Monday, December 29, 2014

METROPOLIA EI KANNATA JÄÄDYTTÄÄ KALKKIVIIVOILLA!

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin totesi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Ratkaisua on etsitty vuosikymmeniä ja samaan aikaan pääkaupunkiseutu on kasvanut yhä laajemmalle alueelle. Viimein on saatu aikaan lakiesitys metropolihallinnosta, jota Helsingin kaupunginhallituksen enemmistö on päättänyt tukea ja jonka maan hallitus on sopinut vievänsä eduskuntaan. Mutta ei. Nyt pääkaupunkiseudun kehittämisen jarrumiesten joukkoon on liittynyt hallituspuolue kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistö.

Männistö vetoaa kansanäänestykseen, joka järjestettäisiin metropolikaupungista. Kyseessä on joulukuun alussa julkistettu kuntajakoselvittäjien ehdotus, että metropolialueen viisi kuntaa yhdistettäisiin uudeksi metropolikaupungiksi. Mukana olisivat Helsinki, Espoo, Kauniainen, Sipoo ja Vantaa. Lisäksi metropolikaupunkiin liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa.

Männistö tietää vallan hyvin, mikä olisi lopputulos. Helsinkiläisten vastaus olisi todennäköisesti kyllä, espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei, vantaalaisista ei tiedä. Mutta alueen yhteiselle suunnittelulle ja avoimelle päätöksenteolle saataisiin taas stoppi. Sote-ratkaisun sotkeminen metropoliin on pelkkää hämäystä. Nytkin sairaanhoitopiirillä on omat päätöksentekoelimensä.

Metropolihallinnon torjumiseksi sanotaan, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ei pidä, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa kuten nytkin: kunnat ja metropolin, joka korvaisi maakunnan. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä. Näitä sadantuhannen asukkaan kaupunginosavaltuustoja olisi nykyisen Helsingin alueella ehkä viisi.

Oleellisimpia eroja näiden kahden ratkaisun välillä on, että metropolihallinto käsittäisi 14 kuntaa eli maantieteellisesti laajemman alueen kuin metropolikaupunki. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto korvaisi maakunnan roolin, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ehkä ei.

Yksi asia on selvä. Pääkaupungin nopeasti kasvavalla vaikutusalueella ei kuntien vapaaehtoinen ja sattumanvarainen yhteistyö enää riitä. Seutu on kansainvälisesti verrattuna joka tapauksessa vain taskukokoinen metropoli. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä omia etujaan vahtivien kuntien rajat ylittävä kartta. On pakko voida tehdä sitovia päätöksiä. Hurskaat toivomukset eivät johda toteutukseen.

Kaarin Taipale, Helsingin kaupunginhallituksen jäsen (sd)
Ville Jalovaara, valtuustoryhmän varapuheenjohtaja (sd)

Sunday, December 14, 2014

KOHTI RESURSSIVIISASTA METROPOLIA

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin sanoi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Pari viikkoa sitten kuntajakoselvittäjät esittivät viiden kunnan: Espoon, Helsingin, Kauniaisten, Sipoon ja Vantaan yhdistymistä metropolikaupungiksi, johon liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa. Jos asiasta järjestettäisiin kunnallinen kansanäänestys, helsinkiläisten vastaus olisi kenties kyllä, vantaalaisten ehkä, mutta espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei. Vieläkään ei tahdo löytyä yhteisesti hyväksyttyä ratkaisua, vaikka sitä on etsitty jo vuosikymmeniä.

Nyt odotellaan, ehtiikö eduskunta käsitellä lähes yhtä ristiriitaisen lakiesityksen metropolihallinnosta. Metropolit eivät lopu tähän, Uudenmaan liittokin nimittää itseään metropolimaakunnaksi. Metropolikaupunki ja –hallinto ovat hyvin erilaisia ratkaisumalleja. Joidenkin mielestä ne ovat keskenään vaihtoehtoja, toisten mielestä ei, kolmansien mielestä maakuntaliitto riittää.

