Voidaanko kaupunkia johtaa kuten yritystä?

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin toimintaa seuratessa moni on alkanut pohtia, voiko valtiota sittenkään johtaa kuin yritystä. Samaa kysyttiin jo aiemmin, kun kaksi oman firmansa johtajana kunnostautunutta Suomen nykyhallituksen ministeriä tarttui tehtäviinsä itsevarmuudella, jota ei aiemmin ollut valtioneuvostossa nähty.

Nyt yksi ja toinen hallituksen lakihanke on pantu jäihin. Trumpin kohdalla on tarvittu oikeuden päätöksiä, jotta lainvastaisuudet on saatu estetyksi. Eikö maan johtaminen sujukaan kuin Strömsössä, kun yritysjohtamisen tehokkuusopit otetaan käyttöön?

Onko kyse vain siitä, että ’byrokratia on jäykkää’ tai ’perustuslaki vaatii uudistamista’? Vai onko niin, että demokratia on länsimaisessa ajattelussa julkishallinnon ehdoton perusta? Yrityksessä omistaja voi lain puitteissa tehdä, mitä parhaaksi katsoo, eikä hänen tarvitse kysellä muiden mielipiteitä. Demokratiassa kaikkia pitää kuunnella, päätöksissä ainakin enemmistöä. Onhan se ikävä hidaste n.s. ketterälle päätöksenteolle…

Kun Helsingissä ja joissakin muissa Suomen kaupungeissa nyt siirrytään pormestarimalliin, kaupungin ykkösjohtajan rooli muuttuu päättäjiä palvelleesta ykkösvirkamiehestä ykköspäättäjäksi. Jan Vapaavuori on jo todennut, että ensimmäinen pormestari luo toimintamallin, joka suuntaa myös tulevien pormestarien työtä.

Helsinkiläisessä pormestarimallissa elinkeinopolitiikalle on annettu erityisasema. Tämä näkyy siinä, että kaupunginhallituksen kahdesta jaostosta – eräänlaisista politiikan ykköskabineteista – yksi on elinkeinopolitiikalle omistettu, toinen ohjaa kaupungin omistamia yhtiöitä.

Eikös se ole hyvä asia? Toki menestyvät yritykset ovat kaupungille elinehto sekä sijoittajina, rakennuttajina, työnantajina että veronmaksajina. Silmät kirkkaina on kuitenkin pakko kysyä, eikö asukkaan, kaupunkilaisen, kuitenkin pitäisi olla päätöksenteossa aivan ensimmäisenä.

Elinkeinopolitiikan ohituskaista voi pahimmillaan tarkoittaa, että herrakerhojen iltahämärissä keksimät hankkeet uitetaan kaupungintalolle pormestarin työhuoneen kautta ja jyrätään läpi ammattimaisen lobbauksen vauhdittamina niin, että muut yhteisesti sovitut periaatteet unohdetaan.

Seuratkaapa tarkkaan, mitä jo nyt yritetään tehdä Töölönlahden ja Olympiastadionin ympäristössä elinkeinopolitiikan nimissä.

Tulevissa kuntavaaleissa valitaan Helsingissä 85 kaupunginvaltuutettua ja yhtä monta varavaltuutettua. Uuden valtuuston enemmistö valitsee heidän joukostaan pormestarin, neljä apulaispormestaria ja kymmenen muuta kaupunginhallituksen jäsentä sekä kaikille varajäsenet.

Puolueet ovat asettaneet omat pormestariehdokkaansa vaalikampanjoidensa kärkihahmoiksi. Heidät pitää siis ensin valita valtuustoon.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa helmikuussa 2017)

Arvo, periaate ja ohjelma

      

Tätä kirjoitettaessa Lahden puoluekokouksen puukkojen yö on vielä edessäpäin. Lukija kuitenkin tietää jo, kuka on puolueen puheenjohtaja seuraavien kolmen vuoden ja viisien vaalien yli, ja mikä oli kokousväen viimeinen sana esityksestä periaateohjelmaksi. Jo ennakkoon tuli selväksi, että uusiksi menee, ja piti pohtia eväitä jatkotyölle.

Vuonna 1903 hyväksytyn Forssan ohjelman vahvuus oli paitsi sisällössä myös rakenteessa: alussa lyhyt kuvaus sen ajan yhteiskunnallisista oloista ja poliittista toimintaa raamittavista arvoista. Niiden perustalle rakennettiin luettelo konkreettisista tavoitteista. Tämä rakenne kelpaa ohjenuoraksi nytkin. Arvot ja periaatteet pysyvät, mutta ratkaisua vaativat ongelmat muuttavat ajan myötä muotoaan, tosin yllättävän vähän. Ohjelmatyön sykli on paljon lyhytjänteisempi.

Kenelle periaatepaperia kirjoitetaan? Onko se selkeä viesti myös ihmiselle, joka vasta etsii poliittista kotiaan? Kaksipuolinen A4 on maksimipituus. Vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos on prosessi, jonka kautta julistus syntyy. Prosessi luo ympäristön sosialidemokratian ydinkysymyksistä käytävälle jatkuvalle keskustelulle.

Asiakirjan pitää siis tiivistää ajankuva, sosialidemokratian periaatteet, arvot joille ne perustuvat, ja tavoitteet. Erilliset teemakohtaiset politiikkaohjelmat ja poliittisen tilanteen analyysit täydentävät tätä ’arvopaperia’.

Tämän ajan ilkeitä ongelmia (’wicked problems’) ovat globalisaation monet eri seurausvaikutukset, työn ja pääoman uusjako, eriarvoisuus, uusien teknologioiden, uuden työn ja toimeentulon pirunnyrkki, pakolaisuus - kaikki kestävän kehityksen haasteet, joista päällimmäisiä ilmastonmuutos.

