Sunday, December 14, 2014

KOHTI RESURSSIVIISASTA METROPOLIA

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin sanoi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Pari viikkoa sitten kuntajakoselvittäjät esittivät viiden kunnan: Espoon, Helsingin, Kauniaisten, Sipoon ja Vantaan yhdistymistä metropolikaupungiksi, johon liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa. Jos asiasta järjestettäisiin kunnallinen kansanäänestys, helsinkiläisten vastaus olisi kenties kyllä, vantaalaisten ehkä, mutta espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei. Vieläkään ei tahdo löytyä yhteisesti hyväksyttyä ratkaisua, vaikka sitä on etsitty jo vuosikymmeniä.

Nyt odotellaan, ehtiikö eduskunta käsitellä lähes yhtä ristiriitaisen lakiesityksen metropolihallinnosta. Metropolit eivät lopu tähän, Uudenmaan liittokin nimittää itseään metropolimaakunnaksi. Metropolikaupunki ja –hallinto ovat hyvin erilaisia ratkaisumalleja. Joidenkin mielestä ne ovat keskenään vaihtoehtoja, toisten mielestä ei, kolmansien mielestä maakuntaliitto riittää.

Yksi asia on selvä. Päätöksenteko nopeasti kasvavalla veturialueella on hajallaan. Helsingin seudun liikenne HSL-kuntayhtymässä on seitsemän kuntaa, Helsingin seudun ympäristöpalvelut HSY:ssä neljä, kun taas maankäyttöä, asumista ja liikennettä koordinoi 14 kuntaa. Lisäksi on liuta muita neuvottelukuntia ja yhteistyöporukoita. Uudenmaan liitto kattaa Hangosta Lapinjärvelle 26 kuntaa, jota ei parhaalla tahdollaankaan voi kutsua metropolialueeksi. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUSissa on 24 jäsenkuntaa. Tuleva eteläinen sote-alue on vielä laajempi, ellei vaalien jälkeinen hallitus vie sote-tilaajatehtäviä valtakunnantasolle KELAan, sote-ministeriöön tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen.

Metropolihallinnon torjumiseksi on sanottu, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ontuu, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa: 14 kuntaa ja niiden muodostaman metropolihallinnon, joka voisi koota muita palasia yhteen. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 noin sadantuhannen asukkaan ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.

Metropolihallinto käsittäisi metropolikaupunkia laajemman, nykyistä työssäkäyntialuetta vastaavan alueen. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto hoitaisi alueellaan maakunnan tehtävät, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ei – ainakaan vielä.

Helsingin seutua on EU:n vertailuissa pidetty varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä kartta, joka ylittää kapeita etuja vahtivien kuntien rajat.

Sitran Jukka Noponen puhuu ”alueellisesta resurssiviisaudesta”.  Kyse on myös siitä, että tieto paikallisista voimavaroista – olivat ne sitten luonnonvaroja, infrastruktuuria tai ihmisten osaamista – on saatava esille, jotta niitä osataan käyttää ja kehittää viisaasti. Täytyy voida tehdä sitovia päätöksiä, hurskaat toivomukset eivät riitä. Kyse ei ole ’hallinnosta’ vaan valistuneen ja demokraattisen päätöksenteon edellytyksistä.
(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä 12.12.2014)

No comments: