Eurooppalaiset arvot

Viime aikojen sekavassa ja häkeltyneessä julkisessa keskustelussa viitataan usein ’eurooppalaisiin arvoihin’ ja tarpeeseen puolustaa niitä. Mutta onko meillä yhteistä ymmärrystä siitä, mitkä ovat eurooppalaisia arvoja?

Opettajia ohjataan näin: ”Vallitsevassa maailmanpoliittisessa tilanteessa eurooppalaisiksi arvoiksi nimetään demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja puolustaminen.”

Opetushallitus tarkentaa: ”Eurooppalaisten unelmaan elää rauhassa ja vapaudessa sisältyvät oleellisesti käsitteet oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, myös niillä, jotka ovat saaneet muita heikommat eväät elämänpolulleen.”

Professori Timo Vihavainen viittaa EU:n perussopimuksessa määriteltäviin unionin arvoihin. ”Ne ovat ihmisarvon, vapauden, demokratian, tasa-arvoisuuden, laillisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioitus, mukaan lukien vähemmistöihin kuuluvien oikeudet. Yhteisölle on luonteenomaista pluralismi, diskriminaation välttäminen, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja miesten ja naisten tasa-arvo.”

Unionin neljällä vapaudella taas tarkoitetaan ihmisten, tavaroiden, pääomien ja palveluiden vapaata liikkuvuutta Euroopan unionin alueella. Joidenkin mielestä EU:n pitäisi olla pelkkä vapaakauppa-alue. – Eipä taida sekään riittää eurooppalaiseksi arvoksi.

"Uskottavuus ihmisoikeuspolitiikassa alkaa kotoa,” toteaa kansanedustaja Erkki Tuomioja. Hän  tuo esille eurooppalaisten arvojen verrattain lyhyen ja universaalien arvojen vielä lyhemmän historian: ”Kun mielellämme korostamme Euroopan johtajuutta ihmisoikeusasioissa on hyvä tiedostaa, kuinka nuori asia ihmisoikeuksien määrittäminen ja kunnioittaminen myös Euroopan historiassa on.” Hän mainitsee yhtenä virstanpylväänä Englannin Magna Cartan vuodelta 1215 ja brittiparlamentin 1679 hyväksymän Bill of Rights.

”Vuotta 1789 pidetään ihmisoikeuksien historiassa erityisen merkittävänä. Silloin hyväksyttiin sekä Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä ihmisoikeuksien julistus Déclaration des droits de l’homme et du citoyen että Yhdysvaltain perustuslain kymmenen ensimmäistä Bill of rights –nimellä tunnettua lisäystä.”

Kannan aina mukanani pientä sinikantista vihkoa: Universal Declaration of Human Rights. Vasta joulukuun 10. päivänä vuonna 1948 YK:n yleiskokous, siis Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenvaltiot hyväksyivät YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen. Silloinkin tosin mm. Neuvostoliitto ja Saudi-Arabia äänestivät tyhjää.

Tämä globaali ihmisoikeusjulistus sisältää kaikki ne tavoitteet ja arvot, jotka ovat meille pyhiä: esimerkiksi vapaus, sukupuolten tasa-arvo, yhdenvertaisuus lain edessä, syrjimättömyys, oikeus hakea turvapaikka, oikeus kansalaisuuteen.

En edelleenkään ymmärrä, mitkä arvot olisivat pelkästään eurooppalaisia.

(Teksti on julkaistu kolumnina Töölöläinen -lehdessä maaliskuun alkupuolella.)

Vapaus ja yövartijavaltio

”…pitää olla pragmaattinen, yksityistämisen vastustaminen on ideologista, yksityinen on tehokkaampi kuin julkinen, …” Näin meitä opetetaan. Menevät miehet ajavat PPP-kumppanuushankkeita, Public-Private-Partnerships. Joku keksi vielä lisätä yhden P:n, People, tekemään konseptista lutuisemman. 

Hello Caruna, hyvästi sähköverkko! Jokainen vapaan kilpailun ystävä ymmärtää, että yksityinen monopoli on julkista pahempi, se on ryöstö. Mikä julkisen infrastruktuurin pala myydään seuraavaksi? Puhelinverkot menivät jo. Kunnalliset vesilaitoksemmeko? NIitä ylikansalliset yhtiöt ostavat ympäri maailman tietoisina siitä, että julkisen vallan on lopulta aina varmistettava puhtaan veden saanti. Valinnanvapauden nimellä kaupiteltava perusterveydenhoitoko? Sairaustalot parantavat mielellään nuhakuumeita, joita kunnan terveydenhoitaja kehottaisi hoitamaan mehulla ja vuodelevolla. Kouluverkko? VR:n liikennöinti on jo kaupan, miten käy kiskojen? Tiet? 

Kyse ei ole yrittäjävihamielisyydestä vaan valtion ja kuntien roolista yleisen edun vartioina. Vapaus ei voi olla markkinoiden yksinoikeus vaan sen rinnalle tarvitaan aina veljeys ja tasa-arvo.

Yksityinen ja julkinen ovat kaksi erirotuista eläintä. Public-Private-Partnership on valaskala ja lohikäärme neuvottelemassa win-win-sopimuksesta. Ei ole kumppanuutta, elleivät kumppanit ole tasaväkisiä. Kyse on ostamisesta, myymisestä, päätösvallan siirtämisestä ja eri pelikentistä. Jalkapallo ei onnistu shakkilaudalla.

Pitää ymmärtää kummankin rooli ja hyödyntää molempien vahvuuksia. Yritysten tavoite ei ole oikeudenmukaisuus vaan voiton tuottaminen jollakin toimialalla niille, jotka ovat yritykseen sijoittaneet. Oikein! Valtion on varmistettava yrityksille reilu pelikenttä ja säännöt. Julkisen sektorin tehtävä on tuottaa lisäarvoa, hyvinvointia ja turvallisuutta jokaiselle, niin kansalaisille kuin asylymin hakijoille.

Uusliberalismi elää eikä sen tavoite ole kadonnut mihinkään: yövartijavaltio, jossa paha valtio on kutistettu minimiin ja markkinoiden näkymätön käsi tekee valinnat. Oikeus olisi silloin vahvimmalla ja demokratia olisi kaupan este.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä helmikuun lopulla 2016.)

Unelma pilvenpiirtäjästä

Kaupungilla liikkuessani viihdytän joskus itseäni laskemalla, montako kerrosta rakennuksissa on. Viime vuosisadan alun taloissa oli nykyistä korkeammat huoneet. Uudemmissa saattaa olla sisäänvedetty kattokerros, jota ei kadulta näe. Kulmatalot ovat usein muita korkeampia. Monissa Helsingin taloissa on kahdeksan kerrosta. Jätkäsaaren hotellitornissa on tuplasti enemmän.

