Minun periaateohjelmani

1. Sosialidemokratia on kansainvälinen aate, ei yhdenkään yksittäisen ihmisen tai ryhmän etujärjestö. SDP ei ole työmarkkinajärjestö, ei perheyrittäjien liitto eikä vanhusasiain valtuutettu.  Sosialidemokratia ei edellytä teollista tai palvelutuotantoa, se on yhtä hyvin kaupunkilaista kuin maalaista, ja sen kaulukset ovat sekä siniset että valkoiset. SDP on kaikki rajat ylittävän oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden puolue.

2. Sosialidemokratia on maailmanlaajuista, ei vain suomalaista tai eurooppalaista, ei vain teollisuusmaiden tai nousevien talousmahtien vaan myös kaikkein köyhimpien kansojen toivon liike. Sosialidemokratian on löydettävä roolinsa globalisaatiossa, joka ei sinänsä ole hyvä tai paha. Sosialidemokratian pitää tunnistaa globalisaation mahdollisuudet yhtä lailla kuin sen vääristymät, jotka estävät kestävää kehitystä: turvattomuus, hyväksikäyttö, raaka-aineiden ryöstö ja tuhlaus, ilman ja veden saastuttaminen, veroparatiisit tai korruptio.

3. Sosialidemokratia rakentuu kestävän kehityksen perustuksille. Vihreä liike lähti kapea-alaisesta luonnonsuojelusta ja kasvoi vihreän talouden asianajajaksi. Sosialidemokratian on nähtävä syvemmälle menevät keskinäiset riippuvuussuhteet ja taisteltava siivon työn, reilun maailmankaupan, puhtaan elinympäristön ja resurssiviisauden puolesta. Sosialidemokratia ei voi olla vain tässä ja nyt, vaan sen on katsottava kaukaisiin paikkoihin ja pitkälle tulevaisuuteen.

4. Sosialidemokratia on feministinen liike, miesasialiike ja liike vailla ihonväriä, kieltä ja uskontoa. Puhe on poliittinen teko. Siksi ilmaisun- ja sananvapaus on elinehto. Ihmisoikeudet ja rauha ovat ilma, jota sosialidemokratia hengittää. Sosialidemokratian vapaus ei ole kaupan kuten uusliberalismin normienpurkutalkoovapaus, jossa yhteiskuntaa ei säätele poliittinen ohjaus vaan markkinatalouden laki. – Reilu kilpailu edellyttää kuitenkin yhdessä laadittuja pelisääntöjä. 

5. Sosialidemokratia ymmärtää julkisen ja yksityisen sektorin välisen perustavanlaatuisen eron samalla, kun se kunnioittaa molempien erityislaatua. Julkinen ja yksityinen ovat kaksi eri maailmaa, joiden tasavertainen kumppanuus on käsitteellinen mahdottomuus. Yhteisiä asioita koskevan poliittisen päätöksenteon tila on avoin julkinen tila, jonka puitteissa voittoa tavoitteleva sektori toimii suljettuna ja läpinäkymättömänä. Markkinavoimat ovat ulkoistaneet yhteiskuntavastuunsa ja jättäneet aiheuttamansa sosiaaliset ja ympäristökustannukset veronmaksajien kontolle. Kansalaisyhteiskunta ei ole apuun rientävä kolmas sektori vaan vapaiden kansalaisten tapa toimia yhdessä taloudellista voittoa tavoittelematta.

6. Jokainen sosialidemokratian sukupolvi joutuu määrittelemään uudelleen työn, työllisyyden, työttömyyden ja toimeentulon käsitteet. Meidän aikanamme ilmastonmuutos, energiavallankumous, digitalisaatio, globaali työnjako ja siirtolaisuus muokkaavat radikaalisti tuotannon ja kulutuksen prosesseja, ansaintalogiikkaa ja työtä. Yksi sosialidemokratian tehtävistä on tulkita näitä muutosvoimia ja varmistaa, että siirtymä eilisestä huomiseen on ihmisten kannalta reilu.

 

7. Sosialidemokratia ei ole laskutoimitus eikä talousoppi. Sosialidemokratia määrittää näkymän tulevaisuuteen: vapauden, yhdenvertaisuuden, yhteisvastuun ja turvallisen elämän maapallolla. Hyvinvointivaltion rakenteet, palvelut ja niiden taloudelliset edellytykset ovat välineitä vision toteuttamiseksi, eivät enempää eikä vähempää.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden takasivun kolumnina 12.6.2015)

Voiko Suomea johtaa kuten yritystä?

Seurasin Helsingin Sanomien järjestämää keskustelua siitä, miten Suomi saadaan nousuun. Ykköstavoitteesta oltiin yksimielisiä: työllisyyden kasvu ja työpaikkojen lisääminen yksityiselle sektorille. Sitran yliasiamies esitteli innostuneena ratkaisunsa: ostetaan sosiaali- ja terveyspalvelut yksityisiltä yrityksiltä, jolloin syntyy valtavasti uusia työpaikkoja. – Hetkinen, miten niin uusia, eivätkö ne samalla katoa julkiselta puolelta?

Pari päivää sitten terveysalan yritys Pihlajalinna ilmoitti listautuvansa Helsingin pörssiin. Sitran omistama Terveysrahasto rahoitti aikoinaan Jokilaakson Terveys Oy:tä, jonka osaomistajia Pihlajalinna oli. Rahoittajana on ollut aikoinaan myös Tekes. Pihlajalinna korostaa kotimaisuuttaan ja sitä, että se maksaa veroja Suomeen. Julkisesta tuesta osansa saanut firma ilmoittaa tavoitteekseen, että liikevoiton taso on yli seitsemän prosenttia liikevaihdosta.

Miten tyhminä meitä pidetään? Jos yhtiö listautuu pörssiin, sen omistajuudella tai voittojen kotiutumisella ei enää ole kotimaata. Jos sosiaali- ja terveyspalvelut siirretään pörssiyhtiöiden hoidettaviksi verorahoilla, Oy Suomi Ab:ssa voidaan pian naulata ovet ja ikkunat kiinni.

Opiskelin 2000-luvun alussa Helsingin kauppakorkeakoulussa organisaatioteoriaa. Kurssin lukulistaan kuului reilut parikymmentä kansainvälistä tutkimusartikkelia. Julkisen sektorin käsitettä ei esiintynyt yhdessäkään. Muutamissa viitattiin joko sääntelystä vastaaviin toimijoihin, yritysten institutionaaliseen toimintaympäristöön tai voittoa tuottamattomaan non-profit -sektoriin, jona olemme tottuneet pitämään järjestökenttää, ”kolmatta sektoria”. 

Business-ihmiset hahmottavat maailman omanaan eivät näe yksityistä ja julkista sektoria eri eläinlajeina. Heille julkinen sektori on pelkkä menestyksen este. Muistellaanpa uusliberalistien lempimantroja:

Saavutetuista eduista tinkiminen. Maksavatko yritykset täyden hinnan henkilöstönsä saamasta koulutuksesta tai kaupunkien infrastruktuurista, jota ne päivittäin hyödyntävät? Miksi yritykset kuitenkin odottavat saavansa julkista tukea tutkimushankkeilleen?

Normitalkoot. Varsinaisissa normitalkoissa ollaan siellä, missä eri teollisuudenalojen lobbarit yrittävät syöttää ja juottaa lainsäätäjiä, jotta normit varmasti olisivat juuri heidän maksajilleen suotuisia. Esimerkkinä vaikkapa taistelut, joissa tupakkateollisuus on silmät kirkkaina väittänyt, että tupakka ei tapa.

