Kaupunginjohtaja vai pormestari?

Valitaanko seuraavissa, kevään 2017 kuntavaaleissa paitsi 85 kaupunginvaltuutettua myös pormestari? Lehtijutuista voi saada kuvan, että Helsingin uudesta johtamismallista olisi jo päätetty, mutta ei ole. No onko sillä mitään väliä, kuulen jo kysymyksen.

Selviä eroja on muutama. Nyt kaupunginjohtajat valitaan seitsemän vuoden määräajaksi, pormestarimalleissa johtajisto vaihtuisi kuntavaalien yhteydessä joka neljäs vuosi. Mutta kaikkien suureksi hämmästykseksi Pajunen esitti vastikään, että kaupunginjohtaja valittaisiinkin ”toistaiseksi” eli loppuiäksi. Siinä oli hänen omankin puolueensa edustajilla nieleskelemistä. Radiohaastattelussa kommentti olikin, että ”toki kaupunginjohtaja voi tehdä oman esityksensä”-

Vaikka kaupunginjohtajien tuolit nykyään jaetaan poliittisin perustein, he ovat kuitenkin virkamiehiä, eivät luottamushenkilöitä, siis poliitikkoja. Tätä roolieroa on kuntalaisten, joskus kaupunginjohtajien itsensäkin vaikea hahmottaa. Eroa hämärtää sekin, että Helsingissä kaupunginjohtaja saa koreat käädyt ja pormestarin arvonimen. Se ei kuitenkaan muuta hänen virka-asemaansa. Herra se on herrakin, ja nyt ylipormestarin herra on joko kaupunginhallitus tai valtuusto.

Suora pormestarivaali muuttaisi vaalikampanjaa, koska ehdokkaat joutuisivat esittelemään konkreettisemman ohjelman, samaan tapaan kuin miten eduskuntavaaleista on tullut pääministerivaalit. Valitulla pormestarilla olisi sitten tietysti myös vahva valtuutus toteuttaa ohjelmansa.

Muutosta ajaa halu vahvistaa poliittista ohjausta ja heikentää ’virkamiesvaltaa’, kuten sitä usein nimitetään. Asian voi sanoa toisinkin eli niin, että poliitikot haluavat lisää poliittista valtaa, siis arvoihin ja arvostuksiin perustuvaa valtaa.  Jotkut haluavat samalla vähemmän asiantuntijavaltaa, siis faktoihin perustuvaa valtaa.

Tässä yhteydessä esitetty vastakkainasettelu poliittisen ja virkamiesvallan välillä on hyvin tarkoitushakuinen. Virkamieskunta kun ei edusta "pahaa byrokratiaa" vaan monipuolista asiantuntemusta, jonka merkityksen ei soisi vähentyvän. Yhtä mielellään halutaan nähdä hallinto ”turhana byrokratiana” ja unohdetaan, että hallinnon tehtävä on valmistella asiat päätöksentekoa varten niin yrityksissä kuin kunnissa, ja varmistaa, että päätökset toteutetaan.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, näköpiirissä on myös sote-uudistus, joka toteutuessaan mullistaa kuntien tehtäväkentän. Valtakunnan hallitushan kaavailee, että sosiaali- ja terveyshuolto siirtyisi vuonna 2019 kokonaan pois kunnilta, erikseen perustettavan aluehallinnon vastuulle ja valtion maksettavaksi. Tämä tarkoittaisi, että puolet Helsinginkin menoista ja henkilökunnasta siirtyisi valtion budjettiin. Samalla menisivät sote-palveluiden tilat ja rakennukset.

(Julkaistu Slämy-verkkolehdessä lokakuussa 2015)

Poliitikot ne vaan puhuu.

Politiikka on jatkuvaa kuuntelemista, puhumista ja kirjoittamista. Ideat heräävät keskusteluissa ja niiden syntyä innoittavat edelläkävijöiden tekstit ja palopuheet. Ajatukset kypsyvät julistuksiksi ja Forssan ohjelmiksi, yhteiskunnan pelisäännöt tiivistetään lain kirjaimiksi. 

