Monday, February 20, 2017

Voidaanko kaupunkia johtaa kuten yritystä?

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin toimintaa seuratessa moni on alkanut pohtia, voiko valtiota sittenkään johtaa kuin yritystä. Samaa kysyttiin jo aiemmin, kun kaksi oman firmansa johtajana kunnostautunutta Suomen nykyhallituksen ministeriä tarttui tehtäviinsä itsevarmuudella, jota ei aiemmin ollut valtioneuvostossa nähty.

Nyt yksi ja toinen hallituksen lakihanke on pantu jäihin. Trumpin kohdalla on tarvittu oikeuden päätöksiä, jotta lainvastaisuudet on saatu estetyksi. Eikö maan johtaminen sujukaan kuin Strömsössä, kun yritysjohtamisen tehokkuusopit otetaan käyttöön?

Onko kyse vain siitä, että ’byrokratia on jäykkää’ tai ’perustuslaki vaatii uudistamista’? Vai onko niin, että demokratia on länsimaisessa ajattelussa julkishallinnon ehdoton perusta? Yrityksessä omistaja voi lain puitteissa tehdä, mitä parhaaksi katsoo, eikä hänen tarvitse kysellä muiden mielipiteitä. Demokratiassa kaikkia pitää kuunnella, päätöksissä ainakin enemmistöä. Onhan se ikävä hidaste n.s. ketterälle päätöksenteolle…

Kun Helsingissä ja joissakin muissa Suomen kaupungeissa nyt siirrytään pormestarimalliin, kaupungin ykkösjohtajan rooli muuttuu päättäjiä palvelleesta ykkösvirkamiehestä ykköspäättäjäksi. Jan Vapaavuori on jo todennut, että ensimmäinen pormestari luo toimintamallin, joka suuntaa myös tulevien pormestarien työtä.

Helsinkiläisessä pormestarimallissa elinkeinopolitiikalle on annettu erityisasema. Tämä näkyy siinä, että kaupunginhallituksen kahdesta jaostosta – eräänlaisista politiikan ykköskabineteista – yksi on elinkeinopolitiikalle omistettu, toinen ohjaa kaupungin omistamia yhtiöitä.

Eikös se ole hyvä asia? Toki menestyvät yritykset ovat kaupungille elinehto sekä sijoittajina, rakennuttajina, työnantajina että veronmaksajina. Silmät kirkkaina on kuitenkin pakko kysyä, eikö asukkaan, kaupunkilaisen, kuitenkin pitäisi olla päätöksenteossa aivan ensimmäisenä.

Elinkeinopolitiikan ohituskaista voi pahimmillaan tarkoittaa, että herrakerhojen iltahämärissä keksimät hankkeet uitetaan kaupungintalolle pormestarin työhuoneen kautta ja jyrätään läpi ammattimaisen lobbauksen vauhdittamina niin, että muut yhteisesti sovitut periaatteet unohdetaan.

Seuratkaapa tarkkaan, mitä jo nyt yritetään tehdä Töölönlahden ja Olympiastadionin ympäristössä elinkeinopolitiikan nimissä.

Tulevissa kuntavaaleissa valitaan Helsingissä 85 kaupunginvaltuutettua ja yhtä monta varavaltuutettua. Uuden valtuuston enemmistö valitsee heidän joukostaan pormestarin, neljä apulaispormestaria ja kymmenen muuta kaupunginhallituksen jäsentä sekä kaikille varajäsenet.

Puolueet ovat asettaneet omat pormestariehdokkaansa vaalikampanjoidensa kärkihahmoiksi. Heidät pitää siis ensin valita valtuustoon.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa helmikuussa 2017)

Arvo, periaate ja ohjelma

      
Tätä kirjoitettaessa Lahden puoluekokouksen puukkojen yö on vielä edessäpäin. Lukija kuitenkin tietää jo, kuka on puolueen puheenjohtaja seuraavien kolmen vuoden ja viisien vaalien yli, ja mikä oli kokousväen viimeinen sana esityksestä periaateohjelmaksi. Jo ennakkoon tuli selväksi, että uusiksi menee, ja piti pohtia eväitä jatkotyölle.

Vuonna 1903 hyväksytyn Forssan ohjelman vahvuus oli paitsi sisällössä myös rakenteessa: alussa lyhyt kuvaus sen ajan yhteiskunnallisista oloista ja poliittista toimintaa raamittavista arvoista. Niiden perustalle rakennettiin luettelo konkreettisista tavoitteista. Tämä rakenne kelpaa ohjenuoraksi nytkin. Arvot ja periaatteet pysyvät, mutta ratkaisua vaativat ongelmat muuttavat ajan myötä muotoaan, tosin yllättävän vähän. Ohjelmatyön sykli on paljon lyhytjänteisempi.

Kenelle periaatepaperia kirjoitetaan? Onko se selkeä viesti myös ihmiselle, joka vasta etsii poliittista kotiaan? Kaksipuolinen A4 on maksimipituus. Vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos on prosessi, jonka kautta julistus syntyy. Prosessi luo ympäristön sosialidemokratian ydinkysymyksistä käytävälle jatkuvalle keskustelulle.

Asiakirjan pitää siis tiivistää ajankuva, sosialidemokratian periaatteet, arvot joille ne perustuvat, ja tavoitteet. Erilliset teemakohtaiset politiikkaohjelmat ja poliittisen tilanteen analyysit täydentävät tätä ’arvopaperia’.

Tämän ajan ilkeitä ongelmia (’wicked problems’) ovat globalisaation monet eri seurausvaikutukset, työn ja pääoman uusjako, eriarvoisuus, uusien teknologioiden, uuden työn ja toimeentulon pirunnyrkki, pakolaisuus - kaikki kestävän kehityksen haasteet, joista päällimmäisiä ilmastonmuutos.

Sosialidemokratian arvot periytyvät Ranskan vallankumouksesta: vapaus, solidaarisuus ja yhdenvertaisuus.

Sosialidemokraattisen politiikan tekeminen noudattaa oikeudenmukaisuuden, maailmanlaajuisen vastuunkannon, yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen ja päätöksenteon demokraattisuuden periaatteita.

Sosialidemokratian keskeisimmät tavoitteet ovat rauha ja kestävä kehitys.

Kestävän kehityksen käsite nousi ympäristön saastumisen seurausten herättämästä huolesta. Pelkkä ympäristönsuojelu ei kuitenkaan riitä, koska ihmisen, talouden ja maapallon näkökulmia ei voi irrottaa toisistaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.   

Ei ole kestävää kehitystä ilman rauhaa, hyvinvointivaltion turvaverkkoja, koulutusta ja muita peruspalveluja. Ei ole kestävää taloudellista kasvua ilman hyvinvointivaltiota, säällistä työtä, eriarvoisuuden vähentämistä ja uusiutumattomien luonnonvarojen kestävää käyttöä. Ei ole kestäviä tuotannon ja kulutuksen prosesseja ja uutta työtä ilman reilua työehtoja, oikeusvaltiota ja ilmastonmuutosta torjuvaa energiapolitiikkaa.
(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä helmikuussa 2017)

Normienpurkutalkoot

Normien purku on yksi Sipilän hallituksen hellimistä ilmauksista. Urheat päättäjät siellä taistelevat pahaa byrokratiaa vastaan. Erityisen mielellään annetaan ymmärtää, että ilkeät määräykset ovat syy asuntojen siivottomiin hintoihin.  

Pääkaupunkiseudun ara-vuokra-asukkaille on määrätty tiukka tuloraja. Myös asuntoa vaihdettaessa tarkistetaan, jäävätkö hakijan tulot nyt päätettyjen summien alle.  Tämä ei mitenkään vähennä vaan lisää byrokratiaa, koska tarvitaan virkamiehiä kyttäämään, mitä vuokralainen ansaitsee. Asukkaan pitää pohtia, kannattaako ottaa paremmin palkattu työ, jos asunto sen vuoksi menee alta. Kuinka moni ylipäänsä pystyy ennakoimaan, onko työpaikka pysyvä ja tulot ja menot säännölliset?

Perustelut ovat hurskaat: kohtuuhintaiset asunnot varataan niitä eniten tarvitseville. Kuitenkin tiedetään, että vain aniharva ara-vuokralainen ”ansaitsee liikaa”. Ei liioin ole kenenkään etu, että syntyy alueita tai kortteleita, joissa asuu pelkästään köyhyysrajalla sinnitteleviä ihmisiä.