Kilpailukyky. Miksei teollisuus hae kilpailukykyään pääsääntöisesti sijoittamalla reilusti tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta syntyisi globaaleille markkinoille kelpaavia uusia tuotteita ja palveluita?  Sen sijaan kilpailukyvyn vaatimus halutaan ulkoistaa muille: työntekijöille, kunnille ja valtiolle. Kaupunkien kansainvälisellä kilpailukyvyllä tarkoitetaan sitä, että yritykset kilpailuttavat kaupunkeja ja odottavat, että yksi kaupunki myöntää heille enemmän ilmaispalveluita kuin joku toinen: tontteja, koulutusta ja infrastruktuuria. Sen jälkeen monikansallinen vetoaa ”lailliseen verosuunnitteluun” eikä kaupunki koskaan saa osaansa sen tuottamasta voitosta. Erityisesti palvelualan yritys tarjoaa mahdollisesti työpaikkoja, mutta mikä on niiden tuottama lisäarvo, jos samat työpaikat ovat poissa joltakin toiselta työnantajalta – ehkä julkiselta sektorilta?

Kamreerit ja yrityslobbarit ovat ottaneet politiikan panttivangikseen. Missä viipyy vapauttaja?

(Kolumni on julkaistu Demokraatti-lehdessä toimituksen omalla otsikolla 8.5.2015)

Poliitikot ne vaan puhuu.

Politiikka on jatkuvaa kuuntelemista, puhumista ja kirjoittamista. Ideat heräävät keskusteluissa ja niiden syntyä innoittavat edelläkävijöiden tekstit ja palopuheet. Ajatukset kypsyvät julistuksiksi ja Forssan ohjelmiksi, yhteiskunnan pelisäännöt tiivistetään lain kirjaimiksi. 

Valistuneen demokratian merkkinä on, että päätökset muotoutuvat vuoropuhelussa ja paras argumentti voittaa. Silloin valta on sillä, joka perustelee näkökantansa uskottavimmin ja nojautuu luotettavimpaan käytettävissä olevaan tietoon. Suosittu vaihtoehto on populismi, kuulijakunnan tarkoitushakuinen mielistely ja tosiasioiden unohtaminen.

Sananvapaus on demokratian koetinkivi. Jokaisella on oltava yhtäläinen oikeus esittää näkemyksensä ja perustelunsa ja ilmaista ne turuilla ja toreilla. Vaihtoehto on diktatuuri, jossa kaduille kokoontuneet mielenosoittajat hiljennetään pampuin ja telaketjuin.  

Julkisen tilan avoimuus on sananvapauden edellytys. Sananvapaus tukahtuu muurien takana.  Sananvapaus ei ole vain oikeus sanoa, vaan myös oikeus saada viestinsä esille ja tulla kuulluksi. Vaihtoehto on korruptoitunut julkisuus, jossa näkyvyys ja vaikutusvalta ostetaan lobbareilta eivätkä lounaat ole ilmaisia.

Kaupallinen media on pitänyt kovaa ääntä Yleisradion julkisesta rahoituksesta. Mainostuloilla rahoitetuilla tiedotusvälineillä on kova halu rajata, mitä YLE saisi tehdä, mitä ei. Mutta YLEn tehtävä on nimenomaan varmistaa demokratian ja sananvapauden edellyttämä julkinen tila, jossa ei toimita minkään yksittäisen eturyhmän ehdoilla.

Vaihtoehtoisia malleja on maailmalla yllin kyllin: kaupallinen uutisvälitys valitsee omat suosikkinsa eivätkä muut äänet pääse kuuluviin. Keskusteluohjelmissa on vieraina pelkästään filmejään, levyjään tai muuten vain itseään markkinoivia julkkiksia. Tosi-tv -seikkailut täyttävät parhaat katseluajat ja globaaleilta kriiseiltä suljetaan silmät. Eipä silti, kyllä poliittistakin lehdistöä uhkaa putkinäön riski, omia saavutuksia ylistetään ja muita vähätellään sumeilematta.

”Poliitikot, ne vaan puhuu ja puhuu, ei ne tee mitään.” Miksi poliittista keskustelua pidetään tyhjän puhumisena? Miksei puhe herätä luottamusta? Voisiko olla, että puheesta puuttuu sisältö? Ellei puhuja tunne asiaansa, sanat ovat papukaijan toistoa, pelkkiä kuplia, jotka hajoavat ilmaan. Hiljaisuus kuuluu täyttää poliittisesti korrektilla höpötyksellä, johon kukin aikakausi tuo pakolliset muoti-ilmauksensa, ymmärsi puhuja niiden merkitystä tai ei.

Hyvinvointiyhteiskuntaa tukevat puheissaan kaikki. Sanoihin ladataan kerroksittain piilomerkityksiä. Kaikki tietävät, että valinnanvapaus tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin valinnan vapautta. Myös kestävä kehitys on joidenkin puhujien suussa muuttunut tyhjäksi kuoreksi, jolla ei ole sisältöä, mutta joka tunnollisesti lisätään poliittiseen uskontunnustukseen.

Vaalikeskusteluissa on annettu ymmärtää, että poliitikko, joka lupaa leikata eniten miljardeja julkisesta taloudesta, on paras poliitikko. Meihin on pesiytynyt usko, että vain ne, jotka saarnaavat taloudellista ahdinkoa, pelastavat meidät siltä.

Rauhaa halutaan rakentaa aseilla ja turvallisuutta luoda varustelulla. Pysyvät aselevot syntyvät kuitenkin vain kärsivällisten neuvotteluiden tuloksena, diplomatialla, puhumisen taiteella.

Sanankäyttö on vallankäyttöä, joka on taitolaji. Sanan miekkaa on käsiteltävä varoen, sanoja käytettävä säästellen. Puhe on poliittinen teko.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 10.4. 2015)

Kolmen ämmän vai kestävän kehityksen ministeriö?

Ministerien ja ministeriöiden nimillä spekulointi kuuluu poliittiseen ajanvietteeseen, mutta on sen takana myös kovaa valtapolitiikkaa. Kysyin pari viikkoa sitten, miksei meillä ole kaupunkitalousministeriötä, jos meillä on maatalousministeriö. Pelkästään kaupunkiministerin taloudellinen toimiala olisi paljon suurempi, muista ulottuvuuksista puhumattakaan.


Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä nosti taas esille puolueensa ikiaikaisen toiveen, että ympäristöministeriö liitettäisiin maa- ja metsätalousministeriöön (MMM). Tämä tietysti sopisi hyvin myös monien suuryritysten intressejä ajaville tahoille, jotka kuitenkin pysyvät poliittisesti korrektisti hiljaa. Joidenkin teollisuuslobbarien ja heitä myötäilevien poliitikkojen puheenparteen on aina kuulunut ympäristönsuojelun pilkkaaminen ja sen näkeminen pelkkänä esteenä voitontavoittelun tiellä. Kaikille eivät tapaus Talvivaaran opetukset ole vieläkään menneet perille.

YK järjesti ensimmäisen ympäristökonferenssin Tukholmassa 1972. Perinteisestä luonnonsuojelusta aloitettiin silloin, kun Suomen ympäristöministeriö perustettiin vuonna 1983. Maailma on niistä vuosista muuttunut. Vuonna 1992 YK järjesti Riossa kuuluisan kestävän kehityksen konferenssin, jossa korostettiin, että ympäristön, talouden ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat kiinteästi toisiinsa nivoutuneita. Ei ole ”pelkkiä” ympäristökysymyksiä, vaan aina on kysymys myös ihmisistä, työstä, tuotantoprosesseista ja kulutuksesta.


