Sammakko ja kalenteri - demarien linja

Kuolemanvakavaa ilmasto- ja energiapoliittista keskustelua on usein kevennetty kertomalla tarinaa hölmöstä sammakosta. Se ei älyä loikata pois pienellä tulella hiljalleen lämpenevästä vesipadasta, vaan nautiskelee olostaan, kunnes vesi kiehuu ja on liian myöhäistä pelastautua.

 Äskettäin saman jutun kertoi pääministeri Sipilä. Hän oli kuitenkin siirtänyt juonen toiseen ympäristöön, kuvaamaan Suomen talouden tilaa, hallituksensa kärkiteemaa.

Hyvä kertomus on yleispätevä, joten käytetäänpä sitä vielä Suomen sosialidemokraattisen puolueenkin yhteydessä. Viime viikkoina on kellistelty nousevien galluppien kädenlämpöisessä vedessä ja oltu tyytyväisiä itseemme. Jotkut ovat olleet jo hyppäämässä hallitukseenkin, vaikka kyselyitä ei tietääkseni ole tullut.

Samalla meille kaikille on selvää, että gallupnumeroiden noususta on toistaiseksi kiittäminen ennen muuta Juha Sipilän hallitusta. Se on viikosta toiseen kantanut oppositiolle hopeatarjottimella syöttejä, joihin on tartuttukin terävästi. Kovan, aiheellisen kritiikin aiheita ei ole puuttunut käsittämättömistä budjettileikkauksista, olemattomasta kaupunkipolitiikasta eikä horjahtelevasta EU-politiikasta, joilla Suomea irrotetaan pohjoismaisten sivistys- ja hyvinvointivaltioiden viiteryhmästä.

Jossakin vaiheessa opposition räksytys alkaa kuitenkin kyllästyttää kuulijoita ja menettää tehoaan. Hallituksen on liian helppo käyttää ”te vain vastustatte kaikkea” –leimakirvestä. Ollakseen uskottava, opposition on tehtävä näkyväksi oma visionsa ja piirrettävä tiekartta sen toteuttamiseksi. Vihonviimeinen demaristrategia olisi nyt miettiä, miten mielistellä mahdollisia ps-paluumuuttajia ’maahanmuuttajakriittisyydellä’.

Maassa maan tavalla, mutta mikä on sosialidemokraattisen Suomen tapa nyt ja 2020-luvulla?

Vuoden 2017 huhtikuun 9. on päivämäärä, josta aikataulua voi rakentaa taaksepäin. Silloin järjestettävissä kuntavaaleissa valitaan valtuutetut todennäköisesti täysin uuden, kaksiportaisen paikallishallinnon päätöksentekijöiksi. Vaikka puolet vastuusta siirtyisi ’pehmeän sektorin’ sote-itsehallintoalueille, kunnille jää runsain mitoin ’kovan sektorin’ valtaa.

Vuoden 2017 tammi-helmikuun vaihteessa ehditään pitää puoluekokous juuri ja juuri ennen vaalikampanjan loppukiriä. Puoluekokouksessa on siis tuhannen taalan paikka naulata sosialidemokraattisen paikallisdemokratian teesit ja tämän poliittisen liikkeen suunta.

Vuonna 2016 heti kesälomilta palattua äänestetään puoluekokousedustajista, jotta he pääsevät kiinni kokouksen päätösten ja henkilövalintojen valmisteluun. Keskustelunaiheista ei taatusti tule pulaa. Isompi ongelma on, miten osataan keskittyä olennaiseen ja ”kill your darlings” eli maltetaan luopua kaikenkarvaisista lempiaiheista, jotka harhauttavat reitiltä.

Kohta vuosi vaihtuukin. Nyt on viime hetki pohtia ja päättää, mikä meitä yhdistää, mikä taas hajottaa. Mikä erottaa meitä muista puolueista, mikä taas voisi vahvistaa punavihreää oppositiovoimaa. Missä menee kansainvälinen sosialidemokratia?

Pelkkä itsehallintoalueiden lukumäärä ei vastaa sote-kysymyksiin. Yhtä vähän kannattaa luottaa siihen, että järjestöuudistus pelastaisi suomalaisen sosialidemokratian. Suunta, sisältö ja toiminta ratkaisevat. On vaikea kuvitella paikallista, kansallista ja maailmanpoliittista tilannetta, joka vaatisi oikeudenmukaisuutta ja alati uusiutuvaa sosialidemokratiaa enemmän kuin tämä päivä ja huominen. Mutta vesi kiehuu kohta.

