ETTÄ PITÄISKÖ TAIDETTAKIN TUKEA?

Suomen kulttuurirahaston järjestämällä Kulttuurinpuolustuskurssilla muuan suosittu miesnäyttelijä aloitti puheenvuoronsa siteeraamalla Winston Churchilliä. Jotta sodankäyntiin liikenisi enemmän puntia, pääministerille ehdotettiin, että taidemäärärahoja pitäisi leikata. Churchillin kerrotaan vastanneen tokaisemalla, että minkä puolesta sitten olisi tarkoitus taistella.   

Sir Winstonin kanssa käyty keskustelu ei ehkä mennyt sanatarkasti näin, mutta tarina on jäänyt elämään, koska se kiteyttää kysymyksen taiteen ja kulttuurin asemasta yhteiskunnassa.

Kulttuurirahasto oli kirjannut osallistujille ennakkoon joukon vaikeita kysymyksiä. Mitkä tahot ovat vastuussa taiteen rahoituksesta, millaisia rooleja niillä on? Kenelle rahoituspäätösten tekeminen kuuluu: poliitikoille, yleisölle, asiantuntijoille vai taiteilijoille itselleen? Montako teatteria ja orkesteria Suomessa tarvitaan? Miten, miksi ja millä keinoin rahoitusta tulisi kohdentaa toisin taiteilijoiden, taidelaitosten ja taiteenalojen välillä?

Usein sanotaan, ettei pidä investoida seiniin vaan sisältöön. Kuulostaahan se fiksulta, mutta heittoa ei ajatella loppuun asti. Taide, aivan kuten talouskin tarvitsee tilansa. Tämä ei tarkoita, että pitäisi jatkuvasti pystyttää uusia korkkiruuvin näköisiä taloja. Esimerkiksi monet maailman hienoimmista taidemuseoista on sijoitettu olemassa olevien seinien sisälle, vanhoille rautatieasemille tai entisiin teollisuusrakennuksiin. Taide elää myös ulkotilassa, kaduilla, toreilla ja puistoissa, jopa moottoriteiden varsilla.

Taidekin tarvitsee pysyvät instituutionsa: koulutuksen, orkesterit, teatterit, museot, kirjastot. Taidelaitoksista taas on tapana sanoa, etteivät ne uudistu vaan estävät uusien tekijöiden ja taidemuotojen esiintulon. On totta, että uusi taide syntyy aina marginaalissa, mutta kaikki uusikin rakentuu vuosisatojen ja –tuhansien aikana syntyneelle traditiolle, sitä kommentoimaan, murskaamaan tai täydentämään.

Voisiko seinien ja sisällön rahoituksen eriyttää? Itse innostuin ajatuksesta, että julkisen sektorin vastuulla olisi pitää yllä taiteen ’infrastruktuuria’ – rakennuksia ja perusinstituutioita –, kun taas säätiöt ja yksityiset tukisivat erityisesti valtavirran ulkopuolelta nousevaa sisältöä. Samalla infrastruktuuri pitäisi avata eri toimijoiden käyttöön heidän rahoituslähteestään riippumatta. Otin vertauskohdaksi yhteiset sähkön tai teleliikenteen jakeluverkostot, joita eri tuottajat käyttävät.

Siitäkin keskusteltiin, miten taiteen rahoituksen tarve perustellaan, oheisvaikutuksilla vai itseisarvolla. Perustuslaki takaa kansalaisille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Meidät on totutettu ajattelemaan, että talous määrittää kaiken, sivistys hoituu koulutuksella ja sosiaaliset oikeudet ovat pelkkä rahareikä. Onko taiteella tai kulttuurilla mitään arvoa, ellei se synnytä epäsuoria rahavirtoja?

Aleksis Salusjärvi totesi radiokolumnissaan, että taiteen on korvannut ’luovuus’ ja ’innovaatio’, jonka ainoa olemassaolon oikeutus on sen tuottama taloudellinen lisäarvo. Silloin taide kuihtuu markkinaehtoiseksi ajanvietteeksi, joka menettää yhteiskuntakriittisen olemuksensa. Viihde auttaa unohtamaan, taide ymmärtämään.

Kulttuurinpuolustuskurssin porukan hiljensi mukana olleen kansanedustajan loppupuheenvuoro. Hän muistutti lippalakkipäisistä metsien miehistä, joiden lauantai-iltaan kuuluu hetki raha-automaattiyhdistyksen peliautomaatilla paikallisen bensa-aseman baarissa. ”Ne miehet keräävät kolehtia taiteelle. Kyllä he tietävät, etteivät he pajatsossa voita.”  

(Tarkennuksena on lisättävä, että valtion budjetin ulkopuolelta kulttuuria ei rahoita RAY vaan Veikkaus.)

Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 17.10.2014