PÄRJÄÄKÖ KUNTAKILPAILUSSA IMAGODOPINGILLA?

Juoksukisan voittajalle on luvassa sponsorisopimuksia ja sankaruuden sädekehä. Jos Suomen lätkäjoukkue hakkaa muut, sankareita oomme kaikki. Diilit ja Idolsit perustuvat unelmalle voitosta, joka muuttaa koko elämän. Kilpakumppanien nöyryytys kuuluu pelin henkeen: ”You are fired!”

Pitääkö myös kaupunkien, kuntien ja kylien kilpailla jatkuvasti? Maakuntaliitossa vuoden uusmaalaista kylää valittaessa todettiin, että vertailu Mellunkylän ja Nurmijärven Rajamäen välillä on mahdotonta. On kyse kriteereistä. Millä perusteella joku on ’parempi’ kuin toinen?

Millaisia arviointiperusteita kuntien keskinäisessä kilpailussa pitäisi käyttää? Puhutaanko kansallisesta vai maakuntasarjasta, teollisuusmaiden välisestä vai globaalista kilpailusta? Keneen halutaan tehdä vaikutus: investointipankkiireihin, teollista vai valkokaulustyötä tarjoaviin yrityksiin, ”luovaan luokkaan” – keitä lienevätkin – vai laitoshoitajiin? Diskriminoidaanko positiivisesti vai negatiivisesti: halutaanko saastuttavan teollisuuden muuttavan kehitysmaihin ja vanhusten ja vaivaisten naapurikuntaan, vai onko tavoitteena hyvä arkiympäristö kaikille? Luovan luokan unelma-asukkaatkin saattavat olla huumeongelmaisia tai kipeitä. Hekin tarvitsevat hoitajia ja bussikuskeja, joilla täytyy olla varaa asua työpaikkansa lähellä. Vai huolehtiiko naapurikaupunki?

Ei tarvita suurta viisautta sen ymmärtämiseen, että todellinen voitto vaatii pitkäjänteistä työtä. Yksittäinen temppu tai hienoinkaan tavaramerkki ei auta, vaikka kuntien strategiapaperien höttöslangista niin voisi päätellä. Ollaan Euroopan johtavia, älykkäitä, luovia ja innovatiivisia, tai kisa-, kulttuuri- ja designkaupunkeja. Tuotemarkkinoinnista omaksuttua brändäystä on tulkittu niin, että hyvä mainoskampanja ja tunnistettavuus riittäisivät. New York tunnistetaan vapaudenpatsaasta, Sydney oopperatalosta ja Turku tuomiokirkosta. Kuvia, mielikuvia ja hankkeiden määräaikoja tarvitaan, mutta vuosileimat, symbolirakennukset tai veistokset eivät riitä. Kaupunkien elämä, kehitys ja vetovoima ovat muualla.

Monet kaupungit vakuuttavat, että kestävä kehitys kaikkine ulottuvuuksineen kuuluu niiden arvoihin. Mutta missä se näkyy? On ”viherretty”, istutettu puita ja rauhoitettu lintukosteikkoja. Samaan aikaan on kuitenkin surutta rakennettu kauppakeskuksia valtateiden risteyksiin ja näytetty ihmisille, että ilman omaa autoa ette muuten selviä. Puhtaan juomaveden merkitys on ymmärretty, mutta pohjavesien suojelu tuntuu liioittelulta. Jätehuollon ja kierrätyksen logiikat näyttävät sameilta. Suomalainen mieshän ei biojätteitä lajittele!

Vain harvat maailman kaupungeista ovat oivaltaneet globaalien haasteiden ja oman toimintansa kohtalonyhteyden. Ne pitävät vesi- ja energiapäätökset omissa käsissään, investoivat infrastruktuurin ja palveluiden energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian hajautettuun tuotantoon. Uudisrakentamisessa kelpaa vain 0-nettoenergiataso, eli talo tuottaa vuoden aikana saman verran energiaa kuin kuluttaa. Lähiöremonteille kehitetään liiketoimintamalli, jossa kaikki hyötyvät. Riskejä analysoidaan ja niihin varaudutaan.

Kestävä kehitys demokratisoidaan. Asukasosallistumisesta ja palveluiden yhteiskehittämisestä tulee vakiokäytäntö. Tuloerojen kasvun ja maahanmuuton paineissa sosiaalinen eheys on kaupunkien ykköstavoite. Arkielämä pelkästään julkisen liikenteen varassa tulee mahdolliseksi. Kaikissa hankinnoissa ja investoinneissa käytetään kestävän kehityksen kriteereitä.

Oikeatkaan ratkaisut eivät vie pitkälle, elleivät ne liity saumoitta toisiinsa. Siksi tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä, integroitua suunnittelua ja tinkimätöntä toteutuksen seurantaa. Money talks, mutta investoinnit, verot ja maksut pannaan puhumaan kestävyyden kieltä. Kun energiavallankumouskin on tehty ja jalankulkija kadun kuningas, voi alkaa puhua kansainvälisestä kilpailukyvystä ja kestävästä kehityksestä kunnan toimintaa ohjaavana arvona. Ei ennen.

Kuntalehden tammikuun 2012 numeroon kirjoitettu kolumni.

CHALLENGES AND WAY FORWARD IN THE URBAN SECTOR

The Rio+20 Conference on Sustainable Development is going to take place in Rio de Janeiro in June 2012.

