Helsinki - metropolialue - maakuntauudistus

Periaatepäätös Helsingin kaupungin lausunnosta sosiaali- ja terveysministeriölle ja valtiovarainministeriölle hallituksen linjauksista itsehallintoaluejaon perusteiksi ja sote-uudistuksen askelmerkeiksi - 9/Kj Helsingin kaupunginvaltuusto 3,2,2016 

SOSIALIDEMOKRAATTIEN RYHMÄPUHEENVUORO – Kaarin Taipale

 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

SoTe-maakuntauudistukseen on loputtomasti näkökulmia. Nostan esiin kaksi. Molemmat liittyvät jatkovalmisteluun: ensiksi, miten kaupunkien ääni saadaan kuulumaan lakia kirjoitettaessa, ja toiseksi, miten me itse näemme Helsingin roolin uudessa maakunnassa. – Puhun nyt erityisesti aluehallinnosta, valtuutettu Anttila tarkentaa myöhemmin sote-kysymyksiin.

Tässä vaiheessa So-Te-maakuntamallista ei tiedetä juuri muuta kuin itsehallintoalueiden lukumäärä, ja siitäkin kiistellään. Avoimia kysymyksiä on tuskallisen monia: Ovatko maakuntavaalit nyt sitten syksyllä 2017, milloin maakunnat saavat verotusoikeuden, miten pitkä tulee ylimenovaiheesta, miten se hoidetaan, jääkö Uusimaa muiden maksumieheksi, miten käy So-Te-kiinteistöjen, kuka jää kenen palvelukseen, mitä valinnanvapaus oikeasti tarkoittaa, montako Carunaa maakuntaan mahtuu, ja niin edelleen.

Julkisuus oikoo mutkia ja puhuu ”terveysuudistuksesta”, vaikka kyse on paljosta muustakin. Alkuperäinen kysymys oli, miten sovitetaan yhteen ihmisiä lähellä olevat pienimittakaavaiset sosiaalipalvelut, perusterveydenhoito ja suuruuden ekonomiasta hyötyvä erikoissairaanhoito. Tavoite on yhä sama: ettei kenenkään tarvitsisi juosta paikasta toiseen vaan saisi heti otteen saumattoman hoitoketjun päästä.

Mutta Sipilän hallitus päätti panna samaan ruotuun myös hajanaisen aluehallinnon. Maakuntaliiton laskelmien mukaan Uudellamaalla tämä tarkoittaa 75 000 työntekijän organisaation pystyttämistä.

Aluehallinnon välttämättömyys

Helsinki näyttää erilaiselta riippuen siitä, katsooko sitä lentokoneen ikkunasta, Tornin baarin terassilta tai kadun tasolta. Lumi on luotava kadulta tässä ja nyt, bussien aikatauluja voidaan muuttaa puolivuosittain, mutta Jokeri-rataa suunnitellaan vuosikausia. Eri asioilla on eri mittakaava, eri aikajänne ja eri foorumit, joilla niitä suunnitellaan ja niistä päätetään. 

On helppo kauhistella ”hallintohimmeleitä”. On kuitenkin pelkkää populismia väittää, ettei aluehallintoa tarvittaisi, ettei sitä pitäisi uudistaa tai ettei asioista pitäisi päättää demokraattisesti. Nyt tehdään valintoja siitä, mistä asioista milläkin tasolla päätetään ja kuka päättää. Maksumiehiäkin tulee vielä ikävä.

Mutta onko SoTe-maakuntauudistus aluepolitiikkaa, kuntapolitiikkaa, kaupunkipolitiikkaa – vai valtionhallintoa? Vai onko 2000-luvun aluepolitiikka nimenomaan metropolialueiden aluepolitiikkaa?

Helsingin viesti hallitukselle

Nyt ei olla enää vanhassa Suomi-filmissä, jossa vastaniitetty heinäpelto tuoksuu auringossa ja kaupungissa eletään paheellista elämää sateen kiiltäessä mustalla asfaltilla.

