Saako rakentaa?

Maankäytön ja liikenteen suunnittelu on paikallispolitiikan kovaa ydintä, koska sen kautta maan arvo nousee tai laskee. Siksi harvalla muulla paikallisen päätöksenteon lohkolla on niin paljon suhmurointiepäilyjä, syystä tai syyttä.

 

Moni muistaa maakuntien miehet, jotka yrittivät hattutemppua pystyttämällä ideaparkkeja eri puolille maata. Rakennuspaikoiksi katsottiin metsälämpäreitä tai peltoplänttejä valtaväylien varsilta tai risteysalueilta. Ne olivat tonttimaana arvottomia, koska niillä ei ollut rakennusoikeutta.

 

Kenellekään ei ollut juolahtanut mieleen, että joku haluaisi käyttää alueita rakentamiseen, koska jo pitkään oli omaksuttu periaate, että kaiken merkittävän lisärakentamisen pitää tukeutua raideliikenteeseen tai ainakin joukkoliikenteeseen. Tähän oli luottanut myös Siuntio, kunnes liikenneministeri äskettäin päätti, että VR:n junaliikenne loppuu. Ilmoitusasia.

 

Aina on oltu huolissaan myös siitä, että asukkaita lähellä olevat palvelut ja olemassa olevien keskustojen pienyritykset kuihtuvat pois. Huoli ei ole haihtunut, vaan Porvoon, Hangon tai Keravan kaltaiset kaupungit taistelevat jatkuvasti pitääkseen keskustansa elävinä. 

 

Joissakin kunnissa on suljettu silmät ja myönnetty poikkeamislupia omakotirakentajille, koska hartiapankkiperheet on haluttu veronmaksajiksi. Nämä kodit ovat nousseet kaavoitettujen alueiden ulkopuolelle samasta syystä kuin kauppakeskukset: maa on ollut halpaa. Kalliiksi tulevat sitten palvelut, vedet, viemärit ja energia, ja riippuvuus omasta autosta.

 

Vihdin Ideapark kaatui kaavoituksesta silloin vastanneen ministerin, Jan Vapaavuoren, selkeään kannanottoon. Juristina hän luki lakia ja maakuntakaavaa, jossa Turuntien varrella ei Vihdissä ollut varausta kaupan suuryksikölle. Siinä ei auttanut myyntimiehen esittämä perustelu ”Minä tunnen ministereitä…”

Turun suunnalla Ilkka Kanerva vähätteli rooliaan maakuntahallituksen puheenjohtajana. Hän sanoi, ettei ollut kiinnostunut kaava-asioista eikä niistä poikien kanssa puhuttu. Käräjäoikeus ei tätä uskonut vuonna 2012, mutta seuraavana vuonna hovioikeus hylkäsi lahjussyytteet.

Nykyinen junavuorojenlopetus- ja normienpurkutalkoohallitus rientää taas vapaan markkinatalouden tueksi. Maakuntakaavoja ja kuntien yhteisiä yleiskaavoja ei jatkossa enää vahvisteta ympäristöministeriössä. On helppo kuvitella, millaisen painostuksen ja korruptioyritysten kohteeksi paikallispäättäjät joutuvat, kun heidän valtansa näin kasvaa. Voi käydä niinkin, että valitukset lisääntyvät eikä prosessi nopeudu, päinvastoin. Kaavoistahan lähes jokaisella on oma varma mielipide. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavaluonnoksesta saatujen asukaskommenttien perusteella minnekään ei saisi rakentaa.

 

Maankäytön suunnittelu on aina keskenään ristiriitaisten intressien sovittelua. Alueen nykyinen tai tuleva asukas, lintubongari tai metsästäjä, jalankulkija tai rekkakuski, pyöräilijä tai autoilija, kiinteistösijoittaja tai pienyrittäjä, julkinen asuntorakennuttaja tai grynderi, kivijalkakauppa tai hypermarket – kaikilla on eri näkemys yhteisestä kaupungista.

 

Myös mittakaava muuttaa näkökulmaa: paikallinen, maakunnallinen tai Suomen etu ei välttämättä ole sama. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden puitteissa voi esimerkiksi kysyä, montako satamaa Suomi tarvitsee. Mutta mikä kaupunki tai teollisuuslaitos olisi valmis luopumaan omastaan? Entä jos kauppakeskus halutaan rakentaa heti toiselle puolelle sen maakunnan rajaa, joka ei sitä omien rajojensa sisällä sallisi?

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina lokakuussa 2015)

Ovatko rakennukset kauniita tai rumia - vai jotakin muuta?

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 23.6.2009

Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.

Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.

TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.

Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.

Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.

Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.

Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”

RAKENTAJIEN RYHDYTTÄVÄ ENERGIATALKOISIIN

(Artikkeli julkaistu Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatti-sivulla 24.2.2008)

Tehokkain ja halvin tapa vähentää kasvihuonekaasuja on oikea rakentaminen. Kuntien ja valtion pitäisi näyttää energiapihin rakentamisen esimerkkiä.

Missä olisi halvinta ja tehokkainta vähentää kasvihuonekaasupäästöjä? Rakentamisessa. Tähän tulokseen tuli Nobel-palkittu ilmastotutkijoiden paneeli (IPCC) joulukuussa 2007 julkaistussa raportissaan. Sen vertailussa olivat mukana energian tuotanto, liikenne, teollisuus, maatalous, metsätalous ja jätehuolto. Myös kun suomalaisia haastateltiin toimenpiteistä ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi, rakennusten energiatalous nousi etusijalle.

Maailman mitassa karkeasti arvioiden 20 prosenttia energiasta palaa liikenteessä. Rakentamisen ja rakennusten käytön osuus on noin 40 prosenttia. Lämmitys, jäähdytys ja valaistus vievät leijonanosan, muita syöppöjä ovat lämminvesi, veden pumppaus ja sähkölaitteet. Mikä etelän leveysasteilla säästyy lämmityksessä, menee jäähdytykseen. Sen lisäksi hajoava yhdyskuntarakenne kasvattaa kaikkialla liikenteen määrää.

Energiaa myös rakennusmateriaalien tuotantoon ja logistiikkaan. Sementin, teräksen, tiilten ja lasin valmistus vaatii korkeita lämpötiloja. Puutakin on kuivatettava, sahattava ja kuljetettava. Kuitenkin vain kymmenesosa rakennusten kuluttamasta energiasta palaa työmaavaiheessa, loput vasta valmiissa talossa. Koska pitkällä aikavälillä ratkaisevaa on tilojen käytössä kuluva energia, rakentajat olisi rakennusten suunnittelusta alkaen saatava mukaan energiatalkoisiin.

* * *

Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen on käytännössä kolme eri reittiä: säästö, lisää tehoa ja enemmän uusiutuvaa energiaa. Halvinta on kuluttamatta jätetty energia, negawatit.
Säästäminen kuulostaa vanhanaikaiselta, se edellyttääkin enemmän käyttäytymistieteiden kuin teknologian osaamista. Onneksi myös insinöörit tutkivat parhaillaan esimerkiksi sitä, miten matkapuhelimeen saa reaaliaikaisen tiedon omasta sähkönkulutuksestaan. Kukaties se muuttaa arkirutiineja nopeammin kuin mikään muu.

Energiatehokkuudesta puhuttaessa ajatellaan helposti, että kyse on ”korkeasta teknologiasta”, joka vaatii vuosien tutkimusta ja kehittämistä. Rakentamisessa pätevät kuitenkin ikivanhat fysiikan lait. Aurinko paistaa etelästä, ja paksumpi seinä ja katto eristävät paremmin kuin kevyet rakenteet. Matalaenergiarakentamisen teknologia on jo olemassa.

Uusi tavoite on nolla-nettoenergiarakentaminen, joka kuluttaa alle kolmanneksen verrattuna nykynormien vaatimaan/mukaiseen tasoon ja hankkii tarvitsemansa energian uusiutuvista lähteistä. Se on enemmän kun pelkkä passiivitalo, joka selviää perinteisellä rakennustekniikalla. Se hyödyntää aktiivisesti maalämpöä, vesivoiman ja biomassan eri muotoja tai aurinko- ja tuulienergiaa. Nolla-nettoenergiarakentamisen idea on hiilineutraalius: kasvihuonekaasuja ei synny lainkaan. Pian puhutaan varmaan myös nollaenergia-kaupunginosista.

* * *

Rakentamisen nykytodellisuudessa ei ole yhtä vastuunkantajaa, jota voisi osoittaa sormella. Talon energiataloudellisuus määräytyy kauan ennen kuin perustuksia aletaan kaivaa. Päätöksentekoketju on pitkä, eikä kaikilla ole samoja tavoitteita. Ketju alkaa rahoittajista, maanomistajista, rakennuttajista, suunnittelijoista ja rakentajista sekä jatkuu kiinteistönomistajiin, vuokralaisiin ja käyttäjiin, tai rakennusaineiden ja laitteiden suunnittelijoista ja valmistajista myyjiin ja huoltohenkilöstön kouluttajiin. Yhteistä hyvää edustava lainsäätäjä ohjaa prosessin eri vaiheita määräyksillä ja ohjeilla.