Korkeus on aina suhteellista. Jos Kirkkonummen maalaismaisemaan nousee nelikerroksisia taloja tai Kankaanpään keskustaan 10-kerroksinen torni, ne vaikuttavat todella korkeilta. Shanghain Pudongin pilvenpiirtäjäviidakossa pitää olla yli satakerroksinen erottuakseen joukosta.

Pilvenpiirtäjien historia alkoi Chicagon suuresta palosta 1871. Sen jälkeen opittiin ratkaisemaan, miten kantavat teräsrakenteet palosuojataan. Amerikkalainen herra Otis oli jo vuonna 1853 keksinyt hissin, joka oli palosuojauksen ohella toinen tekninen edellytys tornitalojen yleistymiselle.

Kilpailua siitä, missä on maailman korkein rakennus, on viime vuosikymmeninä käyty joko öljyntuottajamaissa, joissa on siirrytty kiinteistöbusinekseen, tai muissa nousevan talouden valtiossa, jotka hakevat vahvistusta brändilleen. Auringonsäteitä heijasteleva lasipintainen pilvenpiirtäjä on statussymboli, ei väliä, vaikka takapihalta alkaisi slummi.

Pilvenpiirtäjät herättävät tunteita. Moni pikkupoika ja -tyttö niistä unelmoi, jotkut vielä vanhemmallakin iällä. Onko kyse siitä, että haetaan pönkitystä egolle – kovat kundit rakentavat korkealle ja kovaa? Vai kiehtooko se, että insinööritaidon keinoin taistellaan painovoiman lakeja vastaan, vai ajatus huipulta avautuvasta näkymästä, mene tiedä. Rakennuttajien ja maanomistajien vain vaivoin peiteltyä innostusta on helpompi ymmärtää: enemmän myytäviä neliötä samalla tontilla.

Nyt kuumana käyvä keskustelu kaupungin tiiveyden huonommuudesta tai paremmuudesta johtaa helposti harhaan. Monet kuvittelevat, että mitä korkeampaa, sitä tiiviimpää. Kuitenkin esimerkiksi Pariisin, Berliinin, Kallion tai Töölön perinteinen umpikorttelirakenne on kaikkein tehokkain tapa käyttää maata. Korkeampi rakentaminen on kalliimpaa ja vaatii enemmän tilaa ympärilleen.

Manhattanin keskusta New Yorkissa on monien mielissä pilvenpiirtäjäkaupungin perikuva. Paikalla käyneet ovat kuitenkin huomanneet, että korkeat rakennukset reunustavat vain leveitä pohjois-eteläsuuntaisia avenuita. Niiden ihmisvilinä takaa katutason ravintoloille ja kivijalkakaupoille tasaisen asiakasvirran ympäri vuorokauden. Avenuita yhdistävien kodikkaiden poikkikatujen varrella on kuitenkin yleensä vain nelikerroksisia kapeita kaupunkirivitaloja pienine etupuutarhoineen.

Delhin naapurissa oleva Gurgaonin pilvenpiirtäjäkaupunki on Manhattanin täydellinen vastakohta. Siellä korkeat rakennukset seisovat keskellä laajoja pysäköintialueita ja keinokasteltuja nurmikenttiä. Ostoksille ja syömään ajetaan autolla ostoskeskukseen, eikä kaduilla ole muita kuin kastittomia jalankulkijoita.

Korkea rakentaminen on taitolaji. Se voi kertoa joko piittaamattomasta ahneudesta tai nousukasmaisesta mahtipontisuuden tavoittelusta. Se voi olla myös vastuullista maankäyttöä siellä, missä ihmisiä liikkuu paljon ja tontit ovat todella arvokkaita, esimerkiksi Keski-Pasilassa, joka on joukkoliikenteen solmukohta.

Unelma Baabelin tornista elää.

(Teksti on julkaistu Helsingin Uutisten kolumnina 18.3.2016)

• Faktalaatikko

Maailman korkein rakennus on vuonna 2010 valmistunut 163-kerroksinen Burj Khalifa Dubaissa.

Sadasta korkeimmasta pilvenpiirtäjästä 40 on Kiinassa ja 27 Arabian niemimaalla.

Manhattanille on World Trade Centerin tuhon jälkeen noussut taas pilvenpiirtäjiä. Silti korkeimpien listalla ovat edelleen 1930-luvun symbolit Empire State Building ja Chrysler Building.

Helsingin korkein on Vuosaaren 26-kerroksinen Cirrus.

Näkymä Lappiin

Oman ikkunan edessä kasvava puu on ihmiselle kallisarvoisempi kuin harvinaisinkaan jalopuu kasvitieteellisessä puutarhassa. Näin totesi Christopher Alexander, Yhdysvalloissa toiminut itävaltalaissyntyinen kaupunkiteoreetikko.

Menkää maalle, ei metsä kaupunkiin kuulu, sanovat yhdet. Toisten mielestä ainuttakaan puuta ei saa kaataa. Puisto onkin eri asia kuin metsä, se kuuluu kaupunkiin ja korkeakulttuuriin, kun taas metsä muistuttaa maaseudusta ja koskemattomasta luonnosta.

Kiinan keisarit rakennuttivat maisemapuutarhoja jo kolmisen vuosituhatta sitten. Ranskan aurinkokuningas Ludwig XIV ei näyttänyt valtaansa vain Versaillesin palatsissa vaan myös sitä ympäröivissä puistikoissa ja metsästysmailla. Japanilaiset kivipuutarhat ovat pienoiskokoon tiivistettyjä maisemia, joissa mietiskelevä katse voi harhailla.

Pariisissa on Bois de Boulogne, Roomassa Villa Borghese ja New Yorkissa Central Park. Kaikkien maailmankaupunkien sydämessä on tarunhohtoinen puisto. Siihen rajoittuvien katujen varrella ovat kaupungin hienoimmat osoitteet.

Helsingin satavuotias keskuspuisto alkaa Mannerheimin patsaan juurelta, jossa se on kivinen kaupunkitila, skeittarien näyttämö. Lapin jänkää ei kohtaa vielä postitalon kulmilla vaan keskuspuisto muuttuu asteittain kaupunkimaisesta aukiosta kulutusta kestäväksi puistoksi ja hoidettujen reittien halkomaksi metsäksi.

Kiasman edustalta laskeudutaan Musiikkitalon ja tulevan keskustakirjaston väliselle tapahtumatorille. Töölönlahden eteläpuolista, rakennusten kehystämää puistoa rakennetaan parhaillaan. Olympiastadionia ympäröi avarien kenttien urheilupuisto. Moniin suuntiin näkyvä, valkeana hohtava stadionin torni kuuluu erottamattomasti pääkaupungin brändiin.

