja, joista ihmiset kulkevat kymmenien kilometrien päässä oleville asuinalueille tai pysäköintikenttien ympäröimiin ostoskeskuksiin.

Kenenkään ei tarvitse teille selittää, millainen yhteiskunnallinen näkemys päätöksentekoa on ohjannut. Mistä hyvänsä ylevistä periaatteista onkin puhuttu, todelliset lähtökohdat ovat katsojan silmien edessä.

Onko ajateltu jalankulkijaa ja joukkoliikenteen käyttäjää vai omakotitalossa asuvaa autoilijaa ja kiinteistösijoittajia? Erilaiset etunäkökohdat ovat olleet keskenään ristiriidassa ja vahvin on voittanut.

Jos moottoritiet halkovat kaupunkia, jos asemakaavoista saa poikkeuksia hatarin perustein, jos rakennussuunnitelmia ilmestyy rantapromenadeille tai suojelutaloja puretaan, joku poliittinen enemmistö on käyttänyt valtaansa ja toiset ovat jääneet vähemmistöön.

Siksi kaupunkia voi lukea myös poliittisena tekstinä. Se on asfalttiin ja betoniin valettu, puuhun veistetty ja kiveen hakattu muistio päätöksistä, joita kaupungin muutos on edellyttänyt. Ennen muuta se paljastaa, mistä periaatteista on ”joustavuuden” nimissä poikettu.

Prosessin alkupäässä on näkymättömiin jääneitä päätöksiä esimerkiksi organisaatiomuutoksista, henkilövalinnoista, suunnitteluohjeista, hankintapolitiikasta, kiinteistöpolitiikasta, tonttipolitiikasta, asuntopolitiikasta ja liikennejärjestelmästä. Sitten ovat tulleet kaavoitus, yksittäiset talohankkeet ja katusuunnitelmat.

Vaalien jälkeen on kartoitettu, mitkä puolueet ovat eri kaupunginosien valtapuolueita. Nämä kartat kuvaavat poliittisen prosessin alkupistettä. Kenen edut tulevat olemaan etusijalla? Suunnitellaanko kaupunkiympäristöä autoilijoille vai joukkoliikenteen käyttäjille? Rakennetaanko asuntoja sijoittajille vai kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tarvitsijoille?

Monikanavaisessa informaatiotulvassa kykymme lukea rakennetun ympäristön tarinaa on kadonnut. Oppisimmeko taas lukemaan?

FAKTALAATIKKO

Kuntavaalien tulos heijastaa pääkaupunkiseudun kaupunkien erilaisia poliittisia profiileja ja toisistaan poikkeavaa kaupunkirakennetta. Se ei lupaa nykyistä parempaa pks-yhteistyötä.

Espoo: kokoomusvaltainen hajautunut autokaupunki.

Vantaa: kylien ja radanvarren lähiöiden demarikaupunki.

Helsinki: sinivihreä kauniiden ja rohkeiden korttelikaupunki.

Kaksi viidestä ei äänestänyt. Mikä on heidän kaupunkinsa?

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa huhtikuussa 2017)

Seitsemän asuntokysymystä

Jokaisessa asuntokysymystä käsittelevässä seminaarissa joku alustajista muistuttaa, että jo Zacharias Topelius päivitteli Helsingin asuntopulaa. Miten ihmeessä se ei koskaan ratkea? 

•  Jos kaupunki kasvaa, asuntoja on melkein aina liian vähän. Ja ellei tarjonta vastaa kysyntää, hinnat nousevat.

Miksi kaikki ihmiset pakotetaan muuttamaan Helsinkiin?

• Ketään ei pakoteta muuttamaan tänne! Mutta ihmiset haluavat asua Helsingissä, mikä tarkoittaa, että tämä on vetovoimainen ja elinvoimainen paikka, mikä on hieno asia.

Miksei kaavoiteta riittävästi asuntotontteja? Tämä on vuodesta toiseen toistuva syytös. 

• Helsingissä kaavoitetaan nykyään niin, että kynät savuavat. Tontteja on varastossa reilusti yli vuosittaisen tarpeen. On sitten toinen juttu, ovatko jotkut tontit rakentajille mieluisempia kuin toiset. Sitä paitsi viime syksynä kaupunginvaltuustossa hyväksytyn, vuoteen 2050 tähtäävän yleiskaavan tarkoitus on nimenomaan varmistaa tonttien riittävyys.

Miksi asunnot ovat niin kalliita? 