Under the overall title "SUSTAINABLE DEVELOPMENT IN THE 21ST CENTURY (SD21)" the secretariat in charge of organizing the conference (United Nations Department of Economic and Social Affairs, Division for Sustainable Development) has compiled background material on different key topics to be discussed in Rio.

Cities - urban issues - is going to be one of the key topics. Here is the link to a web page, where my report on urban challenges can be downloaded. ('Draft' refers to the layout of the text, which has not been finalized, yet.)

http://www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_pdf/SD21_Cities_final_version.pdf

DEMOKRATIAVAJE, GUGGENHEIMIN PAHIN ONGELMA

Mikä on Guggenheim-Helsinki -hankkeen pahin ongelma? Pitävien argumenttien puute, talouslaskelmien aukot, väärään suuntaan kulkevat rahavirrat, kaupunkipoliittiset virhetulkinnat, sokeus kaupunkirakenteen periaatteille, kulttuurialan tuntemattomuus vai joku muu? Ehkä sittenkin demokratiavaje.

Demokratia on yhteistä päätöksentekoa yhteisistä asioista. Guggenheim-Helsingissä on kyse julkisista resursseista: kertainvestoinneista, käyttötaloudesta ja maankäytöstä. Helsingin arvokkaimman tontin kohtalosta päätettäisiin sekä kiinteistöomaisuutena että osana Kauppatorin ’kansallismaisemaa’. On kyse siitäkin, kenen ehdoilla helsinkiläisten kotikaupunkia kehitetään.

Kun vedotaan kaupunkien kansainväliseen kilpailuun, unohtuu miksi vertailujen kärjessä pysyvät Vancouver, Wien, Bern, Toronto tai Sydney, vaikkei yhdessäkään ole Guggenheimia. Niissä voi juoda vesijohtovettä, sähkö ei katkeile, netti pelaa, julkinen liikenne sujuu, kaduilla on turvallista, viranomaisia ei tarvitse lahjoa, lapsille on hyvät koulut ja sairaanhoitoon voi luottaa. Kilpailukyky rakentuu kaikkien tarvitseman julkisen infrastruktuurin laadusta ja yhteiskunnan avoimuudesta. Mukavat ravintolat, ooppera ja konsertit ovat plussaa. Kuvataiteita harrastavat vain harvat, arkkitehtuuria ja designia vielä harvemmat.

”Miksei Helsingille kelpaa sama kuin New Yorkille, Venetsialle ja Berliinille?” Toki kelpaisi, nuo Guggenheimithan ovat täysin yksityisiä! Tervetuloa ostamaan tontti, rakennuttamaan tilat, hankkimaan kokoelmat ja näyttelyt ja maksamaan palkat ja verot! Mutta miksi kaupungin pitäisi kantaa liiketoimintaa harjoittavan säätiön riskit ja maksaa vanhentuneesta tavaramerkistä?

Samaan aikaan, kun Guggenheim-säätiö laati paksua mutta sisällöltään ohutta selvitystä, Helsingissä kokoontui kaupunginhallituksen asettama Demokratia-työryhmä. Demokratiavaje laajenee eri syistä; kuntakoko kasvaa, asiat monimutkaistuvat, syrjäytyminen ja ulkopuolisuus lisääntyvät. Miten voidaan avata päätöksentekoa voidaan ja hyödyntää asukkaiden osaamista? Kun tätä pohdittiin kaupungintalolla, viereisessä huoneessa virkamiehet tiedottivat medialle, että eiköhän se Guggenheim jo 2018 ole tuossa Katajanokalla – ennen kuin selvityksen sisällöstä oli hajuakaan saati että olisi tehty yhtään päätöstä.

- EHDOTAN HELSINGIN KAUPUNGINVALTUUSTOLLE, että se päättää koota eri osaamisalueita, elämäntapoja, arvoja ja ikäryhmiä edustavan työryhmän rakentamaan realistisia vaihtoehtoja Guggenheim-hankkeelle. Mukaan kutsutaan korkeakouluja, suuria ja pieniä firmoja, kansalaisjärjestöjä, kulttuuri-ihmisiä ja luottamushenkilöitä. Keskustelua käydään eri foorumeilla.
Vaihtoehtojen tulee perustua laajaan näkemykseen suunnasta, johon Helsinkiä halutaan kehittää. Mikä on tärkeää sen elinvoimalle? Mikä on Helsingin profiili? Mitä riskejä julkisten investointien on ensisijaisesti torjuttava? Mitä monikulttuurisuus merkitsee? Mikä on kaupungin taidemuseon tehtävä? Mitä tarpeita tuleva keskustakirjasto täyttää, mitä ei?

Tausta-aineistona voi käyttää aiemmin tärkeinä pidettyjä suunnitelmia, joita ei rahanpuutteen vuoksi ole toteutettu, kuten arkkitehtuuri- ja designmuseoiden 'välipala' ja Tanssin talo, tai etnografinen museo. Voi myös aloittaa tyhjältä pöydältä ja pohtia, mitkä ovat 2020-luvun instituutioita ja symbolirakennuksia. Tarvitaanko komea näyttelytila 1900-luvun taiteelle vai jotakin aivan muuta?
G-säätiön selvitys vei vuoden ja 2,5 mio dollaria. Helsingin työryhmälle annetaan vuosi ja 1 mio Euroa. Jos ehdotusten toteutus vaatii julkisia varoja tai tiloja, päätökset tekee uusi kaupunginvaltuusto. Tämä prosessi ylittää taatusti kansainvälisen julkisuuskynnyksen ja osoittaa, että Helsinki elää ajan hermolla.