Kiinteistöhaukat iskevät silmänsä milloin mihinkin päin Töölönlahtea, nyt Olympiastadionin ja oopperan väliseen maastoon. He haaveilevat voivansa rakentaa sinne kalliita asuntoja ja liiketilaa. Hanketta kaupitellaan kuitenkin lätkäimagolla, kukas nyt urheilurakennusta uskaltaisi vastustaa… Meille uskotellaan, ettei alue ole keskuspuistoa vaan parkkipaikka. Hämäys ei onnistu: pysäköintikenttä nimittäin muuttuu puistoksi kuorimalla asfaltti pois, mutta luksuskortteli ei katoa maantiehöylällä.

Toivottavasti Mannerheimin patsaalta avautuu aina näkymä Lappiin, ainakin sielun silmin.

(Teksti on julkaistu Helsingin Uutisten kolumnina helmikuussa 2016.)

Faktalaatikko

Helsinkiä halkoo etelästä pohjoiseen Keskuspuisto, joka alkaa keskustasta ja päättyy kaupungin rajalle Haltialaan ja Vantaanjoelle. Alue on noin tuhannen hehtaarin laajuinen ja 10 kilometriä pitkä.

Puistossa on neljä luonnonsuojelualuetta: Pitkäkosken rinnelehto, Haltialan aarnialue, Niskalan puulajipuisto ja Ruutinkosken rantalehto.

Keskuspuisto täytti sata vuotta vuonna 2014.

Helsinki - metropolialue - maakuntauudistus

Periaatepäätös Helsingin kaupungin lausunnosta sosiaali- ja terveysministeriölle ja valtiovarainministeriölle hallituksen linjauksista itsehallintoaluejaon perusteiksi ja sote-uudistuksen askelmerkeiksi - 9/Kj Helsingin kaupunginvaltuusto 3,2,2016 

SOSIALIDEMOKRAATTIEN RYHMÄPUHEENVUORO – Kaarin Taipale

 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

SoTe-maakuntauudistukseen on loputtomasti näkökulmia. Nostan esiin kaksi. Molemmat liittyvät jatkovalmisteluun: ensiksi, miten kaupunkien ääni saadaan kuulumaan lakia kirjoitettaessa, ja toiseksi, miten me itse näemme Helsingin roolin uudessa maakunnassa. – Puhun nyt erityisesti aluehallinnosta, valtuutettu Anttila tarkentaa myöhemmin sote-kysymyksiin.

Tässä vaiheessa So-Te-maakuntamallista ei tiedetä juuri muuta kuin itsehallintoalueiden lukumäärä, ja siitäkin kiistellään. Avoimia kysymyksiä on tuskallisen monia: Ovatko maakuntavaalit nyt sitten syksyllä 2017, milloin maakunnat saavat verotusoikeuden, miten pitkä tulee ylimenovaiheesta, miten se hoidetaan, jääkö Uusimaa muiden maksumieheksi, miten käy So-Te-kiinteistöjen, kuka jää kenen palvelukseen, mitä valinnanvapaus oikeasti tarkoittaa, montako Carunaa maakuntaan mahtuu, ja niin edelleen.

Julkisuus oikoo mutkia ja puhuu ”terveysuudistuksesta”, vaikka kyse on paljosta muustakin. Alkuperäinen kysymys oli, miten sovitetaan yhteen ihmisiä lähellä olevat pienimittakaavaiset sosiaalipalvelut, perusterveydenhoito ja suuruuden ekonomiasta hyötyvä erikoissairaanhoito. Tavoite on yhä sama: ettei kenenkään tarvitsisi juosta paikasta toiseen vaan saisi heti otteen saumattoman hoitoketjun päästä.

Mutta Sipilän hallitus päätti panna samaan ruotuun myös hajanaisen aluehallinnon. Maakuntaliiton laskelmien mukaan Uudellamaalla tämä tarkoittaa 75 000 työntekijän organisaation pystyttämistä.

Aluehallinnon välttämättömyys

Helsinki näyttää erilaiselta riippuen siitä, katsooko sitä lentokoneen ikkunasta, Tornin baarin terassilta tai kadun tasolta. Lumi on luotava kadulta tässä ja nyt, bussien aikatauluja voidaan muuttaa puolivuosittain, mutta Jokeri-rataa suunnitellaan vuosikausia. Eri asioilla on eri mittakaava, eri aikajänne ja eri foorumit, joilla niitä suunnitellaan ja niistä päätetään. 

On helppo kauhistella ”hallintohimmeleitä”. On kuitenkin pelkkää populismia väittää, ettei aluehallintoa tarvittaisi, ettei sitä pitäisi uudistaa tai ettei asioista pitäisi päättää demokraattisesti. Nyt tehdään valintoja siitä, mistä asioista milläkin tasolla päätetään ja kuka päättää. Maksumiehiäkin tulee vielä ikävä.

Mutta onko SoTe-maakuntauudistus aluepolitiikkaa, kuntapolitiikkaa, kaupunkipolitiikkaa – vai valtionhallintoa? Vai onko 2000-luvun aluepolitiikka nimenomaan metropolialueiden aluepolitiikkaa?

Helsingin viesti hallitukselle

Nyt ei olla enää vanhassa Suomi-filmissä, jossa vastaniitetty heinäpelto tuoksuu auringossa ja kaupungissa eletään paheellista elämää sateen kiiltäessä mustalla asfaltilla.

Helsingin tuska on olla Suomen ainut kaupunkien kaupunki, rakastettu ja vihattu, vähän ylimielinen pääkaupunki, jonka seuraa naapuritkin joskus vieroksuvat. Mitä enemmän Helsinki korostaa erikoislaatuaan, sitä helpommin syntyy mielikuva vastakkainasettelusta Helsinki – muu Suomi, Helsinki – Uusimaa, Helsinki – Espoo, Helsinki – Vantaa.

Helsinki on tietenkin aivan oikeassa kuvatessaan pääkaupunkiseudun poikkeuksellisuutta valtakunnan mitassa, oli sitten kyseessä kansantalouden vetovastuu, väestön määrä, väestön kasvu, resurssien ylivoimaisuus, haasteiden suuruus tai kansainvälisyys. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen maakunta ja kaupunki näkee itsensä toisenlaisena kuin ne muut. Tampere on urbaani eurooppalainen kasvukeskus, Lappeenranta on rajakaupunki, Rovaniemen joulupukkikin kilpailee kansainvälisessä turismiteollisuudessa. Ei ole enää paikallista, joka ei olisi globaalia, eikä maaseutua ilman kasvavia keskuskaupunkeja.

Miten kaupunkiseutujen asema otetaan lainsäädännössä huomioon? Nyt puhutaan vuosisadan ehkä suurimmasta hallintouudistuksesta. Siksi on välttämätöntä, että kaupungeilla on lain jatkovalmistelussa vahva edustus ja että eduskunnassa parlamentaariset työryhmät korvaavat nykyiset hampaattomat ”seurantaryhmät”.

Entä metropolialue?

