Kauneudesta ja Venetsiasta

Videokuva liukuu yli kirjahyllyn teosten selkämysten. Taustalla puhuu rauhallinen miesääni. Hollantilainen Peter Custers kertoo, miksi hän nuorena opiskelijana jätti väitöskirjansa kesken, ryhtyi lehtimieheksi ja lähti vuonna 1971 itsenäistyneeseen Bangladeshiin tukemaan ja dokumentoimaan vasemmistoliikkeen nousua. Hän koulutti maattomia maanviljelijöitä ja raportoi poliittisesta tilanteesta peitenimellä Revo Conti, joka oli itse keksitty tiivistelmä sanoista ”vallankumous jatkuu”.

Tohtori Custersin tarinaa kuvaava Last Man in Dhaka Central on Dhakassa ja New Yorkissa työskentelevän 46-vuotiaan Naeem Mohaiemenin filmi, jonka ennakkoversion voi nähdä Venetsian kuvataidebiennaalissa.

 

Custers selaa arkistoitujen lehtien kellastuneita sivuja ja siloittelee niiden murtuneita nurkkia. Vuoden 1975 vasemmistolainen sotilaskaappaus jäi pelkäksi yritykseksi. Custers oli varoittanut, ettei vallankumous voi onnistua sotilasvoimalla vaan sen on noustava kansan keskuudesta. Hänet kuitenkin vangittiin epäiltynä osallisuudesta kumouksen valmisteluun, tuomittiin, armahdettiin ja karkotettiin vasta Alankomaiden hallituksen painostuksen jälkeen.

 

Onko Last Man in Dhaka Central taideteos vai dokumentti? Onko sillä mitään väliä? Kameran poimimat yksityiskohdat, kielten sekoitus tai ajallisten tasojen taidokas limitys eivät välttämättä tee dokumentista taideteosta. Vai onko taustalla intohimo etsiä totuutta, tehdä sitä näkyväksi ja kertoa koskettava tarina?

 

Kuvataidebiennaaleja on järjestetty Venetsiassa vuodesta 1895 lähtien. Tämän vuoden otsikko on All the World’s Futures – Kaikki maailman tulevaisuudet. Nigerialainen kuraattori Okwui Enwezor luonnehtii kokoamaansa Biennaalia suodattimeksi, jonka kautta tarkastellaan sekä asioiden nykytilaa että sitä, miltä asiat näyttävät. Enwezorin mukaan näyttelyn peruskysymys kuuluu: ”Miten taiteilijat, ajattelijat, kirjailijat, säveltäjät, koreografit, laulajat ja muusikot onnistuvat kuvin, esinein, sanoin, liikkein, tapahtumin, runoin ja äänin saamaan yleisön katsomaan, kuuntelemaan, reagoimaan, osallistumaan ja puhumaan, jotta käsittäisimme, mistä nykymaailman sekasorrossa on kyse.”

Näyttelyiden keskelle rakennetun Areena-tilan ohjelmassa on keskusteluja, filmejä ja työväenlauluesityksiä. Päivän päätteeksi kaksi ammattinäyttelijää lukee Karl Marxin Pääomaa. Itse osallistuin paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin, kuka nykyään tarvitsee museoita ja biennaaleja. Tulkintani mukaan niitä kaipaavat kaupungit, jotka näkevät itsensä turismiteollisuuden maailmanmarkkinoilla kaupattavina tuotteina. Kuvia kulttuurirakennuksista käytetään kaupunkien brändäyksessä, sisällöillä ei ole merkitystä. Esimerkiksi Sydneyn symbolina tunnetaan muotokieleltään poikkeava oopperatalo. Oletteko kuitenkaan kuulleet kenenkään ihastelevan talon oopperaproduktioita tai muistelevan unohtumatonta aariaa?

Kauneus kasvaa sisällöstä ja totuudesta.

Venetsiaa kuvaavassa kirjassaan Veden peili (1992) Joseph Brodsky mainitsee kääntäneensä monia amerikkalaissyntyisen Ezra Poundin runoja venäjäksi. Poundin laajaa Cantos-runoelmaa Brodsky kuitenkin kommentoi murhaavasti. ”… sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.” (Suomennos Marja Alopaeus.)

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina elokuussa 2015)