Sosialidemokratian arvot periytyvät Ranskan vallankumouksesta: vapaus, solidaarisuus ja yhdenvertaisuus.

Sosialidemokraattisen politiikan tekeminen noudattaa oikeudenmukaisuuden, maailmanlaajuisen vastuunkannon, yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen ja päätöksenteon demokraattisuuden periaatteita.

Sosialidemokratian keskeisimmät tavoitteet ovat rauha ja kestävä kehitys.

Kestävän kehityksen käsite nousi ympäristön saastumisen seurausten herättämästä huolesta. Pelkkä ympäristönsuojelu ei kuitenkaan riitä, koska ihmisen, talouden ja maapallon näkökulmia ei voi irrottaa toisistaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.   

Ei ole kestävää kehitystä ilman rauhaa, hyvinvointivaltion turvaverkkoja, koulutusta ja muita peruspalveluja. Ei ole kestävää taloudellista kasvua ilman hyvinvointivaltiota, säällistä työtä, eriarvoisuuden vähentämistä ja uusiutumattomien luonnonvarojen kestävää käyttöä. Ei ole kestäviä tuotannon ja kulutuksen prosesseja ja uutta työtä ilman reilua työehtoja, oikeusvaltiota ja ilmastonmuutosta torjuvaa energiapolitiikkaa.

(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä helmikuussa 2017)

Normienpurkutalkoot

Normien purku on yksi Sipilän hallituksen hellimistä ilmauksista. Urheat päättäjät siellä taistelevat pahaa byrokratiaa vastaan. Erityisen mielellään annetaan ymmärtää, että ilkeät määräykset ovat syy asuntojen siivottomiin hintoihin.  

Pääkaupunkiseudun ara-vuokra-asukkaille on määrätty tiukka tuloraja. Myös asuntoa vaihdettaessa tarkistetaan, jäävätkö hakijan tulot nyt päätettyjen summien alle.  Tämä ei mitenkään vähennä vaan lisää byrokratiaa, koska tarvitaan virkamiehiä kyttäämään, mitä vuokralainen ansaitsee. Asukkaan pitää pohtia, kannattaako ottaa paremmin palkattu työ, jos asunto sen vuoksi menee alta. Kuinka moni ylipäänsä pystyy ennakoimaan, onko työpaikka pysyvä ja tulot ja menot säännölliset?

Perustelut ovat hurskaat: kohtuuhintaiset asunnot varataan niitä eniten tarvitseville. Kuitenkin tiedetään, että vain aniharva ara-vuokralainen ”ansaitsee liikaa”. Ei liioin ole kenenkään etu, että syntyy alueita tai kortteleita, joissa asuu pelkästään köyhyysrajalla sinnitteleviä ihmisiä.

Rakennussuojelu on hallituksen arvoasteikossa alimpana. Kiireisiä kiinteistösijoittajia ei rakennetun ympäristön Alzheimer häiritse. Siksi rajoitetaan aluehallinnon virkamiesten oikeutta valittaa talojen purkupäätöksistä. Ajan henkeen ei kuulu kuunnella asiantuntijoiden lausuntoja, ’asiantuntija’ on muuttunut kirosanaksi.

Kehittyvien maakuntien Suomen puuhamiesten tavoite toteutuu vihdoin, vaikka viiveellä. Kaavamääräyksiä muutetaan niin, että moottoriteiden peltomarketeissa voi olla myös päivittäistavara- ja erikoiskauppoja. Tämä norminpurku tappaa keskustojen myymälöitä ja kauppakassin kuljetuskustannukset siirretään autoilevan asiakkaan maksettaviksi. Autottomat älkööt vaivautuko.

Hallituksen mielestä uusissa asunnoissa riittää, että vain osa niistä on liikkumisesteettömiä. Vanhusten määrä ja esteettömien asuntojen tarve kuitenkin kasvaa koko ajan! Rakennusteollisuuden itkuvirttä esteettömyyden aiheuttamista lisäkustannuksista on kuultu, vaikka rakentajat ovat aikoja sitten oppineet ratkaisemaan tekniset kysymykset kohtuuhintaan. Yhteiskunnan kustannuksista ei piitata. Kuvitteleeko joku, että asunnot siitä halpenisivat?

Esteettömyys on kynnystä suurempi periaate. On kyse kaikille sopivan elinympäristön suunnittelusta ja tasa-arvosta. Esteettömyys on ihmisoikeus.

Valtion tuella rakennetuissa ara-asunnoissa vuokrat määräytyvät omakustannusperiaatteella. Yksin asuva saa tienata enintään 3 000 euroa/kk brutto. Lisäasukkaat nostavat tulorajaa.

Esteettömän asunnon rakentaminen on 1-2 prosenttia esteetöntä kalliimpaa.

Kehittyvien maakuntien Suomi ry tuki vuoden 2007 eduskuntavaaleissa useita poliitikkoja. Yhdistyksen talousepäselvyydet paisuivat vaalirahaskandaaliksi.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa tammikuussa 2017)

Ylipormestari vai pormestari?

Helsinki siirtyy pormestarimalliin. Mutta eikös meillä jo ole ylipormestari?

Komeat käädyt ovat ehkä johtaneet vähän harhaan, Suomessa näet ”ylipormestari” ei ole virka vaan pelkkä arvonimi. Tasavallan presidentti myöntää sen pääkaupungin kaupunginjohtajalle, joka on periaatteessa luottamushenkilöiden armoilla oleva virkamies aivan samalla tapaa kuin Sottungan kunnanjohtaja.