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa helmikuun 2012 alussa. Kirjoittajan toimittama pamfletti ”Guggenheimin varjossa” julkaistiin 30.1.

STEPS TOWARDS URBAN SUSTAINABILITY

Urban issues have risen high on many agendas with global questions. Most of the world’s resources are consumed in cities, where the majority of people live. It has become obvious that the sustainability of a single “green” building is marginal if it is not supported by sustainable urban infrastructure.


Cities compete with each other globally trying to please investors. There is hardly any municipality that does not in its official strategy claim that sustainability is one of its key targets. However, it is a totally different story if you ask, into what actions this declaration translates.


In all fairness, cities are at different stages in their development, and many of them in the global South have to struggle with enormous growth rates, immigration and segregation. Some urban areas in the North have opposite challenges of negative growth after old industries have died out or left to the South.


Hence, urban inequity and segregation are also an indication of global inequity. While more and more cities want to focus on services and hi-tech, the dirty work of the world remains to be done in the poorest cities with the most meager resources to develop.


For most cities, the first step when steering towards urban sustainability is visible “greening”: planting trees, promoting subsistence gardening or saving wetlands for birds. Green ‘beautification’ of the cityscape means projects that are also easy to sell to the people. However, at the same time more roads are being built for more cars.


Environmental measures with social and economic benefits come next. Health concerns put emphasis on quality of water, provision of sanitation and cleaner energy. Even poor cities may have the courage to say no to mining, if they understand that in the long run, tourism is going to bring them more employment. Waste management can turn into business, when sorting produces material for handicrafts and biowaste becomes a source for bioenergy. Clogged sewers lead to a ban on plastic bags. First lessons about ecosystem services are learned, when rivers are cleaned and watersheds are managed keeping the prevention of floods in mind.


Almost every city in the world is dealing with an influx of people from different ethnic backgrounds. Cultural festivals are promoted as measures to support minorities. Cultural heritage is increasingly understood as a resource to be kept alive, not only for tourists but also to support people's pride of place.


In the cities that try to fake it, the grassroots heritage aspects disappear as events grow bigger and more commercial. Formula One races, mega sporting events and even Eurovision song contests require major investments, but do not add to the real quality of life after the television cameras have left. Historic preservation of a couple of landmark buildings and ‘eco-labelling’ a few office buildings is mere window-dressing. Race for the cheapest ‘green building certificate’ continues in commercial development. If most public services have been outsourced or privatized, the city may not have much to say regarding the way the services are delivered.

More advanced cities become aware of the inescapable links between global targets and local actions. CO2 emission reduction measures are taken at the local level, share of renewable energy is increased in municipal utilities, and energy efficiency requirements are brought to local building codes and guidelines. The cities broaden the focus to cover the social dimension and governance of sustainable development, too. City Halls realize that civil servants and council members cannot do it alone but the process has to be democratized. Open access to information, e-governance, public hearings, popular votes, polls, co-development of services and participatory budgeting become daily routine. Refurbishment of existing buildings becomes a big project, public transport systems are improved and sustainable public procurement practices are slowly introduced. The Mayor receives awards and thinks that urban sustainability has been taken care of. Sorry, but no.


After all of the good steps the quantum leap is missing. The progress is far too slow. Incremental changes of business-as-usual don’t take us anywhere. The tough steps ahead will have to include holistic visions, integrated planning and brave strategies to implement them. Even a huge amount of excellent and certified but separate pieces does not make a well functioning whole. Because money is not going to stop talking, its language will have to become sustainability. Yes, there is a Dow Sustainability Index – but what use is it if not all companies, investments and financing support sustainability? Yes, sustainability criteria may be used somewhere when coffee or paper is purchased – but what is the point if every other product and service is the outcome of an unsustainable process? Yes, there may be a solar panel here and there, but zero emissions means 100% renewable energy. Yes, there may be tree-lined roads but as long as the pedestrian is not the king of the street, don’t try to convince me that your city is sustainable!

The text is based on a column written for the webpages of The Guardian, http://www.guardian.co.uk/sustainable-business/built-environment

KIINTEISTÖMASSAA VAI KAUPUNKIRAKENTAMISTA?

Muistatteko, milloin rakennusalan sanastoon tuli käsite ”kiinteistömassa”? Thatcherin ja Reaganin voimakaksikkokaudella 1980-luvun alussa raha vapautettiin liikkumaan yli rajojen, lainaraha oli halpaa ja sitä riitti. Loppu on historiaa. Suomessa tuli 1990-luvulla tutuksi toinenkin ilmaus: kahden asunnon loukku. 2000-luvulla maa toisensa jälkeen on kokenut kiinteistömarkkinakuumeen, tuoreimpina muistissa ovat Yhdysvaltain, Irlannin ja Portugalin tarinat.

Sijoittajien ruokahalun tyydyttämiseksi on eri puolilla maailmaa rakennettu ’toimistopuistoja’ kehäteille ja ostoskeskuksia hyville kauppapaikoille. Kansalaisia on houkuteltu ostamaan ylihintaisia asuntoja, joihin heillä ei ole ollut varaa, ei etenkään lainarahalla. Sijoittajien nälkä perustuu siihen, että finanssimarkkinoilla on aina ’irtonaista rahaa’ etsimässä vakaata tuottoa. Katteettomat asuntolainapaperit taas on niputettu siisteiltä näyttäviksi rahoitusmarkkinainstrumenteiksi, jotka on myyty pikaisesti eteenpäin.

