Häpeämättömästi vasemmalle!

No mikäs se teidän puolueen linja nyt on? Tähän kysymykseen joutuu vastaamaan niin vieraille, tutuille kuin itselleenkin. Kannatatteko te lisää venäläistä ydinvoimaa vai ei? Haluatteko te sen Guggenheimin vai ei? Kateuttanneko te vastustatte yrittäjiä ja puolustatte byrokratiaa? Miksi te niitä pakolaisia hyysäätte, omat asiat ensin kuntoon! – Ollaanko sitä oikeisto- vai vasemmistodemareita vai etsitäänkö osoitteetonta paikkaa politiikan keskikentällä?

”Kun työmies tai köyhä ei äänestä vasemmistoa, monesti syytetään vasemmiston hylänneen peruskannattajansa. Minä taas katson, että liian moni työmies ja köyhä on hukannut ja hylännyt vasemmistoarvot. Jos väheksyy ympäristöarvoja, pilkkaa seksuaalivähemmistöjä ja inhoaa maahanmuuttajia, silloin ei vaan ole arvoiltaan vasemmistolainen. Ja sehän taas ei ole puolueen vika, jos sydämensivistys on ihmiseltä hukassa.” Näin tiukasti linjansa määrittelee oululainen Risto Kalliorinne facebook-sivullaan. – Hyvin pohdittu.

 

Julkisuudessa vakuutetaan yhtenäisyyttä eikä pidetä sopivana korostaa jakolinjoja, joita media taas rakastaa retostella. Jokaisen puolueen sisällä on kuitenkin jyrkkiäkin ristiriitoja, mutta yhdet pitävät ne taitavammin piilossa kuin toiset. Ulospäin näytetään aurinkoista naamaa, vaikka kotona murjotettaisiin. ”Meillä on katto korkealla ja seinät leveällä”, on se poliittisesti korrekti mutta totuutta välttelevä selitys.

 

Mutta ellei puolueella ole selkeää linjaa, ei voi olla viestiä eikä uskottavuutta. Ei voi olla vähän niin ja toisaalta näin. Vaikka kaikki päätökset eivät voi olla omantunnonkysymyksiä, jossa saa vapaat kädet, ei voi olla liikaa niitäkään, joissa vain hammasta purren hyväksyy puolueen virallisen linjan.

 

Päättäjän on lopulta aina valittava joko kyllä tai ei. Sekä-että –nappeja ei ole. Demareita pilkataan ei-puolueeksi. Mutta jos joku ehdottaa idioottimaista ratkaisua, miksi pitäisi hävetä sanoa ei? Toki vaatii rohkeutta olla häpeämätön ja paljastaa, ettei keisarilla ole vaatteita.

 

Demarit ovat rakentaneet hyvinvointivaltiota, jonka kannattajiksi kaikki nyt ilmoittautuvat. On trendikästä lisätä, että jako oikeistoon ja vasemmistoon kuuluu historiaan ja että ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Äänestäjien on vaikea ymmärtää, miksi demarien hyvinvointivaltio olisi erilainen kuin oikeiston tai miksi hyvinvointivaltion puolesta ylipäänsä enää pitäisi taistella.

 

Uusliberaalista uskosta markkinoiden kaikkivoipaisuuteen on tullut puolivirallinen totuus. ”Valinnanvapaus” on hienompi tapa sanoa, että hyvinvointivaltio yksityistetään ja yritykset pelastavat sen ”tehokkuudellaan”. Hyvinvointivaltiosta muokattaisiin markkinarako ja sitä nimitettäisiin public-private-partnershipiksi, kumppanuushankkeeksi. – Tämä tulkinta ei ole yritysvihamielisyyttä vaan itsesuojelua rääkkyläläistymisen uhan alla.

 

Äänestäjien väitetään olevan ei-kenenkään-maalla keskustassa. Kuitenkin viestit Brittein saarilta ja Yhdysvaltain presidenttikampanjan alkuasetelmista kertovat, että äänestäjät arvostavat myös vaihtoehtoa uusliberalismin valtavirralle ja populismin hännystelylle. Kansalaiset kaipaavat vasemmistolaisuutta, joka uskaltaa tarvittaessa sanoa ei. 

 

Ajatus, että demarien kannatus nousisi mielistelemällä keskiluokkaa, perustuu näköharhaan. Poliittista samaistumista ei sanele yhteiskuntaluokka tai ay-status vaan arvomaailma.

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 8.9.2015)