Rakennussuojelu on hallituksen arvoasteikossa alimpana. Kiireisiä kiinteistösijoittajia ei rakennetun ympäristön Alzheimer häiritse. Siksi rajoitetaan aluehallinnon virkamiesten oikeutta valittaa talojen purkupäätöksistä. Ajan henkeen ei kuulu kuunnella asiantuntijoiden lausuntoja, ’asiantuntija’ on muuttunut kirosanaksi.

Kehittyvien maakuntien Suomen puuhamiesten tavoite toteutuu vihdoin, vaikka viiveellä. Kaavamääräyksiä muutetaan niin, että moottoriteiden peltomarketeissa voi olla myös päivittäistavara- ja erikoiskauppoja. Tämä norminpurku tappaa keskustojen myymälöitä ja kauppakassin kuljetuskustannukset siirretään autoilevan asiakkaan maksettaviksi. Autottomat älkööt vaivautuko.

Hallituksen mielestä uusissa asunnoissa riittää, että vain osa niistä on liikkumisesteettömiä. Vanhusten määrä ja esteettömien asuntojen tarve kuitenkin kasvaa koko ajan! Rakennusteollisuuden itkuvirttä esteettömyyden aiheuttamista lisäkustannuksista on kuultu, vaikka rakentajat ovat aikoja sitten oppineet ratkaisemaan tekniset kysymykset kohtuuhintaan. Yhteiskunnan kustannuksista ei piitata. Kuvitteleeko joku, että asunnot siitä halpenisivat?

Esteettömyys on kynnystä suurempi periaate. On kyse kaikille sopivan elinympäristön suunnittelusta ja tasa-arvosta. Esteettömyys on ihmisoikeus.

Valtion tuella rakennetuissa ara-asunnoissa vuokrat määräytyvät omakustannusperiaatteella. Yksin asuva saa tienata enintään 3 000 euroa/kk brutto. Lisäasukkaat nostavat tulorajaa.

Esteettömän asunnon rakentaminen on 1-2 prosenttia esteetöntä kalliimpaa.

Kehittyvien maakuntien Suomi ry tuki vuoden 2007 eduskuntavaaleissa useita poliitikkoja. Yhdistyksen talousepäselvyydet paisuivat vaalirahaskandaaliksi.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa tammikuussa 2017)

Ylipormestari vai pormestari?

Helsinki siirtyy pormestarimalliin. Mutta eikös meillä jo ole ylipormestari?

Komeat käädyt ovat ehkä johtaneet vähän harhaan, Suomessa näet ”ylipormestari” ei ole virka vaan pelkkä arvonimi. Tasavallan presidentti myöntää sen pääkaupungin kaupunginjohtajalle, joka on periaatteessa luottamushenkilöiden armoilla oleva virkamies aivan samalla tapaa kuin Sottungan kunnanjohtaja.

Harhaan on johtanut sekin, että ylipormestarilla ja apulaiskaupunginjohtajilla on puoluetausta. Tätä on pidetty kabinettisuhmurointina, koska virkamiesten kuuluisi olla ”puolueettomia”. Voi myös kysyä, eikö ole ollut parempi, että ykkösvirkamiesten arvomaailma on avoimesti tiedossa sen sijaan, että se piilotettaisiin ”sitoutumattomuuden” taakse.

Mikä sitten muuttuu? Uudessa organisaatiossa pormestarit ovat poliitikkoja, siis päättäjiä ja lautakuntien puheenjohtajia, eivät enää virkamiehiä, siis asioiden valmistelijoita ja esittelijöitä.

Tiedotusvälineet odottavat nyt, että puolueet julkistaisivat pormestariehdokkaansa hyvissä ajoin ennen ensi kevään kuntavaaleja. Ovathan ihmisten nimet ja kasvot myyvempi uutinen kuin vaikkapa sosiaali- ja terveysviraston digitalisaatiostrategia. Jälkimmäisellä voi tosin olla kaupunkilaisen arkeen edellistä paljon suurempi vaikutus.

Puolueissa pohditaankin parhaillaan, ketkä olisivat vetävimpiä pormestarikandidaatteja. Poliitikkoja kun on joka ryhmässä yhtä monta sorttia kuin meitä ihmisiä muutenkin.

On julkisuuden henkilö -poliitikot, jotka ovat rakentaneet brändinsä jossakin politiikan ulkopuolella. He yleensä ymmärtävät olla avaamatta suutaan vaikeissa paikoissa. Toki on myös pelkkinä julkkiksina pidettyjä ihmisiä, jotka päättävät ottaa tehtävän vakavasti ja perehtyvät asioihin sitä sisukkaammin.

Jotkut uskovat menestyvänsä ”poliitikkona, joka kuuntelee äänestäjiä”. He poimivat esityslistoilta näyttävimmät kiistakysymykset ja muuttavat mieltään sulavasti sen mukaan, mistä päin kulloinkin tuulee.

Hiljaisuudessa puurtaa joukko poliitikkoja, jotka lukevat paperit, tekevät taustatyöt ja kirjoittavat kannanotot. Suuri yleisö ei kuitenkaan heidän nimiään tunnista eikä heitä juuri äänestä.

On myös menestyneitä poliitikkoja, jotka hallitsevat asiat ja joiden kasvot tunnetaan. Tämä porukka on pieni, mutta heidän joukostaan puolueet pormestariehdokkaitaan etsinevät.

Näin valitaan:

Kuntavaalit pidetään 9.4.2017. Helsingissä valitaan 85 kaupunginvaltuutettua ja 85 varavaltuutettua.

Valtuusto valitsee pormestarin ja neljä apulaispormestaria valtuutettujen ja varavaltuutettujen joukosta. Pormestareista tulee kaupunginhallituksen jäseniä.

Nykyään kaupunginjohtajat ovat virkamiehiä ja kaupunginhallituksen esittelijöitä. Pormestarimallissa esittelijänä toimii vain kansliapäällikkö.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa syyskuussa 2016)

Kilpailukykyistä turismia

Kilpailukyky on sana, jota toistellaan jatkuvasti. Tuotteiden, työvoiman, yritysten, maiden, maanosien – kaiken pitää olla kilpailukykyistä.

Niin myös kaupunkien, joiden on tämän mantran mukaan kilpailtava kansainvälisesti. Pääkaupunkiseudusta on tapana sanoa, että se kilpailee pohjoismaisten pääkaupunkien kanssa. Tämä on oikeastaan kovin kapea näkökulma, koska kaupunkien verkosto kattaa koko maapallon.

Mistä voitosta kaupungit sitten taistelevat keskenään? Kohteita on kolme: ulkomaiset investoinnit, ”luova luokka” ja turistit.

Investointien suunta on vaihtunut. Aiemmin suomalaiset metsäyhtiöt sijoittivat kehitysmaihin, mutta sitä pidetään nykyään uuskolonialismina. Kiinalaiset sijoittivat Afrikan maihin, joissa on arvokkaita raaka-aineita, mutta tulevaisuudessa ehkä Suomen metsäteollisuuteen.

Luova luokka on julkkisguru Richard Floridan luoma käsite. Sillä on tarkoitus kuvata uuden polven parempaa väkeä, joka kuluttaa, istuu kahviloissa ja innovoi. Luova luokka on kansainvälistä, urbaania, trendikästä ja merkkitietoista.   

Turisteja halutaan täyttämään lentokoneet, laivojen hytit, junat ja taksit, hotellit ja ravintolat. Reittien varrelle sijoitetaan Finnish Design –kaupat, kun japanilaiset tulevat katsomaan revontulia ja britit tervehtimään joulupukkia.

Kansainvälisessä vertailussa turismi on kolmanneksi suurin vientiala polttoaineiden ja kemikaalien jälkeen, ennen ruokatuotantoa ja autoteollisuutta. Matkailu on viime vuosina kasvanut nopeammin kuin maailmankauppa keskimäärin. Tuotteiden ja palveluiden viennistä sen osuus on seitsemän prosenttia.

Yhdysvallat, Kiina, Espanja ja Ranska ovat top-neljä maata, joissa käy eniten matkailijoita ja jotka saavat siitä eniten tuloja. Ennusteiden mukaan kehittyvistä maista tulee nykyistä halutumpia matkakohteita.

Euroopassa suosiotaan on kasvattanut nopeimmin karusta luonnostaan tunnettu myyttien Islanti. Suomessa ei aina uskota, että täältäkin haetaan elämyksiä järvistä, metsistä, hiljaisuudesta ja valosta. Toki ollaan kiinnostuneita myös kaupungeista, arkkitehtuurista, elämäntavoista, ruuista ja juomista.