Suomessa on tältä erää vältytty pahimmalta kiinteistökuplalta. Rahoitusalalla on yhä töissä ihmisiä, jotka muistavat 1990-luvun. Mutta pian meilläkin pankkiiriliikkeitä hallitsee taas uusi menestyksennälkäinen sukupolvi, joka innovoi uusia takuuvarmoja kiinteistövivutusmekanismeja.

Rahoitus on toki välttämätöntä. Ongelma on siinä, että sijoittajan logiikka on toinen kuin kaupunkirakentajan logiikka. Maanomistajan, sijoittajan partnerin, paras liiketoimintamalli on kärsivällinen odottaminen: ”Kyllä se poikkeuslupa sieltä vielä jonakin päivänä tulee ja peltoni muuttuvat arvotonteiksi.” Investoria ei kiinnosta, hajautuuko yhdyskuntarakenne ja joutuvatko veronmaksajat kustantamaan enemmän julkisia palveluita, moottoriteitä, vesi- ja viemäriverkkoja ja tieto- ja sähkökaapeleita, tai montako autoa perheellä pitää olla, jotta pääsee ruokakauppaan. Veronmaksajalle ei koskaan näytetä laskua, joka syntyy ylimääräisen infrastruktuurin hinnasta.

Niin kaavoittajissa kuin maankäytöstä päättävissä poliitikoissa on näet jatkuvasti niitä, joiden mielestä miehen pitää saada rakentaa sinne, minne mies tahtoo, ja maanomistus tarkoittaa aina rakennusoikeutta. Kaikkialla maailmassa lopputulos on, että ylikansalliseksi ketjuuntunut kiinteistö- ja rakennusbusiness pystyttävät toimistopuistoja samoille monikansallisille yrityksille ja samanlaisia ostoskeskuksia samojen kansainvälisten franchising-ketjujen myymälöille, joissa kaupataan samoja tuotteita.

Harhautuksen huipuksi moottoriteiden pientareille ja risteyksiin nousevia taloja markkinoidaan ’ekologisina’. Ammattitaitoiset rahoittajat tosin tietävät, että kovalla hinnalla ostetut vihersertifikaatit eivät todista mitään rakennuksen kestävyydestä, mutta he tietävät myös, että kiinteistösalkussa muutama lisäleima näyttää hyvältä. Joskus tilataan äimistelyarkkitehtuuria kyseenalaisten hankkeiden läpi ajamiseen. Useimmat länsimaisten konsulttien vientiprojektit ovat ekorakentamisen huvipuistoja ja urbanismin irvikuvia.

Miksi Barcelonasta on tullut kaupunkirakentamisen Mekka? Siksikö, että siellä on muutama Gaudin talo ja muutama hieno tornitalo? Ei, vaan koska siellä pidetään tietoisesti yllä elävää kaupunkitraditiota, joka kattaa kaiken pienimmästä katukiveyksen yksityiskohdasta yli Diagonalin mittakaavan. Kaupungin kehittäminen on kaiken aikaa yhteisymmärrystä hakevan julkisen neuvonpidon kohteena. Barcelonan sielu on sen julkisessa tilassa ja elävässä katuympäristössä, joita ei uudisteta sattumanvaraisesti vaan tarkan analyysin pohjalta. Jatkuvaa uudistumista ohjaa yhteisesti sovittu strategia, johon kaikki palaset sovitetaan. Vain jokunen uuden kongressikeskuksen kaltainen megaprojekti on synnyttänyt ympärilleen kuolleen tyhjiön.

Jos kaupungeilta puuttuu yhteisesti rakennettu ja poliittisesti sinetöity visio ja käytännön strategiat sen toteuttamiseksi, niille ei jää muuta mahdollisuutta kuin kerätä irtopisteitä yksittäisillä show-rakennuksilla. Samalla ne ovat täysin puolustuskyvyttömiä sijoittajavetoisten hankkeiden äkkirynnäköiden varalta. Näillä projekteilla on sama logiikka, olivat ne sitten pilvenpiirtäjäsuunnitelmia Seinäjoelle tai ekokaupunkeja Kiinaan. On kohtalokas erehdys kuvitella, että erillistä ”hyvistä hankkeista” syntyisi hyvä kokonaisuus.

Ei tässä Impivaaraa kaivata vaan nimenomaan kaupunkeja! Sijoittajavetoinen hajarakentaminen on saatava loppumaan. Jalankulkijan on oltava kuningas. Kaupunkirakentamisen parhaita perinteitä on uskallettava soveltaa tähän aikaan. Kokonaisuus ei synny sattumista.

MISTÄ "SUUR-HELSINGISSÄ" ON KYSE

Kaupungin olennaisin piirre on läheisyys; ihmiset kohtaavat toisiaan, palvelut ovat lähellä ja valinnan varaa on runsaasti. Kaupungeissa on enemmän työnteon mahdollisuuksia kuin kylissä. Kunnallistekniikkaan – veteen, viemäröintiin, tieto- ja sähköverkkoihin, katuihin ja julkiseen liikenteeseen, päiväkoteihin, kouluihin, terveyskeskuksiin – tehdyt investoinnit saadaan tehokkaaseen käyttöön. Siksi ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja siksi kaikkialla maailmassa halutaan tiivistää olemassa olevia yhdyskuntia. Paitsi Helsingissä.

