Poliitikot ne vaan puhuu.

Politiikka on jatkuvaa kuuntelemista, puhumista ja kirjoittamista. Ideat heräävät keskusteluissa ja niiden syntyä innoittavat edelläkävijöiden tekstit ja palopuheet. Ajatukset kypsyvät julistuksiksi ja Forssan ohjelmiksi, yhteiskunnan pelisäännöt tiivistetään lain kirjaimiksi. 

Valistuneen demokratian merkkinä on, että päätökset muotoutuvat vuoropuhelussa ja paras argumentti voittaa. Silloin valta on sillä, joka perustelee näkökantansa uskottavimmin ja nojautuu luotettavimpaan käytettävissä olevaan tietoon. Suosittu vaihtoehto on populismi, kuulijakunnan tarkoitushakuinen mielistely ja tosiasioiden unohtaminen.

Sananvapaus on demokratian koetinkivi. Jokaisella on oltava yhtäläinen oikeus esittää näkemyksensä ja perustelunsa ja ilmaista ne turuilla ja toreilla. Vaihtoehto on diktatuuri, jossa kaduille kokoontuneet mielenosoittajat hiljennetään pampuin ja telaketjuin.  

Julkisen tilan avoimuus on sananvapauden edellytys. Sananvapaus tukahtuu muurien takana.  Sananvapaus ei ole vain oikeus sanoa, vaan myös oikeus saada viestinsä esille ja tulla kuulluksi. Vaihtoehto on korruptoitunut julkisuus, jossa näkyvyys ja vaikutusvalta ostetaan lobbareilta eivätkä lounaat ole ilmaisia.

Kaupallinen media on pitänyt kovaa ääntä Yleisradion julkisesta rahoituksesta. Mainostuloilla rahoitetuilla tiedotusvälineillä on kova halu rajata, mitä YLE saisi tehdä, mitä ei. Mutta YLEn tehtävä on nimenomaan varmistaa demokratian ja sananvapauden edellyttämä julkinen tila, jossa ei toimita minkään yksittäisen eturyhmän ehdoilla.

Vaihtoehtoisia malleja on maailmalla yllin kyllin: kaupallinen uutisvälitys valitsee omat suosikkinsa eivätkä muut äänet pääse kuuluviin. Keskusteluohjelmissa on vieraina pelkästään filmejään, levyjään tai muuten vain itseään markkinoivia julkkiksia. Tosi-tv -seikkailut täyttävät parhaat katseluajat ja globaaleilta kriiseiltä suljetaan silmät. Eipä silti, kyllä poliittistakin lehdistöä uhkaa putkinäön riski, omia saavutuksia ylistetään ja muita vähätellään sumeilematta.

”Poliitikot, ne vaan puhuu ja puhuu, ei ne tee mitään.” Miksi poliittista keskustelua pidetään tyhjän puhumisena? Miksei puhe herätä luottamusta? Voisiko olla, että puheesta puuttuu sisältö? Ellei puhuja tunne asiaansa, sanat ovat papukaijan toistoa, pelkkiä kuplia, jotka hajoavat ilmaan. Hiljaisuus kuuluu täyttää poliittisesti korrektilla höpötyksellä, johon kukin aikakausi tuo pakolliset muoti-ilmauksensa, ymmärsi puhuja niiden merkitystä tai ei.

Hyvinvointiyhteiskuntaa tukevat puheissaan kaikki. Sanoihin ladataan kerroksittain piilomerkityksiä. Kaikki tietävät, että valinnanvapaus tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin valinnan vapautta. Myös kestävä kehitys on joidenkin puhujien suussa muuttunut tyhjäksi kuoreksi, jolla ei ole sisältöä, mutta joka tunnollisesti lisätään poliittiseen uskontunnustukseen.

Vaalikeskusteluissa on annettu ymmärtää, että poliitikko, joka lupaa leikata eniten miljardeja julkisesta taloudesta, on paras poliitikko. Meihin on pesiytynyt usko, että vain ne, jotka saarnaavat taloudellista ahdinkoa, pelastavat meidät siltä.