Nykyajan ylivoimaisesti suurin haaste on ilmastonmuutos. Sitä ei voi hillitä ilman radikaalia muutosta energian tuotantoon ja sen kulutuksen vähentämiseen. Siksi Suomeen nyt viimein tarvitaan myös kestävän kehityksen ministeriö, joka ei tarkastele maailmaa pelkästään luonnonsuojelun näkökulmasta, jolloin sen näkemykset voidaan aina yrittää marginalisoida merkityksettöminä.

 

Maa- ja metsätalous on toistaiseksi valitettavasti aidan toisella puolen, se on merkittävä vesistöjen likaaja ja ilmakehän saastuttaja siinä kuin kivihiiltä käyttävä energiantuotantokin. Turpeen päästöt ovat vielä kivihiiltäkin pahemmat. Tutkijat varoittavat, että myös puupohjaiset polttoaineet vahingoittavat ilmakehää nopeammin kuin kasvava metsä ehtii sitoa hiilidioksidia.  Senkin vuoksi on mahdoton ajatus, että maa- ja metsätalous olisi saman katon alla kuin ilmastopolitiikka, vain varmistamassa kestävän kehityksen ministeriön hampaattomuuden.

 

Totuutta ei muuta edes kepun esittämä kaunisteltu muotoilu, että maa- ja metsätalouden asiat liitettäisiin ympäristöministeriöön. Silloin Suomi liittyisi banaanivaltioiden joukkoon.

Kaarin Taipale on helsinkiläinen tekniikan tohtori, joka on monia vuosia toiminut kansainvälisenä asiantuntijana YK:n kestävän kehityksen prosesseissa.

Kyllä, Rouva Kaupunkiministeri!

Jo kaksi kolmesta suomalaisesta asuu kaupunkialueilla, ja kaupunkilaisten osuus kasvaa edelleen. Läntisissä teollisuusmaissa kaupungistumisaste on 80 prosentin vaiheilla. Ennusteiden mukaan vuonna 2050 koko maailman väestöstä lähes 70 prosenttia on kaupunkilaisia. Helsingin seudulla on silloin asukkaita ehkä 600 000 nykyistä enemmän.  

Suomen haasteet on ratkaistava kaupungeissa. Talouden, tutkimuksen ja kulttuurin elinvoima syntyy kohtaamisista ja urbaanista vuorovaikutuksesta. Arvonlisä tuotetaan kaupungeissa. Siellä ovat torit, markkinat, pankit ja pörssit, yliopistot, tutkimuslaitokset, sairaalat, keskusvirastot, pääkonttorit, teatterit, konserttitalot, lentokentät ja satamat. Suomessa Helsingin seudun osuus koko maan bruttokansantuotteesta on yli kolmannes.

***

Suomi on edelleen maatalousvaltaisempi kuin vanhat EU-maat, joissa maatalouden osuus on noin kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Vuonna 2013 maa-, metsä- ja kalatalouden eli alkutuotannon osuus bruttoarvonlisäyksestä oli 2,9 prosenttia. Vertailun vuoksi pelkästään rakentamisen osuus oli 6,4 tai kiinteistöalan 12 prosenttia.

Maaseutupolitiikan merkitystä lainkaan vähättelemättä meillä on silti yhä maa- ja metsätalousministeriö – mutta ei kaupunkipolitiikkaa eikä kaupunkitalousministeriötä. Maankäytön ja liikenteen suunnittelua ohjataan ympäristöministeriöstä, asuntoasiat ovat milloin minkin ministerin salkussa, ympäristöpolitiikan kannalta keskeisiä energiakysymyksiä ratkotaan työ- ja elinkeinoministeriössä, ja kuntaministeri on aluehallintoministeri.

Ministeriöiden yhdistelyyn liittyy aina poliittisia intohimoja. Jossakin maassa on perheministeri, toisessa kestävän kehityksen ministeri, briteillä ilmastonmuutosministeri. Esimerkiksi Ranskassa, Kanadassa, Tanskassa, Sveitsissä ja Brasiliassa on ministeri kaupunkiasioille, Intiassa hänelle kuuluvat myös työllisyyskysymykset. Miksi ei Suomessa?

***

Maailmankartta on kaupunkien verkosto. Aikaisemmin oli ystävyyskaupunkeja, joissa käytiin vierailuilla. Nyt, samaan aikaan kun kaupunkeja vertaillaan lukuisilla mittareilla, ne liittoutuvat eri teemojen puitteissa, joita voivat olla ilmastonmuutoksen torjunta, hankintapolitiikka, energia tai vesihuolto.

Kansainvälisissä järjestöissä kuten maailmanpankissa ja Euroopan Unionissa onkin viime vuosikymmeninä oivallettu kaupunkien merkitys yhteisten ongelmien ratkaisijoina. YK:ssa UN-Habitat keskittyy kaupunkien kehittämiseen.

Useat syyt ovat nostaneet kaupungit globaaleille asialistoille. Yksi tekijä lienee ollut valuuttamarkkinoiden vapautuminen ja tiedonvälityksen ja rahan liikkeiden nopeutuminen. Aikaisemmin vain valtiot laskivat liikkeelle joukkovelkakirjoja, nyt niillä hankkivat rahoitusta Afrikan kaupungitkin.

Toinen tekijä on kestävän kehityksen ajatusmallin valtavirtaistuminen. Maailman luonnonvaroista suurin osa kulutetaan kaupungeissa. Siksi kestävän kehityksen taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristövelvoitteet on täytettävä kaupungeissa.

Kaupunkien kansainvälisellä kilpailulla tarkoitetaan kahta asiaa; minne ulkomaiset järjestöt haluavat sijoittua tai yritykset investoida, ja minne turistit matkustavat.

Uusliberaalin tulkinnan mukaan kaupunkien rooli on luoda yrityksille suotuisa toimintaympäristö. Todellisuudessa on kyse hyvinvointikaupunkien rakentamisesta. Niiden ensisijainen tehtävä on varmistaa hyvinvointivaltion palvelut asukkailleen. Vasta silloin ne ovat hyviä sijoittumispaikkoja myös yrityksille.

Siinä kylliksi haastetta yhdelle kaupunkiministerille.

Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.2.2015

Pöydällepanoja ja vastaesityksiä - tapaus Suur-Helsinki

Kuntapolitiikan arki tarkoittaa jokaviikkoisia valmistelupalavereita, kokouksia ja paperipinoja, toki nykyään netissä sähköisiä bittilasteja, tutustumista virkamiesten tekemiin päätösesityksiin ja niiden tarkkaa poliittista arviointia.

Esimerkkinä  - tässä tapauksessa kuvitteellisena – ehkä painavimman kaupunginhallituksen 2.3.2015 esityslistalla olevan päätösesityksen muokkaus uuteen uskoon. Tämän kyseisen päätösesityksen liitteenä on yhdeksän asiakirjaa ja tärkeimpien ruotsinnokset. Alla vastaesitykseni, joka on rakennettu kaupunginjohtajan kuntaliitosta puoltavan päätösesityksen pohjalle. Ei mitään viihdelukemista.