• Viime vuosina on lainaraha ollut halpaa ja kovan rahan asuntorakennuttajat, grynderit, ovat tietenkin käyttäneet suhdannetta hyväkseen ja rakentaneet niin kalliita asuntoja kuin ostajien sielu on sietänyt maksaa. Asunnot ovat aina hyvä sijoituskohde. Siksi niitä on ostettu paljon myös kovan rahan vuokra-asunnoiksi, joissa neliövuokra saattaa olla 10 euroa korkeampi kuin valtion korkotukemissa ara-vuokra-asunnoissa.

Miksei sitten ole rakennettu kohtuuhintaisia ara-vuokra-asuntoja? 

• Hyvä kysymys! Ehkä juuri siksi, että kalliimmatkin asunnot ovat menneet kaupaksi eikä ole kannattanut rakentaa pienemmällä voittomarginaalilla. Toinen syy on, että suuret asuntorakennuttajat Sato ja VVO ovat luopuneet yleishyödyllisyydestä, siis voittoa tavoittelemattomasta toiminnasta, ja siirtyneet kovan rahan markkinoille. Helsingissä toimii enää muutama pieni säätiö ja kaupungin oma asuntorakennuttaja ATT, jotka keskittyvät kohtuuhintaisiin asuntoihin.

Miksei rakenneta entistä pienempiä miniasuntoja, nehän olisivat halvempia? 

• Eivät muuten olisi! Ja Helsingissä on jo nyt pienasuntojen osuus reilusti suurempi kuin missään muussa eurooppalaisessa kaupungissa! Alle 20 neliön miniyksiö saattaa olla opiskelijan ensiasunnoksi aivan mainio, mutta on härskiä ehdottaa, että kenenkään pitäisi asua sellaisessa vuosikausia. Kuvitteleeko joku tosissaan, että markkinat hinnoittelisivat ne 20 neliötä halvemmaksi kuin vaikkapa 35 neliötä? Pienasunnossahan tarvitaan kuitenkin lähes yhtä paljon kalliita märkätilojen ja keittiön neliöitä kuin vähän isommassa.

Miksei pureta normeja, että saataisiin halvempia asuntoja? 

• Tätäkin väitettä toistetaan jatkuvasti. Esteettömyysvaatimukset nostetaan erityisen mielellään tikunnokkaan vaikka on laskettu, että niiden kustannusvaikutus on 1-2 prosenttia pelkistä asuinneliön rakentamiskustannuksista. Yhä useampi meistä ikääntyy ja joko haluaa tai joutuu asumaan kodissaan pitkään. Esteetön asunto tekee sen mahdolliseksi. Sitäpaitsi, iästä riippumatta kuka tahansa voi tarvita pyörätuolia. Pitäisikö vammautumisen jälkeen ensimmäiseksi ryhtyä remontoimaan kotiaan tai etsimään esteetöntä asuntoa? Esteettömyys on ihmisoikeus.

(Julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä maaliskuussa 2017)

Eikö se olekaan pormestarivaali?

Jos haluaa karkottaa kuulijat, takuuvarma aihe on sote-maakuntauudistus. Sitäpaitsi alamme jo oppia, että sosiaali- ja terveystoimi siirtyy maakuntien hoitoon eikä kuntiin jää enää mitään tärkeää päätettävää.

Ihanko totta? Ei, sillä kuntien vastuulle jäävät ainakin kaavoitus, kadut, puistot, leikkipaikat ja virkistysalueet, asuntopolitiikka, liikunta, kulttuuri, kirjastot, joukkoliikennekin suurelta osin, varhaiskasvatus ja monet koulut. Siis kaikki tärkeimmät päivittäiset julkiset palvelut, paitsi silloin kun on sairas tai muuten huonossa hapessa ja tarvitsee hoitoa. – Etteikö kuntiin jäisi mitään tärkeää?

Sitäpaitsi, jos sote-maakuntamalli ylipäänsä ehtii toteutua nyt hahmotellulla tavalla, se tapahtuu vasta vuosina 2019 – 2023. Vuosiksi 2017 – 2021 valittavat kaupunginvaltuustot joutuvat siis vielä pähkäilemään monien, todella mutkikkaiden siirtymäkauden ratkaisujen kanssa. Mitä esimerkiksi tapahtuu kuntien omistamille sote-kiinteistöille, toimivatko tietojärjestelmät tai kuinka kymmenien tuhansien työntekijöiden työsuhteet uusitaan?

Helsingissä äänestäjiä yritetään huijata luomalla mielikuva, että kuntavaalissa olisi kyse vain valinnasta kahden pormestariehdokkaan välillä: joko ehdokas NN tai ehdokas MM. Moni on tulkinnut asian niin, että koska ei missään tapauksessa halua pormestariksi henkilöä NN, ”on pakko äänestää henkilöä MM, vaikka muuten ilman muuta äänestäisi henkilöä X”.