Rauhaa halutaan rakentaa aseilla ja turvallisuutta luoda varustelulla. Pysyvät aselevot syntyvät kuitenkin vain kärsivällisten neuvotteluiden tuloksena, diplomatialla, puhumisen taiteella.

Sanankäyttö on vallankäyttöä, joka on taitolaji. Sanan miekkaa on käsiteltävä varoen, sanoja käytettävä säästellen. Puhe on poliittinen teko.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 10.4. 2015)

PELKKÄÄ RETORIIKKAA

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 29.7.2008

Poliittinen puhe on pelkkää retoriikkaa, niin on tapana sanoa. Viime viikolla retoriikka nousi otsikkoihin, kun valtiovarainministeri totesi näin: ”On mielettömän kaunista ajatella, että annetaan pieni- ja keskituloisille kevennyksiä ja rikkaat eivät niinkään tarvitse.” Ministerin mielestä tämä kuitenkin on ”retorisesti kaunis mutta ’ontto’ ajatus.” (HS 26.7.)

Mitäs se retoriikka oikein on? Pitää ottaa avuksi Aristoteles. Hän jaotteli argumentit, siis perustelut, sen mukaan, mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Retorinen argumentti pyrkii vakuuttamaan tietyn kuulijakunnan jonkun väitteen todenmukaisuudesta, mutta argumentti perustuu pelkästään vakuuttavuuteen. Argumentti ei siis pohjaa tosiasioihin eikä yleisesti hyväksyttyihin ajatuksiin vaan pelkästään uskottavuuteen.

Poliitikon vakuuttavuus tai politiikan uskottavuus ovatkin usein kuultuja vaatimuksia. Onko naispoliitikko uskottava? Miten nuori voi olla vakuuttava? Heikentääkö korkea ääni uskottavuutta? Onko tumma vakuuttavampi kuin vaalea?

Mutta palataan argumentaation. On ratkaistava, mikä on silkkaa retoriikkaa, siis pelkästään uskottavan oloista puhetta, mikä taas paikkansapitävää perustelua. Muukin kuin pelkkä retorisuus voi viedä argumentilta pohjan pois. Silloin on kyse harha-argumentista. Se on perustelu, joka näyttää paikkansapitävältä, mutta ei sitä ole.

Tuhatkunta vuotta Aristoteleen jälkeen, 1690, John Locke listasi kolme harha-argumentin perustyyppiä. Ensimmäinen niistä on vastahyökkäys, joka kohdistuu väitteen esittäneeseen henkilöön, ei siis itse asiaan. Jos vaikkapa pääministeri nimittäisi jotakuta henkilöä typeräksi eikä perustelisi väitettä, tästä olisi kyse. Toinen harha-argumentti perustelee väitettä vetoamalla asiantuntijaan tai johonkin arvostettuun tahoon. Esimerkiksi Ideaparkin isä argumentoi televisiokeskustelussa näin: ”Minun on saatava rakentaa Vihtiin, koska tunnen muitakin ministereitä”. Hän vetosi korkeampiin voimiin, kun muut argumentit olivat ilmeisesti loppuneet. Kolmas harha-argumentti perustuu oletukseen, ettei kuulija tiedä asiasta tarpeeksi tai ei ainakaan pysty perustelemaan vastaväitettä. Viime aikoina tämä väite on ollut usein käytössä: ”Tarvitsemme lisää ydinvoimaa, koska emme muuten pääse EU:n ilmastotavoitteisiin.” Yritäpä siinä nopeasti väittää vastaan.

Eivät harha-argumentit näihin kolmeen perustyyppiin lopu, niitä on runsaasti lisää. Poliitikoilla on tapana vastata kysymykseen puhumalla jostakin aivan muusta kuin mitä kysyttiin. Puhuvat asian vierestä, mikä on klassinen harha-argumentti. Jos minä taas väittäisin, että Euroopan Unioni vaatii käyriä kurkkuja, vaikka hyvin tietäisin, ettei näin ole, kyse on myös harha-argumentista. Liioittelevalla väitteellä yrittäisin saada EU:n näyttämään naurettavalta.