Harhaan on johtanut sekin, että ylipormestarilla ja apulaiskaupunginjohtajilla on puoluetausta. Tätä on pidetty kabinettisuhmurointina, koska virkamiesten kuuluisi olla ”puolueettomia”. Voi myös kysyä, eikö ole ollut parempi, että ykkösvirkamiesten arvomaailma on avoimesti tiedossa sen sijaan, että se piilotettaisiin ”sitoutumattomuuden” taakse.

Mikä sitten muuttuu? Uudessa organisaatiossa pormestarit ovat poliitikkoja, siis päättäjiä ja lautakuntien puheenjohtajia, eivät enää virkamiehiä, siis asioiden valmistelijoita ja esittelijöitä.

Tiedotusvälineet odottavat nyt, että puolueet julkistaisivat pormestariehdokkaansa hyvissä ajoin ennen ensi kevään kuntavaaleja. Ovathan ihmisten nimet ja kasvot myyvempi uutinen kuin vaikkapa sosiaali- ja terveysviraston digitalisaatiostrategia. Jälkimmäisellä voi tosin olla kaupunkilaisen arkeen edellistä paljon suurempi vaikutus.

Puolueissa pohditaankin parhaillaan, ketkä olisivat vetävimpiä pormestarikandidaatteja. Poliitikkoja kun on joka ryhmässä yhtä monta sorttia kuin meitä ihmisiä muutenkin.

On julkisuuden henkilö -poliitikot, jotka ovat rakentaneet brändinsä jossakin politiikan ulkopuolella. He yleensä ymmärtävät olla avaamatta suutaan vaikeissa paikoissa. Toki on myös pelkkinä julkkiksina pidettyjä ihmisiä, jotka päättävät ottaa tehtävän vakavasti ja perehtyvät asioihin sitä sisukkaammin.

Jotkut uskovat menestyvänsä ”poliitikkona, joka kuuntelee äänestäjiä”. He poimivat esityslistoilta näyttävimmät kiistakysymykset ja muuttavat mieltään sulavasti sen mukaan, mistä päin kulloinkin tuulee.

Hiljaisuudessa puurtaa joukko poliitikkoja, jotka lukevat paperit, tekevät taustatyöt ja kirjoittavat kannanotot. Suuri yleisö ei kuitenkaan heidän nimiään tunnista eikä heitä juuri äänestä.

On myös menestyneitä poliitikkoja, jotka hallitsevat asiat ja joiden kasvot tunnetaan. Tämä porukka on pieni, mutta heidän joukostaan puolueet pormestariehdokkaitaan etsinevät.

Näin valitaan:

Kuntavaalit pidetään 9.4.2017. Helsingissä valitaan 85 kaupunginvaltuutettua ja 85 varavaltuutettua.

Valtuusto valitsee pormestarin ja neljä apulaispormestaria valtuutettujen ja varavaltuutettujen joukosta. Pormestareista tulee kaupunginhallituksen jäseniä.

Nykyään kaupunginjohtajat ovat virkamiehiä ja kaupunginhallituksen esittelijöitä. Pormestarimallissa esittelijänä toimii vain kansliapäällikkö.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa syyskuussa 2016)

Kilpailukykyistä turismia

Kilpailukyky on sana, jota toistellaan jatkuvasti. Tuotteiden, työvoiman, yritysten, maiden, maanosien – kaiken pitää olla kilpailukykyistä.

Niin myös kaupunkien, joiden on tämän mantran mukaan kilpailtava kansainvälisesti. Pääkaupunkiseudusta on tapana sanoa, että se kilpailee pohjoismaisten pääkaupunkien kanssa. Tämä on oikeastaan kovin kapea näkökulma, koska kaupunkien verkosto kattaa koko maapallon.

Mistä voitosta kaupungit sitten taistelevat keskenään? Kohteita on kolme: ulkomaiset investoinnit, ”luova luokka” ja turistit.

Investointien suunta on vaihtunut. Aiemmin suomalaiset metsäyhtiöt sijoittivat kehitysmaihin, mutta sitä pidetään nykyään uuskolonialismina. Kiinalaiset sijoittivat Afrikan maihin, joissa on arvokkaita raaka-aineita, mutta tulevaisuudessa ehkä Suomen metsäteollisuuteen.

Luova luokka on julkkisguru Richard Floridan luoma käsite. Sillä on tarkoitus kuvata uuden polven parempaa väkeä, joka kuluttaa, istuu kahviloissa ja innovoi. Luova luokka on kansainvälistä, urbaania, trendikästä ja merkkitietoista.   

Turisteja halutaan täyttämään lentokoneet, laivojen hytit, junat ja taksit, hotellit ja ravintolat. Reittien varrelle sijoitetaan Finnish Design –kaupat, kun japanilaiset tulevat katsomaan revontulia ja britit tervehtimään joulupukkia.

Kansainvälisessä vertailussa turismi on kolmanneksi suurin vientiala polttoaineiden ja kemikaalien jälkeen, ennen ruokatuotantoa ja autoteollisuutta. Matkailu on viime vuosina kasvanut nopeammin kuin maailmankauppa keskimäärin. Tuotteiden ja palveluiden viennistä sen osuus on seitsemän prosenttia.

Yhdysvallat, Kiina, Espanja ja Ranska ovat top-neljä maata, joissa käy eniten matkailijoita ja jotka saavat siitä eniten tuloja. Ennusteiden mukaan kehittyvistä maista tulee nykyistä halutumpia matkakohteita.