Kaupunginhallituksen 2.3.2015 esityslista ja alkuperäinen päätösesitys löytyvät tämän linkin takaa: http://www.hel.fi/www/helsinki/fi/kaupunki-ja-hallinto/paatoksenteko/kaupunginhallitus/esityslistat/asiakirja?year=2015&ls=11&doc=Kanslia_2015-03-02_Khs_9_El

** ** **

Kaupunginvaltuuston päätettäväksi menevä asia kaupunginjohtajan esittelystä:

Erityinen kuntajakoselvitys ja kuntarakennelain mukainen yhdistymissopimus

Pantu kaupunginhallituksessa pöydälle 23.02.2015, uusi käsittely 2.3.2015

Päätösehdotus –  Kaarin Taipaleen esittämä vastaesitys:

(1) Kaupunginhallitus päättää esittää kaupunginvaltuustolle seuraavaa:

(2) 1

(3) Kaupunginvaltuusto päättää  hylätä metropolialueen erityisessä kuntajakoselvityksessä valmistellun kuntarakennelain 8 §:n mukaisen yhdistymissopimuksen Espoon, Helsingin, Kauniaisten ja Vantaan kaupunkien sekä Sipoon kunnan välillä.

(4) 2

(5) Kaupunginvaltuusto toteaa perusteluinaan kuntajakoselvittäjien esityksestä seuraavaa:

(6) Kuntajakoselvittäjien raportissa ja yhdistymissopimuksessa ei ole esitetty riittäviä perusteluja kuntajaon muuttamisen tarpeesta eikä ole selvitetty,  miten kuntarakennelain 4 §:ssä säädetyt kuntajaon edellytykset täyttyvät.

(7) Selvitysraportti ei vastaa Helsingin kaupungin näkemystä kuntajaon muuttamisen tarpeesta. Ehdotus uudeksi kuntarakenteeksi  toisi Suur-Helsinkiin kokonaan uuden kaupunginosahallinnon, jossa kaupunginosat kuitenkin olisivat väestömäärältään keskisuuren suomalaisen kaupungin, esimerkiksi Lahden kokoisia eivätkä siten täyttäisi nykyaikaisen lähidemokratian vaatimuksia.

Samalla laajemman metropolialueen kysymykset jäisivät vaille niistä vastaavaa tahoa, jonka muodostumiselle ylivoimaisen suureksi koettu Suur-Helsinki päinvastoin toisi lisää esteitä.

(8) Yhdistymissopimus ei sisällä kaupungin näkökulmasta riittäviä linjauksia eikä yksityiskohtia yhdistymisestä päättämiseksi.

 (9) Esityksen mukainen kuntajaon muutos ja kuntien yhdistyminen on suomalaisessa kuntakentässä laajuudessaan suuri mutta yhtäältä ei silti kata todellista työssäkäyntialuetta ja toisaalta vaatii uuden hallintotason muodostamista.

(10) Eduskunnassa valmistellaan parhaillaan sote-lainsäädännön uudistusta, joka poikkeaa täysin kuntajakoselvittäjien työn aikaisesta viiden valtakunnallisen sote-alueen eriytetystä tilaaja-tuottajamallista. Uusi malli perustuu paljon pienemmille, yhdistetyille järjestämis- ja tuottajaorganisaatioille, jotka ovat kuntayhtymiä, ja rakentuu pitkälti sairaanhoitopiirien ympärille. Sen vaikutuksia kuntien henkilöstöön ja suhdetta esitettyyn Suur-Helsinkiin on tässä vaiheessa mahdotonta arvioida.

(11) Uuden kunnan muodostamisen strategiset päätavoitteet ovat yhdensuuntaiset kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 ja sen sisältämän vision kanssa. Päätavoitteet ja visio on kuitenkin esitetty niin yleisellä tasolla, ettei niillä voida perustella Suur-Helsingin perustamista.

(12) Uuden kunnan yhdyskuntarakenteen periaatteet ovat yhdensuuntaiset kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 tavoitteiden ja toimenpiteiden kanssa. Tavoitteet ja toimenpiteet on kuitenkin esitetty niin yleisellä tasolla, ettei niillä voida perustella Suur-Helsingin perustamista.

(13)  Asukasosallistumisen ja lähidemokratian menetelmiä on kaupungeissa kehitettävä kuntaliitoksista riippumatta.

(14) Palveluiden yleiset periaatteet ovat pääosin yhdenmukaiset kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 tavoitteiden ja toimenpiteiden kanssa. Tavoitteet ja toimenpiteet on kuitenkin esitetty niin yleisellä tasolla, ettei niillä voida perustella Suur-Helsingin perustamista.

(15) Taloudenhoidon periaatteet ovat kansallisten julkisen talouden tavoitteiden ja kaupungin strategiaohjelman mukaiset. Espoon, Kauniaisten, Vantaan ja Helsingin taloudenhoidon periaatteet perustuvat kuitenkin hyvin erilaisiin lähtökohtiin, ja osittain tästäkin syystä on tiedossa, etteivät ne ole halukkaita liittymään Helsinkiin.

(16) Yhdistymissopimus ei ole hyväksyttävissä.

(17) Kaupunginvaltuusto toteaa lisäksi, että  tietojen puutteellisuuden ja vailla tosiasioihin perustuvia vaihtoehtovertailuja ei ole edellytyksiä järjestää Suur-Helsinkiä koskevaa kunnallista kansanäänestystä. Päinvastoin, se osoittaisi demokratian halveksuntaa. Kaupunkilaisten pitäisi ottaa kantaa kysymykseen, josta heille ei ole annettu riittävästi tietoa.

Yksinäisyyden monet kasvot

Yksinäisyys on puheenaiheena nykyään sekä salonkikelpoinen että sen myötä hieman hymistelevä teema. Yksinäisyyden rajuimmat kasvot jätetään kaikesta huolimatta edelleen mieluummin piiloon.

Helsingissä yli puolet ruokakunnista on yhden hengen talouksia. Puhutaan yksinasujista, jotka eivät välttämättä ole yksinäisiä vaan nauttivat vapaudestaan ja riippumattomuudestaan. Toisaalta meitä murehduttavat vanhukset, jotka asuvat yksin eivätkä kohtaa päivittäin muita kuin pikaisesti käväisevän kotiavustajan.

Television uusi Kioski-ohjelma nosti esille kysymyksen, miten selviävät yksinäiset nuoret, joilla ei ole paikkaa asua. Harvemmin puhumme metsien miehistä ja naisista, asunnottomista vaeltajista, joille ei löydy kotia. Yksinäisyys on haaste myös politiikalle.

Ei ole yhtä ainoaa yksinäisyyttä. Viisas lääkäri ja psykiatri Ilkka Taipale on luetellut viisi yksinäisyyden lajia: siviilisäädyn mukainen tai fyysinen yksinäisyys, ystävättömyys, yksinäisyyden tunne ja kosminen yksinäisyys.

Siviilisääty määrittelee, onko ihminen parisuhteessa vai naimaton. Kauhtuneeseen vanhaanpoikaan tai –piikaan viittaavan ilmauksen korvasi sinkkuus, joka sisältää häivähdyksen turmeltuneisuutta ja toiveajattelua villistä yöelämästä.

Siviilisääty ei kerro mitään fyysisestä yksinäisyydestä, liittyi se sitten parisuhteeseen, sairauteen, vanhuuteen tai erakkoelämään. Fyysiseen yksinäisyyteen on vain yksi lääke: ihon kosketus.