Yksi asia on selvä. Päätöksenteko nopeasti kasvavalla veturialueella on hajallaan. Helsingin seudun liikenne HSL-kuntayhtymässä on seitsemän kuntaa, Helsingin seudun ympäristöpalvelut HSY:ssä neljä, kun taas maankäyttöä, asumista ja liikennettä koordinoi 14 kuntaa. Lisäksi on liuta muita neuvottelukuntia ja yhteistyöporukoita. Uudenmaan liitto kattaa Hangosta Lapinjärvelle 26 kuntaa, jota ei parhaalla tahdollaankaan voi kutsua metropolialueeksi. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUSissa on 24 jäsenkuntaa. Tuleva eteläinen sote-alue on vielä laajempi, ellei vaalien jälkeinen hallitus vie sote-tilaajatehtäviä valtakunnantasolle KELAan, sote-ministeriöön tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen.

Metropolihallinnon torjumiseksi on sanottu, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ontuu, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa: 14 kuntaa ja niiden muodostaman metropolihallinnon, joka voisi koota muita palasia yhteen. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 noin sadantuhannen asukkaan ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.

Metropolihallinto käsittäisi metropolikaupunkia laajemman, nykyistä työssäkäyntialuetta vastaavan alueen. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto hoitaisi alueellaan maakunnan tehtävät, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ei – ainakaan vielä.

Helsingin seutua on EU:n vertailuissa pidetty varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä kartta, joka ylittää kapeita etuja vahtivien kuntien rajat.

Sitran Jukka Noponen puhuu ”alueellisesta resurssiviisaudesta”.  Kyse on myös siitä, että tieto paikallisista voimavaroista – olivat ne sitten luonnonvaroja, infrastruktuuria tai ihmisten osaamista – on saatava esille, jotta niitä osataan käyttää ja kehittää viisaasti. Täytyy voida tehdä sitovia päätöksiä, hurskaat toivomukset eivät riitä. Kyse ei ole ’hallinnosta’ vaan valistuneen ja demokraattisen päätöksenteon edellytyksistä.
(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä 12.12.2014)

Sunday, December 07, 2014

VAPAUS!

Vapaus – mikä ihana sana!

Liberté, Égalité, Fraternité – vapaus, veljeys ja tasa-arvo lain edessä olivat suuren vallankumouksen (1789) tavoitteet, joista vuosisata myöhemmin tuli Ranskan tasavallan tunnuslause. Jo Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa (1776) oli todettu, että ”kaikki ihmiset ovat syntyneet vapaiksi ja tasa-arvoisiksi” ja kansalaisille oli taattu uskonnonvapaus, sananvapaus ja omaisuudensuoja. Etelävaltioiden orjat vapautettiin kuitenkin vasta sisällissodan jälkeen 1865.

Tarinan mukaan vastavalittu brittipääministeri Margaret Thatcher paukutti konservatiivipuolueen kokouksessa pöytää Friedrich von Hayekin kirjalla Constitution of Liberty (1960, vapaasti suomennettuna Vapauden perusteet) ja julisti, että siihen puolue uskoo. Keynesiläisyyttä ja valtion vahvaa roolia vastustaneesta von Hayekistä tuli uusliberalismin oppi-isä.

’Vapaus’ on 1970-luvun vaiheilla valtavirtaistuneen uusliberalismin perussanastoa. Aatteen tavoitteena on raivata edellytyksiä yrittämisen vapaudelle, esimerkiksi vapaat markkinat ja vapaakauppa. Asiaan kuuluu, että vaaditaan verojen alentamista ja ammattiyhdistysliikkeen vallan rajoittamista.

Brittiläisen yhteiskuntateoreetikon David Harveyn mukaan uusliberalismin keinovalikoimaan kuuluvat myös ”yksityistäminen, säätelyn purkaminen ja kilpailu, joiden väitetään vähentävän byrokratiaa, lisäävän tehokkuutta ja tuottavuutta, parantavan laatua ja alentavan kustannuksia yhtäältä tuotteiden halventuneina hintoina, toisaalta keventyneenä verorasituksena.” – Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole uutta luovaa ajattelua, kun kauppakamarien mustapukuiset miehet myös sote-uudistusta koskevassa keskustelussa hokevat sanaa ’valinnanvapaus’. Sen kylkiäisenä he markkinoivat Ruotsissa kalliiksi osoittautunutta Raha seuraa asiakasta –mallia, jossa ’asiakas’ valitsee ’palvelutuottajan’ joko julkiselta, yksityiseltä tai kolmannelta sektorilta. Asiakas seuraa rahaa. Pappa betalar.