Jos kysyy, millainen on kilpailukykyinen matkakohde, voi miettiä, miksi itse haluaisi lähteä Pariisiin, Kairoon tai Kuhmoon. Meissä asuu kaipuu jonnekin muualle, kokemaan jotakin juuri sille paikalle ominaista ja ainutkertaista.

YK:n turismijärjestön (UNWTO) mukaan vuonna 1950 turisteja oli 25 miljoonaa mutta viime vuonna jo 1186 miljoonaa.

Matkailusta saatavat tulot kasvoivat samaan aikaan 1,9 miljardista 1185 miljardiin.

Puolet maailman matkailusta suuntautuu Eurooppaan ja neljännes Aasiaan ja Australiaan.

Eurooppalaiset ja aasialaiset ovat liikkeellä samassa suhteessa. Suurin ryhmä tulee Kiinasta, 128 miljoonaa ihmistä.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa joulukuussa 2016)

Guggenheimin viimeinen tuleminen

Tällä kertaa Guggenheim Helsinkiä markkinoidaan ”merkittävällä yksityisellä rahalla”, työpaikoilla ja verotuloilla. Ok, puhutaan niistä. Taiteestahan tässä ei ole kyse.

Lahjoituksilla on luvattu maksaa Guggenheim-nimen käyttöön oikeuttava lisenssi 20 vuodeksi. Se ei tosin tuo Helsinkiin vielä yhtään Kandinsky’a tai näyttelyä. Mutta se brändi!

Erkon ja Herlinin säätiöiltä saataisiin rakentamiseen 15 miljoonaa. Rahojen vakuudeksi jäisi osakkeita talon omistavasta kaupungin kiinteistöyhtiöstä.

Yksityiseksi rahaksi on nimitetty myös kaupungin ottamaa ja takaamaa 35 miljoonan euron lainaa. Sitä Guggenheim Helsinki lyhentäisi toivomallaan 1,3 miljoonan valtionosuudella ja 0,4 miljoonan lahjoituksilla vuosittain. Mitä nykyinen kulttuuriministeri voi luvata 2020- ja 2030 –luvuille, onkin toinen juttu.

Kaupunki investoisi rakentamiseen 80 miljoonaa, ei perisi vuokraa tontista eikä rakennuksesta ja maksaisi talon kunnossapidon. Tämän on laskettu tarkoittavan 6,5 miljoonan tukea vuosittain. Sitten vielä tontin esirakentamiseen 15-18 miljoonaa ja remontit, joista ei koskaan tiedä.

No mutta työpaikkoja! Helsingin taivas täyttyy jo nyt nostokurjista. Asuntotuotantoa on päätetty kasvattaa reippaasti nykyisestä, jotta hintojen nousu edes vähän hidastuisi. Kuinka viisasta olisi lähivuosina vielä ylikuumentaa rakennusalaa? Eikö olisi parempi, että samat työpaikat syntyisivät kohtuuhintaisten asuntojen työmaille?

Verotuloja kai sentään? Näyttelytoiminnasta ja matkailusta kaupungin kassaan kilahtaisi vuosittain vajaat 0,5 miljoonaa, koska sote-uudistuksen myötä valtio vie kaupungin verotuloista kaksi kolmannesta.

Samaan aikaan New Yorkiin lähtisi joka vuosi vähintään 4 miljoonan shekki, jolla korvattaisiin lisenssi, hallintomaksu ja näyttelyostot.

Jäisihän kaupungille rakennus! Mutta mitä Helsinki mahtaisi sillä tehdä, jos Guggenheim Helsinki ei olisikaan megamenestys?

No onko sitten parempi, että Etelärannassa on parkkipaikka? Pysäköinti kuitenkin poistuu päätöksellä ja liikennemerkillä, laudoitettu kalastajakylä majakoineen ei.

Guggenheimin tavaramerkki on, että sen rakennukset poikkeavat mahdollisimman jyrkästi ympäristöstä. Ei ihme, että tuomariston puheenjohtaja paljasti erittäin poikkeuksellisen menettelyn: suunnittelukilpailun jury oli joutunut äänestämään lopputuloksesta.

Guggenheimin franchising-ketjuun kuuluu kaksi museota, New Yorkin ja Bilbaon. Myös Peggy Guggenheimin kokoelma Venetsiassa on liitetty verkostoon.

Abu Dhabissa rakennustyöt ovat yhä kesken. Berliinissä Deutsche Bankin taidekokoelma kokeili brändiyhteistyötä mutta lopetti sen.

Muita ei ole, vaikka selvityksiä on tehty lukuisia.

Ihmetteleekö joku, miksi luotettava ja maksukykyinen Helsinki kiinnostaa?
 
Erot aiempiin esityksiin ovat nämä:

Yksityisrahalla maksettavan 20 vuoden lisenssin hintaa on tingitty kolmanneksella.

Näyttelyitä pyörittäisi kaupungin 6,5 miljoonalla ja valtion 1,3 miljoonalla vuosittain tukema Guggenheim Helsinki –säätiö.

Rakentamiseen kaupunki panisi 80 + 15 miljoonaa ja yksityiset 15 miljoonaa. Valtiolta toivottu sijoitus korvautuisi kaupungin ottamalla ja takaamalla 35 miljoonan lainalla.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa marraskuussa 2016)

Tekeekö kaupunki ilmastotekoja?

Pariisin ilmastokokouksessa viime joulukuussa valtiot päättivät toimia niin, että maapallon keskilämpötilan nousu jää alle kahden asteen. Jotta sovittu tavoite toteutuu, Suomen hallitus valmistelee nyt kansallista energia- ja ilmastostrategiaa.

Mitäs se kaupungeille kuuluu? Useimmilla paikallisilla valinnoilla on suora yhteys kasvihuonekaasupäästöihin. Jos se unohtuu, ilmastosopimus jää pelkäksi paperiksi.

Toisiaan täydentävät päätökset maankäytöstä ja liikennejärjestelmästä vaikuttavat energian kulutukseen pitkälle tulevaisuuteen. Suomessa vajaa viidennes energiasta poltetaan liikenteessä, joka syö myös aikaa. Jos kaupunkirakenne jatkaa hajoamistaan, työ- ja asiointimatkat pitenevät entisestään.

Sähköautoja tarjotaan lääkkeeksi. Saasteita ja melua ne toki vähentävät, mutta ei kasvihuonekaasuja, ellei sähköä ole tuotettu uusiutuvista energialähteistä. Saman tilankin ne vievät kuin muut autot.

Rakennusten energiatalous puhuttaa. Tärkeintä on, että talot ovat osa tiivistä yhdyskuntarakennetta ja kuluttavat käytön aikana mahdollisimman vähän fossiilista energiaa. Rakennusmateriaaleihin sitoutunut energia on vain murto-osa rakennuksen käyttöiän aikaisesta kulutuksesta. Siksi on huuhaata markkinoida jonkun rakennusaineen käyttöä ilmastotekona.

Hankintapolitiikka kuulostaa harmaalta. Se on kuitenkin vahva väline, jos niin halutaan. Lähes neljännes Helsingin kaupungin menoista kuluu yksityiseltä puolelta ostettaviin tuotteisiin ja palveluihin. Jos jokainen tarjouspyyntö sisältäisi tiukat ilmastokriteerit, tuettaisiin samalla edelläkävijäyrityksiä. 

Elinkeinopolitiikka on porkkanoita. Kaupunki voi tarjota vaikka edullisemman tontin yritykselle, joka ei halua isoja parkkitiloja vaan sitoutuu joukkoliikenteen asiakkaaksi tai käyttää uusiutuvaa energiaa. Tyhmintä olisi alistua energiankäyttönsä vuoksi tuhoon tuomitun tuotannon ehtoihin.

Digitalisaatiokin on ilmastoteko. Jos joku palvelu on netissä, sitä ei tarvitse hakea kauempaa. Älykkäät energiaverkot ovat kohta arkipäivää. Esimerkiksi tuotannon ja kulutuksen ajantasainen seuranta auttaa tasaamaan kulutushuippuja ja hinnoittelemaan käyttöä kysynnän ja tarjonnan mukaan.

Lopulta valinta on kaupunkilaisen käsissä. Osallistunko webinaariin? Nousenko bussin kyytiin? Haluanko, että taloyhtiön katolle asennetaan aurinkopaneelit?
                    