Eihän se näin mene! Äänestäjät eivät valitse pormestaria. Eivät valitse, vaikka tiedotusvälineissä kuinka hehkutettaisiin pormestarikisaa.  Äänestäjät valitsevat 85 kaupunginvaltuutettua ja 85 varavaltuutettua, joiden joukosta valtuusto valitsee pormestarin. Hänen taakseen tarvitaan siis valtuuston enemmistö. Siihen ei yksi puolue riitä, ei varmaan kaksikaan. Missään ei ole sovittu, että pormestari olisi aina suurimman puolueen ehdokas. Voi olla, että on, voi olla ettei ole. Pormestariehdokkaan henkilökohtaisella äänimäärällä ei pormestarin valinnassa ole mitään merkitystä.

Isojen otsikkojen perusteella voisi kuvitella, että valittava pormestari on yksinvaltias, kuin yritysjohtaja, joka määrää kaikesta. Ei ole. Toki hänellä on paljon vaikutusvaltaa siinä, mitä asioita päättäjien eteen tuodaan ja missä valossa niitä esitetään. Mutta lopulta asioista päättää valtuusto kuten aina ennenkin.

FAKTALAATIKKO

Kuntavaaleissa 9.4. valitaan nelivuotiskaudeksi kaupunkien ylin päättävä elin, valtuusto.

Kaupunginvaltuusto valitsee kaupunginhallituksen jäsenet. Helsingissä kaupunginhallituksen puheenjohtajaa nimitetään jatkossa pormestariksi.

Espoossa ja Vantaalla on edelleen erikseen kaupunginjohtaja, joka on esittelevä virkamies, ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja, joka on poliitikko.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa maaliskuussa 2017)

Voidaanko kaupunkia johtaa kuten yritystä?

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin toimintaa seuratessa moni on alkanut pohtia, voiko valtiota sittenkään johtaa kuin yritystä. Samaa kysyttiin jo aiemmin, kun kaksi oman firmansa johtajana kunnostautunutta Suomen nykyhallituksen ministeriä tarttui tehtäviinsä itsevarmuudella, jota ei aiemmin ollut valtioneuvostossa nähty.

Nyt yksi ja toinen hallituksen lakihanke on pantu jäihin. Trumpin kohdalla on tarvittu oikeuden päätöksiä, jotta lainvastaisuudet on saatu estetyksi. Eikö maan johtaminen sujukaan kuin Strömsössä, kun yritysjohtamisen tehokkuusopit otetaan käyttöön?

Onko kyse vain siitä, että ’byrokratia on jäykkää’ tai ’perustuslaki vaatii uudistamista’? Vai onko niin, että demokratia on länsimaisessa ajattelussa julkishallinnon ehdoton perusta? Yrityksessä omistaja voi lain puitteissa tehdä, mitä parhaaksi katsoo, eikä hänen tarvitse kysellä muiden mielipiteitä. Demokratiassa kaikkia pitää kuunnella, päätöksissä ainakin enemmistöä. Onhan se ikävä hidaste n.s. ketterälle päätöksenteolle…

Kun Helsingissä ja joissakin muissa Suomen kaupungeissa nyt siirrytään pormestarimalliin, kaupungin ykkösjohtajan rooli muuttuu päättäjiä palvelleesta ykkösvirkamiehestä ykköspäättäjäksi. Jan Vapaavuori on jo todennut, että ensimmäinen pormestari luo toimintamallin, joka suuntaa myös tulevien pormestarien työtä.

Helsinkiläisessä pormestarimallissa elinkeinopolitiikalle on annettu erityisasema. Tämä näkyy siinä, että kaupunginhallituksen kahdesta jaostosta – eräänlaisista politiikan ykköskabineteista – yksi on elinkeinopolitiikalle omistettu, toinen ohjaa kaupungin omistamia yhtiöitä.

Eikös se ole hyvä asia? Toki menestyvät yritykset ovat kaupungille elinehto sekä sijoittajina, rakennuttajina, työnantajina että veronmaksajina. Silmät kirkkaina on kuitenkin pakko kysyä, eikö asukkaan, kaupunkilaisen, kuitenkin pitäisi olla päätöksenteossa aivan ensimmäisenä.

Elinkeinopolitiikan ohituskaista voi pahimmillaan tarkoittaa, että herrakerhojen iltahämärissä keksimät hankkeet uitetaan kaupungintalolle pormestarin työhuoneen kautta ja jyrätään läpi ammattimaisen lobbauksen vauhdittamina niin, että muut yhteisesti sovitut periaatteet unohdetaan.