Hämmästyttävän moni, jopa joka neljäs sanoo, ettei hänellä ole yhtään ystävää. Ei ole ketään, kenen kanssa jakaa ilo tai suru, ei ketään luotettua, jolle purkaa sydäntään. Woody Allen kuvaa filmeissään lempeällä ironialla newyorkilaista ylempää keskiluokkaa, jossa jokaisella on oma psykiatri. ”My shrink”, oma kallonkutistaja on se puuttuva kuuntelija, jonka voi ostaa rahalla.

Yksinäisyyden tunne on tuskin kenellekään tuntematon. Sitä ei välttämättä koe vieraassa kaupungissa outojen ihmisten keskellä eikä yksinäisellä kävelyllä metsässä, mutta se saattaa yllättää keskellä tuttua ystäväjoukkoa. Ihmisen valtaa tunne vieraudesta, ettei kuulu siihen hetkeen eikä paikkaan.

Kosminen yksinäisyys pakenee kuvauksia. Ehkä se on erityisesti nuoren ihmisen elämäntuskaa, kokemus rakkauden täydellisestä puuttumisesta ja eristyneisyydestä. Runoilija V.A. Koskenniemen sanoin ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.”

Ihmiset muuttavat maaseudulta kaupunkeihin ollakseen lähellä toisia ihmisiä. Samalla he muuttavat liian tutuiksi ja ahtaiksi tulleista ympyröistä urbaaniin elämäntapaan, jossa ei tarvitse tervehtiä vastaantulijaa vaan saa olla yksin. Yksinäisyys on myös turvallinen verho, jonka taakse voi piiloutua.

Kilpailukykyä kaikille!

Rooma, Havanna, Reykjavik, Wien, Seattle, Melbourne, Istanbul, Addis Abeba, Vancouver, Portland ja Taipei, tässä järjestyksessä. Mistä tässä mahtaa olla kysymys? Ne ovat kahvinjuonnin ystäville parhaat kaupungit maailmassa! Eipä silti, Wien, Melbourne ja Vancouver esiintyvät usein eri listojen kärjessä samoin kuin Barcelona, pohjoismaiset pääkaupungit ja muutama muu.

Kaupunkivertailujen laadinnasta on muodostunut oma konsulttiteollisuuden alansa. Riippuu mittauksen maksajasta, mitä arviointikriteerejä käytetään ja miten niitä painotetaan. Jo riittävien tietojen saaminen eri puolilta maailmaa on lähes mahdotonta. – Oslossa kummasteltiin, miksi siellä näytti pohjoismaisessa vertailussa olevan poikkeuksellisen vähän viheralueita. Syyksi paljastui, että Oslossa on kyllä runsaasti metsää, mutta konsultti oli ottanut huomioon vain puistoksi nimetyt alueet.

Oletteko viime vuosina kuulleet montakaan puheenvuoroa, jossa kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamista ei olisi nimetty tärkeimmäksi tavoitteeksi? Kaikkien on kisattava keskenään: tuotteiden, yritysten, maakuntien, maiden ja maanosien, siis kaupunkienkin.

Millainen kaupunki on globaali voittaja? Välähtääkö mielikuvissa auringossa kimaltavia pilvenpiirtäjiä, satumaisia näyteikkunoita, liikenteen ääniä, ohi kiirehtiviä ihmisiä, ilmaa sakeana menestyksen makeaa tuoksua?

Harva osaa määritellä, mitä kaupungin tai alueen kilpailukyky on. Selkeimmin sen on muotoillut The Economist –lehden tutkimusyksikkö: ”käytännössä osoitettu kyky houkutella pääomia, liiketoimintaa, osaajia ja vierailijoita” (EIU 2012).

Ongelma on siinä, että kilpailukyvyn käsite – kuten moni ajatusmalli nykyään – on lainattu yritysmaailmasta. Kunnon vertailu on mahdollista vain, jos sekä yritys A että yritys B valmistavat samaa tuotetta vertailukelpoisissa oloissa ja A tekee sen tehokkaammin kuin B. Kaupunkien vahvuus on kuitenkin niiden erilaisuudessa. Ne voivat kilpailla keskenään vain tarkkaan rajaamallaan saralla, jolla ne haluavat olla ylivertaisia – vaikka kahvinjuojien suosiosta.

Koska matkailua sanotaan maailman suurimmaksi vientiteollisuudeksi, jokaikinen kaupunki haluaa olla houkutteleva kohde. Turisteille ja kiinteistösijoittajille suunnattu ’brändäys’ perustuukin ajatukseen, että kaupunki on tuote, jota myydään.   

Frankfurt on imagoltaan eurooppalainen finanssikeskus, Rotterdam satamakaupunki, Pariisi siltojen ja rakkauden kaupunki. Kauppakeskus Iso Omena on varastanut New Yorkin tavaramerkin. Kestävät kaupunkibrändit syntyvät vain työstä ja perinteistä, niitä ei voi pihistää, ostaa eikä liimata päälle.

Yrityksille kilpailukykyisen sijaintipaikan löytäminen on riskien hallintaa. Kaupunkien strategioissa puhutaankin ”suotuisan toimintaympäristön luomisesta yritystoiminnalle”, minkä itse kukin tulkitsee tavallaan. Yksille se tarkoittaa halpaa työvoimaa, alhaista verotusta ja hampaatonta sääntelyä, jonka voi ohittaa korruptiolla.

Toisia kiinnostavat enemmän turvallinen elinympäristö, sosiaalinen tasa-arvo, korkeatasoinen terveydenhoito, hyvät koulut, monipuolinen asuntokanta, juomakelpoinen vesi, puhdas energia, luotettava tietoverkko, toimivat liikenneyhteydet ja hallinnon lahjomattomuus.

Samat asiat ovat tärkeitä myös asukkaille. Haluan uskoa, että siinä on kaupunkien todellisen kilpailukyvyn salaisuus. Jos kaupungit alistavat kehittämisensä palvelemaan yksittäisten sijoittajien sanelemia ehtoja, ne myyvät itsensä ei eniten vaan vähiten tarjoavalle.

(Demokraatti-lehdessä 23.1.2015)

METROPOLIA EI KANNATA JÄÄDYTTÄÄ KALKKIVIIVOILLA!

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin totesi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Ratkaisua on etsitty vuosikymmeniä ja samaan aikaan pääkaupunkiseutu on kasvanut yhä laajemmalle alueelle. Viimein on saatu aikaan lakiesitys metropolihallinnosta, jota Helsingin kaupunginhallituksen enemmistö on päättänyt tukea ja jonka maan hallitus on sopinut vievänsä eduskuntaan. Mutta ei. Nyt pääkaupunkiseudun kehittämisen jarrumiesten joukkoon on liittynyt hallituspuolue kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistö.

Männistö vetoaa kansanäänestykseen, joka järjestettäisiin metropolikaupungista. Kyseessä on joulukuun alussa julkistettu kuntajakoselvittäjien ehdotus, että metropolialueen viisi kuntaa yhdistettäisiin uudeksi metropolikaupungiksi. Mukana olisivat Helsinki, Espoo, Kauniainen, Sipoo ja Vantaa. Lisäksi metropolikaupunkiin liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa.

Männistö tietää vallan hyvin, mikä olisi lopputulos. Helsinkiläisten vastaus olisi todennäköisesti kyllä, espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei, vantaalaisista ei tiedä. Mutta alueen yhteiselle suunnittelulle ja avoimelle päätöksenteolle saataisiin taas stoppi. Sote-ratkaisun sotkeminen metropoliin on pelkkää hämäystä. Nytkin sairaanhoitopiirillä on omat päätöksentekoelimensä.