EU ja sen jäsenvaltiot ilmoittivat Pariisissa vähentävänsä kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2030 mennessä 40 prosenttia verrattuna vuoden 1990 tasoon.

Tämä vähennys jaetaan päästökauppasektorin (energialaitokset ja teollisuus) ja sen ulkopuolelle jäävän ns. taakanjakosektorin välillä. Kaupungeilla on rooli taakanjakosektorilla, jossa päästöjä vähennetään 30 prosenttia vuoden 2005 tasoon verrattuna.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa lokakuussa 2016)

Punavihreä varjohallitus

Uskottava oppositiopolitiikka katsoo huomista pidemmälle ja lööppejä syvemmälle. Miten kysymykset muotoillaan ja mistä näkökulmista ratkaisuja etsitään? Mitä salkkuja punavihreässä varjohallituksessa voisi olla?

Kestävän taloudenpidon ministerin vastuulla on verovarojen, kansainvälisten luottojen ja valtion omaisuuden hallinnointi niin, että turvataan hyvinvointivaltion käyttötalous ja investoinnit. Hän myös palauttaa järjen hankintapolitiikkaan ja kilpailutukseen sekä kitkee harmaan talouden.

Globalisaatioministereille kuuluvat paitsi perinteinen diplomatia myös kulttuuri- ja kehitysyhteistyö, kauppapolitiikka ja veroparatiisien sulkeminen.

Rauhanturvaministeri on kansainvälisten konfliktien ratkaisuministeri. Aseita tarvitaan vain, jos kaikki diplomatian keinot on käytetty.

Eurooppaministerin salkku on entistä painavampi.

Ihmisoikeus- ja immigraatioministeri. Pakolaisuus ja maahanmuutto eivät katoa asialistalta. Turvapaikkakäytäntöjen ja kotoutuksen on noudatettava yleismaailmallisia periaatteita.

Kaupunkiministeri! Maa- ja metsätalousministeriä on pidetty itsestäänselvyytenä, mutta kaupungistuva maailma vaatii ministerin, jolle kuuluu mm. asuntopolitiikka. Tulevaisuuden aluepolitiikka on kaupunkialueiden politiikkaa.

Sote-ministereitä on useita, budjettipiirakasta heidän vastuullaan on yli puolikas. Yksi tehtävä on perusturvan kehittäminen, toinen sosiaali- ja terveydenhoidon yhteensovittaminen lähellä kansalaisia ja kolmas vaativan hoidon linkittäminen perustasoon.

Lapsiministerillekin riittää töitä.

Energia- ja ilmastoministeri. Energia- ja ilmastopolitiikan erillisyys on johtanut toisiaan poskelle lyöviin ratkaisuyrityksiin, tuotekehityksen pysähtymiseen ja talouden kilpailukyvyn jäätymiseen.

Maankäyttö- ja logistiikkaministeri. Kaavoitus- ja liikenneasioita on ratkottu eri ministeriöissä, vaikka ne kytkeytyvät suoraan toisiinsa. Digitalisaatio korvaa osan liikkumistarpeista, mutta sekin vaatii oman infrastruktuurinsa.

Oppimis-, tutkimus- ja työministeri. Haasteena on työn, tuotannon ja toimeentulon yhtälö, siis innovaatioiden ja liiketoimintamallien kehittäminen, joka ei ratkea ilman koulutusta ja tutkimusta.

Sivistysministeri huolehtii koulutuksen laaja-alaisuudesta ja kulttuurielämän elinvoimasta.

Luonnonvaraministeri. Aikoinaan pilkattiin maita, joissa ei ollut ympäristö- vaan pelkkä luonnonvaraministeriö. Ajatus ei ole huono, jos ja kun päämääränä on luonnonvarojen – metsien, peltojen, soiden, vesien ja kaivannaisten –  kestävä käyttö.

Pääministeri on yhteistyöministeri ja hallituksen puheenjohtaja. Entä jos omaksuttaisiin sveitsiläinen käytäntö, jossa pääministerin tehtävä kiertää ministeriltä toiselle, jokaisen hallituspuolueen puheenjohtajalle vuorollaan?
(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä syyskuussa 2016)

Huijataanpa kaupungilta tontti!

Ensin etsitään sopiva osoite. Kyseessä pitää olla alue, jonne kukaan ei kuuna päivänä ole kuvitellut mitään rakennettavan. Tarkoitukseen sopivat esimerkiksi avoimet rantabulevardit tai Töölönlahtea ympäröivät puistot, joille ei ole kaavoitettu rakennusoikeutta. Toisin sanoen maalla ei ole siellä kohtaa markkina-arvoa yksinkertaisesti, koska se ei ole myytävänä.

Seuraavaksi kehitetään kaksiosainen konsepti: tarvitaan hellyttävä pikku syötti, jonka taakse voidaan piilottaa se varsinainen projekti. Olemattoman suunnitelman visualisoimiseen palkataan taitava kuvankäsittelijä, joka saa syötin näyttämään suurelta ja kauniilta mutta ison projektin vaatimattomalta taustaelementiltä. Mainosmiehet kehittävät hankkeelle tunteisiin vetoavan markkinointinimen, jolla ei ole pääprojektin kanssa mitään tekemistä. Garden Helsinki. Kansalaistori. Helsingin uusi symboli.

Sitten pitääkin järjestää lehdistötilaisuus, koska tässä vaiheessa tarvitaan suurilevikkisten tiedotusvälineiden apua. Hankkeen veturit tietävät, ettei heillä olisi menestymisen mahdollisuuksia, jos he toimisivat kuten rakennus- ja kiinteistöalan ammattilaiset eli kulkisivat virallisia reittejä.  Uutisköyhän päivän pelastukseksi media julkistaa näyttävästi hankkeen, jonka otsikoidaan olevan rohkea ja ainutkertainen. Kuvitukselle annetaan runsaasti tilaa.

Tulevien päivien lehdissä ja paikallisradiossa haastatellaan kaupunginvaltuuston napamiehiä ja kysellään heidän suhtautumistaan. Vastaukset ovat kohteliaan ilahtuneita aloitteellisuudesta. Eihän kukaan halua leimautua kaiken kivan vastustajaksi saati todeta, ettei ilmiselvällä puhallusyrityksellä ole mitään läpimenon mahdollisuuksia. Luvataan tutkia asiaa.

Jonkin ajan kuluttua ideanikkarit tulevat uudestaan julkisuuteen ja antavat lausuntoja, joissa todetaan hankkeen etenevän myönteisessä hengessä. Jos toimittajat keksivät kysellä mahdollisista rahoittajista, veijarit vetoavat liikesalaisuuteen, mutta vakuuttavat, että neuvotteluja käydään kaiken aikaa. Poliitikot ovat jo ehtineet miettiä, miten heidän kannattajansa suhtautuvat syötteihin ja ottavat uudestaan kantaa. Ideanikkareita kiitellään luovuudesta. Hankkeen faktoja tivaaville epäilijöille huomautetaan, ettei kyseessä ole puisto vaan parkkipaikka tai pusikko ja että helppohan se on aina vastustaa.

Ideanikkareiden projekteille on luonteenomaista, että esiin ei koskaan nosteta niiden varsinaista liikeideaa – useimmiten massiivista kiinteistökehityshanketta eli gryndausta tai muuta ansaintalogiikkaa – vaan niitä markkinoidaan yleishyvällä, jota kenenkään ei pitäisi voida vastustaa. Sellaiseksi käyvät mainiosti esimerkiksi suositut urheilulajit, puhdas luonto tai työllisyys.

Voi vain hämmästellä, miten helppoa kauniilla piirroksilla on huijata ihmisiä. Siellä, missä todellisuudessa on tehorakentamista, kuva näyttää leppeässä tuulessa huojuvaa rantakaislikkoa. Huijaukset paljastuvat vasta, kun kovia talousnumeroita aletaan kaivaa esiin eikä niitä löydy.  
(Julkaistu Töölöläinen-lehdessä elokuussa 2016)

Yleiskaava ja koti kaupungissa

Helsingin yleiskaavaesityksestä kuulee toisinaan sanottavan, että 850 000 asukkaan väkilukuennuste vuodelle 2050 on ylimitoitettu. Eipä niitä numeroita kuitenkaan hatusta ole vedetty vaan tietokeskuksen tilastoista.

Kummastellaan myös, miksi kaikki pakotetaan muuttamaan Helsinkiin. Voi vain kysyä, miten se Helsinki ketään pystyisi pakottamaan. Ihmiset haluavat tulla pääkaupunkiseudulle opiskelun, työn ja parempien palveluiden vuoksi.

