Voiko Suomea johtaa kuten yritystä?

Seurasin Helsingin Sanomien järjestämää keskustelua siitä, miten Suomi saadaan nousuun. Ykköstavoitteesta oltiin yksimielisiä: työllisyyden kasvu ja työpaikkojen lisääminen yksityiselle sektorille. Sitran yliasiamies esitteli innostuneena ratkaisunsa: ostetaan sosiaali- ja terveyspalvelut yksityisiltä yrityksiltä, jolloin syntyy valtavasti uusia työpaikkoja. – Hetkinen, miten niin uusia, eivätkö ne samalla katoa julkiselta puolelta?

Pari päivää sitten terveysalan yritys Pihlajalinna ilmoitti listautuvansa Helsingin pörssiin. Sitran omistama Terveysrahasto rahoitti aikoinaan Jokilaakson Terveys Oy:tä, jonka osaomistajia Pihlajalinna oli. Rahoittajana on ollut aikoinaan myös Tekes. Pihlajalinna korostaa kotimaisuuttaan ja sitä, että se maksaa veroja Suomeen. Julkisesta tuesta osansa saanut firma ilmoittaa tavoitteekseen, että liikevoiton taso on yli seitsemän prosenttia liikevaihdosta.

Miten tyhminä meitä pidetään? Jos yhtiö listautuu pörssiin, sen omistajuudella tai voittojen kotiutumisella ei enää ole kotimaata. Jos sosiaali- ja terveyspalvelut siirretään pörssiyhtiöiden hoidettaviksi verorahoilla, Oy Suomi Ab:ssa voidaan pian naulata ovet ja ikkunat kiinni.

Opiskelin 2000-luvun alussa Helsingin kauppakorkeakoulussa organisaatioteoriaa. Kurssin lukulistaan kuului reilut parikymmentä kansainvälistä tutkimusartikkelia. Julkisen sektorin käsitettä ei esiintynyt yhdessäkään. Muutamissa viitattiin joko sääntelystä vastaaviin toimijoihin, yritysten institutionaaliseen toimintaympäristöön tai voittoa tuottamattomaan non-profit -sektoriin, jona olemme tottuneet pitämään järjestökenttää, ”kolmatta sektoria”. 

Business-ihmiset hahmottavat maailman omanaan eivät näe yksityistä ja julkista sektoria eri eläinlajeina. Heille julkinen sektori on pelkkä menestyksen este. Muistellaanpa uusliberalistien lempimantroja:

Saavutetuista eduista tinkiminen. Maksavatko yritykset täyden hinnan henkilöstönsä saamasta koulutuksesta tai kaupunkien infrastruktuurista, jota ne päivittäin hyödyntävät? Miksi yritykset kuitenkin odottavat saavansa julkista tukea tutkimushankkeilleen?

Normitalkoot. Varsinaisissa normitalkoissa ollaan siellä, missä eri teollisuudenalojen lobbarit yrittävät syöttää ja juottaa lainsäätäjiä, jotta normit varmasti olisivat juuri heidän maksajilleen suotuisia. Esimerkkinä vaikkapa taistelut, joissa tupakkateollisuus on silmät kirkkaina väittänyt, että tupakka ei tapa.

Kilpailukyky. Miksei teollisuus hae kilpailukykyään pääsääntöisesti sijoittamalla reilusti tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta syntyisi globaaleille markkinoille kelpaavia uusia tuotteita ja palveluita?  Sen sijaan kilpailukyvyn vaatimus halutaan ulkoistaa muille: työntekijöille, kunnille ja valtiolle. Kaupunkien kansainvälisellä kilpailukyvyllä tarkoitetaan sitä, että yritykset kilpailuttavat kaupunkeja ja odottavat, että yksi kaupunki myöntää heille enemmän ilmaispalveluita kuin joku toinen: tontteja, koulutusta ja infrastruktuuria. Sen jälkeen monikansallinen vetoaa ”lailliseen verosuunnitteluun” eikä kaupunki koskaan saa osaansa sen tuottamasta voitosta. Erityisesti palvelualan yritys tarjoaa mahdollisesti työpaikkoja, mutta mikä on niiden tuottama lisäarvo, jos samat työpaikat ovat poissa joltakin toiselta työnantajalta – ehkä julkiselta sektorilta?

Kamreerit ja yrityslobbarit ovat ottaneet politiikan panttivangikseen. Missä viipyy vapauttaja?

(Kolumni on julkaistu Demokraatti-lehdessä toimituksen omalla otsikolla 8.5.2015)

Kilpailukykyä kaikille!