Jotta meillä on rakentavaa annettavaa lakivalmisteluun, pitää olla yhteinen käsitys siitä, millainen maakuntahallinto tukee Helsingin alueen kestävää kasvua parhaiten. Pitää varmistaa, ettei valtakunnan veturi hyydy Hangosta Lapinjärvelle ulottuvan Uudenmaan raiteille.

 

Sosialidemokraattien viime hallituskaudella ajama metropolihallinto kaatui loppumetreillä. Hallituskumppanin perustelu oli, että metropolihallinnolla ei olisi riittävästi tehtäviä vaan mukaan tarvittaisiin sotea. Nyt sitä saa. Metropolihallinto meni, mutta metropolin ongelmat jäivät. Maakunnaksi metropolialue ei taivu.

 

On turha pohtia, montako kuntaa metropolialue kattaa. Sen karttaa voi piirtää toteutuneen yhteistyön kautta: HSY, HSL; Espoon metro ja Jokeri-hanke; Vantaan kehärata, koko alueelle yhteinen Pisara, MAL-sopimukset valtion kanssa. Mutta yhteistyöteemojen lista jatkuu: kotouttaminen, asuntopolitiikka, yhteinen yleiskaava, …

Kysymys ei enää ole, mitä tehtäviä jää metropolihallinnolle vaan mitä jää kaupungeille. Selvitysmies Tarastin raportti on kuitenkin rauhoittavaa luettavaa, kyllä tehtävää jää: esimerkiksi koko ketju tonttipolitiikasta asemakaavoitukseen ja rakennusvalvontaan, asuntotuotanto, koulut, kulttuuri, kadut, puistot, ympäristö, terveyden edistäminen...  

Jatkovalmistelu

Nyt annettava lausunto on ehkä kärpäsen surinaa hallituksen korvissa, mutta tänään käytävä keskustelu on tärkeä, jotta meille päättäjille alkaa hahmottua yhteinen kuva edessä olevista muutoksista. Millainen on pääkaupunkiseudun, metropolialueen ja kansakunnan näkökulmasta paras Uudenmaan maakunta? Mikä on Helsingin rooli sen sisällä?

 

Pystyykö Helsinki rakentamaan metropolialueella sellaisen luottamuksen ilmapiirin, että maakunnan sisällä päästään tiiviimpään yhteistyöhön – itsehallintoalueen tuella tai ilman sitä?

 

Siksi me sosialidemokraatit esitämme, että kaupunginhallitus tekee pikaisesti päätöksen kutsua koolle joukon metropolialueen kuntien edustajia, jotka käynnistävät alueen yhteisen demokraattisen valmisteluprosessin. Ratkaistavista kysymyksistä ei tule pulaa.

 

Hyvät virkamiehet, kaikella kunnioituksella, päättäjät tarvitaan tähän mukaan! Uudenmaan liitto tekee sille kuuluvaa valmistelutyötä, mutta se ei riitä. Metropolialueen kuntien täytyy muodostaa yhteinen näkemys maakuntauudistuksesta, jotta meillä on vain yksi, mutta sitä vahvempi ääni.

Rakkauden kaupunki ja muita kaupunkibrändejä

Olin YK:n ilmastokokouksen tiimoilta joulun alla pari viikkoa Pariisissa, jossa on monien kansainvälisten järjestöjen ja yritysten päämaja ja suurten messujen ja kongressien pitopaikka. 

Seisoessani yhdellä Seinen silloista tajusin, ettei Pariisi kuitenkaan häpeä leimautua rakkauden kaupungiksi. Romantiikan näkymättömän kosketuksen voi aistia Mona Lisan hymyssä, puistokäytävien hiekassa, patongin rapeudessa, kahviloiden pöydissä, valtakatujen ihmismeressä, sivukujien hämärässä, metron äänissä tai Eiffel-tornin huipulta pimeälle taivaalle sinkoavassa valonsäteessä.  

Jos matkustusta ja turismia tarkastelee viileästi vientiteollisuuden sektorina, se tuotti toissavuonna suoraan ja välillisesti liki 10 prosenttia maailman kansantuotteesta. Ala tarjosi suoraan yli 100 miljoonaa työpaikkaa ja kasvoi muita nopeammin. Toimialan asiakkaista 46 prosenttia tuli kehittyvän talouden maista.

Ei siis ihme, että matkailijoiden ja kongressijärjestäjien suosiosta kilpaillessaan kaupungit pohtivat, miten kasvattaa houkuttelevuuttaan ja millaisella profiililla erottautua muista. Rooma on ”ikuinen kaupunki”, jonne kaikki tiet vievät, Lontoo ja Frankfurt pankkimaailman keskuksia ja Geneve kansainvälisten järjestöjen kotipaikka.

New York tunnetaan runsaudensarvena, ”Isona Omenana”. Monet Pohjois-Amerikan ja Australian metropolit ovat leimallisesti maahanmuuttajien kaupunkeja, joihin jokainen siirtolaisaalto jättää oman jälkensä.

Kaupungin herättämä mielikuva riippuu toki katsojan näkökulmasta. Berliini on yksille uuden kaupunkikulttuurin ja taiteen vapaakaupunki, toisille jaetun ja uudelleen yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Hampuri voi tuoda mieleen sataman ja Reeperbahnin tai rikkaan porvariston hansakaupungin.

Joidenkin kaupunkien imago rakentuu yksittäisen maamerkin tai miljöön varaan. Läpivirtaavat joet luonnehtivat niin Budapestiä, Pariisia kuin Lontoota. Shanghaissa Huangpu-joen Pudongin puolen pilvenpiirtäjäviidakko kertoo Kiinan talousihmeestä, Pekingin Taivaallisen rauhan aukio vallasta. Ateenalle riittää tavaramerkiksi Akropolis ja Riolle Copacabana. Berliinin symboliksi on muodostunut Brandenburgin portti entisen idän ja lännen välissä.

Mikä mahtaa olla sinun lempikaupunkisi?

 

(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä tammikuussa 2016)

Hanasaari B:n sulkeminen - ryhmäpuheenvuoro valtuustossa 2.12.2015

HELEN OY:N KEHITYSOHJELMA – Helsingin kaupunginvaltuusto 2.12.2015  
Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro - Kaarin Taipale 

Arvoisa puheenjohtaja, valtuutetut, virkamiehet

Tänään me kaikki olemme pariisilaisia, ainakin vähän.

 Esityksen mukainen Helen Oy:n kehitysohjelmaa koskeva päätös liittää Helsingin siihen satojen kaupunkien maailmanlaajuiseen joukkoon, joka haluaa pysäyttää ilmastonmuutoksen. – Tarkastelen nyt tehtävää päätöstä kolmesta eri vinkkelistä: globaalista, paikallisesta ja julkisesta.