Työttömyyden riivaamassa Suomessa maan hallitus tahtoo helpottaa mahdollisuutta muuttaa työn perässä. Tämäkin tarkoittaa lisää asukkaita valtakunnan muutamalle kasvavalle kaupunkiseudulle, erityisesti Helsinkiin ja ympäryskuntiin. Yhtäällä pilkataan väestönkasvua heijastavia asuntorakentamisen tavoitteita suuruudenhulluiksi, mutta toisaalla tuskitellaan, että pääkaupunkiseudulle pitää saada nopeasti lisää ja edullisempia asuntoja.

Pääministeripuolueestakin kuuluu moitteita, että Helsinki hamuaa kaikki asukkaat itselleen. Kuitenkin samat miehet ovat olleet allekirjoittamassa seudun 14 kuntaa kattavaa MAL-sopimusta, jonka mukaan Helsingin osuus tänne rakennettavista asunnoista on alle puolet koko seudun tavoitteesta. Siitä vain Nurmijärvet, Mäntsälät ja Vihdit kantamaan oma vastuunne ja rakennuttamaan kämppiä niille, joille urbaani syke ei maistu!

Asuntopoliittinen keskustelu jatkuu uuvuttavana, keskenään ristiriitaisten heittojen ping-pongina. Joskus, kun Helsingistä yritetään tehdä syntipukkia, tuntuu, että Suomi-filmien luomat mielikuvat elävät edelleen. Niissä maaseutu oli päivänpaisteinen viljapelto Elovena-tyttöineen ja kaupunki sateen piiskaama musta asfaltti talojen varjossa lymyävine roistoineen.

Eikö kaupunki sitten ole hyveellisen maaseudun vastakohta, paheiden pesä? Tietotekniikkanörteille kaupunki on ”kehitysalusta uusille digitaalisille innovaatioille”. Liikemiesten mielestä kaupungin ensisijainen tehtävä on ”luoda edellytyksiä elinkeinoelämälle”. Insinööreille kaupunki on infrastruktuurien spaghetti, jossa on vesijohtoja ja viemäreitä, lämpöputkia ja sähkökaapeleita, ratikkakiskoja ja bussireittejä, kouluverkkoja, neliöitä ja kuutioita.

Kaupunki on kuitenkin ennen kaikkea kotipaikka, elinympäristö, jossa on hyvä asua. Asuntorakentaminen ei ole vain aluepolitiikkaa, kiinteistöbusinesta, tietotekniikkapilootteja tai kunnallistekniikkaa vaan kasvavan kaupungin jatkuvaa kehittämistä.

Valtion ja pääkaupunkiseudun 14 kunnan välillä tehty maankäyttöä, asumista ja liikennettä koskeva MAL-sopimus määrittelee asuntorakentamisen tavoitteet vuosille 2016-2019.

Helsinkiin rakennetaan 25 000 asuntoa ja ympäryskuntiin 35 000 asuntoa.

Niin sanottua perinteistä 40 vuoden ara-tuotantoa on 20 prosenttia kokonaismäärästä, siis 12 000 kohtuuhintaista vuokra-asuntoa.

Muita valtion tavalla tai toisella tukemia asuntoja syntyy 6000.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa elokuussa 2016)

Julkinen kaupunkitila ja demokratian kriisit

Matkailuesitteissä kuvataan aurinkoisia rantabulevardeja, komeita aukioita ja vehreitä puistokatuja. Kaupungit tunnistetaan kaupunkitilastaan, joka on kaikille avoin. Sinne ei pyydetä pääsymaksua eikä kysytä, kuka olet.

Länsimaisen demokratian kehtona on tapana pitää antiikin Ateenaa, jonka torille kansalaiset kokoontuivat päättämään yhteisistä asioista. Samanlainen suora demokratia on yhä käytössä Sveitsin Appenzellissa, tosin vain kerran vuodessa.

Valta on sillä, joka hallitsee julkista tilaa ja tiedotusvälineitä. Kansanvallan testi onkin, saavatko ihmiset kohdata vapaasti kaupunkitilassa. Diktatuureissa julistetaan ulkonaliikkumiskielto, koska kansalaisten kokoontuminen kaduilla on vainoharhaisten yksinvaltiaiden näkökulmasta katsoen riski.

Turkissa vallankaappausyritys näkyi niin, että kapinoivat sotilaat pyrkivät valtaamaan pääkadut ja televisioaseman. Alkuvaiheessa vanhat vallanpitäjät turvautuivat sosiaaliseen mediaan antaessaan lausuntoja kansainvälisille tv-kanaville.

Vallankaappauksen epäonnistuminen kävi ilmeiseksi, kun kansalaiset tottelivat Turkin presidentin kehotusta osoittaa hänelle tukea täyttämällä kadut ja aukiot. Uutistoimitusten kamerat kuvasivat väkeä Istanbulin Taksim-aukiolla. Voi pohtia, oliko kyse aidosta demokratiasta vai kuuliaisuudesta yksinvaltiaalle.

Yhdysvalloissa julkista mielipidettä jakaa kysymys, tuovatko aseet turvallisuutta vai turvattomuutta. Äskeiset poliisiväkivallan vastaiset mellakat ovat päättyneet murheellisesti, kun väkivaltaan on vastattu väkivallalla. Suomessa puhuttivat viime talvena oman käden oikeutta käyttäneet ”katupartiot”, jotka tarjosivat valikoivaa suojelua.

Vuoden 1963 elokuussa 250 000 ihmistä marssi Washingtonin Lincoln-muistomerkille rauhanomaisessa mielenosoituksessa, jossa vaadittiin työtä ja ihmisoikeuksia. Ohjelmassa oli myös musiikkia ja Martin Luther Kingin historiallinen ”I have a dream” –puhe. On vaikea kuvitella vahvempaa osoitusta kansanvallasta.

Demokratia on vaarassa, jos julkista tilaa eivät täytä spontaanit protestit, ravintolapäivät, soitto ja ilo vaan ylhäältä organisoidut mielenosoitukset, sotilasparaatit ja pelko. 

Kaupunkitila ei ole mikä tahansa tyhjiö talojen välissä vaan yhteiskunnan historian näyttämö, jolla tulevaisuutta joko tuhotaan tai rakennetaan.

Lontoon Hyde Park –puistossa on Speaker’s Corner, paikka jossa kuka hyvänsä voi pitää palopuheen.

Kauppakeskuksissa ei saa järjestää mielenosoituksia. Ne ovatkin yksityistä eivätkä julkista tilaa.

Mainosrahoituksesta riippumaton media, esimerkiksi YLE tai BBC, on osa julkista tilaa. Julkisuus velvoittaa niitä tasapuolisuuteen ja sitoo tosiasioihin.
(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa heinäkuussa 2016)
 
 

Asuntopula ja miniasunnot

Miksi ihmeessä pääkaupunkiseudulla on ikuinen asuntopula? Ja jos kämpän löytää, se on taatusti siivottoman kallis. Tätä kun kyselee alan toimijoilta, saa vuodesta toiseen samat vastaukset. Syyllinen on aina jossakin muualla.

Ei kuulemma ole tontteja, tai jos on, ei ole juuri sopivia tontteja. Ei ole kaavoitettu, tai on kaavoitettu ihan liikaa. Ei ole rakentajia, tai rakentajia löytyy vain kalleimpiin osoitteisiin. Joku ei saa pankista lainaa, tai toinen saa liiankin halvalla.

Monien mielestä huutavin pula on edullisista vuokra-asunnoista, joita pitää rakentaa valtion ARA-tuella. Vain se takaa, että ne pysyvät kohtuuhintaisina 40 vuotta. Toisten mielestä kaikki sääntely on pahasta, koska markkinat kuulemma tietävät parhaiten ja kysyntään pitäisi vastata rakentamalla suuret määrät miniasuntoja.

Uskooko joku, että jos asuntoja vielä pienennettäisiin, niistä tulisi edullisempia? Vai kävisikö todellisuudessa niin, ettei markkinoiden kuuluisa näkymätön käsi ohjaisikaan asunnontarvitsijoita vaan sijoittajia? He hankkisivat salkkunsa täyteen pienasuntoja, joiden vuokranmaksuun asukkaat joutuisivat hakemaan asumistukea. Näin me veronmaksajat joutuisimme tukemaan asuntosalkkumiesten tulonmuodostusta.