Metropolihallinnon torjumiseksi sanotaan, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ei pidä, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa kuten nytkin: kunnat ja metropolin, joka korvaisi maakunnan. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä. Näitä sadantuhannen asukkaan kaupunginosavaltuustoja olisi nykyisen Helsingin alueella ehkä viisi.

Oleellisimpia eroja näiden kahden ratkaisun välillä on, että metropolihallinto käsittäisi 14 kuntaa eli maantieteellisesti laajemman alueen kuin metropolikaupunki. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto korvaisi maakunnan roolin, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ehkä ei.

Yksi asia on selvä. Pääkaupungin nopeasti kasvavalla vaikutusalueella ei kuntien vapaaehtoinen ja sattumanvarainen yhteistyö enää riitä. Seutu on kansainvälisesti verrattuna joka tapauksessa vain taskukokoinen metropoli. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä omia etujaan vahtivien kuntien rajat ylittävä kartta. On pakko voida tehdä sitovia päätöksiä. Hurskaat toivomukset eivät johda toteutukseen.

Kaarin Taipale, Helsingin kaupunginhallituksen jäsen (sd)
Ville Jalovaara, valtuustoryhmän varapuheenjohtaja (sd)

KOHTI RESURSSIVIISASTA METROPOLIA

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin sanoi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Pari viikkoa sitten kuntajakoselvittäjät esittivät viiden kunnan: Espoon, Helsingin, Kauniaisten, Sipoon ja Vantaan yhdistymistä metropolikaupungiksi, johon liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa. Jos asiasta järjestettäisiin kunnallinen kansanäänestys, helsinkiläisten vastaus olisi kenties kyllä, vantaalaisten ehkä, mutta espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei. Vieläkään ei tahdo löytyä yhteisesti hyväksyttyä ratkaisua, vaikka sitä on etsitty jo vuosikymmeniä.

Nyt odotellaan, ehtiikö eduskunta käsitellä lähes yhtä ristiriitaisen lakiesityksen metropolihallinnosta. Metropolit eivät lopu tähän, Uudenmaan liittokin nimittää itseään metropolimaakunnaksi. Metropolikaupunki ja –hallinto ovat hyvin erilaisia ratkaisumalleja. Joidenkin mielestä ne ovat keskenään vaihtoehtoja, toisten mielestä ei, kolmansien mielestä maakuntaliitto riittää.

Yksi asia on selvä. Päätöksenteko nopeasti kasvavalla veturialueella on hajallaan. Helsingin seudun liikenne HSL-kuntayhtymässä on seitsemän kuntaa, Helsingin seudun ympäristöpalvelut HSY:ssä neljä, kun taas maankäyttöä, asumista ja liikennettä koordinoi 14 kuntaa. Lisäksi on liuta muita neuvottelukuntia ja yhteistyöporukoita. Uudenmaan liitto kattaa Hangosta Lapinjärvelle 26 kuntaa, jota ei parhaalla tahdollaankaan voi kutsua metropolialueeksi. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUSissa on 24 jäsenkuntaa. Tuleva eteläinen sote-alue on vielä laajempi, ellei vaalien jälkeinen hallitus vie sote-tilaajatehtäviä valtakunnantasolle KELAan, sote-ministeriöön tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen.

Metropolihallinnon torjumiseksi on sanottu, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ontuu, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa: 14 kuntaa ja niiden muodostaman metropolihallinnon, joka voisi koota muita palasia yhteen. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 noin sadantuhannen asukkaan ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.

Metropolihallinto käsittäisi metropolikaupunkia laajemman, nykyistä työssäkäyntialuetta vastaavan alueen. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto hoitaisi alueellaan maakunnan tehtävät, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ei – ainakaan vielä.

Helsingin seutua on EU:n vertailuissa pidetty varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä kartta, joka ylittää kapeita etuja vahtivien kuntien rajat.

Sitran Jukka Noponen puhuu ”alueellisesta resurssiviisaudesta”.  Kyse on myös siitä, että tieto paikallisista voimavaroista – olivat ne sitten luonnonvaroja, infrastruktuuria tai ihmisten osaamista – on saatava esille, jotta niitä osataan käyttää ja kehittää viisaasti. Täytyy voida tehdä sitovia päätöksiä, hurskaat toivomukset eivät riitä. Kyse ei ole ’hallinnosta’ vaan valistuneen ja demokraattisen päätöksenteon edellytyksistä.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä 12.12.2014)

VAPAUS!

Vapaus – mikä ihana sana!

Liberté, Égalité, Fraternité – vapaus, veljeys ja tasa-arvo lain edessä olivat suuren vallankumouksen (1789) tavoitteet, joista vuosisata myöhemmin tuli Ranskan tasavallan tunnuslause. Jo Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa (1776) oli todettu, että ”kaikki ihmiset ovat syntyneet vapaiksi ja tasa-arvoisiksi” ja kansalaisille oli taattu uskonnonvapaus, sananvapaus ja omaisuudensuoja. Etelävaltioiden orjat vapautettiin kuitenkin vasta sisällissodan jälkeen 1865.

Tarinan mukaan vastavalittu brittipääministeri Margaret Thatcher paukutti konservatiivipuolueen kokouksessa pöytää Friedrich von Hayekin kirjalla Constitution of Liberty (1960, vapaasti suomennettuna Vapauden perusteet) ja julisti, että siihen puolue uskoo. Keynesiläisyyttä ja valtion vahvaa roolia vastustaneesta von Hayekistä tuli uusliberalismin oppi-isä.

’Vapaus’ on 1970-luvun vaiheilla valtavirtaistuneen uusliberalismin perussanastoa. Aatteen tavoitteena on raivata edellytyksiä yrittämisen vapaudelle, esimerkiksi vapaat markkinat ja vapaakauppa. Asiaan kuuluu, että vaaditaan verojen alentamista ja ammattiyhdistysliikkeen vallan rajoittamista.

Brittiläisen yhteiskuntateoreetikon David Harveyn mukaan uusliberalismin keinovalikoimaan kuuluvat myös ”yksityistäminen, säätelyn purkaminen ja kilpailu, joiden väitetään vähentävän byrokratiaa, lisäävän tehokkuutta ja tuottavuutta, parantavan laatua ja alentavan kustannuksia yhtäältä tuotteiden halventuneina hintoina, toisaalta keventyneenä verorasituksena.” – Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole uutta luovaa ajattelua, kun kauppakamarien mustapukuiset miehet myös sote-uudistusta koskevassa keskustelussa hokevat sanaa ’valinnanvapaus’. Sen kylkiäisenä he markkinoivat Ruotsissa kalliiksi osoittautunutta Raha seuraa asiakasta –mallia, jossa ’asiakas’ valitsee ’palvelutuottajan’ joko julkiselta, yksityiseltä tai kolmannelta sektorilta. Asiakas seuraa rahaa. Pappa betalar.

Yksityisten yritysten kilpailukriteereinä pidetään palvelun laatua ja tehokkuutta, joita ’asiakkaan’ pitäisi vertailla. Mutta missä se valinnan vapaus on? Miten esimerkiksi yksittäinen potilas lääkäriä valitessaan vertailisi ’laatua’, kun jopa lääkärien on vaikea arvioida kollegoidensa osaamista? Eikö sosiaali- ja terveydenhuollossa ole tärkeintä, että ihminen saa parasta mahdollista hoitoa eikä se, miten hienosti odotushuone on kalustettu – ulkoisia laatutekijöitä väheksymättä.