Euroopassa suosiotaan on kasvattanut nopeimmin karusta luonnostaan tunnettu myyttien Islanti. Suomessa ei aina uskota, että täältäkin haetaan elämyksiä järvistä, metsistä, hiljaisuudesta ja valosta. Toki ollaan kiinnostuneita myös kaupungeista, arkkitehtuurista, elämäntavoista, ruuista ja juomista.

Jos kysyy, millainen on kilpailukykyinen matkakohde, voi miettiä, miksi itse haluaisi lähteä Pariisiin, Kairoon tai Kuhmoon. Meissä asuu kaipuu jonnekin muualle, kokemaan jotakin juuri sille paikalle ominaista ja ainutkertaista.

YK:n turismijärjestön (UNWTO) mukaan vuonna 1950 turisteja oli 25 miljoonaa mutta viime vuonna jo 1186 miljoonaa.

Matkailusta saatavat tulot kasvoivat samaan aikaan 1,9 miljardista 1185 miljardiin.

Puolet maailman matkailusta suuntautuu Eurooppaan ja neljännes Aasiaan ja Australiaan.

Eurooppalaiset ja aasialaiset ovat liikkeellä samassa suhteessa. Suurin ryhmä tulee Kiinasta, 128 miljoonaa ihmistä.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa joulukuussa 2016)

Guggenheimin viimeinen tuleminen

Tällä kertaa Guggenheim Helsinkiä markkinoidaan ”merkittävällä yksityisellä rahalla”, työpaikoilla ja verotuloilla. Ok, puhutaan niistä. Taiteestahan tässä ei ole kyse.

Lahjoituksilla on luvattu maksaa Guggenheim-nimen käyttöön oikeuttava lisenssi 20 vuodeksi. Se ei tosin tuo Helsinkiin vielä yhtään Kandinsky’a tai näyttelyä. Mutta se brändi!

Erkon ja Herlinin säätiöiltä saataisiin rakentamiseen 15 miljoonaa. Rahojen vakuudeksi jäisi osakkeita talon omistavasta kaupungin kiinteistöyhtiöstä.

Yksityiseksi rahaksi on nimitetty myös kaupungin ottamaa ja takaamaa 35 miljoonan euron lainaa. Sitä Guggenheim Helsinki lyhentäisi toivomallaan 1,3 miljoonan valtionosuudella ja 0,4 miljoonan lahjoituksilla vuosittain. Mitä nykyinen kulttuuriministeri voi luvata 2020- ja 2030 –luvuille, onkin toinen juttu.

Kaupunki investoisi rakentamiseen 80 miljoonaa, ei perisi vuokraa tontista eikä rakennuksesta ja maksaisi talon kunnossapidon. Tämän on laskettu tarkoittavan 6,5 miljoonan tukea vuosittain. Sitten vielä tontin esirakentamiseen 15-18 miljoonaa ja remontit, joista ei koskaan tiedä.

No mutta työpaikkoja! Helsingin taivas täyttyy jo nyt nostokurjista. Asuntotuotantoa on päätetty kasvattaa reippaasti nykyisestä, jotta hintojen nousu edes vähän hidastuisi. Kuinka viisasta olisi lähivuosina vielä ylikuumentaa rakennusalaa? Eikö olisi parempi, että samat työpaikat syntyisivät kohtuuhintaisten asuntojen työmaille?

Verotuloja kai sentään? Näyttelytoiminnasta ja matkailusta kaupungin kassaan kilahtaisi vuosittain vajaat 0,5 miljoonaa, koska sote-uudistuksen myötä valtio vie kaupungin verotuloista kaksi kolmannesta.

Samaan aikaan New Yorkiin lähtisi joka vuosi vähintään 4 miljoonan shekki, jolla korvattaisiin lisenssi, hallintomaksu ja näyttelyostot.

Jäisihän kaupungille rakennus! Mutta mitä Helsinki mahtaisi sillä tehdä, jos Guggenheim Helsinki ei olisikaan megamenestys?

No onko sitten parempi, että Etelärannassa on parkkipaikka? Pysäköinti kuitenkin poistuu päätöksellä ja liikennemerkillä, laudoitettu kalastajakylä majakoineen ei.

Guggenheimin tavaramerkki on, että sen rakennukset poikkeavat mahdollisimman jyrkästi ympäristöstä. Ei ihme, että tuomariston puheenjohtaja paljasti erittäin poikkeuksellisen menettelyn: suunnittelukilpailun jury oli joutunut äänestämään lopputuloksesta.

Guggenheimin franchising-ketjuun kuuluu kaksi museota, New Yorkin ja Bilbaon. Myös Peggy Guggenheimin kokoelma Venetsiassa on liitetty verkostoon.

Abu Dhabissa rakennustyöt ovat yhä kesken. Berliinissä Deutsche Bankin taidekokoelma kokeili brändiyhteistyötä mutta lopetti sen.

Muita ei ole, vaikka selvityksiä on tehty lukuisia.

Ihmetteleekö joku, miksi luotettava ja maksukykyinen Helsinki kiinnostaa?

 

Erot aiempiin esityksiin ovat nämä:

Yksityisrahalla maksettavan 20 vuoden lisenssin hintaa on tingitty kolmanneksella.

Näyttelyitä pyörittäisi kaupungin 6,5 miljoonalla ja valtion 1,3 miljoonalla vuosittain tukema Guggenheim Helsinki –säätiö.

Rakentamiseen kaupunki panisi 80 + 15 miljoonaa ja yksityiset 15 miljoonaa. Valtiolta toivottu sijoitus korvautuisi kaupungin ottamalla ja takaamalla 35 miljoonan lainalla.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa marraskuussa 2016)

Tekeekö kaupunki ilmastotekoja?