Yksityisten yritysten kilpailukriteereinä pidetään palvelun laatua ja tehokkuutta, joita ’asiakkaan’ pitäisi vertailla. Mutta missä se valinnan vapaus on? Miten esimerkiksi yksittäinen potilas lääkäriä valitessaan vertailisi ’laatua’, kun jopa lääkärien on vaikea arvioida kollegoidensa osaamista? Eikö sosiaali- ja terveydenhuollossa ole tärkeintä, että ihminen saa parasta mahdollista hoitoa eikä se, miten hienosti odotushuone on kalustettu – ulkoisia laatutekijöitä väheksymättä.

’Valinnanvapaus’ on puhdasverinen Troijan hevonen. Sen ainoa tavoite on, että avoimella päätöksenteolla ohjattu julkinen sektori muuttuu hiljaiseksi yövartijaksi ja liikesalaisuuksiin verhoutuvat markkinat hoitavat kaiken.

Demareille esitetyt yrittäjävihamielisyys –syytökset on helppo torjua. On selvää, että hyvinvointivaltion ylläpitäminen edellyttää vakaata veropohjaa: palkkoja ja veroja maksavia yrityksiä ja veronsa maksavia palkansaajia. Eniten työllistävien pienyritysten on oltava demarien erityissuojeluksessa.

Vapaus edellyttää yhdessä sovittuja pelisääntöjä, jotka pitää laatia kaikkein heikoimpien, ei vahvimpien ehdoilla. Vapauskäsityksemme ei sisällä vapautta piilottaa verovaroilla kustannetuista palveluista kerätyt voitot veroparatiiseihin.

’Vapaus’ koskettaa ihmisenä olemisen ydintä. Valinnan vapaus kuulostaa kulutusyhteiskunnan asiakkaan unelmalta. Kokoomuksen mainostoimisto on kaapannut duunarin rukkaset, työväen presidentin, toivon ja korvat. Vapautta eivät vie.
Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 14.11.2014

Sunday, October 26, 2014

ETTÄ PITÄISKÖ TAIDETTAKIN TUKEA?

Suomen kulttuurirahaston järjestämällä Kulttuurinpuolustuskurssilla muuan suosittu miesnäyttelijä aloitti puheenvuoronsa siteeraamalla Winston Churchilliä. Jotta sodankäyntiin liikenisi enemmän puntia, pääministerille ehdotettiin, että taidemäärärahoja pitäisi leikata. Churchillin kerrotaan vastanneen tokaisemalla, että minkä puolesta sitten olisi tarkoitus taistella.   

Sir Winstonin kanssa käyty keskustelu ei ehkä mennyt sanatarkasti näin, mutta tarina on jäänyt elämään, koska se kiteyttää kysymyksen taiteen ja kulttuurin asemasta yhteiskunnassa.

Kulttuurirahasto oli kirjannut osallistujille ennakkoon joukon vaikeita kysymyksiä. Mitkä tahot ovat vastuussa taiteen rahoituksesta, millaisia rooleja niillä on? Kenelle rahoituspäätösten tekeminen kuuluu: poliitikoille, yleisölle, asiantuntijoille vai taiteilijoille itselleen? Montako teatteria ja orkesteria Suomessa tarvitaan? Miten, miksi ja millä keinoin rahoitusta tulisi kohdentaa toisin taiteilijoiden, taidelaitosten ja taiteenalojen välillä?

