Tuesday, May 25, 2010

AUTOMOBIILISTA AINEETTOMAAN LIIKKUMISEEN JA MUITA INNOVAATIOITA

YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 25.5.2010

New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.

APPLE

Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.

Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.

Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.

SAMAAN AIKAAN SUOMESSA

Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?

Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.

MUUTOSVAATIMUS

Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.

Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.

Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.

TILKKUTÄKKI JA SULATUSUUNI

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 30.3.2010

Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.

Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.

Kanadalainen kulttuurien mosaiikki

Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.

Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.

Sulatusuuni

On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.

Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …

Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.

Koti ja identiteetti

Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.

Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.

Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.