Pariisin ilmastokokouksessa viime joulukuussa valtiot päättivät toimia niin, että maapallon keskilämpötilan nousu jää alle kahden asteen. Jotta sovittu tavoite toteutuu, Suomen hallitus valmistelee nyt kansallista energia- ja ilmastostrategiaa.

Mitäs se kaupungeille kuuluu? Useimmilla paikallisilla valinnoilla on suora yhteys kasvihuonekaasupäästöihin. Jos se unohtuu, ilmastosopimus jää pelkäksi paperiksi.

Toisiaan täydentävät päätökset maankäytöstä ja liikennejärjestelmästä vaikuttavat energian kulutukseen pitkälle tulevaisuuteen. Suomessa vajaa viidennes energiasta poltetaan liikenteessä, joka syö myös aikaa. Jos kaupunkirakenne jatkaa hajoamistaan, työ- ja asiointimatkat pitenevät entisestään.

Sähköautoja tarjotaan lääkkeeksi. Saasteita ja melua ne toki vähentävät, mutta ei kasvihuonekaasuja, ellei sähköä ole tuotettu uusiutuvista energialähteistä. Saman tilankin ne vievät kuin muut autot.

Rakennusten energiatalous puhuttaa. Tärkeintä on, että talot ovat osa tiivistä yhdyskuntarakennetta ja kuluttavat käytön aikana mahdollisimman vähän fossiilista energiaa. Rakennusmateriaaleihin sitoutunut energia on vain murto-osa rakennuksen käyttöiän aikaisesta kulutuksesta. Siksi on huuhaata markkinoida jonkun rakennusaineen käyttöä ilmastotekona.

Hankintapolitiikka kuulostaa harmaalta. Se on kuitenkin vahva väline, jos niin halutaan. Lähes neljännes Helsingin kaupungin menoista kuluu yksityiseltä puolelta ostettaviin tuotteisiin ja palveluihin. Jos jokainen tarjouspyyntö sisältäisi tiukat ilmastokriteerit, tuettaisiin samalla edelläkävijäyrityksiä. 

Elinkeinopolitiikka on porkkanoita. Kaupunki voi tarjota vaikka edullisemman tontin yritykselle, joka ei halua isoja parkkitiloja vaan sitoutuu joukkoliikenteen asiakkaaksi tai käyttää uusiutuvaa energiaa. Tyhmintä olisi alistua energiankäyttönsä vuoksi tuhoon tuomitun tuotannon ehtoihin.

Digitalisaatiokin on ilmastoteko. Jos joku palvelu on netissä, sitä ei tarvitse hakea kauempaa. Älykkäät energiaverkot ovat kohta arkipäivää. Esimerkiksi tuotannon ja kulutuksen ajantasainen seuranta auttaa tasaamaan kulutushuippuja ja hinnoittelemaan käyttöä kysynnän ja tarjonnan mukaan.

Lopulta valinta on kaupunkilaisen käsissä. Osallistunko webinaariin? Nousenko bussin kyytiin? Haluanko, että taloyhtiön katolle asennetaan aurinkopaneelit?

                    

EU ja sen jäsenvaltiot ilmoittivat Pariisissa vähentävänsä kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2030 mennessä 40 prosenttia verrattuna vuoden 1990 tasoon.

Tämä vähennys jaetaan päästökauppasektorin (energialaitokset ja teollisuus) ja sen ulkopuolelle jäävän ns. taakanjakosektorin välillä. Kaupungeilla on rooli taakanjakosektorilla, jossa päästöjä vähennetään 30 prosenttia vuoden 2005 tasoon verrattuna.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa lokakuussa 2016)

Punavihreä varjohallitus

Uskottava oppositiopolitiikka katsoo huomista pidemmälle ja lööppejä syvemmälle. Miten kysymykset muotoillaan ja mistä näkökulmista ratkaisuja etsitään? Mitä salkkuja punavihreässä varjohallituksessa voisi olla?

Kestävän taloudenpidon ministerin vastuulla on verovarojen, kansainvälisten luottojen ja valtion omaisuuden hallinnointi niin, että turvataan hyvinvointivaltion käyttötalous ja investoinnit. Hän myös palauttaa järjen hankintapolitiikkaan ja kilpailutukseen sekä kitkee harmaan talouden.

Globalisaatioministereille kuuluvat paitsi perinteinen diplomatia myös kulttuuri- ja kehitysyhteistyö, kauppapolitiikka ja veroparatiisien sulkeminen.

Rauhanturvaministeri on kansainvälisten konfliktien ratkaisuministeri. Aseita tarvitaan vain, jos kaikki diplomatian keinot on käytetty.

Eurooppaministerin salkku on entistä painavampi.

Ihmisoikeus- ja immigraatioministeri. Pakolaisuus ja maahanmuutto eivät katoa asialistalta. Turvapaikkakäytäntöjen ja kotoutuksen on noudatettava yleismaailmallisia periaatteita.

Kaupunkiministeri! Maa- ja metsätalousministeriä on pidetty itsestäänselvyytenä, mutta kaupungistuva maailma vaatii ministerin, jolle kuuluu mm. asuntopolitiikka. Tulevaisuuden aluepolitiikka on kaupunkialueiden politiikkaa.

Sote-ministereitä on useita, budjettipiirakasta heidän vastuullaan on yli puolikas. Yksi tehtävä on perusturvan kehittäminen, toinen sosiaali- ja terveydenhoidon yhteensovittaminen lähellä kansalaisia ja kolmas vaativan hoidon linkittäminen perustasoon.