Seuratkaapa tarkkaan, mitä jo nyt yritetään tehdä Töölönlahden ja Olympiastadionin ympäristössä elinkeinopolitiikan nimissä.

Tulevissa kuntavaaleissa valitaan Helsingissä 85 kaupunginvaltuutettua ja yhtä monta varavaltuutettua. Uuden valtuuston enemmistö valitsee heidän joukostaan pormestarin, neljä apulaispormestaria ja kymmenen muuta kaupunginhallituksen jäsentä sekä kaikille varajäsenet.

Puolueet ovat asettaneet omat pormestariehdokkaansa vaalikampanjoidensa kärkihahmoiksi. Heidät pitää siis ensin valita valtuustoon.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa helmikuussa 2017)

Arvo, periaate ja ohjelma

      

Tätä kirjoitettaessa Lahden puoluekokouksen puukkojen yö on vielä edessäpäin. Lukija kuitenkin tietää jo, kuka on puolueen puheenjohtaja seuraavien kolmen vuoden ja viisien vaalien yli, ja mikä oli kokousväen viimeinen sana esityksestä periaateohjelmaksi. Jo ennakkoon tuli selväksi, että uusiksi menee, ja piti pohtia eväitä jatkotyölle.

Vuonna 1903 hyväksytyn Forssan ohjelman vahvuus oli paitsi sisällössä myös rakenteessa: alussa lyhyt kuvaus sen ajan yhteiskunnallisista oloista ja poliittista toimintaa raamittavista arvoista. Niiden perustalle rakennettiin luettelo konkreettisista tavoitteista. Tämä rakenne kelpaa ohjenuoraksi nytkin. Arvot ja periaatteet pysyvät, mutta ratkaisua vaativat ongelmat muuttavat ajan myötä muotoaan, tosin yllättävän vähän. Ohjelmatyön sykli on paljon lyhytjänteisempi.

Kenelle periaatepaperia kirjoitetaan? Onko se selkeä viesti myös ihmiselle, joka vasta etsii poliittista kotiaan? Kaksipuolinen A4 on maksimipituus. Vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos on prosessi, jonka kautta julistus syntyy. Prosessi luo ympäristön sosialidemokratian ydinkysymyksistä käytävälle jatkuvalle keskustelulle.

Asiakirjan pitää siis tiivistää ajankuva, sosialidemokratian periaatteet, arvot joille ne perustuvat, ja tavoitteet. Erilliset teemakohtaiset politiikkaohjelmat ja poliittisen tilanteen analyysit täydentävät tätä ’arvopaperia’.

Tämän ajan ilkeitä ongelmia (’wicked problems’) ovat globalisaation monet eri seurausvaikutukset, työn ja pääoman uusjako, eriarvoisuus, uusien teknologioiden, uuden työn ja toimeentulon pirunnyrkki, pakolaisuus - kaikki kestävän kehityksen haasteet, joista päällimmäisiä ilmastonmuutos.

Sosialidemokratian arvot periytyvät Ranskan vallankumouksesta: vapaus, solidaarisuus ja yhdenvertaisuus.

Sosialidemokraattisen politiikan tekeminen noudattaa oikeudenmukaisuuden, maailmanlaajuisen vastuunkannon, yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen ja päätöksenteon demokraattisuuden periaatteita.

Sosialidemokratian keskeisimmät tavoitteet ovat rauha ja kestävä kehitys.

Kestävän kehityksen käsite nousi ympäristön saastumisen seurausten herättämästä huolesta. Pelkkä ympäristönsuojelu ei kuitenkaan riitä, koska ihmisen, talouden ja maapallon näkökulmia ei voi irrottaa toisistaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.   

Ei ole kestävää kehitystä ilman rauhaa, hyvinvointivaltion turvaverkkoja, koulutusta ja muita peruspalveluja. Ei ole kestävää taloudellista kasvua ilman hyvinvointivaltiota, säällistä työtä, eriarvoisuuden vähentämistä ja uusiutumattomien luonnonvarojen kestävää käyttöä. Ei ole kestäviä tuotannon ja kulutuksen prosesseja ja uutta työtä ilman reilua työehtoja, oikeusvaltiota ja ilmastonmuutosta torjuvaa energiapolitiikkaa.

(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä helmikuussa 2017)

Normienpurkutalkoot

Normien purku on yksi Sipilän hallituksen hellimistä ilmauksista. Urheat päättäjät siellä taistelevat pahaa byrokratiaa vastaan. Erityisen mielellään annetaan ymmärtää, että ilkeät määräykset ovat syy asuntojen siivottomiin hintoihin.  