Rooma, Havanna, Reykjavik, Wien, Seattle, Melbourne, Istanbul, Addis Abeba, Vancouver, Portland ja Taipei, tässä järjestyksessä. Mistä tässä mahtaa olla kysymys? Ne ovat kahvinjuonnin ystäville parhaat kaupungit maailmassa! Eipä silti, Wien, Melbourne ja Vancouver esiintyvät usein eri listojen kärjessä samoin kuin Barcelona, pohjoismaiset pääkaupungit ja muutama muu.

Kaupunkivertailujen laadinnasta on muodostunut oma konsulttiteollisuuden alansa. Riippuu mittauksen maksajasta, mitä arviointikriteerejä käytetään ja miten niitä painotetaan. Jo riittävien tietojen saaminen eri puolilta maailmaa on lähes mahdotonta. – Oslossa kummasteltiin, miksi siellä näytti pohjoismaisessa vertailussa olevan poikkeuksellisen vähän viheralueita. Syyksi paljastui, että Oslossa on kyllä runsaasti metsää, mutta konsultti oli ottanut huomioon vain puistoksi nimetyt alueet.

Oletteko viime vuosina kuulleet montakaan puheenvuoroa, jossa kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamista ei olisi nimetty tärkeimmäksi tavoitteeksi? Kaikkien on kisattava keskenään: tuotteiden, yritysten, maakuntien, maiden ja maanosien, siis kaupunkienkin.

Millainen kaupunki on globaali voittaja? Välähtääkö mielikuvissa auringossa kimaltavia pilvenpiirtäjiä, satumaisia näyteikkunoita, liikenteen ääniä, ohi kiirehtiviä ihmisiä, ilmaa sakeana menestyksen makeaa tuoksua?

Harva osaa määritellä, mitä kaupungin tai alueen kilpailukyky on. Selkeimmin sen on muotoillut The Economist –lehden tutkimusyksikkö: ”käytännössä osoitettu kyky houkutella pääomia, liiketoimintaa, osaajia ja vierailijoita” (EIU 2012).

Ongelma on siinä, että kilpailukyvyn käsite – kuten moni ajatusmalli nykyään – on lainattu yritysmaailmasta. Kunnon vertailu on mahdollista vain, jos sekä yritys A että yritys B valmistavat samaa tuotetta vertailukelpoisissa oloissa ja A tekee sen tehokkaammin kuin B. Kaupunkien vahvuus on kuitenkin niiden erilaisuudessa. Ne voivat kilpailla keskenään vain tarkkaan rajaamallaan saralla, jolla ne haluavat olla ylivertaisia – vaikka kahvinjuojien suosiosta.

Koska matkailua sanotaan maailman suurimmaksi vientiteollisuudeksi, jokaikinen kaupunki haluaa olla houkutteleva kohde. Turisteille ja kiinteistösijoittajille suunnattu ’brändäys’ perustuukin ajatukseen, että kaupunki on tuote, jota myydään.   

Frankfurt on imagoltaan eurooppalainen finanssikeskus, Rotterdam satamakaupunki, Pariisi siltojen ja rakkauden kaupunki. Kauppakeskus Iso Omena on varastanut New Yorkin tavaramerkin. Kestävät kaupunkibrändit syntyvät vain työstä ja perinteistä, niitä ei voi pihistää, ostaa eikä liimata päälle.

Yrityksille kilpailukykyisen sijaintipaikan löytäminen on riskien hallintaa. Kaupunkien strategioissa puhutaankin ”suotuisan toimintaympäristön luomisesta yritystoiminnalle”, minkä itse kukin tulkitsee tavallaan. Yksille se tarkoittaa halpaa työvoimaa, alhaista verotusta ja hampaatonta sääntelyä, jonka voi ohittaa korruptiolla.

Toisia kiinnostavat enemmän turvallinen elinympäristö, sosiaalinen tasa-arvo, korkeatasoinen terveydenhoito, hyvät koulut, monipuolinen asuntokanta, juomakelpoinen vesi, puhdas energia, luotettava tietoverkko, toimivat liikenneyhteydet ja hallinnon lahjomattomuus.

Samat asiat ovat tärkeitä myös asukkaille. Haluan uskoa, että siinä on kaupunkien todellisen kilpailukyvyn salaisuus. Jos kaupungit alistavat kehittämisensä palvelemaan yksittäisten sijoittajien sanelemia ehtoja, ne myyvät itsensä ei eniten vaan vähiten tarjoavalle.

(Demokraatti-lehdessä 23.1.2015)