Lapsiministerillekin riittää töitä.

Energia- ja ilmastoministeri. Energia- ja ilmastopolitiikan erillisyys on johtanut toisiaan poskelle lyöviin ratkaisuyrityksiin, tuotekehityksen pysähtymiseen ja talouden kilpailukyvyn jäätymiseen.

Maankäyttö- ja logistiikkaministeri. Kaavoitus- ja liikenneasioita on ratkottu eri ministeriöissä, vaikka ne kytkeytyvät suoraan toisiinsa. Digitalisaatio korvaa osan liikkumistarpeista, mutta sekin vaatii oman infrastruktuurinsa.

Oppimis-, tutkimus- ja työministeri. Haasteena on työn, tuotannon ja toimeentulon yhtälö, siis innovaatioiden ja liiketoimintamallien kehittäminen, joka ei ratkea ilman koulutusta ja tutkimusta.

Sivistysministeri huolehtii koulutuksen laaja-alaisuudesta ja kulttuurielämän elinvoimasta.

Luonnonvaraministeri. Aikoinaan pilkattiin maita, joissa ei ollut ympäristö- vaan pelkkä luonnonvaraministeriö. Ajatus ei ole huono, jos ja kun päämääränä on luonnonvarojen – metsien, peltojen, soiden, vesien ja kaivannaisten –  kestävä käyttö.

Pääministeri on yhteistyöministeri ja hallituksen puheenjohtaja. Entä jos omaksuttaisiin sveitsiläinen käytäntö, jossa pääministerin tehtävä kiertää ministeriltä toiselle, jokaisen hallituspuolueen puheenjohtajalle vuorollaan?

(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä syyskuussa 2016)

Huijataanpa kaupungilta tontti!

Ensin etsitään sopiva osoite. Kyseessä pitää olla alue, jonne kukaan ei kuuna päivänä ole kuvitellut mitään rakennettavan. Tarkoitukseen sopivat esimerkiksi avoimet rantabulevardit tai Töölönlahtea ympäröivät puistot, joille ei ole kaavoitettu rakennusoikeutta. Toisin sanoen maalla ei ole siellä kohtaa markkina-arvoa yksinkertaisesti, koska se ei ole myytävänä.

Seuraavaksi kehitetään kaksiosainen konsepti: tarvitaan hellyttävä pikku syötti, jonka taakse voidaan piilottaa se varsinainen projekti. Olemattoman suunnitelman visualisoimiseen palkataan taitava kuvankäsittelijä, joka saa syötin näyttämään suurelta ja kauniilta mutta ison projektin vaatimattomalta taustaelementiltä. Mainosmiehet kehittävät hankkeelle tunteisiin vetoavan markkinointinimen, jolla ei ole pääprojektin kanssa mitään tekemistä. Garden Helsinki. Kansalaistori. Helsingin uusi symboli.

Sitten pitääkin järjestää lehdistötilaisuus, koska tässä vaiheessa tarvitaan suurilevikkisten tiedotusvälineiden apua. Hankkeen veturit tietävät, ettei heillä olisi menestymisen mahdollisuuksia, jos he toimisivat kuten rakennus- ja kiinteistöalan ammattilaiset eli kulkisivat virallisia reittejä.  Uutisköyhän päivän pelastukseksi media julkistaa näyttävästi hankkeen, jonka otsikoidaan olevan rohkea ja ainutkertainen. Kuvitukselle annetaan runsaasti tilaa.

Tulevien päivien lehdissä ja paikallisradiossa haastatellaan kaupunginvaltuuston napamiehiä ja kysellään heidän suhtautumistaan. Vastaukset ovat kohteliaan ilahtuneita aloitteellisuudesta. Eihän kukaan halua leimautua kaiken kivan vastustajaksi saati todeta, ettei ilmiselvällä puhallusyrityksellä ole mitään läpimenon mahdollisuuksia. Luvataan tutkia asiaa.

Jonkin ajan kuluttua ideanikkarit tulevat uudestaan julkisuuteen ja antavat lausuntoja, joissa todetaan hankkeen etenevän myönteisessä hengessä. Jos toimittajat keksivät kysellä mahdollisista rahoittajista, veijarit vetoavat liikesalaisuuteen, mutta vakuuttavat, että neuvotteluja käydään kaiken aikaa. Poliitikot ovat jo ehtineet miettiä, miten heidän kannattajansa suhtautuvat syötteihin ja ottavat uudestaan kantaa. Ideanikkareita kiitellään luovuudesta. Hankkeen faktoja tivaaville epäilijöille huomautetaan, ettei kyseessä ole puisto vaan parkkipaikka tai pusikko ja että helppohan se on aina vastustaa.

Ideanikkareiden projekteille on luonteenomaista, että esiin ei koskaan nosteta niiden varsinaista liikeideaa – useimmiten massiivista kiinteistökehityshanketta eli gryndausta tai muuta ansaintalogiikkaa – vaan niitä markkinoidaan yleishyvällä, jota kenenkään ei pitäisi voida vastustaa. Sellaiseksi käyvät mainiosti esimerkiksi suositut urheilulajit, puhdas luonto tai työllisyys.

Voi vain hämmästellä, miten helppoa kauniilla piirroksilla on huijata ihmisiä. Siellä, missä todellisuudessa on tehorakentamista, kuva näyttää leppeässä tuulessa huojuvaa rantakaislikkoa. Huijaukset paljastuvat vasta, kun kovia talousnumeroita aletaan kaivaa esiin eikä niitä löydy.  