Pääkaupunkiseudun ara-vuokra-asukkaille on määrätty tiukka tuloraja. Myös asuntoa vaihdettaessa tarkistetaan, jäävätkö hakijan tulot nyt päätettyjen summien alle.  Tämä ei mitenkään vähennä vaan lisää byrokratiaa, koska tarvitaan virkamiehiä kyttäämään, mitä vuokralainen ansaitsee. Asukkaan pitää pohtia, kannattaako ottaa paremmin palkattu työ, jos asunto sen vuoksi menee alta. Kuinka moni ylipäänsä pystyy ennakoimaan, onko työpaikka pysyvä ja tulot ja menot säännölliset?

Perustelut ovat hurskaat: kohtuuhintaiset asunnot varataan niitä eniten tarvitseville. Kuitenkin tiedetään, että vain aniharva ara-vuokralainen ”ansaitsee liikaa”. Ei liioin ole kenenkään etu, että syntyy alueita tai kortteleita, joissa asuu pelkästään köyhyysrajalla sinnitteleviä ihmisiä.

Rakennussuojelu on hallituksen arvoasteikossa alimpana. Kiireisiä kiinteistösijoittajia ei rakennetun ympäristön Alzheimer häiritse. Siksi rajoitetaan aluehallinnon virkamiesten oikeutta valittaa talojen purkupäätöksistä. Ajan henkeen ei kuulu kuunnella asiantuntijoiden lausuntoja, ’asiantuntija’ on muuttunut kirosanaksi.

Kehittyvien maakuntien Suomen puuhamiesten tavoite toteutuu vihdoin, vaikka viiveellä. Kaavamääräyksiä muutetaan niin, että moottoriteiden peltomarketeissa voi olla myös päivittäistavara- ja erikoiskauppoja. Tämä norminpurku tappaa keskustojen myymälöitä ja kauppakassin kuljetuskustannukset siirretään autoilevan asiakkaan maksettaviksi. Autottomat älkööt vaivautuko.

Hallituksen mielestä uusissa asunnoissa riittää, että vain osa niistä on liikkumisesteettömiä. Vanhusten määrä ja esteettömien asuntojen tarve kuitenkin kasvaa koko ajan! Rakennusteollisuuden itkuvirttä esteettömyyden aiheuttamista lisäkustannuksista on kuultu, vaikka rakentajat ovat aikoja sitten oppineet ratkaisemaan tekniset kysymykset kohtuuhintaan. Yhteiskunnan kustannuksista ei piitata. Kuvitteleeko joku, että asunnot siitä halpenisivat?

Esteettömyys on kynnystä suurempi periaate. On kyse kaikille sopivan elinympäristön suunnittelusta ja tasa-arvosta. Esteettömyys on ihmisoikeus.

Valtion tuella rakennetuissa ara-asunnoissa vuokrat määräytyvät omakustannusperiaatteella. Yksin asuva saa tienata enintään 3 000 euroa/kk brutto. Lisäasukkaat nostavat tulorajaa.

Esteettömän asunnon rakentaminen on 1-2 prosenttia esteetöntä kalliimpaa.

Kehittyvien maakuntien Suomi ry tuki vuoden 2007 eduskuntavaaleissa useita poliitikkoja. Yhdistyksen talousepäselvyydet paisuivat vaalirahaskandaaliksi.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa tammikuussa 2017)

Ylipormestari vai pormestari?

Helsinki siirtyy pormestarimalliin. Mutta eikös meillä jo ole ylipormestari?

Komeat käädyt ovat ehkä johtaneet vähän harhaan, Suomessa näet ”ylipormestari” ei ole virka vaan pelkkä arvonimi. Tasavallan presidentti myöntää sen pääkaupungin kaupunginjohtajalle, joka on periaatteessa luottamushenkilöiden armoilla oleva virkamies aivan samalla tapaa kuin Sottungan kunnanjohtaja.

Harhaan on johtanut sekin, että ylipormestarilla ja apulaiskaupunginjohtajilla on puoluetausta. Tätä on pidetty kabinettisuhmurointina, koska virkamiesten kuuluisi olla ”puolueettomia”. Voi myös kysyä, eikö ole ollut parempi, että ykkösvirkamiesten arvomaailma on avoimesti tiedossa sen sijaan, että se piilotettaisiin ”sitoutumattomuuden” taakse.

Mikä sitten muuttuu? Uudessa organisaatiossa pormestarit ovat poliitikkoja, siis päättäjiä ja lautakuntien puheenjohtajia, eivät enää virkamiehiä, siis asioiden valmistelijoita ja esittelijöitä.