Usein sanotaan, ettei pidä investoida seiniin vaan sisältöön. Kuulostaahan se fiksulta, mutta heittoa ei ajatella loppuun asti. Taide, aivan kuten talouskin tarvitsee tilansa. Tämä ei tarkoita, että pitäisi jatkuvasti pystyttää uusia korkkiruuvin näköisiä taloja. Esimerkiksi monet maailman hienoimmista taidemuseoista on sijoitettu olemassa olevien seinien sisälle, vanhoille rautatieasemille tai entisiin teollisuusrakennuksiin. Taide elää myös ulkotilassa, kaduilla, toreilla ja puistoissa, jopa moottoriteiden varsilla.
Taidekin tarvitsee pysyvät instituutionsa: koulutuksen, orkesterit, teatterit, museot, kirjastot. Taidelaitoksista taas on tapana sanoa, etteivät ne uudistu vaan estävät uusien tekijöiden ja taidemuotojen esiintulon. On totta, että uusi taide syntyy aina marginaalissa, mutta kaikki uusikin rakentuu vuosisatojen ja –tuhansien aikana syntyneelle traditiolle, sitä kommentoimaan, murskaamaan tai täydentämään.
Voisiko seinien ja sisällön rahoituksen eriyttää? Itse innostuin ajatuksesta, että julkisen sektorin vastuulla olisi pitää yllä taiteen ’infrastruktuuria’ – rakennuksia ja perusinstituutioita –, kun taas säätiöt ja yksityiset tukisivat erityisesti valtavirran ulkopuolelta nousevaa sisältöä. Samalla infrastruktuuri pitäisi avata eri toimijoiden käyttöön heidän rahoituslähteestään riippumatta. Otin vertauskohdaksi yhteiset sähkön tai teleliikenteen jakeluverkostot, joita eri tuottajat käyttävät.
Siitäkin keskusteltiin, miten taiteen rahoituksen tarve perustellaan, oheisvaikutuksilla vai itseisarvolla. Perustuslaki takaa kansalaisille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Meidät on totutettu ajattelemaan, että talous määrittää kaiken, sivistys hoituu koulutuksella ja sosiaaliset oikeudet ovat pelkkä rahareikä. Onko taiteella tai kulttuurilla mitään arvoa, ellei se synnytä epäsuoria rahavirtoja?
Aleksis Salusjärvi totesi radiokolumnissaan, että taiteen on korvannut ’luovuus’ ja ’innovaatio’, jonka ainoa olemassaolon oikeutus on sen tuottama taloudellinen lisäarvo. Silloin taide kuihtuu markkinaehtoiseksi ajanvietteeksi, joka menettää yhteiskuntakriittisen olemuksensa. Viihde auttaa unohtamaan, taide ymmärtämään.
Kulttuurinpuolustuskurssin porukan hiljensi mukana olleen kansanedustajan loppupuheenvuoro. Hän muistutti lippalakkipäisistä metsien miehistä, joiden lauantai-iltaan kuuluu hetki raha-automaattiyhdistyksen peliautomaatilla paikallisen bensa-aseman baarissa. ”Ne miehet keräävät kolehtia taiteelle. Kyllä he tietävät, etteivät he pajatsossa voita.”  
(Tarkennuksena on lisättävä, että valtion budjetin ulkopuolelta kulttuuria ei rahoita RAY vaan Veikkaus.)
Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 17.10.2014

Tuesday, October 07, 2014

VIEKÖ NE MUN TERVEYSKESKUKSEN? ELI: SOTE-PALVELUVERKKOUUDISTUS TULEE!

Viekö ne meiltä nyt kaikki terveysasemat ja juoksuttaa ympäri kaupunkia? Kun kerran sanomalehdessäkin luki, että nykyisten 25 terveyskeskuksen tilalle tulee vain kuusi? – Ehkä ei kuitenkaan ihan näin.

Luvut ja virkamieskieliset nimet hämäävät. Virkamiesten alustavissa suunnitelmissa on, että vuoteen 2030 - siis vasta 2030! -  mennessä Helsingissä olisi kuusi (6) terveys- ja hyvinvointikeskusta, viisi (5) perhekeskusta, joissa lapsiperheiden asioita hoidetaan saman katon alla sekä neljätoista (14) monipuolista palvelukeskusta, joissa huolehditaan ikäihmisistä, monisairaista ja muistisairaista. Lisäksi kaupungilla on kaksi päivystyssairaalaa. - 

Palvelukeskusten kokonaismäärä 25 pysyy siis ennallaan, mutta ne sekä erikoistuvat että monipuolistuvat. Terveydenhoidon lisäksi keskuksiin tulee myös sosiaalipalveluita, jotka ovat aikaisemmin olleet hajallaan lukuisissa pikku yksiköissä. Tämä on valtakunnallisen sote-lakiuudistuksenkin idea, on sekä SO että TE. Helsingissä terveys- ja sosiaalivirastot on jo hallinnollisesti yhdistetty, nyt sovitetaan käytännön toimintoja yhteen. Ei ihan pieni urakka.