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina marraskuussa 2015)

Häpeämättömästi vasemmalle!

No mikäs se teidän puolueen linja nyt on? Tähän kysymykseen joutuu vastaamaan niin vieraille, tutuille kuin itselleenkin. Kannatatteko te lisää venäläistä ydinvoimaa vai ei? Haluatteko te sen Guggenheimin vai ei? Kateuttanneko te vastustatte yrittäjiä ja puolustatte byrokratiaa? Miksi te niitä pakolaisia hyysäätte, omat asiat ensin kuntoon! – Ollaanko sitä oikeisto- vai vasemmistodemareita vai etsitäänkö osoitteetonta paikkaa politiikan keskikentällä?

”Kun työmies tai köyhä ei äänestä vasemmistoa, monesti syytetään vasemmiston hylänneen peruskannattajansa. Minä taas katson, että liian moni työmies ja köyhä on hukannut ja hylännyt vasemmistoarvot. Jos väheksyy ympäristöarvoja, pilkkaa seksuaalivähemmistöjä ja inhoaa maahanmuuttajia, silloin ei vaan ole arvoiltaan vasemmistolainen. Ja sehän taas ei ole puolueen vika, jos sydämensivistys on ihmiseltä hukassa.” Näin tiukasti linjansa määrittelee oululainen Risto Kalliorinne facebook-sivullaan. – Hyvin pohdittu.

 

Julkisuudessa vakuutetaan yhtenäisyyttä eikä pidetä sopivana korostaa jakolinjoja, joita media taas rakastaa retostella. Jokaisen puolueen sisällä on kuitenkin jyrkkiäkin ristiriitoja, mutta yhdet pitävät ne taitavammin piilossa kuin toiset. Ulospäin näytetään aurinkoista naamaa, vaikka kotona murjotettaisiin. ”Meillä on katto korkealla ja seinät leveällä”, on se poliittisesti korrekti mutta totuutta välttelevä selitys.

 

Mutta ellei puolueella ole selkeää linjaa, ei voi olla viestiä eikä uskottavuutta. Ei voi olla vähän niin ja toisaalta näin. Vaikka kaikki päätökset eivät voi olla omantunnonkysymyksiä, jossa saa vapaat kädet, ei voi olla liikaa niitäkään, joissa vain hammasta purren hyväksyy puolueen virallisen linjan.

 

Päättäjän on lopulta aina valittava joko kyllä tai ei. Sekä-että –nappeja ei ole. Demareita pilkataan ei-puolueeksi. Mutta jos joku ehdottaa idioottimaista ratkaisua, miksi pitäisi hävetä sanoa ei? Toki vaatii rohkeutta olla häpeämätön ja paljastaa, ettei keisarilla ole vaatteita.

 

Demarit ovat rakentaneet hyvinvointivaltiota, jonka kannattajiksi kaikki nyt ilmoittautuvat. On trendikästä lisätä, että jako oikeistoon ja vasemmistoon kuuluu historiaan ja että ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Äänestäjien on vaikea ymmärtää, miksi demarien hyvinvointivaltio olisi erilainen kuin oikeiston tai miksi hyvinvointivaltion puolesta ylipäänsä enää pitäisi taistella.

 

Uusliberaalista uskosta markkinoiden kaikkivoipaisuuteen on tullut puolivirallinen totuus. ”Valinnanvapaus” on hienompi tapa sanoa, että hyvinvointivaltio yksityistetään ja yritykset pelastavat sen ”tehokkuudellaan”. Hyvinvointivaltiosta muokattaisiin markkinarako ja sitä nimitettäisiin public-private-partnershipiksi, kumppanuushankkeeksi. – Tämä tulkinta ei ole yritysvihamielisyyttä vaan itsesuojelua rääkkyläläistymisen uhan alla.

 

Äänestäjien väitetään olevan ei-kenenkään-maalla keskustassa. Kuitenkin viestit Brittein saarilta ja Yhdysvaltain presidenttikampanjan alkuasetelmista kertovat, että äänestäjät arvostavat myös vaihtoehtoa uusliberalismin valtavirralle ja populismin hännystelylle. Kansalaiset kaipaavat vasemmistolaisuutta, joka uskaltaa tarvittaessa sanoa ei. 