GLOBAALI – Transformative change

 Vakuutusjätit kuten Swiss Re olivat ensimmäisten joukossa varoittamassa siitä, mitä on tulossa: jäätiköiden sulaminen, merenpinnan nousu, äärimmäiset sääilmiöt, maaperän aavikoituminen, nälänhätä, pakolaisvirrat. Neljä vuotta sitten aavikoitumisen aiheuttama ruokakriisi ajoi tunisialaisen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhaan. Nyt aletaan nähdä yhteys maapallon lämpenemisen ja demokratian voittona juhlitun arabikevään välillä. Toivon kevät on kuitenkin taittunut maailmanpolitiikan hyytäväksi talveksi.

Ilmastonmuutosta pysäytettäessä ja siihen sopeuduttaessa ei ole tilaa sivustakatsojille. Pariisissa puhutaan ”transformatiivisesta”, käänteentekevästä, kaikkea ja kaikkia koskevasta muutoksesta.

 Oli suuri erehdys, että maapallon lämpenemisen symboliksi nostettiin kuva jäälautalla ajelehtivasta jääkarhusta. Se piti aivan liian kauan yllä väärinkäsitystä, että ilmastonmuutos olisi ”vain ympäristöasia”. Jos niin olisi ollut, ympäristöministerit ja eläinsuojelijat olisivat jo aikoja sitten hoitaneet homman.

Mutta Pariisissa kokoontuu nyt, paitsi noin 150 valtionpäämiestä, myös naisia, ja rakennusalan, maanviljelijöiden, tutkimuslaitosten, rahoittajien, ympäristöjärjestöjen, teollisuuden, liike-elämän ja työntekijöiden edustajia, metsäaktivisteja ja tuhansittain muuta väkeä.

PAIKALLINEN – Transformative action

 Pariisissa kokoontuu myös satoja eri puolilta maailmaa tulleita kaupunginjohtajia, jotka Pariisin demaripormestari Anne Hidalgo on ylihuomenna kutsunut kaupungintalolle paikallishallinnon omaan ilmastoseminaarin. Kaupungeilla on aina ollut vahva edustus ilmastokokouksissa, ja vaikka valtiot eivät ole päässeet sopimukseen, kaupungit ovat toimineet siitä riippumatta.

 YK:n kaupunkijärjestö Habitatin keräämien tietojen mukaan merkittäviä päästövähennyksiä ovat toteuttaneet mm. Mexico City, New York, Toronto, Madrid, Hampuri, Berliini, Kööpenhamina ja Tukholma.

 Maailman väestöstä yli puolet asuu nyt kaupungeissa. Kaupungeissa syntyy 75 % bruttokansantuotteesta, mutta myös 75 % päästöistä. Vuonna 2050 jo kaksi kolmesta ihmisestä on kaupunkilainen. Urbaanissa elämänmuodossa on siis sekä ongelman ydin että ratkaisun avain.

Siksi on välttämätöntä, että Helen muuttaa tuotantostrategiaansa, että liikkumisen vaihtoehdot ovat kaupunkisuunnittelun keskiössä, tai että lämmityksen ja jäähdytyksen energiatehokkuutta lisätään.  

 Neuvottelujen rinnalla Pariisissa järjestetään lukuisia tapahtumia. Joukko kaupunkeja käyttää tilaisuutta hyväkseen brändätäkseen itseään ilmastopolitiikan – siis uusimman teknologian – edelläkävijänä. Ohjelmissa on otsikkoja kuten

 

-          Miten Kööpenhaminasta tulee hiilineutraali vuoteen 2025 mennessä?
-          Miten Oslosta tulee nolla-päästö-kaupunki?
-      Tuleeko kaupungeista hiilineutraaleja, kysyvät Reykjavikin ja Växjön pormestarit.
-          Helsinkiä ei näissä otsikoissa näy.

 JULKINEN – Think global, act local

Julkisen, siis läpinäkyvän, avoimen sektorin tehtävä on kantaa vastuuta yhteisistä asioista. Maapallon lämpenemisen pysäyttäminen, jos mikä, on ihmiskunnan yhteinen asia.

Helsingin kaupunginvaltuusto ei olisi tänään tekemässä päätöstä Helenin kehitysohjelmasta, ellei kyse olisi kaupungin omasta yhtiöstä. Vain siksi on voitu ilmaista poliittinen tahto luopua hiilestä, ja pyytää uusia vaihtoehtoja. Vain siksi Helsinki voi nyt toteuttaa strategista energia- ja ilmastopolitiikkaa ja asettaa määräajan Hanasaari B:n sulkemiselle vuonna 2024.

Ilman määräaikaa puhuisimme täällä vain lämpimiksemme. Näin toteutuu myös yksi ilmastopolitiikan perusperiaatteista, että tulosten pitää olla mitattavissa, raportoitavissa ja tarkistettavissa.

 

Poliittista tahtoa tarvitaan jatkossakin. On otettava vielä pidempiä askelia tiellä, jolla esimerkiksi Tukholma, Oslo ja Kööpenhamina jo kulkevat.

 

Energiansäästön, energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian kriteerit eivät enää saa puuttua mistään kaupungin toiminnasta tai investoinnista; kun tehdään hankintoja, järjestetään kuljetuksia, suunnitellaan tietojärjestelmiä, rakennetaan infraa, luovutetaan tontteja, kehitetään opetusohjelmia tai uudistetaan palveluketjuja.

 Pariisin reunalla, Le Bourget’n tarkkaan vartioidulla sinisellä vyöhykkeellä puhutaan siis globaalitason transformatiivisesta muutoksesta. Aidan ulkopuolella, vihreällä vyöhykkeellä on kaupunkien ja alueiden paviljonki. Siellä puhutaan transformatiivisesta toimintaohjelmasta (Transformative Actions Programme). Kaupungit ovat toteuttajia!

 Ilmastosopimukset ovat hallitustenvälisiä. Ne kantavat kuitenkin aina sen kaupungin nimeä, jossa niistä on päätetty, on

 

-          Kioton pöytäkirja (Kyoto Protocol 1991)
-          Kööpenhaminan julkilausuma (Copenhagen Accord 2009),
-          Cancunin sopimukset (Cancún Agreements 2010)
-          Durbanin neuvottelutulokset (Durban outcomes 2011),

Entä milloin Helsinki nostetaan maailmankartalle isännöimällä kokousta, jonka tuloksena kirjataan vaikkapa Helsingin toimintaohjelma – Helsinki Action Plan?

Sosialidemokraattinen valtuustoryhmä haluaa antaa täyden tukensa Helenin kehitysohjelman vaihtoehdolle 3, ja sen toteutukselle. 

Ei jääkarhu vaan suuri muutos - Pariisin COP21

Globaalista ilmastosopimuksesta päättää lopulta pieni piiri: suurvaltojen ja maaryhmien päämiehet. Miksi Pariisin kokoukseen sitten osallistuu noin 40 000 ihmistä eri puolilta maailmaa? Miksi sopiminen on niin vaikeaa, vaikka ilmakehän lämpenemisen syistä ja seurauksista ollaan yhtä mieltä?