”Tulit juuri oikeaan paikkaan. Miten voin auttaa?” Tämä on virkamiesten esityksen motto. Potilaalla tai perheellä saattaa olla yhtä aikaa useita erilaisia pulmia, joiden ratkomiseen tarvitaan eri ammattilaisten apua. Kaupunkilaisia ei haluta pompotella paikasta toiseen, vaan ratkaisuja etsitään yhteisvoimin yhdessä paikassa.

Palveluiden kirjo on laaja: perinteisen sairaanhoidon lisäksi psykiatriaa, päihdepalveluita, omaishoitoa, neuvoloita, hammashoitoa, laboratorioita, erilaisia terapioita, välinehuoltoa, päivätoimintaa, kuntoutusta, palveluasumista, kotihoitoa, lastensuojelua, perhetyötä, nuorten palveluita, sosiaalityötä, maahanmuuttajapalveluita, vammaispalveluita, työkykyselvityksiä, …

Ydinkeskustaan suunniteltava suuri ’terveys- ja hyvinvointikeskus’ tulee taatusti olemaan helposti saavutettavassa paikassa, tuli mistä päin vain. Tarkkaa sijaintia ei vielä tiedetä, mutta tiloja etsitään Kampin metroaseman läheltä. Toinen terveys- ja hyvinvointikeskus olisi mahdollisesti Laakson sairaala-alueella. Ikäihmisten ’monipuolisia palvelukeskuksia’ kantakaupunkiin kaavaillaan jopa kolmea, Kamppiin, Kivelään tai Mariaan ja Töölöön. 

Jotkut palvelut voivat tulla asukkaan luokse, esimerkiksi lasten määräaikaiset terveystarkastukset voidaan tehdä päiväkodissa. Kotikäynnit ja verkossa ympäri vuorokauden toimiva tuki sisältyvät vaihtoehtoihin. Iltavastaanottoja on helpompi järjestää, jos samassa paikassa on useampia lääkäreitä.

Totta puhuen, edessä oleva julkinen keskustelu tästä isosta asiasta pelottaa. Moni kaupunkilainen saattaa näet tulkita, että juuri häneltä viedään jotakin pois. Kuivan koukeroinen kieli ei liioin helpota ymmärtämään pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia kaavailuja.

Konkreettiset muutokset tapahtuvat vasta vuosien mittaan, ensimmäisenä valmistuu Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskus vuonna 2018.

Nyt lokakuussa 2014 sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, miten virkamiesten hahmottelemia periaatteita viedään eteenpäin. Kehittämisen periaatteet on kerrankin suunniteltu oman henkilökunnan voimin ja omiin kokemuksiin perustuen, niitä ei ole vain tilattu valmiina kaikkitietävältä ulkopuoliselta  konsultilta. Nostan tälle hattua ja luotan siihen, että suunnitelmilla haetaan nykyistä toimivampaa yhden luukun vaihtoehtoa. 

Ennen kuin nousen barrikadille uudistusta vastustamaan, odotan tarkentuvia tietoja.

Vuoteen 2030 on muuten vielä 15 vuotta. Silloin Helsingissä ennustetaan olevan 700 000 asukasta, joista yli 65-vuotiaita lähes 150 000.    

Saturday, September 06, 2014

EPÄPÄTEVÄ VAI SOPIMATON?



”Poliittiset virkanimitykset ovat vanhanaikaista, 70- ja 80-lukujen politiikkaa”, totesi pääministeri Stubb keskiviikkona MTV-uutisten mukaan.