Kaupanteko on aina aivan omanlaisensa tilanne. Jokainen tietää, että myyjän tehtävä on liioitella työkseen tai jättää kertomatta hänen kannaltaan epäedullisia seikkoja. Silloin kyse on harha-argumentista, joka perustuu todistusaineiston peittelemiseen. Mutta ei kauppamiehen odotetakaan olevan mikään kuluttaja-asiamies, joka toisi esiin kaikki tuotteen kielteiset ominaisuudet. Tämä pätee arkielämässä, miten lie politiikassa? Meneekö Toivo kaupan? Tai Reilu Suomi? Myynnissä on niin ruiskukkaa, neliapilaa kuin ruusuja.

Populismi on harha-argumentointia, jos sen tarkoituksena on johtaa keskustelua pois asiasta, harhateille. Populistiset argumentit vetoavat n.s. ’yleiseen mielipiteeseen’ tai ’kansan syvien rivien’ tuntoihin. Tullaan aika lähelle retorisen argumentin perusolemusta, jossa kuulijan rooli on yhtä keskeinen kuin puhujan. Rakentaessaan retorista argumenttia puhuja on hyvin tietoinen siitä, ketä on suostuttelemassa puolelleen.

Poliitikkohan puhuu aina mahdolliselle äänestäjälle. Ellei itse kansalainen ole paikalla, häntä voi edustaa esimerkiksi ’julkinen sana’. Lehdistön uutiskynnyksen taas ylittää varmimmin se, joka vetoaa tunteisiin tai käyttää värikästä kieltä. Esimerkiksi Mauno Koiviston ’sopulit’ ja rento Turun murre ovat vielä hyvin muistissa.

Mitä laajempi kuulijakunta on, sitä tarkemmin poliitikko joutuu valikoimaan sanansa. Kuulijoiden pitää olla helppo hyväksyä väitteiden perustelut. Retoriset perustelut käyttävät itsestäänselviä taustaoletuksia tai yleisesti hyväksyttyä arvopohjaa. Poliittiset argumentit perustuvatkin usein ’hyviin tarkoitusperiin’ joista mahdollisimman monet voisivat olla yhtä mieltä – vanhuksia täytyy arvostaa, lapsia kasvattaa, luontoa suojella, työllisyyttä tukea, tehokkuutta lisätä. Näitä tavoitteita ei kukaan voi vastustaa ainakaan julkisesti. ”Ekoloogisuudella” esimerkiksi perustellaan nykyään melkein mitä vain. Lopputuloksena onkin mielikuva, että ”poliitikot ne lupaa kaikkea kaunista”.

Uusliberalismin kriitikko David Harvey on todennut, että poliittisissa iskulauseissa tavoitteet yritetään usein peittää hämärän retoriikan alle. Hän ottaa esimerkiksi käsitteen ’vapaus’, freedom, joka Yhdysvalloissa koskettaa ihmisiä syvästi. Harveyn mukaan sanomalla ’vapaus’”eliitti painaa nappulaa joka avaa oven massojen sydämiin lähes minkä hyvänsä asian oikeuttamiseksi.” Tällaisia taikasanoja ovat myös ’tehokkuus’, ’kustannussäästöt’ sekä kaikkien rakastama ’byrokratian vähentäminen’. Kuka nyt haluaisi lisää byrokratiaa tai kustannuksia tai tehottomuutta?

Argumenttien taustaideologialla on vahva voima. Jos puhuja voi olettaa, että kuulijat pitävät jotakin lähtökohtaa itsestään selvänä, puhujan ei tarvitse tuoda sitä esille. Voi jopa olla haitallista, jos korostaa taustaideologiaansa liikaa. Puhuja saattaa joutua tilanteeseen, jossa lähtökohta asetetaankin kyseenalaiseksi.

Alkuperäinen argumentti kuului siis näin: ”Hallituksen tulee kohdistaa veroalennukset pien- ja keskituloisille, koska he kärsivät inflaatiosta eniten.” Se on selkeä ja asiallisesti perusteltu väite. Entä vasta-argumentti: ”Väite on kaunis, mutta ontto.” Vastaväitteeltä taisivat puuttua perustelut. Yhden tavoitteen toteamus kuitenkin saavutti: se ylitti uutiskynnyksen.