Guggenheimin viimeinen tuleminen

Tällä kertaa Guggenheim Helsinkiä markkinoidaan ”merkittävällä yksityisellä rahalla”, työpaikoilla ja verotuloilla. Ok, puhutaan niistä. Taiteestahan tässä ei ole kyse.

Lahjoituksilla on luvattu maksaa Guggenheim-nimen käyttöön oikeuttava lisenssi 20 vuodeksi. Se ei tosin tuo Helsinkiin vielä yhtään Kandinsky’a tai näyttelyä. Mutta se brändi!

Erkon ja Herlinin säätiöiltä saataisiin rakentamiseen 15 miljoonaa. Rahojen vakuudeksi jäisi osakkeita talon omistavasta kaupungin kiinteistöyhtiöstä.

Yksityiseksi rahaksi on nimitetty myös kaupungin ottamaa ja takaamaa 35 miljoonan euron lainaa. Sitä Guggenheim Helsinki lyhentäisi toivomallaan 1,3 miljoonan valtionosuudella ja 0,4 miljoonan lahjoituksilla vuosittain. Mitä nykyinen kulttuuriministeri voi luvata 2020- ja 2030 –luvuille, onkin toinen juttu.

Kaupunki investoisi rakentamiseen 80 miljoonaa, ei perisi vuokraa tontista eikä rakennuksesta ja maksaisi talon kunnossapidon. Tämän on laskettu tarkoittavan 6,5 miljoonan tukea vuosittain. Sitten vielä tontin esirakentamiseen 15-18 miljoonaa ja remontit, joista ei koskaan tiedä.

No mutta työpaikkoja! Helsingin taivas täyttyy jo nyt nostokurjista. Asuntotuotantoa on päätetty kasvattaa reippaasti nykyisestä, jotta hintojen nousu edes vähän hidastuisi. Kuinka viisasta olisi lähivuosina vielä ylikuumentaa rakennusalaa? Eikö olisi parempi, että samat työpaikat syntyisivät kohtuuhintaisten asuntojen työmaille?

Verotuloja kai sentään? Näyttelytoiminnasta ja matkailusta kaupungin kassaan kilahtaisi vuosittain vajaat 0,5 miljoonaa, koska sote-uudistuksen myötä valtio vie kaupungin verotuloista kaksi kolmannesta.

Samaan aikaan New Yorkiin lähtisi joka vuosi vähintään 4 miljoonan shekki, jolla korvattaisiin lisenssi, hallintomaksu ja näyttelyostot.

Jäisihän kaupungille rakennus! Mutta mitä Helsinki mahtaisi sillä tehdä, jos Guggenheim Helsinki ei olisikaan megamenestys?

No onko sitten parempi, että Etelärannassa on parkkipaikka? Pysäköinti kuitenkin poistuu päätöksellä ja liikennemerkillä, laudoitettu kalastajakylä majakoineen ei.

Guggenheimin tavaramerkki on, että sen rakennukset poikkeavat mahdollisimman jyrkästi ympäristöstä. Ei ihme, että tuomariston puheenjohtaja paljasti erittäin poikkeuksellisen menettelyn: suunnittelukilpailun jury oli joutunut äänestämään lopputuloksesta.

Guggenheimin franchising-ketjuun kuuluu kaksi museota, New Yorkin ja Bilbaon. Myös Peggy Guggenheimin kokoelma Venetsiassa on liitetty verkostoon.

Abu Dhabissa rakennustyöt ovat yhä kesken. Berliinissä Deutsche Bankin taidekokoelma kokeili brändiyhteistyötä mutta lopetti sen.

Muita ei ole, vaikka selvityksiä on tehty lukuisia.

Ihmetteleekö joku, miksi luotettava ja maksukykyinen Helsinki kiinnostaa?

 

Erot aiempiin esityksiin ovat nämä:

Yksityisrahalla maksettavan 20 vuoden lisenssin hintaa on tingitty kolmanneksella.

Näyttelyitä pyörittäisi kaupungin 6,5 miljoonalla ja valtion 1,3 miljoonalla vuosittain tukema Guggenheim Helsinki –säätiö.

Rakentamiseen kaupunki panisi 80 + 15 miljoonaa ja yksityiset 15 miljoonaa. Valtiolta toivottu sijoitus korvautuisi kaupungin ottamalla ja takaamalla 35 miljoonan lainalla.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa marraskuussa 2016)