Poliittiset virkanimitykset ovat ikuisuuskysymys. Kerrasta toiseen esitetään samat kysymykset ja kuullaan samat perustelut. Vakuutetaan, ettei kyseessä ole poliittinen valinta, vaikka sokea Reettakin näkee, että on se. Toistetaan samat tekopyhät julistukset, että juuri meidän puolueemme ei sellaiseen sorru vaan nuo muut. Tiedotusvälineet herkuttelevat skandaaleilla, joilla murennetaan luottamusta poliittiseen päätöksentekoon.

Ihminen voi tietenkin olla yhtä aikaa sekä poliittisesti sitoutunut että ammattitaitoinen, vaikka puolueen teltalle poikkeavaa kaupunkilaista on siitä vaikea vakuuttaa. Kiusallisempaa on puolustaa hurskastelua, että valinta on kohdistunut pätevimpään, jos on selvää, että osaajat on ohitettu ja paikalle nostettu uskollinen sotamies. Silloin tehdään hallaa paitsi päättäjien uskottavuudelle, myös kyseiselle työpaikalle. Se saa tomppelin päällikön, joka tuhoaa organisaation kehittymismahdollisuudet vuosikausiksi.

Jos minulta entisenä virkamiehenä olisi kysytty, olisin neuvonut kutsumaan Laura Rädyn lyhyen ministerikauden aikaiseksi sijaiseksi jonkun sote-viraston monissa liemissä keitetyistä johtajista. Vasta huhtikuun 2015 eduskuntavaalien jälkeen tiedetään, palaako Räty takaisin vai pannaanko virka avoimeen hakuun pätevyysvaatimuksineen. Silloin on mahdollista saada vakavasti otettavia hakemuksia ja päästä vertailemaan sekä hakijoiden poliittista painoa että ammatillista osaamista ja johtamistaitoa.

On selvää, että kaupunginjohtajat saavat tuolinsa poliittisten läänitysten perusteella kuntavaalien tuloksen perusteella, Helsingissä nykyään seitsemän vuoden määräajaksi. Heiltä kuitenkin odotetaan myös ammatillista osaamista. On sitten toinen juttu, että monen kaupunginjohtajan on vaikea nähdä itsensä virkamiehenä, joka hän meidän systeemissämme kuitenkin on.

Suomen erikoislaatuisessa järjestelmässä kaupunginjohtajat ovat kyllä poliittisia, mutta eivät kuitenkaan varsinaisia poliittisia päättäjiä vaan esittelijöitä. Kansainvälisen pormestarimallin ystävät pitävätkin parempana mallia, jossa johtajisto pannaan uusiksi aina kuntavaalien jälkeen ja ylin johto näyttää poliittiselta, on poliittista, valitaan poliittisesti ja toimii poliittisesti. Ammatillinen vastuu siirtyy virkamiehille.

Ylempien viranhaltijoiden valinnassa liikutaan nelikentässä poliittinen/sitoutumaton ja ammatillisesti pätevä/ammattitaidoton, eli vailla asianmukaista koulutusta ja riittävää työ- ja johtamiskokemusta. Media noteeraa huippunimitykset, mutta sama käytäntö koskee tietysti myös julkisuuden varjoon jäävää järjestömaailmaa, työryhmiä ja projekteja.

Jos valitsijoilla on poliittiset silmälasit, ei pidä kuvitella, ettei niitä käytettäisi valinnoissa. Yhtä sinisilmäistä on uskoa, että ammatti-ihmiset olisivat poliittisia neutreja vailla arvoja ja maailmankatsomusta. Mutta ellei päättäjillä ole halua ja kykyä erottaa oikeaa ammattiosaamista pyrkyryydestä, he ovat moraalittomia hölmöjä, jotka tuottavat yhteiskunnalle suunnatonta vahinkoa.

”Tämä ei näyttänyt hyvältä, joten tällainen korjausliike oli tehtävä”, sanoi pääministeri. Sorry, ei kyse ole vain siitä, miltä asia näyttää, vaan siitä, mitä se on.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 5.9.2014)

ONKO KAUPUNGISSA KAIKKI KAUPAN?



Muistatteko vielä lehtien palstoilla laajaa julkisuutta saaneen Helsinki Garden –suunnitelman? Oopperan ja olympiastadionin välimaastoon istutettu jättimäinen lentävä lautanen asuntotorneineen, jäähalleineen ja hypermarketteineen oli tyly yllätys muille kuin innokkaimmille kiekkofaneille.

Korein kuvin kaupattu suunnitelma oli niin härski, ettei kukaan asiantuntija ottanut sitä vakavasti. 

Jotta jatkossa säästyttäisiin vastaavanlaisilta ideanikkareiden koepalloilta stadionin ympäristössä, kaupunkisuunnitteluvirastossa alettiin hahmotella pelisääntöjä Eläintarhan alueen suunnittelulle. Tällä tarkoitetaan keskuspuiston osaa, jota rajaavat Nordenskiöldinkatu, Vauhtitie, Helsinginkatu ja Urheilukatu.

Periaatteita esiteltiin talvella kaupunkilaisille ja myös Töölö ry antoi niistä lausunnon. Kiitimme huolellisesta selvitystyöstä ja rakentavasta otteesta. 

Jos joku haluaisi perustaa kylpylän, innostuimme ajatuksesta, että sen voisi upottaa talvipuutarhan ja uimastadionin väliin. Jos joskus haluttaisiin suurempi jäähalli, pidimme vaihtoehdosta, jossa nykyistä hallia laajennettaisiin. Jos tulevaisuudessa olisi tarvetta stadionia ja oopperaa palvelevalle hotellille, katsoimme, että sille voisi löytyä paikka parkkikentän laidalla.   

Olimme kaupunkisuunnittelun ammattilaisten kanssa samaa mieltä, ettei tätä keskeistä puistoaluetta voi muuttaa asuntotuotannon tonttimaaksi. 

Toukokuussa päättäjät kuitenkin päättivät toisin. 

Kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Rautava ehdotti viraston esitykseen kolmea muutosta, joiden puolesta lautakunnan selvä enemmistö, myös varapuheenjohtaja Soininvaara äänesti.

Ensiksi muutettiin eri käyttötarkoituksiin kaavailtujen alueiden rajaukset ”ohjeellisiksi”. Eläintarhan alueelle voisi siis suunnitella melkein mitä hyvänsä lähes mihin kohtaan hyvänsä.

Toinen muutos koskee asumista.  Viraston tekstissä ”aluetta kehitetään ensisijaisesti virkistyksen, urheilun, matkailun ja kulttuurin alueena”, mutta periaatteisiin lisättiin, että ”alueelle voidaan osoittaa myös asumista”. 

Kolmas muutos kehottaa selvittämään ”elinkelpoisen päivittäistavarakaupan yksikön sijoittamisen mahdollisuudet”. Ei siis mitään kodikasta korttelikauppaa.

En ole lainkaan yllättynyt, jos päivä- ja iltapäivälehtien sivuilla julkaistaan lähiaikoina uudet värikuvat Töölönlahden tienoille laskeutuvista lentävistä lautasista. Ehkä hankkeen nimi on nyt Helsinki Central Park, ja hyvin verkottunut kiinteistösijoittaja tarjoaa luksusasuntoja puistonäkymin ja ostosmahdollisuuksin.  

Sen jälkeen käydään julkista keskustelua tutuin vuorosanoin: asuntotonteista on pulaa, keskusta-asuminen on ekoloogista, Helsinkiin kaivataan kansainvälistä tyyliä, kaikkea uutta aina vastustetaan, eikä tämä mikään puisto ole – tai kysytään, miksei mihinkään saisi rakentaa vai halutaanko paikalla mieluummin säilyttää pysäköintialue.

Saa nähdä.

(Teksti on julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä 17.8.2014)

Friday, August 22, 2014

NELJÄS TEOLLINEN VALLANKUMOUS



Pääkaupunkiseudun metroa ohjaa tietomekaanikko intialaisessa valvomossa. Shanghain satamanostureita siirtelee mies Kainuussa. Anturi roskapöntössä kertoo, milloin säiliö vaatii tyhjennystä. Tieto välittyy jäteauton kuljettajalle, joka voi suunnitella ajoreittinsä fiksummin. Tieteisfantasiaako?