(Julkaistu Töölöläinen-lehdessä elokuussa 2016)

Yleiskaava ja koti kaupungissa

Helsingin yleiskaavaesityksestä kuulee toisinaan sanottavan, että 850 000 asukkaan väkilukuennuste vuodelle 2050 on ylimitoitettu. Eipä niitä numeroita kuitenkaan hatusta ole vedetty vaan tietokeskuksen tilastoista.

Kummastellaan myös, miksi kaikki pakotetaan muuttamaan Helsinkiin. Voi vain kysyä, miten se Helsinki ketään pystyisi pakottamaan. Ihmiset haluavat tulla pääkaupunkiseudulle opiskelun, työn ja parempien palveluiden vuoksi.

Työttömyyden riivaamassa Suomessa maan hallitus tahtoo helpottaa mahdollisuutta muuttaa työn perässä. Tämäkin tarkoittaa lisää asukkaita valtakunnan muutamalle kasvavalle kaupunkiseudulle, erityisesti Helsinkiin ja ympäryskuntiin. Yhtäällä pilkataan väestönkasvua heijastavia asuntorakentamisen tavoitteita suuruudenhulluiksi, mutta toisaalla tuskitellaan, että pääkaupunkiseudulle pitää saada nopeasti lisää ja edullisempia asuntoja.

Pääministeripuolueestakin kuuluu moitteita, että Helsinki hamuaa kaikki asukkaat itselleen. Kuitenkin samat miehet ovat olleet allekirjoittamassa seudun 14 kuntaa kattavaa MAL-sopimusta, jonka mukaan Helsingin osuus tänne rakennettavista asunnoista on alle puolet koko seudun tavoitteesta. Siitä vain Nurmijärvet, Mäntsälät ja Vihdit kantamaan oma vastuunne ja rakennuttamaan kämppiä niille, joille urbaani syke ei maistu!

Asuntopoliittinen keskustelu jatkuu uuvuttavana, keskenään ristiriitaisten heittojen ping-pongina. Joskus, kun Helsingistä yritetään tehdä syntipukkia, tuntuu, että Suomi-filmien luomat mielikuvat elävät edelleen. Niissä maaseutu oli päivänpaisteinen viljapelto Elovena-tyttöineen ja kaupunki sateen piiskaama musta asfaltti talojen varjossa lymyävine roistoineen.

Eikö kaupunki sitten ole hyveellisen maaseudun vastakohta, paheiden pesä? Tietotekniikkanörteille kaupunki on ”kehitysalusta uusille digitaalisille innovaatioille”. Liikemiesten mielestä kaupungin ensisijainen tehtävä on ”luoda edellytyksiä elinkeinoelämälle”. Insinööreille kaupunki on infrastruktuurien spaghetti, jossa on vesijohtoja ja viemäreitä, lämpöputkia ja sähkökaapeleita, ratikkakiskoja ja bussireittejä, kouluverkkoja, neliöitä ja kuutioita.

Kaupunki on kuitenkin ennen kaikkea kotipaikka, elinympäristö, jossa on hyvä asua. Asuntorakentaminen ei ole vain aluepolitiikkaa, kiinteistöbusinesta, tietotekniikkapilootteja tai kunnallistekniikkaa vaan kasvavan kaupungin jatkuvaa kehittämistä.

Valtion ja pääkaupunkiseudun 14 kunnan välillä tehty maankäyttöä, asumista ja liikennettä koskeva MAL-sopimus määrittelee asuntorakentamisen tavoitteet vuosille 2016-2019.

Helsinkiin rakennetaan 25 000 asuntoa ja ympäryskuntiin 35 000 asuntoa.

Niin sanottua perinteistä 40 vuoden ara-tuotantoa on 20 prosenttia kokonaismäärästä, siis 12 000 kohtuuhintaista vuokra-asuntoa.

Muita valtion tavalla tai toisella tukemia asuntoja syntyy 6000.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa elokuussa 2016)

Julkinen kaupunkitila ja demokratian kriisit

Matkailuesitteissä kuvataan aurinkoisia rantabulevardeja, komeita aukioita ja vehreitä puistokatuja. Kaupungit tunnistetaan kaupunkitilastaan, joka on kaikille avoin. Sinne ei pyydetä pääsymaksua eikä kysytä, kuka olet.

Länsimaisen demokratian kehtona on tapana pitää antiikin Ateenaa, jonka torille kansalaiset kokoontuivat päättämään yhteisistä asioista. Samanlainen suora demokratia on yhä käytössä Sveitsin Appenzellissa, tosin vain kerran vuodessa.

Valta on sillä, joka hallitsee julkista tilaa ja tiedotusvälineitä. Kansanvallan testi onkin, saavatko ihmiset kohdata vapaasti kaupunkitilassa. Diktatuureissa julistetaan ulkonaliikkumiskielto, koska kansalaisten kokoontuminen kaduilla on vainoharhaisten yksinvaltiaiden näkökulmasta katsoen riski.

Turkissa vallankaappausyritys näkyi niin, että kapinoivat sotilaat pyrkivät valtaamaan pääkadut ja televisioaseman. Alkuvaiheessa vanhat vallanpitäjät turvautuivat sosiaaliseen mediaan antaessaan lausuntoja kansainvälisille tv-kanaville.

Vallankaappauksen epäonnistuminen kävi ilmeiseksi, kun kansalaiset tottelivat Turkin presidentin kehotusta osoittaa hänelle tukea täyttämällä kadut ja aukiot. Uutistoimitusten kamerat kuvasivat väkeä Istanbulin Taksim-aukiolla. Voi pohtia, oliko kyse aidosta demokratiasta vai kuuliaisuudesta yksinvaltiaalle.