Tiedotusvälineet odottavat nyt, että puolueet julkistaisivat pormestariehdokkaansa hyvissä ajoin ennen ensi kevään kuntavaaleja. Ovathan ihmisten nimet ja kasvot myyvempi uutinen kuin vaikkapa sosiaali- ja terveysviraston digitalisaatiostrategia. Jälkimmäisellä voi tosin olla kaupunkilaisen arkeen edellistä paljon suurempi vaikutus.

Puolueissa pohditaankin parhaillaan, ketkä olisivat vetävimpiä pormestarikandidaatteja. Poliitikkoja kun on joka ryhmässä yhtä monta sorttia kuin meitä ihmisiä muutenkin.

On julkisuuden henkilö -poliitikot, jotka ovat rakentaneet brändinsä jossakin politiikan ulkopuolella. He yleensä ymmärtävät olla avaamatta suutaan vaikeissa paikoissa. Toki on myös pelkkinä julkkiksina pidettyjä ihmisiä, jotka päättävät ottaa tehtävän vakavasti ja perehtyvät asioihin sitä sisukkaammin.

Jotkut uskovat menestyvänsä ”poliitikkona, joka kuuntelee äänestäjiä”. He poimivat esityslistoilta näyttävimmät kiistakysymykset ja muuttavat mieltään sulavasti sen mukaan, mistä päin kulloinkin tuulee.

Hiljaisuudessa puurtaa joukko poliitikkoja, jotka lukevat paperit, tekevät taustatyöt ja kirjoittavat kannanotot. Suuri yleisö ei kuitenkaan heidän nimiään tunnista eikä heitä juuri äänestä.

On myös menestyneitä poliitikkoja, jotka hallitsevat asiat ja joiden kasvot tunnetaan. Tämä porukka on pieni, mutta heidän joukostaan puolueet pormestariehdokkaitaan etsinevät.

Näin valitaan:

Kuntavaalit pidetään 9.4.2017. Helsingissä valitaan 85 kaupunginvaltuutettua ja 85 varavaltuutettua.

Valtuusto valitsee pormestarin ja neljä apulaispormestaria valtuutettujen ja varavaltuutettujen joukosta. Pormestareista tulee kaupunginhallituksen jäseniä.

Nykyään kaupunginjohtajat ovat virkamiehiä ja kaupunginhallituksen esittelijöitä. Pormestarimallissa esittelijänä toimii vain kansliapäällikkö.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa syyskuussa 2016)

Kilpailukykyistä turismia

Kilpailukyky on sana, jota toistellaan jatkuvasti. Tuotteiden, työvoiman, yritysten, maiden, maanosien – kaiken pitää olla kilpailukykyistä.

Niin myös kaupunkien, joiden on tämän mantran mukaan kilpailtava kansainvälisesti. Pääkaupunkiseudusta on tapana sanoa, että se kilpailee pohjoismaisten pääkaupunkien kanssa. Tämä on oikeastaan kovin kapea näkökulma, koska kaupunkien verkosto kattaa koko maapallon.

Mistä voitosta kaupungit sitten taistelevat keskenään? Kohteita on kolme: ulkomaiset investoinnit, ”luova luokka” ja turistit.

Investointien suunta on vaihtunut. Aiemmin suomalaiset metsäyhtiöt sijoittivat kehitysmaihin, mutta sitä pidetään nykyään uuskolonialismina. Kiinalaiset sijoittivat Afrikan maihin, joissa on arvokkaita raaka-aineita, mutta tulevaisuudessa ehkä Suomen metsäteollisuuteen.

Luova luokka on julkkisguru Richard Floridan luoma käsite. Sillä on tarkoitus kuvata uuden polven parempaa väkeä, joka kuluttaa, istuu kahviloissa ja innovoi. Luova luokka on kansainvälistä, urbaania, trendikästä ja merkkitietoista.   

Turisteja halutaan täyttämään lentokoneet, laivojen hytit, junat ja taksit, hotellit ja ravintolat. Reittien varrelle sijoitetaan Finnish Design –kaupat, kun japanilaiset tulevat katsomaan revontulia ja britit tervehtimään joulupukkia.

Kansainvälisessä vertailussa turismi on kolmanneksi suurin vientiala polttoaineiden ja kemikaalien jälkeen, ennen ruokatuotantoa ja autoteollisuutta. Matkailu on viime vuosina kasvanut nopeammin kuin maailmankauppa keskimäärin. Tuotteiden ja palveluiden viennistä sen osuus on seitsemän prosenttia.

Yhdysvallat, Kiina, Espanja ja Ranska ovat top-neljä maata, joissa käy eniten matkailijoita ja jotka saavat siitä eniten tuloja. Ennusteiden mukaan kehittyvistä maista tulee nykyistä halutumpia matkakohteita.