Valtiovalta on ollut aktiivinen, muttei kovin kunnianhimoinen. Säännösten rukkaaminen ja päätöksenteko vievät aikansa, ja uudisrakentaminen tuo rakennuskantaan vain yhden prosentin lisän vuosittain. Vaikutukset tuntuvat vasta vuosikymmenten kuluttua.

Rakentajat sanovat, ettei ole kysyntää, ihmiset valittavat, ettei ole tarjontaa. Asunnonostajat kauhistelevat neliöhintoja, grynderit energiamääräyksiä. Suunnittelijat keskittyvät edullisten ratkaisujen löytämiseen. Kiinteistönomistajaa, oli hän sitten omakotitalon isäntä tai pörssisijoittaja, ei energiatehokkuus ole toistaiseksi juuri kiinnostanut. Energian hinta on ollut marginaalinen kustannus, jonka usein maksaa vuokralainen, ”loppukäyttäjä”.

Kehäteiden lasilaatikoiden kyljessä tosin saattaa jo koreilla aurinkosähköpaneeli, josta saadaan kuva asiakaslehden kanteen, mutta bulkkituotannossa lainsäädännön minimivaatimukset ovat maksimi. Energialasku kasvaa entisestään, kun urakoitsijavetoiset toimisto-, asuin- ja kauppakiinteistöhankkeet yleensä nousevat tonteille, joille pääsee vain omalla autolla. Liikkumisen hiilidioksidipäästöjä ei neutraloi puupaneeli siellä tai aurinkokenno täällä.

* * *

Entä jos pantaisiin pystyyn talkoot? Ajateltaisiin, että jokaisen on kannettava oma osansa vastuusta – myös globaalisti, siitähän Balin ilmastokokouksessakin viime joulukuussa keskusteltiin. Unohdettaisiin vanha vasta-argumentti Suomen päästöjen pienuudesta isojen rinnalla. Sekä rakentajien, valtioiden että kaupunkien hyvät käytännöt ovat maailmalla haluttua tavaraa. Siitä ovat mallina Lontoon ja Tukholman ruuhkamaksut tai Saksan syöttötariffilainsäädäntö, joita nyt kopioidaan kaikkialla.

Julkisella sektorilla on eritysvastuu esimerkin antajana. Elleivät valtio ja kunnat näe itseään mallirakennuttajina, kuka sitten? Niiden täytyy omissa hankkeissaan ylittää asettamansa normit ja antaa rakentajille mahdollisuus näyttää, miten uusia ratkaisuja parhaiten syntyy. Jos Helsingin kaupunki kehittäisi innovatiivisen rahoitus- ja ohjausmallin huippuedullisten ja energiapihien vuokra-asuntojen rakennuttamiseen, maine kiirisi kymmenien Euroviisujen verran.

Asuntopoliittisessa keskustelussa puhutaan tuotantoluvuista ja omistusmuodosta. Määrälliseen kasvuun pantava puhti ei saa siirtää muita tavoitteita syrjään. Valtion tukieurojen ehtona pitää olla myös entistä energiapihimpi rakentaminen.

* * *

Vetoaminen lisäkustannuksiin ei vakuuta. Lisäenergiatehokkuuden vaatimat lisäinvestoinnit maksavat itsensä takaisin 3–10 vuodessa. Löytyykö pörssistä nykyään sitä parempia sijoituskohteita? Myös rakennusfirmojen on aika ottaa aloite käsiinsä ja lopettaa ”ekorakentaminen” imagoprojektina. On tilaisuus näyttää, mitä osaa.

Saksan ja Tanskan syöttötariffia kopioidaan nyt kaikkialla. Sitä tarvitaan, jotta asukas voi olla paitsi kuluttaja myös uusiutuvan energian tuottaja. Keskitettyjen ratkaisujen rinnalle tulee pienten yksiköiden verkostoja, eräänlainen energiantuotannon Wikipedia.

Mikä on kuluttajan ja kansalaisen vastuu? Suostummeko ostamaan fossiilista energiaa tuhlaavia asuntoja tai käymään töissä ja ostoksilla paikoissa, joihin ei ole kunnollista julkista liikennettä? Mistä lähtien on ollut noloa olla säästäväinen ja sammuttaa valot? Entä ellei usko ilmastonmuutokseen? Voi aivan rauhassa olla välittämättä jääkarhujen kodittomuudesta. Riittää kun uskoo hiilettömään kulutukseen ja tuotantoon. Silloin maailmantalous, energian huoltovarmuus ja sotilasoperaatiot eivät enää riipu öljyn tai maakaasun saatavuudesta.