’Valinnanvapaus’ on puhdasverinen Troijan hevonen. Sen ainoa tavoite on, että avoimella päätöksenteolla ohjattu julkinen sektori muuttuu hiljaiseksi yövartijaksi ja liikesalaisuuksiin verhoutuvat markkinat hoitavat kaiken.

Demareille esitetyt yrittäjävihamielisyys –syytökset on helppo torjua. On selvää, että hyvinvointivaltion ylläpitäminen edellyttää vakaata veropohjaa: palkkoja ja veroja maksavia yrityksiä ja veronsa maksavia palkansaajia. Eniten työllistävien pienyritysten on oltava demarien erityissuojeluksessa.

Vapaus edellyttää yhdessä sovittuja pelisääntöjä, jotka pitää laatia kaikkein heikoimpien, ei vahvimpien ehdoilla. Vapauskäsityksemme ei sisällä vapautta piilottaa verovaroilla kustannetuista palveluista kerätyt voitot veroparatiiseihin.

’Vapaus’ koskettaa ihmisenä olemisen ydintä. Valinnan vapaus kuulostaa kulutusyhteiskunnan asiakkaan unelmalta. Kokoomuksen mainostoimisto on kaapannut duunarin rukkaset, työväen presidentin, toivon ja korvat. Vapautta eivät vie.

Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 14.11.2014

ETTÄ PITÄISKÖ TAIDETTAKIN TUKEA?

Suomen kulttuurirahaston järjestämällä Kulttuurinpuolustuskurssilla muuan suosittu miesnäyttelijä aloitti puheenvuoronsa siteeraamalla Winston Churchilliä. Jotta sodankäyntiin liikenisi enemmän puntia, pääministerille ehdotettiin, että taidemäärärahoja pitäisi leikata. Churchillin kerrotaan vastanneen tokaisemalla, että minkä puolesta sitten olisi tarkoitus taistella.   

Sir Winstonin kanssa käyty keskustelu ei ehkä mennyt sanatarkasti näin, mutta tarina on jäänyt elämään, koska se kiteyttää kysymyksen taiteen ja kulttuurin asemasta yhteiskunnassa.

Kulttuurirahasto oli kirjannut osallistujille ennakkoon joukon vaikeita kysymyksiä. Mitkä tahot ovat vastuussa taiteen rahoituksesta, millaisia rooleja niillä on? Kenelle rahoituspäätösten tekeminen kuuluu: poliitikoille, yleisölle, asiantuntijoille vai taiteilijoille itselleen? Montako teatteria ja orkesteria Suomessa tarvitaan? Miten, miksi ja millä keinoin rahoitusta tulisi kohdentaa toisin taiteilijoiden, taidelaitosten ja taiteenalojen välillä?

Usein sanotaan, ettei pidä investoida seiniin vaan sisältöön. Kuulostaahan se fiksulta, mutta heittoa ei ajatella loppuun asti. Taide, aivan kuten talouskin tarvitsee tilansa. Tämä ei tarkoita, että pitäisi jatkuvasti pystyttää uusia korkkiruuvin näköisiä taloja. Esimerkiksi monet maailman hienoimmista taidemuseoista on sijoitettu olemassa olevien seinien sisälle, vanhoille rautatieasemille tai entisiin teollisuusrakennuksiin. Taide elää myös ulkotilassa, kaduilla, toreilla ja puistoissa, jopa moottoriteiden varsilla.

Taidekin tarvitsee pysyvät instituutionsa: koulutuksen, orkesterit, teatterit, museot, kirjastot. Taidelaitoksista taas on tapana sanoa, etteivät ne uudistu vaan estävät uusien tekijöiden ja taidemuotojen esiintulon. On totta, että uusi taide syntyy aina marginaalissa, mutta kaikki uusikin rakentuu vuosisatojen ja –tuhansien aikana syntyneelle traditiolle, sitä kommentoimaan, murskaamaan tai täydentämään.

Voisiko seinien ja sisällön rahoituksen eriyttää? Itse innostuin ajatuksesta, että julkisen sektorin vastuulla olisi pitää yllä taiteen ’infrastruktuuria’ – rakennuksia ja perusinstituutioita –, kun taas säätiöt ja yksityiset tukisivat erityisesti valtavirran ulkopuolelta nousevaa sisältöä. Samalla infrastruktuuri pitäisi avata eri toimijoiden käyttöön heidän rahoituslähteestään riippumatta. Otin vertauskohdaksi yhteiset sähkön tai teleliikenteen jakeluverkostot, joita eri tuottajat käyttävät.

Siitäkin keskusteltiin, miten taiteen rahoituksen tarve perustellaan, oheisvaikutuksilla vai itseisarvolla. Perustuslaki takaa kansalaisille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Meidät on totutettu ajattelemaan, että talous määrittää kaiken, sivistys hoituu koulutuksella ja sosiaaliset oikeudet ovat pelkkä rahareikä. Onko taiteella tai kulttuurilla mitään arvoa, ellei se synnytä epäsuoria rahavirtoja?

Aleksis Salusjärvi totesi radiokolumnissaan, että taiteen on korvannut ’luovuus’ ja ’innovaatio’, jonka ainoa olemassaolon oikeutus on sen tuottama taloudellinen lisäarvo. Silloin taide kuihtuu markkinaehtoiseksi ajanvietteeksi, joka menettää yhteiskuntakriittisen olemuksensa. Viihde auttaa unohtamaan, taide ymmärtämään.

Kulttuurinpuolustuskurssin porukan hiljensi mukana olleen kansanedustajan loppupuheenvuoro. Hän muistutti lippalakkipäisistä metsien miehistä, joiden lauantai-iltaan kuuluu hetki raha-automaattiyhdistyksen peliautomaatilla paikallisen bensa-aseman baarissa. ”Ne miehet keräävät kolehtia taiteelle. Kyllä he tietävät, etteivät he pajatsossa voita.”  

(Tarkennuksena on lisättävä, että valtion budjetin ulkopuolelta kulttuuria ei rahoita RAY vaan Veikkaus.)

Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 17.10.2014

VIEKÖ NE MUN TERVEYSKESKUKSEN? ELI: SOTE-PALVELUVERKKOUUDISTUS TULEE!

Viekö ne meiltä nyt kaikki terveysasemat ja juoksuttaa ympäri kaupunkia? Kun kerran sanomalehdessäkin luki, että nykyisten 25 terveyskeskuksen tilalle tulee vain kuusi? – Ehkä ei kuitenkaan ihan näin.

Luvut ja virkamieskieliset nimet hämäävät. Virkamiesten alustavissa suunnitelmissa on, että vuoteen 2030 - siis vasta 2030! -  mennessä Helsingissä olisi kuusi (6) terveys- ja hyvinvointikeskusta, viisi (5) perhekeskusta, joissa lapsiperheiden asioita hoidetaan saman katon alla sekä neljätoista (14) monipuolista palvelukeskusta, joissa huolehditaan ikäihmisistä, monisairaista ja muistisairaista. Lisäksi kaupungilla on kaksi päivystyssairaalaa. - 

Palvelukeskusten kokonaismäärä 25 pysyy siis ennallaan, mutta ne sekä erikoistuvat että monipuolistuvat. Terveydenhoidon lisäksi keskuksiin tulee myös sosiaalipalveluita, jotka ovat aikaisemmin olleet hajallaan lukuisissa pikku yksiköissä. Tämä on valtakunnallisen sote-lakiuudistuksenkin idea, on sekä SO että TE. Helsingissä terveys- ja sosiaalivirastot on jo hallinnollisesti yhdistetty, nyt sovitetaan käytännön toimintoja yhteen. Ei ihan pieni urakka.