’Rakennemuutoksesta’ on puhuttu vuosikymmeniä ilman sen kummempia selityksiä. Se on näyttänyt merkitsevän kasvavaa työttömyyttä ja työn katoamista kaukoitään. Kasvua ja täystyöllisyyttä vaativat kuitenkin kaikki. Mutta missä ovat uuden kasvun ja työn eväät?



Vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat Ranskan 1700-luvun loppuvuosien vallankumouksen arvot.  Samoihin aikoihin brittein saarilla tehtiin Kehruu-Jennien ensimmäinen teollinen vallankumous, jota vauhdittivat kivihiili, höyryvoima, puuvilla, käsityötä korvanneet koneet – ja valtamerilaivat ja junat.



1800-luvun lopulla käynnistynyttä toista teollista vallankumousta luonnehtivat öljy, sähkö, teräs, massatuotanto – ja autot, joita varten joka maanosaan rakennettiin kokonaan uusi asfalttiteiden ja bensa-asemien infrastruktuuri.



Viime vuosisadan tietotekninen vallankumous mullisti myös käsityksen globalisaatiosta. Internetistä tuli valtatie samaan tietoon samanaikaisesti joka puolella maailmaa. Informaatioyhteiskunta on valveilla 24/7. Kiinteästä puhelimesta ja kuparikaapeleista tuli historiaa ja kommunikaatiosta liikkuvaa. Pyykkikonettakin käytetään älypuhelimella. – Polkupyörä on citymaasturia trendikkäämpi.



Jos Shanghain satamanosturia ohjataan toiselta puolen maailmaa, yritys ei ole myynyt pelkästään koneita vaan myös huolto- ja käyttöpalveluita.  Liikeidea ei perustu maailman parhaiden nostureiden suunnitteluun ja valmistukseen vaan siihen, että asiakas haluaa ostaa tuottavuutta ja työturvallisuutta.



Yksi edelläkävijöistä on ollut USA:lainen mattofirma, joka ei kaupitellut kokolattiamattoja metritavarana vaan palvelua, jonka ostajalla on aina ehjät ja siistit matot lattiallaan. Asiakkuus ei tarkoita kertakauppaa vaan jatkuvaa suhdetta.  Valmistaja saattaa pysyä tuotteen omistajana, joka vastaa sen kunnossapidosta ja lopulta kierrätyksestä.



Nyt puhutaan neljännestä teollisesta vallankumouksesta ja teollisesta internetistä, Internet of Things. Liikkeellepanijana ei ole mikään uusi luonnonvara vaan kiertotalous:  ei hyväksytä, että syntyy jätettä, vaan yhden tuotantoprosessin ylijäämämateriaali on aina jonkun toisen raaka-aine. Ei sallita maapallon lämpötilaa nostavaa polttoaineiden kulutusta, vaan energitehokkuus maksimoidaan ja hyödynnetään uusiutuvia energialähteitä. Energiaverkotkin ovat ’älykkäitä’.  



Tuotantoprosessit ovat pitkiä. Ei riitä, että joka laitteessa on sensori, joka lähettää tietoa jonnekin. On oivallettava, millaista palvelua tilaaja tarvitsee ja osattava kehittää sen vaatima teknologia. On pystyttävä myymään se asiakkaalle, jonka on älyttävä ostaa se. Jonkun pitää tietää, miten järjestelmä asennetaan ja miten sitä käytetään. On myös hallittava vesitalouden, energiantuotannon ja raaka-aineiden elinkaaret.



Uusi teollinen vallankumous, työ ja ansaintalogiikka vaativat koulutusta, tutkimusta ja kokeiluja. Ei riitä, että on huippunörtti tai että ymmärtää kaiken jonkun tuotteen tai palvelun ominaisuuksista. Vaaditaan yhtäaikaa osaamista niin teknologioista, ihmisten tarpeista kuin palveluiden suunnittelusta. Innovaatioita ja uutta työtä syntyy vasta, kun eri alojen ammattilaiset panevat luovuutensa hynttyyt yhteen.

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 22.8.2014)