Karttoja on monenlaisia. Jos yhdistää kaksi karttaa: kunnallisverotulot per kunta ja merenrantatonttien saatavuus, voi kuvitella Kirkkonummi-Espoo-Kauniainen-Vantaa-Helsinki-Kerava-Sipoon yhtenä kaupunkina. Tässä visiossa rantavyöhyke olisi yhtenäinen omakotitalomatto lännestä itään kun taas pohjoiseen vievää radanvartta reunustaisivat kerrostalot.

”Suur-Helsinkiä” ei ole piirretty olemassa olevia rakenteita kuvaavien karttojen päälle. Kultarannikolla ajettaisiin omalla autolla. Rakentamattomien alueiden käyttöön ottaminen vaatisi valtavat investoinnit uuteen kunnallistekniikkaan ja palveluihin. Kunta jakautuisi varakkaaseen etelään ja varattomaan pohjoiseen ja rakentaisi muurin muuta metropolialuetta vasten.

Lähidemokratia on noussut keskusteluihin, koska kuntaliitosten yhteydessä herää pelko yhä kauemmas etääntyvästä hallinnosta. Joidenkin poliitikkojen mielestä se tarkoittaisi ”kaupunginosavaltuustoja, joilla olisi lausuntovaltaa esimerkiksi kaavoituksessa ja peruspalveluiden järjestämisessä” (HS 22.10.). Asukasdemokratiassa ei kuitenkaan voi enää olla kyse pelkästä ”kuulemisesta”, vaan todellisista vaikutusmahdollisuuksista. Eikä monesti muuttuva kotiosoite voi olla ainoa perustelu äänivallan käyttämiselle.

Onneksi ”Suur-Helsinkiä” laajemmalla pääkaupunkiseudulla on tehokkaampikin mahdollisuus hallita kehitystään: monimuotoinen asukasvaikuttaminen ja suorilla vaaleilla valittu metropolivaltuusto. Jos pelkää byrokratian lisääntymistä, voi kysyä esimerkiksi, aiheuttaako yksi metropolivaltuusto enemmän byrokratiaa kuin kolmekymmentä kaupunginosavaltuustoa.

Kaarin Taipale, tekniikan tohtori, kaupunkitutkija
Helsinki

Julkaistu HS Mielipide –sivulla 25.10.2011 kommenttina 22.10. ilmestyneeseen artikkeliin. Siinä kaupunginjohtaja ja muutama luottamushenkilö esittelivät vision kuntaliitoksesta, joka kattaisi mielipidekirjoituksessa mainitut kaupungit.

ONKO MONIKULTTUURISUUS SUVAITSEVAISTON ILLUUSIO?

Tähän kysymykseen ei ole helppoa vastausta: Mitkä rakennetun ympäristön piirteet voivat vaikeuttaa eri kulttuurien ja elintapojen rinnakkaiseloa? Tai toisin päin: Voiko rakennettu ympäristö helpottaa maahanmuuttajien kotoutumista ja vähentää Meidän epäluulojamme Heitä kohtaan?

Meilläkö kulttuurisia epäluuloja, meillä ’suvaitsevaistoksi’ pilkatuilla sivistyneillä ihmisillä? Viime keväänä filosofi Thomas Wallgren otsikoi kirjoituksensa ”Olen rasisti, mutta siitä voi yrittää parantua” (HS Mielipide 15.3.2011). Wallgren ei taida olla yksin. Halusi tai ei, meillä jokaisella on kansallinen identiteetti ja henkilökohtainen reviiri, jolla on näkymättömät, mutta tarkat puolustuslinjat. Haaste onkin, miten oppia tunnistamaan ja ylittämään ne.

Sveitsissä järjestettiin marraskuussa 2009 kansanäänestys moskeijoiden minareettien rakentamiskiellosta, jota äänestäjien enemmistö yllättäen kannatti.

Oikeistopopulistinen kansanpuolue oli ajanut sitä keinona estää poliittisen islamin leviäminen. Minareetit nähtiin vallanhalun eikä uskonnon symboleina. ”Onnitteluni, Sveitsin rohkea kansa. 57 prosenttia teistä äänesti minareettikiellon puolesta. … Kansa on puhunut ja viesti on selvä - islamisaatiolle on laitettava piste.” Näin äänestystulosta kommentoi perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja (Simon Elo, US blogi 30.11.2009).

Jos Helsingin Kamppiin olisi reilu vuosikymmen sitten rakennettu kappeli, sen katolle olisi todennäköisesti nostettu risti. Nyt kauppakeskuksen ja vanhan linja-autoaseman kulmille nousee K2S Arkkitehtien suunnittelema hiljaisuuden kappeli ilman ulkoisia tunnustuksellisia symboleja. Paikan tarkoitus on olla tila henkilökohtaiselle hiljentymiselle, ei yhteisöllisille kirkollisille menoille. Tulkitsen sen Helsingin kaupungin ja evankelisluterilaisten seurakuntien kädenojennukseksi monikulttuurisuudelle. Kansainvälisillä lentokentillä, ei-kenenkään-maalla näitä on totuttu näkemään, muttei kaupungeissa. Kampissa on jo pitkään ollut synagoga ja Katajanokalla ortodoksikatedraali. Voisiko Kalasatamassa olla moskeija?