”Tulit juuri oikeaan paikkaan. Miten voin auttaa?” Tämä on virkamiesten esityksen motto. Potilaalla tai perheellä saattaa olla yhtä aikaa useita erilaisia pulmia, joiden ratkomiseen tarvitaan eri ammattilaisten apua. Kaupunkilaisia ei haluta pompotella paikasta toiseen, vaan ratkaisuja etsitään yhteisvoimin yhdessä paikassa.

Palveluiden kirjo on laaja: perinteisen sairaanhoidon lisäksi psykiatriaa, päihdepalveluita, omaishoitoa, neuvoloita, hammashoitoa, laboratorioita, erilaisia terapioita, välinehuoltoa, päivätoimintaa, kuntoutusta, palveluasumista, kotihoitoa, lastensuojelua, perhetyötä, nuorten palveluita, sosiaalityötä, maahanmuuttajapalveluita, vammaispalveluita, työkykyselvityksiä, …

Ydinkeskustaan suunniteltava suuri ’terveys- ja hyvinvointikeskus’ tulee taatusti olemaan helposti saavutettavassa paikassa, tuli mistä päin vain. Tarkkaa sijaintia ei vielä tiedetä, mutta tiloja etsitään Kampin metroaseman läheltä. Toinen terveys- ja hyvinvointikeskus olisi mahdollisesti Laakson sairaala-alueella. Ikäihmisten ’monipuolisia palvelukeskuksia’ kantakaupunkiin kaavaillaan jopa kolmea, Kamppiin, Kivelään tai Mariaan ja Töölöön. 

Jotkut palvelut voivat tulla asukkaan luokse, esimerkiksi lasten määräaikaiset terveystarkastukset voidaan tehdä päiväkodissa. Kotikäynnit ja verkossa ympäri vuorokauden toimiva tuki sisältyvät vaihtoehtoihin. Iltavastaanottoja on helpompi järjestää, jos samassa paikassa on useampia lääkäreitä.

Totta puhuen, edessä oleva julkinen keskustelu tästä isosta asiasta pelottaa. Moni kaupunkilainen saattaa näet tulkita, että juuri häneltä viedään jotakin pois. Kuivan koukeroinen kieli ei liioin helpota ymmärtämään pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia kaavailuja.

Konkreettiset muutokset tapahtuvat vasta vuosien mittaan, ensimmäisenä valmistuu Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskus vuonna 2018.

Nyt lokakuussa 2014 sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, miten virkamiesten hahmottelemia periaatteita viedään eteenpäin. Kehittämisen periaatteet on kerrankin suunniteltu oman henkilökunnan voimin ja omiin kokemuksiin perustuen, niitä ei ole vain tilattu valmiina kaikkitietävältä ulkopuoliselta  konsultilta. Nostan tälle hattua ja luotan siihen, että suunnitelmilla haetaan nykyistä toimivampaa yhden luukun vaihtoehtoa. 

Ennen kuin nousen barrikadille uudistusta vastustamaan, odotan tarkentuvia tietoja.

Vuoteen 2030 on muuten vielä 15 vuotta. Silloin Helsingissä ennustetaan olevan 700 000 asukasta, joista yli 65-vuotiaita lähes 150 000.    

EPÄPÄTEVÄ VAI SOPIMATON?

”Poliittiset virkanimitykset ovat vanhanaikaista, 70- ja 80-lukujen politiikkaa”, totesi pääministeri Stubb keskiviikkona MTV-uutisten mukaan.

Poliittiset virkanimitykset ovat ikuisuuskysymys. Kerrasta toiseen esitetään samat kysymykset ja kuullaan samat perustelut. Vakuutetaan, ettei kyseessä ole poliittinen valinta, vaikka sokea Reettakin näkee, että on se. Toistetaan samat tekopyhät julistukset, että juuri meidän puolueemme ei sellaiseen sorru vaan nuo muut. Tiedotusvälineet herkuttelevat skandaaleilla, joilla murennetaan luottamusta poliittiseen päätöksentekoon.

Ihminen voi tietenkin olla yhtä aikaa sekä poliittisesti sitoutunut että ammattitaitoinen, vaikka puolueen teltalle poikkeavaa kaupunkilaista on siitä vaikea vakuuttaa. Kiusallisempaa on puolustaa hurskastelua, että valinta on kohdistunut pätevimpään, jos on selvää, että osaajat on ohitettu ja paikalle nostettu uskollinen sotamies. Silloin tehdään hallaa paitsi päättäjien uskottavuudelle, myös kyseiselle työpaikalle. Se saa tomppelin päällikön, joka tuhoaa organisaation kehittymismahdollisuudet vuosikausiksi.

Jos minulta entisenä virkamiehenä olisi kysytty, olisin neuvonut kutsumaan Laura Rädyn lyhyen ministerikauden aikaiseksi sijaiseksi jonkun sote-viraston monissa liemissä keitetyistä johtajista. Vasta huhtikuun 2015 eduskuntavaalien jälkeen tiedetään, palaako Räty takaisin vai pannaanko virka avoimeen hakuun pätevyysvaatimuksineen. Silloin on mahdollista saada vakavasti otettavia hakemuksia ja päästä vertailemaan sekä hakijoiden poliittista painoa että ammatillista osaamista ja johtamistaitoa.

On selvää, että kaupunginjohtajat saavat tuolinsa poliittisten läänitysten perusteella kuntavaalien tuloksen perusteella, Helsingissä nykyään seitsemän vuoden määräajaksi. Heiltä kuitenkin odotetaan myös ammatillista osaamista. On sitten toinen juttu, että monen kaupunginjohtajan on vaikea nähdä itsensä virkamiehenä, joka hän meidän systeemissämme kuitenkin on.

Suomen erikoislaatuisessa järjestelmässä kaupunginjohtajat ovat kyllä poliittisia, mutta eivät kuitenkaan varsinaisia poliittisia päättäjiä vaan esittelijöitä. Kansainvälisen pormestarimallin ystävät pitävätkin parempana mallia, jossa johtajisto pannaan uusiksi aina kuntavaalien jälkeen ja ylin johto näyttää poliittiselta, on poliittista, valitaan poliittisesti ja toimii poliittisesti. Ammatillinen vastuu siirtyy virkamiehille.

Ylempien viranhaltijoiden valinnassa liikutaan nelikentässä poliittinen/sitoutumaton ja ammatillisesti pätevä/ammattitaidoton, eli vailla asianmukaista koulutusta ja riittävää työ- ja johtamiskokemusta. Media noteeraa huippunimitykset, mutta sama käytäntö koskee tietysti myös julkisuuden varjoon jäävää järjestömaailmaa, työryhmiä ja projekteja.

Jos valitsijoilla on poliittiset silmälasit, ei pidä kuvitella, ettei niitä käytettäisi valinnoissa. Yhtä sinisilmäistä on uskoa, että ammatti-ihmiset olisivat poliittisia neutreja vailla arvoja ja maailmankatsomusta. Mutta ellei päättäjillä ole halua ja kykyä erottaa oikeaa ammattiosaamista pyrkyryydestä, he ovat moraalittomia hölmöjä, jotka tuottavat yhteiskunnalle suunnatonta vahinkoa.

”Tämä ei näyttänyt hyvältä, joten tällainen korjausliike oli tehtävä”, sanoi pääministeri. Sorry, ei kyse ole vain siitä, miltä asia näyttää, vaan siitä, mitä se on.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 5.9.2014)