Euroopassa suosiotaan on kasvattanut nopeimmin karusta luonnostaan tunnettu myyttien Islanti. Suomessa ei aina uskota, että täältäkin haetaan elämyksiä järvistä, metsistä, hiljaisuudesta ja valosta. Toki ollaan kiinnostuneita myös kaupungeista, arkkitehtuurista, elämäntavoista, ruuista ja juomista.

Jos kysyy, millainen on kilpailukykyinen matkakohde, voi miettiä, miksi itse haluaisi lähteä Pariisiin, Kairoon tai Kuhmoon. Meissä asuu kaipuu jonnekin muualle, kokemaan jotakin juuri sille paikalle ominaista ja ainutkertaista.

YK:n turismijärjestön (UNWTO) mukaan vuonna 1950 turisteja oli 25 miljoonaa mutta viime vuonna jo 1186 miljoonaa.

Matkailusta saatavat tulot kasvoivat samaan aikaan 1,9 miljardista 1185 miljardiin.

Puolet maailman matkailusta suuntautuu Eurooppaan ja neljännes Aasiaan ja Australiaan.

Eurooppalaiset ja aasialaiset ovat liikkeellä samassa suhteessa. Suurin ryhmä tulee Kiinasta, 128 miljoonaa ihmistä.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa joulukuussa 2016)

Guggenheimin viimeinen tuleminen

Tällä kertaa Guggenheim Helsinkiä markkinoidaan ”merkittävällä yksityisellä rahalla”, työpaikoilla ja verotuloilla. Ok, puhutaan niistä. Taiteestahan tässä ei ole kyse.

Lahjoituksilla on luvattu maksaa Guggenheim-nimen käyttöön oikeuttava lisenssi 20 vuodeksi. Se ei tosin tuo Helsinkiin vielä yhtään Kandinsky’a tai näyttelyä. Mutta se brändi!

Erkon ja Herlinin säätiöiltä saataisiin rakentamiseen 15 miljoonaa. Rahojen vakuudeksi jäisi osakkeita talon omistavasta kaupungin kiinteistöyhtiöstä.

Yksityiseksi rahaksi on nimitetty myös kaupungin ottamaa ja takaamaa 35 miljoonan euron lainaa. Sitä Guggenheim Helsinki lyhentäisi toivomallaan 1,3 miljoonan valtionosuudella ja 0,4 miljoonan lahjoituksilla vuosittain. Mitä nykyinen kulttuuriministeri voi luvata 2020- ja 2030 –luvuille, onkin toinen juttu.

Kaupunki investoisi rakentamiseen 80 miljoonaa, ei perisi vuokraa tontista eikä rakennuksesta ja maksaisi talon kunnossapidon. Tämän on laskettu tarkoittavan 6,5 miljoonan tukea vuosittain. Sitten vielä tontin esirakentamiseen 15-18 miljoonaa ja remontit, joista ei koskaan tiedä.

No mutta työpaikkoja! Helsingin taivas täyttyy jo nyt nostokurjista. Asuntotuotantoa on päätetty kasvattaa reippaasti nykyisestä, jotta hintojen nousu edes vähän hidastuisi. Kuinka viisasta olisi lähivuosina vielä ylikuumentaa rakennusalaa? Eikö olisi parempi, että samat työpaikat syntyisivät kohtuuhintaisten asuntojen työmaille?

Verotuloja kai sentään? Näyttelytoiminnasta ja matkailusta kaupungin kassaan kilahtaisi vuosittain vajaat 0,5 miljoonaa, koska sote-uudistuksen myötä valtio vie kaupungin verotuloista kaksi kolmannesta.

Samaan aikaan New Yorkiin lähtisi joka vuosi vähintään 4 miljoonan shekki, jolla korvattaisiin lisenssi, hallintomaksu ja näyttelyostot.

Jäisihän kaupungille rakennus! Mutta mitä Helsinki mahtaisi sillä tehdä, jos Guggenheim Helsinki ei olisikaan megamenestys?

No onko sitten parempi, että Etelärannassa on parkkipaikka? Pysäköinti kuitenkin poistuu päätöksellä ja liikennemerkillä, laudoitettu kalastajakylä majakoineen ei.

Guggenheimin tavaramerkki on, että sen rakennukset poikkeavat mahdollisimman jyrkästi ympäristöstä. Ei ihme, että tuomariston puheenjohtaja paljasti erittäin poikkeuksellisen menettelyn: suunnittelukilpailun jury oli joutunut äänestämään lopputuloksesta.

Guggenheimin franchising-ketjuun kuuluu kaksi museota, New Yorkin ja Bilbaon. Myös Peggy Guggenheimin kokoelma Venetsiassa on liitetty verkostoon.