Vakuutusyhtiöjätit olivat ensimmäisten joukossa varoittamassa, mitä on tulossa: jäätiköiden sulaminen, merenpinnan nousu, maaperän aavikoituminen, nälänhätä, äärimmäiset sääilmiöt, pakolaisvirrat. Nyt analyytikot linkittävät demokratian voittokulkuna juhlitun arabikevään kuivuuteen ja ruokakriisiin, jotka ajoivat tunisialaisen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhaan. Toivon kevät taittui maailmanpolitiikan hyytäväksi talveksi.

Kuva jäälautalla ajelehtivasta jääkarhusta oli hirveä harhautus. Se piti yllä käsitystä, että ilmastonmuutos olisi ”vain ympäristöasia”. Siinä tapauksessa riittäisi, että Pariisissa kokoontuisivat ympäristöministerit ja eläinsuojelijat, ja kokous olisi ohi viikossa.

Ilmastonmuutosta pysäytettäessä ja siihen sopeutumisessa ei ole sivustakatsojia. Pariisissa puhutaan ”transformatiivisesta”, käänteentekevästä, kaikkea ja kaikkia koskevasta muutoksesta. Neuvottelujen pohjana olevassa päätösluonnoksessa vuodelle 2050 asetetun päästövähennystavoitteen haarukka liikkuu 40 ja 95 prosentin välillä verrattuna vuoden 2010 tasoon. Nettopäästöjen pitäisi olla nollassa vuoteen 2060 tai 2080 mennessä.

Muutos koskee energian tuotantoa. Öljyn ja kivihiilen viennillä eläneiden valtioiden on pakko uudistaa elinkeinorakenteensa. Silti toistaiseksi julkistetut ”valtioiden sitoumukset eivät takaa edes pysymistä alle neljän asteen lämpenemisen”, sanoo Bill Gates. Hän sijoittaa miljardeja dollareita puhtaiden energiamuotojen tutkimiseen ja kehittämiseen. Näitä panostuksia ajaa myös ilmastoskeptikoksi luultu Björn Lomborg.

Muutos koskee energiaintensiivistä tuotantoa ja kulutusta, joiden kilpailukyky on perustunut halpaan fossiiliseen energiaan. Teollisuuden muutos hävittää samalla kymmeniä miljoonia työpaikkoja, jotka on synnytettävä uuteen työhön.

Raha ratkaisee myös ilmastopolitiikassa. Kuka rahoittaa puhtaan teknologian vaatimat investoinnit? Tiukin kysymys on, kuka kustantaa uuden teknologian käyttöönoton kehittyvissä maissa. Ne katsovat, että vastuu on teollisuusmailla, jotka ovat tuhonneet ilmakehää jo vuosisadan ajan.

 Suomalaisia on huolettanut, miten metsien rooli hiilinieluna saadaan näyttämään mahdollisimman suurelta. Bioenergiaankin liittyy monia ongelmia: eteläisen pallonpuoliskon sademetsien tuho palmuöljyplantaasien tai karjatalouden vaatiman rehutuotannon tieltä, turpeen päästöistä puhumattakaan. Ruuan huoltovarmuus onkin ilmastopolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä. Maapallo ei kestä kasvavaa väkimäärää, joka syö yhä enemmän punaista lihaa. Aavikoituminen syö viljelyalaa.

Maailman väestöstä yli puolet asuu kaupungeissa. Niissä syntyy 75 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta myös päästöistä. Vuonna 2050 jo kaksi kolmesta ihmisestä on kaupunkilainen. Urbaani elämänmuoto on siis sekä haaste että ratkaisun avain. Siksi Helsingin Energia muuttaa tuotantostrategiaansa, liikkumisen vaihtoehdot ovat kaupunkisuunnittelun keskiössä, tai asumisen energiatehokkuus on tärkeä tavoite.

Pariisissa kokoontuvat nyt, paitsi suurvaltojen päämiehet, myös naiset, rakentajat, maanviljelijät, metsänsuojelijat, pormestarit, meteorologit, pankkiirit, teollisuuden ja liike-elämän edustajat, ympäristöjärjestöt ja monet muut. Pariisissa ”katukin puhuu”, kuten ranskalaiset sanovat: ihmiset kansoittavat bulevardit ja vaativat suurta muutosta, energiavallankumousta.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina joulukuun 2015 alussa)

Sammakko ja kalenteri - demarien linja

Kuolemanvakavaa ilmasto- ja energiapoliittista keskustelua on usein kevennetty kertomalla tarinaa hölmöstä sammakosta. Se ei älyä loikata pois pienellä tulella hiljalleen lämpenevästä vesipadasta, vaan nautiskelee olostaan, kunnes vesi kiehuu ja on liian myöhäistä pelastautua.

 Äskettäin saman jutun kertoi pääministeri Sipilä. Hän oli kuitenkin siirtänyt juonen toiseen ympäristöön, kuvaamaan Suomen talouden tilaa, hallituksensa kärkiteemaa.

Hyvä kertomus on yleispätevä, joten käytetäänpä sitä vielä Suomen sosialidemokraattisen puolueenkin yhteydessä. Viime viikkoina on kellistelty nousevien galluppien kädenlämpöisessä vedessä ja oltu tyytyväisiä itseemme. Jotkut ovat olleet jo hyppäämässä hallitukseenkin, vaikka kyselyitä ei tietääkseni ole tullut.

Samalla meille kaikille on selvää, että gallupnumeroiden noususta on toistaiseksi kiittäminen ennen muuta Juha Sipilän hallitusta. Se on viikosta toiseen kantanut oppositiolle hopeatarjottimella syöttejä, joihin on tartuttukin terävästi. Kovan, aiheellisen kritiikin aiheita ei ole puuttunut käsittämättömistä budjettileikkauksista, olemattomasta kaupunkipolitiikasta eikä horjahtelevasta EU-politiikasta, joilla Suomea irrotetaan pohjoismaisten sivistys- ja hyvinvointivaltioiden viiteryhmästä.

Jossakin vaiheessa opposition räksytys alkaa kuitenkin kyllästyttää kuulijoita ja menettää tehoaan. Hallituksen on liian helppo käyttää ”te vain vastustatte kaikkea” –leimakirvestä. Ollakseen uskottava, opposition on tehtävä näkyväksi oma visionsa ja piirrettävä tiekartta sen toteuttamiseksi. Vihonviimeinen demaristrategia olisi nyt miettiä, miten mielistellä mahdollisia ps-paluumuuttajia ’maahanmuuttajakriittisyydellä’.

Maassa maan tavalla, mutta mikä on sosialidemokraattisen Suomen tapa nyt ja 2020-luvulla?