Toki miniyksiö hyvien palveluiden äärellä voi olla itse kullekin jossakin elämänvaiheessa oikea ratkaisu. Se ei kuitenkaan ole ihmelääke asuntopulaan vaan härski rahantekokone.

Samaan aikaan, kun ihmiset muuttavat opintojen ja työn perässä kaupunkialueille ja hyvien joukkoliikenneyhteyksien varteen, syrjäseutujen talot tyhjenevät ja niiden arvo romahtaa. Romanttiset lehtijutut kertovat paluumuuttajista maaseudun rauhaan, mutta tilastojen numeroita he eivät muuksi muuta.

Maailman ihmisistä jo yli puolet asuu kaupungeissa. Kiinan kaupungit kasvavat kolmen prosentin vuosivauhtia. Suomi on saavuttamassa teollisuusmaiden 80 prosentin kaupungistumisasteen, mutta isojen kaupunkien väestönkasvu ei pysähdy.

On tietysti vaihtoehtokin. Lopetetaan joukkoliikenteen kehittäminen, kaavoitus ja rakentaminen pääkaupunkiseudulla. Vaaditaan kaikilta stadiin muuttajilta viisumi, jonka edellytyksenä on oma koti. Jätetään kaupunki niille, jolla on varaa maksaa Helsingin asunnoista Lontoon hinta. Me muut pakenemme ympäryskuntiin ja ajelemme sieltä töihin ja asioille entistä ruuhkaisemmilla moottoriteillä. 

Helsingissä on pitkällä aikavälillä valmistunut vuosittain vain noin 3 900 asuntoa. Nykyistä 5 500 asunnon vuositavoitetta nostetaan asteittain niin, että vuonna 2019 syntyisi vähintään 7 000 uutta asuntoa. 

Helsingin seudun 14 kunnan yhteinen tavoite vuoteen 2019 mennessä on 15 000 asuntoa vuosittain. Valtion tukemia perinteisiä 40 vuoden ARA-vuokra-asuntoja niistä olisi 20 prosenttia.
Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa kesäkuussa 2016

Saturday, March 19, 2016

Eurooppalaiset arvot


Viime aikojen sekavassa ja häkeltyneessä julkisessa keskustelussa viitataan usein ’eurooppalaisiin arvoihin’ ja tarpeeseen puolustaa niitä. Mutta onko meillä yhteistä ymmärrystä siitä, mitkä ovat eurooppalaisia arvoja?
Opettajia ohjataan näin: ”Vallitsevassa maailmanpoliittisessa tilanteessa eurooppalaisiksi arvoiksi nimetään demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja puolustaminen.”
Opetushallitus tarkentaa: ”Eurooppalaisten unelmaan elää rauhassa ja vapaudessa sisältyvät oleellisesti käsitteet oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, myös niillä, jotka ovat saaneet muita heikommat eväät elämänpolulleen.”
Professori Timo Vihavainen viittaa EU:n perussopimuksessa määriteltäviin unionin arvoihin. ”Ne ovat ihmisarvon, vapauden, demokratian, tasa-arvoisuuden, laillisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioitus, mukaan lukien vähemmistöihin kuuluvien oikeudet. Yhteisölle on luonteenomaista pluralismi, diskriminaation välttäminen, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja miesten ja naisten tasa-arvo.”
Unionin neljällä vapaudella taas tarkoitetaan ihmisten, tavaroiden, pääomien ja palveluiden vapaata liikkuvuutta Euroopan unionin alueella. Joidenkin mielestä EU:n pitäisi olla pelkkä vapaakauppa-alue. – Eipä taida sekään riittää eurooppalaiseksi arvoksi.
"Uskottavuus ihmisoikeuspolitiikassa alkaa kotoa,” toteaa kansanedustaja Erkki Tuomioja. Hän  tuo esille eurooppalaisten arvojen verrattain lyhyen ja universaalien arvojen vielä lyhemmän historian: ”Kun mielellämme korostamme Euroopan johtajuutta ihmisoikeusasioissa on hyvä tiedostaa, kuinka nuori asia ihmisoikeuksien määrittäminen ja kunnioittaminen myös Euroopan historiassa on.” Hän mainitsee yhtenä virstanpylväänä Englannin Magna Cartan vuodelta 1215 ja brittiparlamentin 1679 hyväksymän Bill of Rights.
”Vuotta 1789 pidetään ihmisoikeuksien historiassa erityisen merkittävänä. Silloin hyväksyttiin sekä Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä ihmisoikeuksien julistus Déclaration des droits de l’homme et du citoyen että Yhdysvaltain perustuslain kymmenen ensimmäistä Bill of rights –nimellä tunnettua lisäystä.”
Kannan aina mukanani pientä sinikantista vihkoa: Universal Declaration of Human Rights. Vasta joulukuun 10. päivänä vuonna 1948 YK:n yleiskokous, siis Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenvaltiot hyväksyivät YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen. Silloinkin tosin mm. Neuvostoliitto ja Saudi-Arabia äänestivät tyhjää.
Tämä globaali ihmisoikeusjulistus sisältää kaikki ne tavoitteet ja arvot, jotka ovat meille pyhiä: esimerkiksi vapaus, sukupuolten tasa-arvo, yhdenvertaisuus lain edessä, syrjimättömyys, oikeus hakea turvapaikka, oikeus kansalaisuuteen.
En edelleenkään ymmärrä, mitkä arvot olisivat pelkästään eurooppalaisia.
(Teksti on julkaistu kolumnina Töölöläinen -lehdessä maaliskuun alkupuolella.)

Vapaus ja yövartijavaltio


”…pitää olla pragmaattinen, yksityistämisen vastustaminen on ideologista, yksityinen on tehokkaampi kuin julkinen, …” Näin meitä opetetaan. Menevät miehet ajavat PPP-kumppanuushankkeita, Public-Private-Partnerships. Joku keksi vielä lisätä yhden P:n, People, tekemään konseptista lutuisemman. 


Hello Caruna, hyvästi sähköverkko! Jokainen vapaan kilpailun ystävä ymmärtää, että yksityinen monopoli on julkista pahempi, se on ryöstö. Mikä julkisen infrastruktuurin pala myydään seuraavaksi? Puhelinverkot menivät jo. Kunnalliset vesilaitoksemmeko? NIitä ylikansalliset yhtiöt ostavat ympäri maailman tietoisina siitä, että julkisen vallan on lopulta aina varmistettava puhtaan veden saanti. Valinnanvapauden nimellä kaupiteltava perusterveydenhoitoko? Sairaustalot parantavat mielellään nuhakuumeita, joita kunnan terveydenhoitaja kehottaisi hoitamaan mehulla ja vuodelevolla. Kouluverkko? VR:n liikennöinti on jo kaupan, miten käy kiskojen? Tiet? 


Kyse ei ole yrittäjävihamielisyydestä vaan valtion ja kuntien roolista yleisen edun vartioina. Vapaus ei voi olla markkinoiden yksinoikeus vaan sen rinnalle tarvitaan aina veljeys ja tasa-arvo.


Yksityinen ja julkinen ovat kaksi erirotuista eläintä. Public-Private-Partnership on valaskala ja lohikäärme neuvottelemassa win-win-sopimuksesta. Ei ole kumppanuutta, elleivät kumppanit ole tasaväkisiä. Kyse on ostamisesta, myymisestä, päätösvallan siirtämisestä ja eri pelikentistä. Jalkapallo ei onnistu shakkilaudalla.


Pitää ymmärtää kummankin rooli ja hyödyntää molempien vahvuuksia. Yritysten tavoite ei ole oikeudenmukaisuus vaan voiton tuottaminen jollakin toimialalla niille, jotka ovat yritykseen sijoittaneet. Oikein! Valtion on varmistettava yrityksille reilu pelikenttä ja säännöt. Julkisen sektorin tehtävä on tuottaa lisäarvoa, hyvinvointia ja turvallisuutta jokaiselle, niin kansalaisille kuin asylymin hakijoille.


Uusliberalismi elää eikä sen tavoite ole kadonnut mihinkään: yövartijavaltio, jossa paha valtio on kutistettu minimiin ja markkinoiden näkymätön käsi tekee valinnat. Oikeus olisi silloin vahvimmalla ja demokratia olisi kaupan este.
(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä helmikuun lopulla 2016.)

Unelma pilvenpiirtäjästä


Kaupungilla liikkuessani viihdytän joskus itseäni laskemalla, montako kerrosta rakennuksissa on. Viime vuosisadan alun taloissa oli nykyistä korkeammat huoneet. Uudemmissa saattaa olla sisäänvedetty kattokerros, jota ei kadulta näe. Kulmatalot ovat usein muita korkeampia. Monissa Helsingin taloissa on kahdeksan kerrosta. Jätkäsaaren hotellitornissa on tuplasti enemmän.