Abu Dhabissa rakennustyöt ovat yhä kesken. Berliinissä Deutsche Bankin taidekokoelma kokeili brändiyhteistyötä mutta lopetti sen.

Muita ei ole, vaikka selvityksiä on tehty lukuisia.

Ihmetteleekö joku, miksi luotettava ja maksukykyinen Helsinki kiinnostaa?

 

Erot aiempiin esityksiin ovat nämä:

Yksityisrahalla maksettavan 20 vuoden lisenssin hintaa on tingitty kolmanneksella.

Näyttelyitä pyörittäisi kaupungin 6,5 miljoonalla ja valtion 1,3 miljoonalla vuosittain tukema Guggenheim Helsinki –säätiö.

Rakentamiseen kaupunki panisi 80 + 15 miljoonaa ja yksityiset 15 miljoonaa. Valtiolta toivottu sijoitus korvautuisi kaupungin ottamalla ja takaamalla 35 miljoonan lainalla.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa marraskuussa 2016)

Tekeekö kaupunki ilmastotekoja?

Pariisin ilmastokokouksessa viime joulukuussa valtiot päättivät toimia niin, että maapallon keskilämpötilan nousu jää alle kahden asteen. Jotta sovittu tavoite toteutuu, Suomen hallitus valmistelee nyt kansallista energia- ja ilmastostrategiaa.

Mitäs se kaupungeille kuuluu? Useimmilla paikallisilla valinnoilla on suora yhteys kasvihuonekaasupäästöihin. Jos se unohtuu, ilmastosopimus jää pelkäksi paperiksi.

Toisiaan täydentävät päätökset maankäytöstä ja liikennejärjestelmästä vaikuttavat energian kulutukseen pitkälle tulevaisuuteen. Suomessa vajaa viidennes energiasta poltetaan liikenteessä, joka syö myös aikaa. Jos kaupunkirakenne jatkaa hajoamistaan, työ- ja asiointimatkat pitenevät entisestään.

Sähköautoja tarjotaan lääkkeeksi. Saasteita ja melua ne toki vähentävät, mutta ei kasvihuonekaasuja, ellei sähköä ole tuotettu uusiutuvista energialähteistä. Saman tilankin ne vievät kuin muut autot.

Rakennusten energiatalous puhuttaa. Tärkeintä on, että talot ovat osa tiivistä yhdyskuntarakennetta ja kuluttavat käytön aikana mahdollisimman vähän fossiilista energiaa. Rakennusmateriaaleihin sitoutunut energia on vain murto-osa rakennuksen käyttöiän aikaisesta kulutuksesta. Siksi on huuhaata markkinoida jonkun rakennusaineen käyttöä ilmastotekona.

Hankintapolitiikka kuulostaa harmaalta. Se on kuitenkin vahva väline, jos niin halutaan. Lähes neljännes Helsingin kaupungin menoista kuluu yksityiseltä puolelta ostettaviin tuotteisiin ja palveluihin. Jos jokainen tarjouspyyntö sisältäisi tiukat ilmastokriteerit, tuettaisiin samalla edelläkävijäyrityksiä. 

Elinkeinopolitiikka on porkkanoita. Kaupunki voi tarjota vaikka edullisemman tontin yritykselle, joka ei halua isoja parkkitiloja vaan sitoutuu joukkoliikenteen asiakkaaksi tai käyttää uusiutuvaa energiaa. Tyhmintä olisi alistua energiankäyttönsä vuoksi tuhoon tuomitun tuotannon ehtoihin.

Digitalisaatiokin on ilmastoteko. Jos joku palvelu on netissä, sitä ei tarvitse hakea kauempaa. Älykkäät energiaverkot ovat kohta arkipäivää. Esimerkiksi tuotannon ja kulutuksen ajantasainen seuranta auttaa tasaamaan kulutushuippuja ja hinnoittelemaan käyttöä kysynnän ja tarjonnan mukaan.

Lopulta valinta on kaupunkilaisen käsissä. Osallistunko webinaariin? Nousenko bussin kyytiin? Haluanko, että taloyhtiön katolle asennetaan aurinkopaneelit?

                    

EU ja sen jäsenvaltiot ilmoittivat Pariisissa vähentävänsä kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2030 mennessä 40 prosenttia verrattuna vuoden 1990 tasoon.

Tämä vähennys jaetaan päästökauppasektorin (energialaitokset ja teollisuus) ja sen ulkopuolelle jäävän ns. taakanjakosektorin välillä. Kaupungeilla on rooli taakanjakosektorilla, jossa päästöjä vähennetään 30 prosenttia vuoden 2005 tasoon verrattuna.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa lokakuussa 2016)