Vuoden 2017 huhtikuun 9. on päivämäärä, josta aikataulua voi rakentaa taaksepäin. Silloin järjestettävissä kuntavaaleissa valitaan valtuutetut todennäköisesti täysin uuden, kaksiportaisen paikallishallinnon päätöksentekijöiksi. Vaikka puolet vastuusta siirtyisi ’pehmeän sektorin’ sote-itsehallintoalueille, kunnille jää runsain mitoin ’kovan sektorin’ valtaa.

Vuoden 2017 tammi-helmikuun vaihteessa ehditään pitää puoluekokous juuri ja juuri ennen vaalikampanjan loppukiriä. Puoluekokouksessa on siis tuhannen taalan paikka naulata sosialidemokraattisen paikallisdemokratian teesit ja tämän poliittisen liikkeen suunta.

Vuonna 2016 heti kesälomilta palattua äänestetään puoluekokousedustajista, jotta he pääsevät kiinni kokouksen päätösten ja henkilövalintojen valmisteluun. Keskustelunaiheista ei taatusti tule pulaa. Isompi ongelma on, miten osataan keskittyä olennaiseen ja ”kill your darlings” eli maltetaan luopua kaikenkarvaisista lempiaiheista, jotka harhauttavat reitiltä.

Kohta vuosi vaihtuukin. Nyt on viime hetki pohtia ja päättää, mikä meitä yhdistää, mikä taas hajottaa. Mikä erottaa meitä muista puolueista, mikä taas voisi vahvistaa punavihreää oppositiovoimaa. Missä menee kansainvälinen sosialidemokratia?

Pelkkä itsehallintoalueiden lukumäärä ei vastaa sote-kysymyksiin. Yhtä vähän kannattaa luottaa siihen, että järjestöuudistus pelastaisi suomalaisen sosialidemokratian. Suunta, sisältö ja toiminta ratkaisevat. On vaikea kuvitella paikallista, kansallista ja maailmanpoliittista tilannetta, joka vaatisi oikeudenmukaisuutta ja alati uusiutuvaa sosialidemokratiaa enemmän kuin tämä päivä ja huominen. Mutta vesi kiehuu kohta.

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina marraskuussa 2015)

Kaupunginjohtaja vai pormestari?

Valitaanko seuraavissa, kevään 2017 kuntavaaleissa paitsi 85 kaupunginvaltuutettua myös pormestari? Lehtijutuista voi saada kuvan, että Helsingin uudesta johtamismallista olisi jo päätetty, mutta ei ole. No onko sillä mitään väliä, kuulen jo kysymyksen.

Selviä eroja on muutama. Nyt kaupunginjohtajat valitaan seitsemän vuoden määräajaksi, pormestarimalleissa johtajisto vaihtuisi kuntavaalien yhteydessä joka neljäs vuosi. Mutta kaikkien suureksi hämmästykseksi Pajunen esitti vastikään, että kaupunginjohtaja valittaisiinkin ”toistaiseksi” eli loppuiäksi. Siinä oli hänen omankin puolueensa edustajilla nieleskelemistä. Radiohaastattelussa kommentti olikin, että ”toki kaupunginjohtaja voi tehdä oman esityksensä”-

Vaikka kaupunginjohtajien tuolit nykyään jaetaan poliittisin perustein, he ovat kuitenkin virkamiehiä, eivät luottamushenkilöitä, siis poliitikkoja. Tätä roolieroa on kuntalaisten, joskus kaupunginjohtajien itsensäkin vaikea hahmottaa. Eroa hämärtää sekin, että Helsingissä kaupunginjohtaja saa koreat käädyt ja pormestarin arvonimen. Se ei kuitenkaan muuta hänen virka-asemaansa. Herra se on herrakin, ja nyt ylipormestarin herra on joko kaupunginhallitus tai valtuusto.

Suora pormestarivaali muuttaisi vaalikampanjaa, koska ehdokkaat joutuisivat esittelemään konkreettisemman ohjelman, samaan tapaan kuin miten eduskuntavaaleista on tullut pääministerivaalit. Valitulla pormestarilla olisi sitten tietysti myös vahva valtuutus toteuttaa ohjelmansa.

Muutosta ajaa halu vahvistaa poliittista ohjausta ja heikentää ’virkamiesvaltaa’, kuten sitä usein nimitetään. Asian voi sanoa toisinkin eli niin, että poliitikot haluavat lisää poliittista valtaa, siis arvoihin ja arvostuksiin perustuvaa valtaa.  Jotkut haluavat samalla vähemmän asiantuntijavaltaa, siis faktoihin perustuvaa valtaa.

Tässä yhteydessä esitetty vastakkainasettelu poliittisen ja virkamiesvallan välillä on hyvin tarkoitushakuinen. Virkamieskunta kun ei edusta "pahaa byrokratiaa" vaan monipuolista asiantuntemusta, jonka merkityksen ei soisi vähentyvän. Yhtä mielellään halutaan nähdä hallinto ”turhana byrokratiana” ja unohdetaan, että hallinnon tehtävä on valmistella asiat päätöksentekoa varten niin yrityksissä kuin kunnissa, ja varmistaa, että päätökset toteutetaan.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, näköpiirissä on myös sote-uudistus, joka toteutuessaan mullistaa kuntien tehtäväkentän. Valtakunnan hallitushan kaavailee, että sosiaali- ja terveyshuolto siirtyisi vuonna 2019 kokonaan pois kunnilta, erikseen perustettavan aluehallinnon vastuulle ja valtion maksettavaksi. Tämä tarkoittaisi, että puolet Helsinginkin menoista ja henkilökunnasta siirtyisi valtion budjettiin. Samalla menisivät sote-palveluiden tilat ja rakennukset.

(Julkaistu Slämy-verkkolehdessä lokakuussa 2015)

Kruunusilloista kruununjalokivi

San Francisco tunnetaan Golden Gate –riippusillasta ja New Yorkin symboleihin kuuluu kaksikerroksinen Brooklyn Bridge. Kaikkialle maailmaan televisioitavien Australian uudenvuoden ilotulitusten taustalla on Sydneyn sataman teräksinen kaarisilta. Venetsian pakollisiin matkakohteisiin kuuluu Rialton silta, Firenzessä Ponte Vecchio. Pariisin romantiikkaa on mahdotonta kuvitella ilman siltoja.

Jo vuosia suunniteltuja Kruunusiltoja pitkin päästään joskus ratikalla Rautatientorilta Laajasaloon. Kaupunginhallituksen pöydällä on nyt vasta asemakaava siltaosuuksista Nihdistä eli Kalasataman eteläkärjestä Korkeasaareen ja Kruunuvuorenrantaan. Nihdistä jatkettaisiin länteen todennäköisesti Hakaniemen torille, mikä näyttää olevan liikenteellisesti helpoin vaihtoehto. Muita mahdollisuuksia ovat reitti Pohjoisrantaan ja joko Liisankatua tai Aleksanterinkatua pitkin keskustaan.