Korkeus on aina suhteellista. Jos Kirkkonummen maalaismaisemaan nousee nelikerroksisia taloja tai Kankaanpään keskustaan 10-kerroksinen torni, ne vaikuttavat todella korkeilta. Shanghain Pudongin pilvenpiirtäjäviidakossa pitää olla yli satakerroksinen erottuakseen joukosta.

Pilvenpiirtäjien historia alkoi Chicagon suuresta palosta 1871. Sen jälkeen opittiin ratkaisemaan, miten kantavat teräsrakenteet palosuojataan. Amerikkalainen herra Otis oli jo vuonna 1853 keksinyt hissin, joka oli palosuojauksen ohella toinen tekninen edellytys tornitalojen yleistymiselle.

Kilpailua siitä, missä on maailman korkein rakennus, on viime vuosikymmeninä käyty joko öljyntuottajamaissa, joissa on siirrytty kiinteistöbusinekseen, tai muissa nousevan talouden valtiossa, jotka hakevat vahvistusta brändilleen. Auringonsäteitä heijasteleva lasipintainen pilvenpiirtäjä on statussymboli, ei väliä, vaikka takapihalta alkaisi slummi.

Pilvenpiirtäjät herättävät tunteita. Moni pikkupoika ja -tyttö niistä unelmoi, jotkut vielä vanhemmallakin iällä. Onko kyse siitä, että haetaan pönkitystä egolle – kovat kundit rakentavat korkealle ja kovaa? Vai kiehtooko se, että insinööritaidon keinoin taistellaan painovoiman lakeja vastaan, vai ajatus huipulta avautuvasta näkymästä, mene tiedä. Rakennuttajien ja maanomistajien vain vaivoin peiteltyä innostusta on helpompi ymmärtää: enemmän myytäviä neliötä samalla tontilla.

Nyt kuumana käyvä keskustelu kaupungin tiiveyden huonommuudesta tai paremmuudesta johtaa helposti harhaan. Monet kuvittelevat, että mitä korkeampaa, sitä tiiviimpää. Kuitenkin esimerkiksi Pariisin, Berliinin, Kallion tai Töölön perinteinen umpikorttelirakenne on kaikkein tehokkain tapa käyttää maata. Korkeampi rakentaminen on kalliimpaa ja vaatii enemmän tilaa ympärilleen.

Manhattanin keskusta New Yorkissa on monien mielissä pilvenpiirtäjäkaupungin perikuva. Paikalla käyneet ovat kuitenkin huomanneet, että korkeat rakennukset reunustavat vain leveitä pohjois-eteläsuuntaisia avenuita. Niiden ihmisvilinä takaa katutason ravintoloille ja kivijalkakaupoille tasaisen asiakasvirran ympäri vuorokauden. Avenuita yhdistävien kodikkaiden poikkikatujen varrella on kuitenkin yleensä vain nelikerroksisia kapeita kaupunkirivitaloja pienine etupuutarhoineen.

Delhin naapurissa oleva Gurgaonin pilvenpiirtäjäkaupunki on Manhattanin täydellinen vastakohta. Siellä korkeat rakennukset seisovat keskellä laajoja pysäköintialueita ja keinokasteltuja nurmikenttiä. Ostoksille ja syömään ajetaan autolla ostoskeskukseen, eikä kaduilla ole muita kuin kastittomia jalankulkijoita.

Korkea rakentaminen on taitolaji. Se voi kertoa joko piittaamattomasta ahneudesta tai nousukasmaisesta mahtipontisuuden tavoittelusta. Se voi olla myös vastuullista maankäyttöä siellä, missä ihmisiä liikkuu paljon ja tontit ovat todella arvokkaita, esimerkiksi Keski-Pasilassa, joka on joukkoliikenteen solmukohta.

Unelma Baabelin tornista elää.

(Teksti on julkaistu Helsingin Uutisten kolumnina 18.3.2016)

  • Faktalaatikko

Maailman korkein rakennus on vuonna 2010 valmistunut 163-kerroksinen Burj Khalifa Dubaissa.

Sadasta korkeimmasta pilvenpiirtäjästä 40 on Kiinassa ja 27 Arabian niemimaalla.

Manhattanille on World Trade Centerin tuhon jälkeen noussut taas pilvenpiirtäjiä. Silti korkeimpien listalla ovat edelleen 1930-luvun symbolit Empire State Building ja Chrysler Building.

Helsingin korkein on Vuosaaren 26-kerroksinen Cirrus.

Näkymä Lappiin


Oman ikkunan edessä kasvava puu on ihmiselle kallisarvoisempi kuin harvinaisinkaan jalopuu kasvitieteellisessä puutarhassa. Näin totesi Christopher Alexander, Yhdysvalloissa toiminut itävaltalaissyntyinen kaupunkiteoreetikko.

Menkää maalle, ei metsä kaupunkiin kuulu, sanovat yhdet. Toisten mielestä ainuttakaan puuta ei saa kaataa. Puisto onkin eri asia kuin metsä, se kuuluu kaupunkiin ja korkeakulttuuriin, kun taas metsä muistuttaa maaseudusta ja koskemattomasta luonnosta.

Kiinan keisarit rakennuttivat maisemapuutarhoja jo kolmisen vuosituhatta sitten. Ranskan aurinkokuningas Ludwig XIV ei näyttänyt valtaansa vain Versaillesin palatsissa vaan myös sitä ympäröivissä puistikoissa ja metsästysmailla. Japanilaiset kivipuutarhat ovat pienoiskokoon tiivistettyjä maisemia, joissa mietiskelevä katse voi harhailla.

Pariisissa on Bois de Boulogne, Roomassa Villa Borghese ja New Yorkissa Central Park. Kaikkien maailmankaupunkien sydämessä on tarunhohtoinen puisto. Siihen rajoittuvien katujen varrella ovat kaupungin hienoimmat osoitteet.

Helsingin satavuotias keskuspuisto alkaa Mannerheimin patsaan juurelta, jossa se on kivinen kaupunkitila, skeittarien näyttämö. Lapin jänkää ei kohtaa vielä postitalon kulmilla vaan keskuspuisto muuttuu asteittain kaupunkimaisesta aukiosta kulutusta kestäväksi puistoksi ja hoidettujen reittien halkomaksi metsäksi.

Kiasman edustalta laskeudutaan Musiikkitalon ja tulevan keskustakirjaston väliselle tapahtumatorille. Töölönlahden eteläpuolista, rakennusten kehystämää puistoa rakennetaan parhaillaan. Olympiastadionia ympäröi avarien kenttien urheilupuisto. Moniin suuntiin näkyvä, valkeana hohtava stadionin torni kuuluu erottamattomasti pääkaupungin brändiin.

Kiinteistöhaukat iskevät silmänsä milloin mihinkin päin Töölönlahtea, nyt Olympiastadionin ja oopperan väliseen maastoon. He haaveilevat voivansa rakentaa sinne kalliita asuntoja ja liiketilaa. Hanketta kaupitellaan kuitenkin lätkäimagolla, kukas nyt urheilurakennusta uskaltaisi vastustaa… Meille uskotellaan, ettei alue ole keskuspuistoa vaan parkkipaikka. Hämäys ei onnistu: pysäköintikenttä nimittäin muuttuu puistoksi kuorimalla asfaltti pois, mutta luksuskortteli ei katoa maantiehöylällä.

Toivottavasti Mannerheimin patsaalta avautuu aina näkymä Lappiin, ainakin sielun silmin.
(Teksti on julkaistu Helsingin Uutisten kolumnina helmikuussa 2016.)
Faktalaatikko

Helsinkiä halkoo etelästä pohjoiseen Keskuspuisto, joka alkaa keskustasta ja päättyy kaupungin rajalle Haltialaan ja Vantaanjoelle. Alue on noin tuhannen hehtaarin laajuinen ja 10 kilometriä pitkä.

Puistossa on neljä luonnonsuojelualuetta: Pitkäkosken rinnelehto, Haltialan aarnialue, Niskalan puulajipuisto ja Ruutinkosken rantalehto.

Keskuspuisto täytti sata vuotta vuonna 2014.

