Ei jääkarhu vaan suuri muutos - Pariisin COP21

Globaalista ilmastosopimuksesta päättää lopulta pieni piiri: suurvaltojen ja maaryhmien päämiehet. Miksi Pariisin kokoukseen sitten osallistuu noin 40 000 ihmistä eri puolilta maailmaa? Miksi sopiminen on niin vaikeaa, vaikka ilmakehän lämpenemisen syistä ja seurauksista ollaan yhtä mieltä?

Vakuutusyhtiöjätit olivat ensimmäisten joukossa varoittamassa, mitä on tulossa: jäätiköiden sulaminen, merenpinnan nousu, maaperän aavikoituminen, nälänhätä, äärimmäiset sääilmiöt, pakolaisvirrat. Nyt analyytikot linkittävät demokratian voittokulkuna juhlitun arabikevään kuivuuteen ja ruokakriisiin, jotka ajoivat tunisialaisen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhaan. Toivon kevät taittui maailmanpolitiikan hyytäväksi talveksi.

Kuva jäälautalla ajelehtivasta jääkarhusta oli hirveä harhautus. Se piti yllä käsitystä, että ilmastonmuutos olisi ”vain ympäristöasia”. Siinä tapauksessa riittäisi, että Pariisissa kokoontuisivat ympäristöministerit ja eläinsuojelijat, ja kokous olisi ohi viikossa.

Ilmastonmuutosta pysäytettäessä ja siihen sopeutumisessa ei ole sivustakatsojia. Pariisissa puhutaan ”transformatiivisesta”, käänteentekevästä, kaikkea ja kaikkia koskevasta muutoksesta. Neuvottelujen pohjana olevassa päätösluonnoksessa vuodelle 2050 asetetun päästövähennystavoitteen haarukka liikkuu 40 ja 95 prosentin välillä verrattuna vuoden 2010 tasoon. Nettopäästöjen pitäisi olla nollassa vuoteen 2060 tai 2080 mennessä.

Muutos koskee energian tuotantoa. Öljyn ja kivihiilen viennillä eläneiden valtioiden on pakko uudistaa elinkeinorakenteensa. Silti toistaiseksi julkistetut ”valtioiden sitoumukset eivät takaa edes pysymistä alle neljän asteen lämpenemisen”, sanoo Bill Gates. Hän sijoittaa miljardeja dollareita puhtaiden energiamuotojen tutkimiseen ja kehittämiseen. Näitä panostuksia ajaa myös ilmastoskeptikoksi luultu Björn Lomborg.

Muutos koskee energiaintensiivistä tuotantoa ja kulutusta, joiden kilpailukyky on perustunut halpaan fossiiliseen energiaan. Teollisuuden muutos hävittää samalla kymmeniä miljoonia työpaikkoja, jotka on synnytettävä uuteen työhön.

Raha ratkaisee myös ilmastopolitiikassa. Kuka rahoittaa puhtaan teknologian vaatimat investoinnit? Tiukin kysymys on, kuka kustantaa uuden teknologian käyttöönoton kehittyvissä maissa. Ne katsovat, että vastuu on teollisuusmailla, jotka ovat tuhonneet ilmakehää jo vuosisadan ajan.

 Suomalaisia on huolettanut, miten metsien rooli hiilinieluna saadaan näyttämään mahdollisimman suurelta. Bioenergiaankin liittyy monia ongelmia: eteläisen pallonpuoliskon sademetsien tuho palmuöljyplantaasien tai karjatalouden vaatiman rehutuotannon tieltä, turpeen päästöistä puhumattakaan. Ruuan huoltovarmuus onkin ilmastopolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä. Maapallo ei kestä kasvavaa väkimäärää, joka syö yhä enemmän punaista lihaa. Aavikoituminen syö viljelyalaa.

Maailman väestöstä yli puolet asuu kaupungeissa. Niissä syntyy 75 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta myös päästöistä. Vuonna 2050 jo kaksi kolmesta ihmisestä on kaupunkilainen. Urbaani elämänmuoto on siis sekä haaste että ratkaisun avain. Siksi Helsingin Energia muuttaa tuotantostrategiaansa, liikkumisen vaihtoehdot ovat kaupunkisuunnittelun keskiössä, tai asumisen energiatehokkuus on tärkeä tavoite.

Pariisissa kokoontuvat nyt, paitsi suurvaltojen päämiehet, myös naiset, rakentajat, maanviljelijät, metsänsuojelijat, pormestarit, meteorologit, pankkiirit, teollisuuden ja liike-elämän edustajat, ympäristöjärjestöt ja monet muut. Pariisissa ”katukin puhuu”, kuten ranskalaiset sanovat: ihmiset kansoittavat bulevardit ja vaativat suurta muutosta, energiavallankumousta.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina joulukuun 2015 alussa)