Yhdysvalloissa julkista mielipidettä jakaa kysymys, tuovatko aseet turvallisuutta vai turvattomuutta. Äskeiset poliisiväkivallan vastaiset mellakat ovat päättyneet murheellisesti, kun väkivaltaan on vastattu väkivallalla. Suomessa puhuttivat viime talvena oman käden oikeutta käyttäneet ”katupartiot”, jotka tarjosivat valikoivaa suojelua.

Vuoden 1963 elokuussa 250 000 ihmistä marssi Washingtonin Lincoln-muistomerkille rauhanomaisessa mielenosoituksessa, jossa vaadittiin työtä ja ihmisoikeuksia. Ohjelmassa oli myös musiikkia ja Martin Luther Kingin historiallinen ”I have a dream” –puhe. On vaikea kuvitella vahvempaa osoitusta kansanvallasta.

Demokratia on vaarassa, jos julkista tilaa eivät täytä spontaanit protestit, ravintolapäivät, soitto ja ilo vaan ylhäältä organisoidut mielenosoitukset, sotilasparaatit ja pelko. 

Kaupunkitila ei ole mikä tahansa tyhjiö talojen välissä vaan yhteiskunnan historian näyttämö, jolla tulevaisuutta joko tuhotaan tai rakennetaan.

Lontoon Hyde Park –puistossa on Speaker’s Corner, paikka jossa kuka hyvänsä voi pitää palopuheen.

Kauppakeskuksissa ei saa järjestää mielenosoituksia. Ne ovatkin yksityistä eivätkä julkista tilaa.

Mainosrahoituksesta riippumaton media, esimerkiksi YLE tai BBC, on osa julkista tilaa. Julkisuus velvoittaa niitä tasapuolisuuteen ja sitoo tosiasioihin.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa heinäkuussa 2016)

 

 

Asuntopula ja miniasunnot

Miksi ihmeessä pääkaupunkiseudulla on ikuinen asuntopula? Ja jos kämpän löytää, se on taatusti siivottoman kallis. Tätä kun kyselee alan toimijoilta, saa vuodesta toiseen samat vastaukset. Syyllinen on aina jossakin muualla.

Ei kuulemma ole tontteja, tai jos on, ei ole juuri sopivia tontteja. Ei ole kaavoitettu, tai on kaavoitettu ihan liikaa. Ei ole rakentajia, tai rakentajia löytyy vain kalleimpiin osoitteisiin. Joku ei saa pankista lainaa, tai toinen saa liiankin halvalla.

Monien mielestä huutavin pula on edullisista vuokra-asunnoista, joita pitää rakentaa valtion ARA-tuella. Vain se takaa, että ne pysyvät kohtuuhintaisina 40 vuotta. Toisten mielestä kaikki sääntely on pahasta, koska markkinat kuulemma tietävät parhaiten ja kysyntään pitäisi vastata rakentamalla suuret määrät miniasuntoja.

Uskooko joku, että jos asuntoja vielä pienennettäisiin, niistä tulisi edullisempia? Vai kävisikö todellisuudessa niin, ettei markkinoiden kuuluisa näkymätön käsi ohjaisikaan asunnontarvitsijoita vaan sijoittajia? He hankkisivat salkkunsa täyteen pienasuntoja, joiden vuokranmaksuun asukkaat joutuisivat hakemaan asumistukea. Näin me veronmaksajat joutuisimme tukemaan asuntosalkkumiesten tulonmuodostusta.

Toki miniyksiö hyvien palveluiden äärellä voi olla itse kullekin jossakin elämänvaiheessa oikea ratkaisu. Se ei kuitenkaan ole ihmelääke asuntopulaan vaan härski rahantekokone.

Samaan aikaan, kun ihmiset muuttavat opintojen ja työn perässä kaupunkialueille ja hyvien joukkoliikenneyhteyksien varteen, syrjäseutujen talot tyhjenevät ja niiden arvo romahtaa. Romanttiset lehtijutut kertovat paluumuuttajista maaseudun rauhaan, mutta tilastojen numeroita he eivät muuksi muuta.

Maailman ihmisistä jo yli puolet asuu kaupungeissa. Kiinan kaupungit kasvavat kolmen prosentin vuosivauhtia. Suomi on saavuttamassa teollisuusmaiden 80 prosentin kaupungistumisasteen, mutta isojen kaupunkien väestönkasvu ei pysähdy.

On tietysti vaihtoehtokin. Lopetetaan joukkoliikenteen kehittäminen, kaavoitus ja rakentaminen pääkaupunkiseudulla. Vaaditaan kaikilta stadiin muuttajilta viisumi, jonka edellytyksenä on oma koti. Jätetään kaupunki niille, jolla on varaa maksaa Helsingin asunnoista Lontoon hinta. Me muut pakenemme ympäryskuntiin ja ajelemme sieltä töihin ja asioille entistä ruuhkaisemmilla moottoriteillä. 

Helsingissä on pitkällä aikavälillä valmistunut vuosittain vain noin 3 900 asuntoa. Nykyistä 5 500 asunnon vuositavoitetta nostetaan asteittain niin, että vuonna 2019 syntyisi vähintään 7 000 uutta asuntoa. 

Helsingin seudun 14 kunnan yhteinen tavoite vuoteen 2019 mennessä on 15 000 asuntoa vuosittain. Valtion tukemia perinteisiä 40 vuoden ARA-vuokra-asuntoja niistä olisi 20 prosenttia.

Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa kesäkuussa 2016