 

Ajatus, että demarien kannatus nousisi mielistelemällä keskiluokkaa, perustuu näköharhaan. Poliittista samaistumista ei sanele yhteiskuntaluokka tai ay-status vaan arvomaailma.

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 8.9.2015)

Minun periaateohjelmani

1. Sosialidemokratia on kansainvälinen aate, ei yhdenkään yksittäisen ihmisen tai ryhmän etujärjestö. SDP ei ole työmarkkinajärjestö, ei perheyrittäjien liitto eikä vanhusasiain valtuutettu.  Sosialidemokratia ei edellytä teollista tai palvelutuotantoa, se on yhtä hyvin kaupunkilaista kuin maalaista, ja sen kaulukset ovat sekä siniset että valkoiset. SDP on kaikki rajat ylittävän oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden puolue.

2. Sosialidemokratia on maailmanlaajuista, ei vain suomalaista tai eurooppalaista, ei vain teollisuusmaiden tai nousevien talousmahtien vaan myös kaikkein köyhimpien kansojen toivon liike. Sosialidemokratian on löydettävä roolinsa globalisaatiossa, joka ei sinänsä ole hyvä tai paha. Sosialidemokratian pitää tunnistaa globalisaation mahdollisuudet yhtä lailla kuin sen vääristymät, jotka estävät kestävää kehitystä: turvattomuus, hyväksikäyttö, raaka-aineiden ryöstö ja tuhlaus, ilman ja veden saastuttaminen, veroparatiisit tai korruptio.

3. Sosialidemokratia rakentuu kestävän kehityksen perustuksille. Vihreä liike lähti kapea-alaisesta luonnonsuojelusta ja kasvoi vihreän talouden asianajajaksi. Sosialidemokratian on nähtävä syvemmälle menevät keskinäiset riippuvuussuhteet ja taisteltava siivon työn, reilun maailmankaupan, puhtaan elinympäristön ja resurssiviisauden puolesta. Sosialidemokratia ei voi olla vain tässä ja nyt, vaan sen on katsottava kaukaisiin paikkoihin ja pitkälle tulevaisuuteen.

4. Sosialidemokratia on feministinen liike, miesasialiike ja liike vailla ihonväriä, kieltä ja uskontoa. Puhe on poliittinen teko. Siksi ilmaisun- ja sananvapaus on elinehto. Ihmisoikeudet ja rauha ovat ilma, jota sosialidemokratia hengittää. Sosialidemokratian vapaus ei ole kaupan kuten uusliberalismin normienpurkutalkoovapaus, jossa yhteiskuntaa ei säätele poliittinen ohjaus vaan markkinatalouden laki. – Reilu kilpailu edellyttää kuitenkin yhdessä laadittuja pelisääntöjä. 

5. Sosialidemokratia ymmärtää julkisen ja yksityisen sektorin välisen perustavanlaatuisen eron samalla, kun se kunnioittaa molempien erityislaatua. Julkinen ja yksityinen ovat kaksi eri maailmaa, joiden tasavertainen kumppanuus on käsitteellinen mahdottomuus. Yhteisiä asioita koskevan poliittisen päätöksenteon tila on avoin julkinen tila, jonka puitteissa voittoa tavoitteleva sektori toimii suljettuna ja läpinäkymättömänä. Markkinavoimat ovat ulkoistaneet yhteiskuntavastuunsa ja jättäneet aiheuttamansa sosiaaliset ja ympäristökustannukset veronmaksajien kontolle. Kansalaisyhteiskunta ei ole apuun rientävä kolmas sektori vaan vapaiden kansalaisten tapa toimia yhdessä taloudellista voittoa tavoittelematta.

6. Jokainen sosialidemokratian sukupolvi joutuu määrittelemään uudelleen työn, työllisyyden, työttömyyden ja toimeentulon käsitteet. Meidän aikanamme ilmastonmuutos, energiavallankumous, digitalisaatio, globaali työnjako ja siirtolaisuus muokkaavat radikaalisti tuotannon ja kulutuksen prosesseja, ansaintalogiikkaa ja työtä. Yksi sosialidemokratian tehtävistä on tulkita näitä muutosvoimia ja varmistaa, että siirtymä eilisestä huomiseen on ihmisten kannalta reilu.