Rakennukset ja niiden funktiot leimaavat tilaa, joka niitä ympäröi. Perinteisesti menemisen ja tulemisen paikat, rautatieasemat ja bussiterminaalit ovat olleet vierasmaalaisten ensimmäisiä kokoontumispaikkoja. Vaikka ne sijaitsevat kaupungin sydämessä, ne ovat kaupungin rajalla. Vain parin askeleen nousu junavaunuun, ja olet jo lähempänä määränpäätä.

San Franciscon Chinatown tai New Yorkin Little Italy ovat turistinähtävyyksiksi muodostuneita etnisiä kaupunginosia. Korttelien rakennukset olivat olemassa jo ennen maahanmuuttajien tuloa, mutta immigranttien ravintolat ja kaupat ovat antaneet alueelle uuden luonteen. Pääkaupunkiseudulle nousee asuinalueita kymmenille tuhansille ihmisille. Suunnitellaanko niitä edelleen suomalaiselle keskivertoperheelle? Oletetaanko yhä, että jokainen kerrostaloasukas haluaa oman saunan? Onko kaikilla oma auto? Haluavatko kaikki pienet pojat pelata jääkiekkoa? Onko puistossa paikka taiji’lle tai etnisille maalaismarkkinoille?

Yksi kotouttamisstrategia on jenkkien melting pot, sulauttaminen. Kanadalaisten mosaic of cultures säilyttää mahdollisuuden omaan kulttuuri-identiteettiin, vaikka riskinä on jääminen ulkopuoliseksi uudessa kotimaassa. Toronton kiinalais- ja intialaiskortteleissa vaistoaa, että takahuoneissa asuu ihmisiä, jotka puhuvat vain vanhaa äidinkieltään eivätkä liiku alueen ulkopuolella. Mutta millaisista lähiöistä syntyy kasvualusta toisen tai kolmannen polven työttömien maahanmuuttajanuorten tai muuten syrjäytyneiden ihmisten mellakoille, joita on nähty eurooppalaisissa kaupungeissa?

Kansainvälinen kilpailukyky on yksi globalisaation alttareista, jolle kaikki kaupunkikehitys halutaan uhrata. Liike-elämää huolestuttaa katumellakoiden aiheuttama vaurio Lontoon kansainväliselle imagolle. Tuskin kukaan odotti, että juuri Lontoo joutuisi vakuuttelemaan muulle maailmalle luotettavuuttaan olympiaisäntänä. Pormestari Boris Johnsonin sanoin katujen väkivalta on ollut ”massiivinen laukaus omaan maaliin”. (FT 11.8.2011)

Etnisiä ruokakauppoja ja ravintoloita arvostetaan tyylikkään kansainvälisyyden merkkeinä. Jossakin mustassa pisteessä etninen vieraus ei olekaan enää kiehtovaa vaan muuttuu pelottavaksi. Slut walk’illa vaaditaan, että naisen pitää saada pukeutua seksuaalisesti provosoivasti. Samaan aikaan toiset pitävät loukkaavana vieraaseen kulttuuriin kuuluvaa, siveästi peittävää pukeutumista.

Maahanmuuton varjopuolet ovat yksi globalisaation hinnoista. Kaupungit joutuvat kaikkialla maailmassa kohtaamaan ilmiön kasvoista kasvoihin. Pako yhtenäiskulttuurin lintukotoon onnistuu vain korpimetsien piilopirteissä. Kiinan maaseudulta miljoonakaupunkeihin muuttavat ihmiset kokevat samaa vierautta ja syrjintää kuin Suomeen eri syistä päätyvät afrikkalaiset.

Monikulttuurista kaupunkia ei rakenneta pelkästään kaavoituksen ja rakennussuunnittelun keinoin. Arkkitehtien ei silti pidä jäädä sivustakatsojiksi. Mantra ”korkeatasoisesta arkkitehtuurista” ei riitä. Monessako toimistossa on maahanmuuttajia töissä muuten kuin siivoojina? Migraatio on yksi nykyajan suurista ilmiöistä, johon löytyy ratkaisuja vain vuoropuhelussa muiden ammattikuntien, politiikantekijöiden – ja maahanmuuttajien kanssa.

(Arkkitehtiuutiset, kolumni)

TARVITAANKO LÄHIDEMOKRATIAA?

Julkaistu Kuntalehden numerossa 8/2011, 16.6.2011

Eduskuntavaalit olivat protestivaalit, mutta mikä oli protestin kohde? EU:sta saatiin ”hyvä syy”, mutta se ei tainnut olla varsinainen syy. Taustalla oli hahmottomampi tyytymättömyys ja ulkopuolisuuden kokemus. Soini tarjosi suoran vastauksen julkilausumattomaan kysymykseen, miten saada äänensä kuulumaan. Sopivasti ajoittunut EU:n rahoituskriisi näytti kristallisoivan sen, mistä ehkä oikeasti oli kyse: minua koskevia päätöksiä tehdään jossakin kaukana enkä ymmärrä miten se tapahtuu, en ymmärrä edes mistä päätetään tai kuka lopulta päättää.

EU:n hienosta subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteesta ei ole kansalaisen näkökulmasta katsottuna tullut totta. On vaikea nähdä, että EU:kin on maailmapolitiikassa vain yksi monista toimijoista ja että Suomen tai oman kylän ääntä olisi mahdotonta saada kuulumaan ilman muiden tukea. Ei ole helppo erottaa, mistä asioista kannattaa sopia lähifoorumeilla. Äänestäjästä tuntuu, että kaikki päätöksenteon tasot, oli sitten kyse kaupunginvaltuustosta, maakuntahallituksesta tai eduskunnasta, ovat yhtä kaukana, YK aivan ulkoavaruudessa.

