Voiko Suomea johtaa kuten yritystä?

Seurasin Helsingin Sanomien järjestämää keskustelua siitä, miten Suomi saadaan nousuun. Ykköstavoitteesta oltiin yksimielisiä: työllisyyden kasvu ja työpaikkojen lisääminen yksityiselle sektorille. Sitran yliasiamies esitteli innostuneena ratkaisunsa: ostetaan sosiaali- ja terveyspalvelut yksityisiltä yrityksiltä, jolloin syntyy valtavasti uusia työpaikkoja. – Hetkinen, miten niin uusia, eivätkö ne samalla katoa julkiselta puolelta?

Pari päivää sitten terveysalan yritys Pihlajalinna ilmoitti listautuvansa Helsingin pörssiin. Sitran omistama Terveysrahasto rahoitti aikoinaan Jokilaakson Terveys Oy:tä, jonka osaomistajia Pihlajalinna oli. Rahoittajana on ollut aikoinaan myös Tekes. Pihlajalinna korostaa kotimaisuuttaan ja sitä, että se maksaa veroja Suomeen. Julkisesta tuesta osansa saanut firma ilmoittaa tavoitteekseen, että liikevoiton taso on yli seitsemän prosenttia liikevaihdosta.

Miten tyhminä meitä pidetään? Jos yhtiö listautuu pörssiin, sen omistajuudella tai voittojen kotiutumisella ei enää ole kotimaata. Jos sosiaali- ja terveyspalvelut siirretään pörssiyhtiöiden hoidettaviksi verorahoilla, Oy Suomi Ab:ssa voidaan pian naulata ovet ja ikkunat kiinni.

Opiskelin 2000-luvun alussa Helsingin kauppakorkeakoulussa organisaatioteoriaa. Kurssin lukulistaan kuului reilut parikymmentä kansainvälistä tutkimusartikkelia. Julkisen sektorin käsitettä ei esiintynyt yhdessäkään. Muutamissa viitattiin joko sääntelystä vastaaviin toimijoihin, yritysten institutionaaliseen toimintaympäristöön tai voittoa tuottamattomaan non-profit -sektoriin, jona olemme tottuneet pitämään järjestökenttää, ”kolmatta sektoria”. 

Business-ihmiset hahmottavat maailman omanaan eivät näe yksityistä ja julkista sektoria eri eläinlajeina. Heille julkinen sektori on pelkkä menestyksen este. Muistellaanpa uusliberalistien lempimantroja:

Saavutetuista eduista tinkiminen. Maksavatko yritykset täyden hinnan henkilöstönsä saamasta koulutuksesta tai kaupunkien infrastruktuurista, jota ne päivittäin hyödyntävät? Miksi yritykset kuitenkin odottavat saavansa julkista tukea tutkimushankkeilleen?

Normitalkoot. Varsinaisissa normitalkoissa ollaan siellä, missä eri teollisuudenalojen lobbarit yrittävät syöttää ja juottaa lainsäätäjiä, jotta normit varmasti olisivat juuri heidän maksajilleen suotuisia. Esimerkkinä vaikkapa taistelut, joissa tupakkateollisuus on silmät kirkkaina väittänyt, että tupakka ei tapa.

Kilpailukyky. Miksei teollisuus hae kilpailukykyään pääsääntöisesti sijoittamalla reilusti tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta syntyisi globaaleille markkinoille kelpaavia uusia tuotteita ja palveluita?  Sen sijaan kilpailukyvyn vaatimus halutaan ulkoistaa muille: työntekijöille, kunnille ja valtiolle. Kaupunkien kansainvälisellä kilpailukyvyllä tarkoitetaan sitä, että yritykset kilpailuttavat kaupunkeja ja odottavat, että yksi kaupunki myöntää heille enemmän ilmaispalveluita kuin joku toinen: tontteja, koulutusta ja infrastruktuuria. Sen jälkeen monikansallinen vetoaa ”lailliseen verosuunnitteluun” eikä kaupunki koskaan saa osaansa sen tuottamasta voitosta. Erityisesti palvelualan yritys tarjoaa mahdollisesti työpaikkoja, mutta mikä on niiden tuottama lisäarvo, jos samat työpaikat ovat poissa joltakin toiselta työnantajalta – ehkä julkiselta sektorilta?

Kamreerit ja yrityslobbarit ovat ottaneet politiikan panttivangikseen. Missä viipyy vapauttaja?

(Kolumni on julkaistu Demokraatti-lehdessä toimituksen omalla otsikolla 8.5.2015)