Wednesday, February 03, 2016

Helsinki - metropolialue - maakuntauudistus

Periaatepäätös Helsingin kaupungin lausunnosta sosiaali- ja terveysministeriölle ja valtiovarainministeriölle hallituksen linjauksista itsehallintoaluejaon perusteiksi ja sote-uudistuksen askelmerkeiksi - 9/Kj Helsingin kaupunginvaltuusto 3,2,2016 

SOSIALIDEMOKRAATTIEN RYHMÄPUHEENVUORO – Kaarin Taipale

 
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

SoTe-maakuntauudistukseen on loputtomasti näkökulmia. Nostan esiin kaksi. Molemmat liittyvät jatkovalmisteluun: ensiksi, miten kaupunkien ääni saadaan kuulumaan lakia kirjoitettaessa, ja toiseksi, miten me itse näemme Helsingin roolin uudessa maakunnassa. – Puhun nyt erityisesti aluehallinnosta, valtuutettu Anttila tarkentaa myöhemmin sote-kysymyksiin.

Tässä vaiheessa So-Te-maakuntamallista ei tiedetä juuri muuta kuin itsehallintoalueiden lukumäärä, ja siitäkin kiistellään. Avoimia kysymyksiä on tuskallisen monia: Ovatko maakuntavaalit nyt sitten syksyllä 2017, milloin maakunnat saavat verotusoikeuden, miten pitkä tulee ylimenovaiheesta, miten se hoidetaan, jääkö Uusimaa muiden maksumieheksi, miten käy So-Te-kiinteistöjen, kuka jää kenen palvelukseen, mitä valinnanvapaus oikeasti tarkoittaa, montako Carunaa maakuntaan mahtuu, ja niin edelleen.

Julkisuus oikoo mutkia ja puhuu ”terveysuudistuksesta”, vaikka kyse on paljosta muustakin. Alkuperäinen kysymys oli, miten sovitetaan yhteen ihmisiä lähellä olevat pienimittakaavaiset sosiaalipalvelut, perusterveydenhoito ja suuruuden ekonomiasta hyötyvä erikoissairaanhoito. Tavoite on yhä sama: ettei kenenkään tarvitsisi juosta paikasta toiseen vaan saisi heti otteen saumattoman hoitoketjun päästä.

Mutta Sipilän hallitus päätti panna samaan ruotuun myös hajanaisen aluehallinnon. Maakuntaliiton laskelmien mukaan Uudellamaalla tämä tarkoittaa 75 000 työntekijän organisaation pystyttämistä.

Aluehallinnon välttämättömyys

Helsinki näyttää erilaiselta riippuen siitä, katsooko sitä lentokoneen ikkunasta, Tornin baarin terassilta tai kadun tasolta. Lumi on luotava kadulta tässä ja nyt, bussien aikatauluja voidaan muuttaa puolivuosittain, mutta Jokeri-rataa suunnitellaan vuosikausia. Eri asioilla on eri mittakaava, eri aikajänne ja eri foorumit, joilla niitä suunnitellaan ja niistä päätetään. 

On helppo kauhistella ”hallintohimmeleitä”. On kuitenkin pelkkää populismia väittää, ettei aluehallintoa tarvittaisi, ettei sitä pitäisi uudistaa tai ettei asioista pitäisi päättää demokraattisesti. Nyt tehdään valintoja siitä, mistä asioista milläkin tasolla päätetään ja kuka päättää. Maksumiehiäkin tulee vielä ikävä.

Mutta onko SoTe-maakuntauudistus aluepolitiikkaa, kuntapolitiikkaa, kaupunkipolitiikkaa – vai valtionhallintoa? Vai onko 2000-luvun aluepolitiikka nimenomaan metropolialueiden aluepolitiikkaa?

Helsingin viesti hallitukselle

Nyt ei olla enää vanhassa Suomi-filmissä, jossa vastaniitetty heinäpelto tuoksuu auringossa ja kaupungissa eletään paheellista elämää sateen kiiltäessä mustalla asfaltilla.

Helsingin tuska on olla Suomen ainut kaupunkien kaupunki, rakastettu ja vihattu, vähän ylimielinen pääkaupunki, jonka seuraa naapuritkin joskus vieroksuvat. Mitä enemmän Helsinki korostaa erikoislaatuaan, sitä helpommin syntyy mielikuva vastakkainasettelusta Helsinki – muu Suomi, Helsinki – Uusimaa, Helsinki – Espoo, Helsinki – Vantaa.

Helsinki on tietenkin aivan oikeassa kuvatessaan pääkaupunkiseudun poikkeuksellisuutta valtakunnan mitassa, oli sitten kyseessä kansantalouden vetovastuu, väestön määrä, väestön kasvu, resurssien ylivoimaisuus, haasteiden suuruus tai kansainvälisyys. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen maakunta ja kaupunki näkee itsensä toisenlaisena kuin ne muut. Tampere on urbaani eurooppalainen kasvukeskus, Lappeenranta on rajakaupunki, Rovaniemen joulupukkikin kilpailee kansainvälisessä turismiteollisuudessa. Ei ole enää paikallista, joka ei olisi globaalia, eikä maaseutua ilman kasvavia keskuskaupunkeja.

Miten kaupunkiseutujen asema otetaan lainsäädännössä huomioon? Nyt puhutaan vuosisadan ehkä suurimmasta hallintouudistuksesta. Siksi on välttämätöntä, että kaupungeilla on lain jatkovalmistelussa vahva edustus ja että eduskunnassa parlamentaariset työryhmät korvaavat nykyiset hampaattomat ”seurantaryhmät”.

Entä metropolialue?

Jotta meillä on rakentavaa annettavaa lakivalmisteluun, pitää olla yhteinen käsitys siitä, millainen maakuntahallinto tukee Helsingin alueen kestävää kasvua parhaiten. Pitää varmistaa, ettei valtakunnan veturi hyydy Hangosta Lapinjärvelle ulottuvan Uudenmaan raiteille.
 

Sosialidemokraattien viime hallituskaudella ajama metropolihallinto kaatui loppumetreillä. Hallituskumppanin perustelu oli, että metropolihallinnolla ei olisi riittävästi tehtäviä vaan mukaan tarvittaisiin sotea. Nyt sitä saa. Metropolihallinto meni, mutta metropolin ongelmat jäivät. Maakunnaksi metropolialue ei taivu.
 

On turha pohtia, montako kuntaa metropolialue kattaa. Sen karttaa voi piirtää toteutuneen yhteistyön kautta: HSY, HSL; Espoon metro ja Jokeri-hanke; Vantaan kehärata, koko alueelle yhteinen Pisara, MAL-sopimukset valtion kanssa. Mutta yhteistyöteemojen lista jatkuu: kotouttaminen, asuntopolitiikka, yhteinen yleiskaava, …

Kysymys ei enää ole, mitä tehtäviä jää metropolihallinnolle vaan mitä jää kaupungeille. Selvitysmies Tarastin raportti on kuitenkin rauhoittavaa luettavaa, kyllä tehtävää jää: esimerkiksi koko ketju tonttipolitiikasta asemakaavoitukseen ja rakennusvalvontaan, asuntotuotanto, koulut, kulttuuri, kadut, puistot, ympäristö, terveyden edistäminen...  

Jatkovalmistelu

Nyt annettava lausunto on ehkä kärpäsen surinaa hallituksen korvissa, mutta tänään käytävä keskustelu on tärkeä, jotta meille päättäjille alkaa hahmottua yhteinen kuva edessä olevista muutoksista. Millainen on pääkaupunkiseudun, metropolialueen ja kansakunnan näkökulmasta paras Uudenmaan maakunta? Mikä on Helsingin rooli sen sisällä?

 
Pystyykö Helsinki rakentamaan metropolialueella sellaisen luottamuksen ilmapiirin, että maakunnan sisällä päästään tiiviimpään yhteistyöhön – itsehallintoalueen tuella tai ilman sitä?

 
Siksi me sosialidemokraatit esitämme, että kaupunginhallitus tekee pikaisesti päätöksen kutsua koolle joukon metropolialueen kuntien edustajia, jotka käynnistävät alueen yhteisen demokraattisen valmisteluprosessin. Ratkaistavista kysymyksistä ei tule pulaa.

 
Hyvät virkamiehet, kaikella kunnioituksella, päättäjät tarvitaan tähän mukaan! Uudenmaan liitto tekee sille kuuluvaa valmistelutyötä, mutta se ei riitä. Metropolialueen kuntien täytyy muodostaa yhteinen näkemys maakuntauudistuksesta, jotta meillä on vain yksi, mutta sitä vahvempi ääni.