Valistuneen demokratian merkkinä on, että päätökset muotoutuvat vuoropuhelussa ja paras argumentti voittaa. Silloin valta on sillä, joka perustelee näkökantansa uskottavimmin ja nojautuu luotettavimpaan käytettävissä olevaan tietoon. Suosittu vaihtoehto on populismi, kuulijakunnan tarkoitushakuinen mielistely ja tosiasioiden unohtaminen.

Sananvapaus on demokratian koetinkivi. Jokaisella on oltava yhtäläinen oikeus esittää näkemyksensä ja perustelunsa ja ilmaista ne turuilla ja toreilla. Vaihtoehto on diktatuuri, jossa kaduille kokoontuneet mielenosoittajat hiljennetään pampuin ja telaketjuin.  

Julkisen tilan avoimuus on sananvapauden edellytys. Sananvapaus tukahtuu muurien takana.  Sananvapaus ei ole vain oikeus sanoa, vaan myös oikeus saada viestinsä esille ja tulla kuulluksi. Vaihtoehto on korruptoitunut julkisuus, jossa näkyvyys ja vaikutusvalta ostetaan lobbareilta eivätkä lounaat ole ilmaisia.

Kaupallinen media on pitänyt kovaa ääntä Yleisradion julkisesta rahoituksesta. Mainostuloilla rahoitetuilla tiedotusvälineillä on kova halu rajata, mitä YLE saisi tehdä, mitä ei. Mutta YLEn tehtävä on nimenomaan varmistaa demokratian ja sananvapauden edellyttämä julkinen tila, jossa ei toimita minkään yksittäisen eturyhmän ehdoilla.

Vaihtoehtoisia malleja on maailmalla yllin kyllin: kaupallinen uutisvälitys valitsee omat suosikkinsa eivätkä muut äänet pääse kuuluviin. Keskusteluohjelmissa on vieraina pelkästään filmejään, levyjään tai muuten vain itseään markkinoivia julkkiksia. Tosi-tv -seikkailut täyttävät parhaat katseluajat ja globaaleilta kriiseiltä suljetaan silmät. Eipä silti, kyllä poliittistakin lehdistöä uhkaa putkinäön riski, omia saavutuksia ylistetään ja muita vähätellään sumeilematta.

”Poliitikot, ne vaan puhuu ja puhuu, ei ne tee mitään.” Miksi poliittista keskustelua pidetään tyhjän puhumisena? Miksei puhe herätä luottamusta? Voisiko olla, että puheesta puuttuu sisältö? Ellei puhuja tunne asiaansa, sanat ovat papukaijan toistoa, pelkkiä kuplia, jotka hajoavat ilmaan. Hiljaisuus kuuluu täyttää poliittisesti korrektilla höpötyksellä, johon kukin aikakausi tuo pakolliset muoti-ilmauksensa, ymmärsi puhuja niiden merkitystä tai ei.

Hyvinvointiyhteiskuntaa tukevat puheissaan kaikki. Sanoihin ladataan kerroksittain piilomerkityksiä. Kaikki tietävät, että valinnanvapaus tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin valinnan vapautta. Myös kestävä kehitys on joidenkin puhujien suussa muuttunut tyhjäksi kuoreksi, jolla ei ole sisältöä, mutta joka tunnollisesti lisätään poliittiseen uskontunnustukseen.

Vaalikeskusteluissa on annettu ymmärtää, että poliitikko, joka lupaa leikata eniten miljardeja julkisesta taloudesta, on paras poliitikko. Meihin on pesiytynyt usko, että vain ne, jotka saarnaavat taloudellista ahdinkoa, pelastavat meidät siltä.

Rauhaa halutaan rakentaa aseilla ja turvallisuutta luoda varustelulla. Pysyvät aselevot syntyvät kuitenkin vain kärsivällisten neuvotteluiden tuloksena, diplomatialla, puhumisen taiteella.

Sanankäyttö on vallankäyttöä, joka on taitolaji. Sanan miekkaa on käsiteltävä varoen, sanoja käytettävä säästellen. Puhe on poliittinen teko.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 10.4. 2015)