Lähidemokratiasta on tullut ajankohtainen aihe myös, koska kuntaliitosten yhteydessä herätellään mielikuvia arkitodellisuudesta etääntyvästä hallinnosta. Yhteen aikaan innostuttiin kaupunginosavaltuustoista. Mutta jos valtuusto on etäinen, miksi toinen samalla periaatteella toimiva elin olisi sen ketterämpi? Voi myös kysyä, miksi asuinpaikan osoite olisi ainoa kiintopiste, jonka perusteella saa oikeuden vaikuttaa yhteisiin asioihin. Elämä kun on jatkuvaa pendelöintiä kodin, kesämökin, työpaikan, terveyskeskuksen, koulun ja ostoparatiisien välillä.

Kukaan ei tunnu tietävän, miten lähidemokratia voisi toteutua. On tainnut unohtua, että kuntalaki (§§ 27–31) velvoittaa valtuuston huolehtimaan asukkaiden ja palveluiden käyttäjien edellytyksistä osallistua kunnan toimintaan. Lain mukaan vaikuttamista edistettäisiin esimerkiksi valitsemalla palvelujen käyttäjien edustajia kunnan toimielimiin; selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa tai järjestämällä kunnallisia (neuvoa-antavia) kansanäänestyksiä.
Vähintään viisi prosenttia äänioikeutetuista kuntalaisista voi jo nyt tehdä kansanäänestysaloitteen. Aloite ei toki riitä, siitä ja vasta-aloitteista on käytävä laaja keskustelu, jotta äänestäjillä on edellytykset tehdä ”valistunut päätös”. Demokratia edellyttää tietoa ja vuoropuhelua.

Brasiliassa Porto Alegressa kehitetty osallistuvan budjetoinnin malli kauhistuttaa kamreereita, muttei ole syytä huoleen. Yli tuhat kaupunkia eri puolilla maailmaa olisi tuskin ottanut sitä käyttöön, jos se johtaisi perikatoon. Asukkaat päättävät annetun budjettiosuuden raameissa alueensa investointien tärkeysjärjestyksestä.

Markkinointitutkimuksessa käytettyä ’focus group’ –haastattelumenetelmää voisi soveltaa niin, että ryhmä asukkaita kutsutaan keskustelemaan joko nykyisten palveluiden käyttökokemuksista tai uuteen palveluun kohdistuvista toiveista. Kansalainen voisi ilmaista näkemyksensä juuri siitä asiasta, joka hänelle sillä hetkellä, siinä elämänvaiheessa ja siinä paikassa on tärkeä. Ryhmän vetäjä huolehtii siitä, että kaikki osallistuvat keskusteluun – myös maan hiljaiset.

Lähidemokratian tavoitteena ei voi olla tarjota lisämahdollisuuksia äänekkäimmille, jotka aina osaavat pitää puolensa, eikä uutta kanavaa yhden asian liikkeille tai lobbareille. Ellei ole huolestunut kansanvallan tilasta ja halua sen vuoksi lisää lähidemokratiaa, on toinenkin tulkintamahdollisuus. Ehkä saadaan parempia palveluita, kun kuunnellaan varsinaisia asiantuntijoita, käyttäjiä, ja otetaan heidät mukaan kehittämistyöhön.

Vahva lähidemokratia ei tarkoita, että asiantuntijat ja kuntapoliitikot olisivat heikkoja. Päinvastoin, avatessaan lisää kanavia asukkaiden äänelle virkamiehet ja valtuutetut osoittavat viisauttaan, koska eivät usko yksin tietävänsä kaikkia kysymyksiä saati vastausvaihtoehtoja.

10 KYSYMYSTÄ GUGGENHEIMISTA

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarin viitossivulla 6.6.2011

Helsingin kaupunki, Suomen kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden ovat maksaneet 2 miljoonaa Euroa newyorkilaiselle Guggenheim-säätiölle, jotta se selvittää, kannattaako Helsinkiin perustaa Guggenheim-taidemuseo. Konsultit ovat täällä 6.6. esittelemässä hanketta ja vastaamassa kaupunginvaltuutettujen kysymyksiin.

1. Monissa kaupungeissa on oma taidemuseo ja teatteri, joskus orkesterikin. Miten Helsinki perustelee, että voidakseen yksityistää julkisen kulttuurilaitoksensa ylikansalliselle franchising-ketjulle se joutuu myymään mm. kaupunkilaisten rakastamat Lasipalatsin ja Tennispalatsin kiinteistösijoittajille? Mitä muuta aiotaan yksityistää?

2. Millä summalla Helsinki subventoi Guggenheimia, kun lasketaan kertainvestoinnit (esiselvitys, eri suunnitteluvaiheet, tontti, uudisrakennus, oikeus G-tavaramerkkiin) ja vuosittaiset käyttökustannukset (G-näyttelyiden vuokrat ja kokoelmien hankinnat, rakennuksen käyttökulut, henkilökunnan palkat)? Mikä on kaupungin taidemuseon vuosibudjetti nyt ja jatkossa?

