Poliitikot ne vaan puhuu.

Politiikka on jatkuvaa kuuntelemista, puhumista ja kirjoittamista. Ideat heräävät keskusteluissa ja niiden syntyä innoittavat edelläkävijöiden tekstit ja palopuheet. Ajatukset kypsyvät julistuksiksi ja Forssan ohjelmiksi, yhteiskunnan pelisäännöt tiivistetään lain kirjaimiksi. 

Valistuneen demokratian merkkinä on, että päätökset muotoutuvat vuoropuhelussa ja paras argumentti voittaa. Silloin valta on sillä, joka perustelee näkökantansa uskottavimmin ja nojautuu luotettavimpaan käytettävissä olevaan tietoon. Suosittu vaihtoehto on populismi, kuulijakunnan tarkoitushakuinen mielistely ja tosiasioiden unohtaminen.

Sananvapaus on demokratian koetinkivi. Jokaisella on oltava yhtäläinen oikeus esittää näkemyksensä ja perustelunsa ja ilmaista ne turuilla ja toreilla. Vaihtoehto on diktatuuri, jossa kaduille kokoontuneet mielenosoittajat hiljennetään pampuin ja telaketjuin.  

Julkisen tilan avoimuus on sananvapauden edellytys. Sananvapaus tukahtuu muurien takana.  Sananvapaus ei ole vain oikeus sanoa, vaan myös oikeus saada viestinsä esille ja tulla kuulluksi. Vaihtoehto on korruptoitunut julkisuus, jossa näkyvyys ja vaikutusvalta ostetaan lobbareilta eivätkä lounaat ole ilmaisia.

Kaupallinen media on pitänyt kovaa ääntä Yleisradion julkisesta rahoituksesta. Mainostuloilla rahoitetuilla tiedotusvälineillä on kova halu rajata, mitä YLE saisi tehdä, mitä ei. Mutta YLEn tehtävä on nimenomaan varmistaa demokratian ja sananvapauden edellyttämä julkinen tila, jossa ei toimita minkään yksittäisen eturyhmän ehdoilla.

Vaihtoehtoisia malleja on maailmalla yllin kyllin: kaupallinen uutisvälitys valitsee omat suosikkinsa eivätkä muut äänet pääse kuuluviin. Keskusteluohjelmissa on vieraina pelkästään filmejään, levyjään tai muuten vain itseään markkinoivia julkkiksia. Tosi-tv -seikkailut täyttävät parhaat katseluajat ja globaaleilta kriiseiltä suljetaan silmät. Eipä silti, kyllä poliittistakin lehdistöä uhkaa putkinäön riski, omia saavutuksia ylistetään ja muita vähätellään sumeilematta.

”Poliitikot, ne vaan puhuu ja puhuu, ei ne tee mitään.” Miksi poliittista keskustelua pidetään tyhjän puhumisena? Miksei puhe herätä luottamusta? Voisiko olla, että puheesta puuttuu sisältö? Ellei puhuja tunne asiaansa, sanat ovat papukaijan toistoa, pelkkiä kuplia, jotka hajoavat ilmaan. Hiljaisuus kuuluu täyttää poliittisesti korrektilla höpötyksellä, johon kukin aikakausi tuo pakolliset muoti-ilmauksensa, ymmärsi puhuja niiden merkitystä tai ei.

Hyvinvointiyhteiskuntaa tukevat puheissaan kaikki. Sanoihin ladataan kerroksittain piilomerkityksiä. Kaikki tietävät, että valinnanvapaus tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin valinnan vapautta. Myös kestävä kehitys on joidenkin puhujien suussa muuttunut tyhjäksi kuoreksi, jolla ei ole sisältöä, mutta joka tunnollisesti lisätään poliittiseen uskontunnustukseen.

Vaalikeskusteluissa on annettu ymmärtää, että poliitikko, joka lupaa leikata eniten miljardeja julkisesta taloudesta, on paras poliitikko. Meihin on pesiytynyt usko, että vain ne, jotka saarnaavat taloudellista ahdinkoa, pelastavat meidät siltä.

Rauhaa halutaan rakentaa aseilla ja turvallisuutta luoda varustelulla. Pysyvät aselevot syntyvät kuitenkin vain kärsivällisten neuvotteluiden tuloksena, diplomatialla, puhumisen taiteella.

Sanankäyttö on vallankäyttöä, joka on taitolaji. Sanan miekkaa on käsiteltävä varoen, sanoja käytettävä säästellen. Puhe on poliittinen teko.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 10.4. 2015)