Varsinainen rakentamispäätös Kruunusilloista voidaan tehdä aikaisintaan ensi vuoden alkupuolella. Matkassa on vielä monta mutkaa, joista hankalin on Helsingin Energian Helenin Hanasaari B:n tulevaisuus. Onko voimalaan jatkossakin tuotava polttoainetta laivoilla vai löytyykö parempia ratkaisuja? Tämä merkittävä valinta tulee päättäjien eteen vielä ennen tämän vuoden loppua.

Jos Sörnäisten voimalaan pitäisi jatkossakin päästä laivalla, on Kalasataman eteläkärjen ja kantakaupungin välinen meriyhteys jätettävä auki ja Kruunusiltojen idean ydin katoaa. Toki Nihdistä voi järjestää yhteyden Kalasataman metroasemalle ja sitä kautta keskustaan ja muihin suuntiin, mutta usea liikennevälineen vaihto hankaloittaa matkaa eikä houkuttele käyttäjiä.

Kruunusillat avaavat kantakaupungista uuden yhteyden sekä itäisen Helsingin asuinalueille että virkistysalueille. Korkeasaareen ja Mustikkamaalle pääsisi mukavasti ratikalla. Samalla helpotetaan Kulosaaren sillan ruuhkapaineita ja tarjotaan esimerkiksi Laajasalon nykyisille ja uusille asukkaille suora, noin puolen tunnin yhteys keskustaan.

Kruunusillat on tarkoitettu pelkästään raitiovaunuille, pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Raitiovaunuissa kulkisi liki 30 000 matkustajaa päivittäin, pyöräilijöiden lukumääräksi arvioidaan 3 000. Siltojen pintarakenteet tehdään sellaisiksi, että ne sallivat kulun hälytysajoneuvoille. Lumituiskuihin, myrskyihin ja jäähän varaudutaan tietenkin myös.

Ajan henkeen sopisi hyvin, että Helsingistä lähetettävien turistipostikorttien kuvavalikoimaan tulisi kauppatorin, tuomiokirkon, Sibelius-monumentin ja olympiastadion lisäksi näkymä Kruunuvuorensillalla raitiovaunun rinnalla pyöräilevästä pariskunnasta.

(Julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä lokakuussa 2015)

Saako rakentaa?

Maankäytön ja liikenteen suunnittelu on paikallispolitiikan kovaa ydintä, koska sen kautta maan arvo nousee tai laskee. Siksi harvalla muulla paikallisen päätöksenteon lohkolla on niin paljon suhmurointiepäilyjä, syystä tai syyttä.

 

Moni muistaa maakuntien miehet, jotka yrittivät hattutemppua pystyttämällä ideaparkkeja eri puolille maata. Rakennuspaikoiksi katsottiin metsälämpäreitä tai peltoplänttejä valtaväylien varsilta tai risteysalueilta. Ne olivat tonttimaana arvottomia, koska niillä ei ollut rakennusoikeutta.

 

Kenellekään ei ollut juolahtanut mieleen, että joku haluaisi käyttää alueita rakentamiseen, koska jo pitkään oli omaksuttu periaate, että kaiken merkittävän lisärakentamisen pitää tukeutua raideliikenteeseen tai ainakin joukkoliikenteeseen. Tähän oli luottanut myös Siuntio, kunnes liikenneministeri äskettäin päätti, että VR:n junaliikenne loppuu. Ilmoitusasia.

 

Aina on oltu huolissaan myös siitä, että asukkaita lähellä olevat palvelut ja olemassa olevien keskustojen pienyritykset kuihtuvat pois. Huoli ei ole haihtunut, vaan Porvoon, Hangon tai Keravan kaltaiset kaupungit taistelevat jatkuvasti pitääkseen keskustansa elävinä. 

 

Joissakin kunnissa on suljettu silmät ja myönnetty poikkeamislupia omakotirakentajille, koska hartiapankkiperheet on haluttu veronmaksajiksi. Nämä kodit ovat nousseet kaavoitettujen alueiden ulkopuolelle samasta syystä kuin kauppakeskukset: maa on ollut halpaa. Kalliiksi tulevat sitten palvelut, vedet, viemärit ja energia, ja riippuvuus omasta autosta.

 

Vihdin Ideapark kaatui kaavoituksesta silloin vastanneen ministerin, Jan Vapaavuoren, selkeään kannanottoon. Juristina hän luki lakia ja maakuntakaavaa, jossa Turuntien varrella ei Vihdissä ollut varausta kaupan suuryksikölle. Siinä ei auttanut myyntimiehen esittämä perustelu ”Minä tunnen ministereitä…”

Turun suunnalla Ilkka Kanerva vähätteli rooliaan maakuntahallituksen puheenjohtajana. Hän sanoi, ettei ollut kiinnostunut kaava-asioista eikä niistä poikien kanssa puhuttu. Käräjäoikeus ei tätä uskonut vuonna 2012, mutta seuraavana vuonna hovioikeus hylkäsi lahjussyytteet.

Nykyinen junavuorojenlopetus- ja normienpurkutalkoohallitus rientää taas vapaan markkinatalouden tueksi. Maakuntakaavoja ja kuntien yhteisiä yleiskaavoja ei jatkossa enää vahvisteta ympäristöministeriössä. On helppo kuvitella, millaisen painostuksen ja korruptioyritysten kohteeksi paikallispäättäjät joutuvat, kun heidän valtansa näin kasvaa. Voi käydä niinkin, että valitukset lisääntyvät eikä prosessi nopeudu, päinvastoin. Kaavoistahan lähes jokaisella on oma varma mielipide. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavaluonnoksesta saatujen asukaskommenttien perusteella minnekään ei saisi rakentaa.

 

Maankäytön suunnittelu on aina keskenään ristiriitaisten intressien sovittelua. Alueen nykyinen tai tuleva asukas, lintubongari tai metsästäjä, jalankulkija tai rekkakuski, pyöräilijä tai autoilija, kiinteistösijoittaja tai pienyrittäjä, julkinen asuntorakennuttaja tai grynderi, kivijalkakauppa tai hypermarket – kaikilla on eri näkemys yhteisestä kaupungista.

 

Myös mittakaava muuttaa näkökulmaa: paikallinen, maakunnallinen tai Suomen etu ei välttämättä ole sama. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden puitteissa voi esimerkiksi kysyä, montako satamaa Suomi tarvitsee. Mutta mikä kaupunki tai teollisuuslaitos olisi valmis luopumaan omastaan? Entä jos kauppakeskus halutaan rakentaa heti toiselle puolelle sen maakunnan rajaa, joka ei sitä omien rajojensa sisällä sallisi?

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina lokakuussa 2015)