3. Pääkaupunkiseudulla näkee kuvataidetta 1850-luvulta nykyaikaan ainakin Emmassa, Kiasmassa ja Ateneumissa sekä Helsingin kaupunginmuseon eri tiloissa. Minkä merkittävän aukon Guggenheim täyttäisi? Miksei murto-osaa sen vaatimista resursseista sijoiteta oman taidemuseon kehittämiseen ja tehdä siitä jotakin ainutkertaista?

4. Guggenheimia on perusteltu sillä, että se auttaisi suomalaisia taiteilijoita kansainvälistymään. Miten Guggenheim takaisi, että täällä työskentelevät taiteilijat, jotka muuten pitäisivät näyttelyn Helsingin kaupunginmuseon tiloissa, saisivat työnsä esille edes Helsingin saati New Yorkin Guggenheimissa?

5. Museolle etsitään aivan ”uudenlaista konseptia”. Mutta lehdistötiedotteen [www.guggenheim.org/new-york/press-room] mukaan “kuluneiden kolmen kuukauden aikana esiselvityksessä on tutkittu hankkeen toimintaympäristöä. Tiimi alkaa nyt selvittää taide- ja näyttelyohjelmaa. Sen jälkeen tiimi tarkastelee markkinatutkimusta ja talousnäkymiä, hallintoa ja rakennukselle asetettavia vaatimuksia. Viime vaiheessa, vuoden loppuun mennessä laaditaan suositukset.” Millä tavalla Guggenheim-museo olisi innovatiivinen Helsingissä, kun se ei ole sitä missään muualla?

6. Guggenheimin maine perustuu arvokkaisiin taidekokoelmiin 1850-luvulta nykyaikaan ja kolmeen huomiota herättävään rakennukseen. Miten Helsingissä varmistettaisiin, että Guggenheimista tulisi Frank Lloyd Wrightin (New York) tai Frank Gehryn (Bilbao ja Abu Dhabi) luomuksia vastaava häkellyttävä monumentti? Kuka Frank sen suunnittelisi, koska Gehry piirtää nykyään vähäeleisiä laatikoita, joista ainakaan Helsingin Sanomat ei pidä (vrt. Musiikkitalo)?

7. Tarvitseeko Helsinki juuri nyt lisää häkellyttäviä monumentteja? Tai mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset kuitenkin tulisivat katsomaan rakennusta?

8. Helsingin Guggenheimia perustellaan vertauksella 15 vuoden takaiseen Bilbaoon, jossa museo sijoitettiin entiselle teollisuusalueelle ja kaupunkiin rakennettiin myös metro ja kongressikeskus. Taustalla oli EU:n ja Espanjan tuki ja työttömyydestä kärsineen baskimaan ”positiivinen diskriminaatio”. Miksei Guggenheim samalla logiikalla etsi paikkaa Kajaanista tai Portugalista? Mitä innovatiivista on väärinymmärretyn vanhan idean kopioinnissa?

9. Guggenheim-hanke ei usko helsinkiläiseen kaupunkikulttuuriin vaan kansainväliseen turismiteollisuuteen. Lähteekö joku vihdoin Abu Dhabiin, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?

10. Hankkeesta informoidaan nettisivulla www.guggenheim.fi. Sivun ainut viesti on: Forbidden (Kielletty). Onko helsinkiläisten tarpeen tietääkään enempää?

GRATTIS, MOSES!

Syntymäpäivähaastattelussaan (UD 21.4.2011) Paavo Lipponen pysyi uskollisena ’so what’ -tyylilleen. Hänellä ”on tieto siitä, että eräät sosialidemokraatit suunnittelivat vaalien alla ylimääräisen puoluekokouksen koolle saattamista”.

Satoja litroja kampanjakahvia keittäneenä rividemarina tiedän vain, että ainakaan puoluekokouksessa, viime puoluevaltuustoissa, Stadin Demarien piirihallituksessa, Töölön Demareissa tai vaalimökillä ei ylimääräisestä puoluekokouksesta ole puhunut kukaan. Ei sanallakaan, ei edes rivien välissä. Täytyy vain ihmetellä, ketä Mooses kuuntelee ja missä piireissä liikkuu. Hulluilla päivilläkö?

On täysin edesvastuutonta maalailla mielikuvaa ”40 prosentin sosialidemokraateista” ja kylvää epäluulon siemeniä. Ketä se hyödyttää ellei vihjailijaa itseään?

Sitten puhuu lobbari-Lipponen: ”punavihreän puuron keittäminen ei ole sosialidemokraatteja yhtään auttanut. Eräänlainen hypetys teennäisellä vihreydellä antoi tilaa perussuomalaisille.” Lipponen valittelee Matti Putkosen loikkaa perussuomalaisiin.

Teennäiseen vihreyteen viitatessaan Lipponen on osittain oikeassa. Kaikki demarit eivät ole vielä sisäistäneet kestävän kehityksen arvomaailmaa eivätkä ole oivaltaneet, että sen ydintavoite on nimenomaan työnteon ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön välinen tasapaino. Kansainvälisyyttä korostavana EU-miehenä Lipposen pitäisi tietää tämä erittäin hyvin. Arhinmäki on sen ymmärtänyt, ja siksi monet yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavat vihreät äänestivät vasemmistoliittoa. Juuri heidän olisi pitänyt kannattaa demareita. Putkosen lähtö oli puolueen tulevaisuuden kannalta viime aikojen iloisimpia uutisia.

Tvåspråkigheten till ära: Grattis på födelsedagen!