Investointi ja ’investointi’

Lähes kaikkien kaupunkien strategioihin on kirjattu kolme tavoitetta: lisää kansainvälisiä investointeja, lisää turisteja ja lisää osaajia, ”luovaa luokkaa”. ’Investointi’ kuulostaa hienolta: perustetaan tehdas, tytäryhtiö tai start-up, joka synnyttää uusia työpaikkoja, verotuloja ja talouskasvua.

Entä mitä ’kansainväliset investoinnit’ ovat käytännössä tarkoittaneet?

Maailmanlaajuinen pääomasijoitusyhtiö Blackstone osti vuonna 2017 kiinteistösijoittaja Spondan 1,7 miljardilla ja vuonna 2018 Olo-asuntoportfolion. Olo on ”Luotettava vuokranantaja yli 30 paikkakunnalla Suomessa”. Suomalaiset maksavat siis vuokria ja asumistukia Blackstonelle.

Tiedättekö näinä nollakoron aikoina, mistä kiinteistösijoituksesta sai Suomessa vuonna 2019 parhaan tuoton? Asunnoista, 14 %. Neljätoista prosenttia! Hotellit jäivät alle kahdeksan, toimistot vaivaiseen kuuteen prosenttiin.

Itiksen kauppakeskuksen omisti aikoinaan SKOP, sitten Sponda, joka vuonna 2002 myi sen hollantilaiselle kiinteistösijoittaja Wereldhavelle. Syksyllä 2018 Wereldhave myi Itiksen reilulla 0,5 miljardilla eurolla yhdysvaltalaisen Morgan Stanley -pankin kiinteistörahastolle. Liikenteen solmukohdassa oleva liikekeskus onkin suht varma sijoitus. Vuokralaiset ehkä vaihtuvat, mutta tulovirta säilyy – ainakin kunnes aletaan rakentaa vielä suurempaa, ja on aika myydä seuraavalle sijoittajalle.

Sähköyhtiö Fortum myi Suomen suurimman sähköverkkoyhtiön joulukuussa 2013 kansainvälisten pääomasijoittajien omistamalle Carunalle, hinta oli 2,55 miljardia euroa. Suomen sähköverkot ovat totisesti kansainvälisten suursijoittajien suosiossa, kirjoitti Talouselämä-lehti vuonna 2017. Ne kävivät rajun kilpailun sähköverkkoyhtiö Eleniasta, jonka hinta nousi 3,7 miljardiin euroon. Ostajia olivat saksalainen Allianz Capital Partners (ACP) ja australialainen Macquarie Infrastructure and Real Assets (MIRA), Valtion Eläkerahastolle jäi 10 prosentin osuus.

Velkakriisin puristuksissa Kreikan valtio myi muutamia vuosia sitten enemmistöosuuden Pireuksesta Kiinalle, joka aikoo tehdä Ateenan satamasta Euroopan suurimman. Venäläiset rakentavat kaasuputkia. Kukaan ei enää kuvittele, etteikö elintärkeiden liikenneyhteyksien tai energiaverkon omistamiseen liittyisi paitsi taloudellisia myös strategisia intressejä ja valtapolitiikkaa.

Kansainvälisillä investointimarkkinoilla julkinen vesihuolto oli ensimmäisiä kohteita, joita suuret pörssiyhtiöt alkoivat hankkia omistukseensa. Niiden tuotto on takuuvarma, koska julkisen sektorin on viime hädässä aina varmistettava kansalaisille elintärkeän veden saanti.

Jos Helsingin kaupunki etsii kansainvälisiä investoreita, se tarkoittaa esimerkiksi, että keskuspuistosta tai Etelärannasta leikataan palasia sijoittajien salkkuihin. Mitäs vikaa siinä on, eikö raha kelpaa? Toki kelpaa, jos hyväksyy kolme asiaa: kaupungin kruununjalokiviä muokataan sijoittajien ehdoilla, kiinteistöistä myöhemmin saatavat vuokratulot eivät jää tänne, eikä kaupunkilaisilla ole mahdollisuutta vaikuttaa myytyjen puistojen tai rantojen tulevaan kehitykseen.

’Kansainvälinen investointi’ voi siis tarkoittaa, että kaupunkien omaisuus muuttuu arvopapereiksi ja hyviksi vakuuksiksi kansainvälisiin sijoitussalkkuihin, jonne myös tuotot menevät. Kenen salkussa talot, tontit, satamat tai muu infrastruktuuri huomenna tai ylihuomenna ovat, miten niitä ’kehitetään’ tai millä hinnalla palveluita myydään, sitä ohjailevat pörssimeklarit Frankfurtissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Shanghaissa. Eivät enää kaupunkilaiset.

New Yorkin kaupunki kieltäytyi myymästä satamaansa. Pariisin kaupunki osti takaisin vesilaitoksensa. Jyväskylä peräytyi aikeestaan myydä osa vesihuollostaan. Sijoitusyhtiö Blackstonesta kertoneen tv-dokumentin lopussa Berliinin pormestari Michael Mueller sanoi näin: ”Me emme enää yksityistä kaupungin omistamia tontteja. Ostamme maata takaisin. Berliinissä emme enää myy maata.”

 

(Julkaistu Töölöläinen-lehden numerossa 7/20)