 

7. Sosialidemokratia ei ole laskutoimitus eikä talousoppi. Sosialidemokratia määrittää näkymän tulevaisuuteen: vapauden, yhdenvertaisuuden, yhteisvastuun ja turvallisen elämän maapallolla. Hyvinvointivaltion rakenteet, palvelut ja niiden taloudelliset edellytykset ovat välineitä vision toteuttamiseksi, eivät enempää eikä vähempää.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden takasivun kolumnina 12.6.2015)

RUUHKAA POLIITTISESSA KESKUSTASSA

(Uutispäivä Demarissa 30.7.2007 julkaistu mielipide - vastineena Lasse Lehtisen kirjoitukseen)

Jotkut toverit ovat olleet huolissaan siitä, että menosta ja menestyksestä unelmoivat liituraitapukuiset nuoret miehet eivät koe SDP:tä omakseen, kun se ei tarjoa ”toivoa”. Minua huolestuttaa paljon enemmän, etteivät he unelmoi globaalista oikeudenmukaisuudesta ja köyhyyden poistamisesta tai vaikkapa uusiutuvien energialähteiden täysimittaisesta käytöstä.

Yksi vaalien jälkeisen katharsis-keskustelun teemoista on ollut SDP:n paikka suhteessa poliittiseen ”keskustaan”. Puhutaan siis oikeiston ja vasemmiston välimaastosta, jossa yhä suuremman osan äänestäjistä oletetaan liikkuvan. Tälle kentälle olisivat ajaneet vasemmalta mm. ne Ladan hankkineet duunarit, joihin Lasse Lehtinen Viialaista siteeraten viittaa (Demari 19.7.2007). Oletetaan poliittisen arvomaailman riippuvan ihmisten taloudellisesta asemasta ja siihen aikaisemmin likeisesti liittyneestä luokkaidentiteetistä.

Poliittisen evoluutioteorian mukaan tehdastyöläinen ajautuisi äärivasemmalta, palkankorotus ja koulutusaste kerrallaan, ammattikoulun ja keskustapuolueen kautta kauppakorkeakouluun ja kokoomukseen. Tosin koska oikeistokin joutuu käyttämään poliittisesti korrekteja käsitteitä kuten työttömyysturva ja ympäristö, senkin on pakko kyhnätä keskustan tuntumassa ja toivoa, että joku näyttäisi olevan vielä oikeammalla.

Lehtinen esittää myös SDP:n nimenmuutosta demokraattiseksi puolueeksi. Malli löytyy vaikkapa Yhdysvalloista, joissa kaksipuoluejärjestelmä jakaa kansan viivottimen tarkkuudella puoliksi demokraatteihin ja republikaaneihin. Lehtiselle ajatus yhtenäisestä suomalaisesta vasemmistosta on silti mahdoton. USA:ssa kuitenkin koko ”vasemmisto” on yhden puolueen korkean katon alla. Vertailu eurooppalaisiin sosialidemokraatteihin on toki hankalaa, kun valtiot ja niiden lainsäädäntö ovat kehittyneet aivan eri tahdissa. On tapana sanoa, että meikäläinen kokoomuslainenkin näyttäisi jenkkien poliittisella kartalla kommunistilta, muttei sekään ole koko totuus.

En usko, että poliittisen ideologian valinta on, ainakaan enää, ensisijaisesti luokka- ja varallisuuskysymys, vaan ennen muuta arvovalinta. Yhdysvaltain demokraattipuolueeseen on perinteisesti kuulunut niin itärannikon intellektuelleja ja raharikkaita (kuten Kennedyt) kuin juutalaisia ja afroamerikkalaisia. Sekä demokraateille että sosialidemokraateille kansalaisten tasa-arvo ja julkisen sektorin yhteisvastuu hyvinvointivaltiosta menevät kaiken muun edelle, niin paikallisesti kuin globaalisti.

”Keskelle” on tungosta kuin alennusmyynnin tarjoustiskille, etenkin presidentinvaaleissa. SDP:n perinteisissä kansainvälisissä arvoissa riittää kuitenkin eväitä, ei tarvitse sortua uusliberalistisiin erikoistarjouksiin. Mutta työtä on tehtävä, että arvot löydetään uudelleen ja osataan sijoittaa tuoreina tämän ajan ja paikan viitekehityksiin.