Helsingin tuska on olla Suomen ainut kaupunkien kaupunki, rakastettu ja vihattu, vähän ylimielinen pääkaupunki, jonka seuraa naapuritkin joskus vieroksuvat. Mitä enemmän Helsinki korostaa erikoislaatuaan, sitä helpommin syntyy mielikuva vastakkainasettelusta Helsinki – muu Suomi, Helsinki – Uusimaa, Helsinki – Espoo, Helsinki – Vantaa.

Helsinki on tietenkin aivan oikeassa kuvatessaan pääkaupunkiseudun poikkeuksellisuutta valtakunnan mitassa, oli sitten kyseessä kansantalouden vetovastuu, väestön määrä, väestön kasvu, resurssien ylivoimaisuus, haasteiden suuruus tai kansainvälisyys. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen maakunta ja kaupunki näkee itsensä toisenlaisena kuin ne muut. Tampere on urbaani eurooppalainen kasvukeskus, Lappeenranta on rajakaupunki, Rovaniemen joulupukkikin kilpailee kansainvälisessä turismiteollisuudessa. Ei ole enää paikallista, joka ei olisi globaalia, eikä maaseutua ilman kasvavia keskuskaupunkeja.

Miten kaupunkiseutujen asema otetaan lainsäädännössä huomioon? Nyt puhutaan vuosisadan ehkä suurimmasta hallintouudistuksesta. Siksi on välttämätöntä, että kaupungeilla on lain jatkovalmistelussa vahva edustus ja että eduskunnassa parlamentaariset työryhmät korvaavat nykyiset hampaattomat ”seurantaryhmät”.

Entä metropolialue?

Jotta meillä on rakentavaa annettavaa lakivalmisteluun, pitää olla yhteinen käsitys siitä, millainen maakuntahallinto tukee Helsingin alueen kestävää kasvua parhaiten. Pitää varmistaa, ettei valtakunnan veturi hyydy Hangosta Lapinjärvelle ulottuvan Uudenmaan raiteille.

 

Sosialidemokraattien viime hallituskaudella ajama metropolihallinto kaatui loppumetreillä. Hallituskumppanin perustelu oli, että metropolihallinnolla ei olisi riittävästi tehtäviä vaan mukaan tarvittaisiin sotea. Nyt sitä saa. Metropolihallinto meni, mutta metropolin ongelmat jäivät. Maakunnaksi metropolialue ei taivu.

 

On turha pohtia, montako kuntaa metropolialue kattaa. Sen karttaa voi piirtää toteutuneen yhteistyön kautta: HSY, HSL; Espoon metro ja Jokeri-hanke; Vantaan kehärata, koko alueelle yhteinen Pisara, MAL-sopimukset valtion kanssa. Mutta yhteistyöteemojen lista jatkuu: kotouttaminen, asuntopolitiikka, yhteinen yleiskaava, …

Kysymys ei enää ole, mitä tehtäviä jää metropolihallinnolle vaan mitä jää kaupungeille. Selvitysmies Tarastin raportti on kuitenkin rauhoittavaa luettavaa, kyllä tehtävää jää: esimerkiksi koko ketju tonttipolitiikasta asemakaavoitukseen ja rakennusvalvontaan, asuntotuotanto, koulut, kulttuuri, kadut, puistot, ympäristö, terveyden edistäminen...  

Jatkovalmistelu

Nyt annettava lausunto on ehkä kärpäsen surinaa hallituksen korvissa, mutta tänään käytävä keskustelu on tärkeä, jotta meille päättäjille alkaa hahmottua yhteinen kuva edessä olevista muutoksista. Millainen on pääkaupunkiseudun, metropolialueen ja kansakunnan näkökulmasta paras Uudenmaan maakunta? Mikä on Helsingin rooli sen sisällä?

 

Pystyykö Helsinki rakentamaan metropolialueella sellaisen luottamuksen ilmapiirin, että maakunnan sisällä päästään tiiviimpään yhteistyöhön – itsehallintoalueen tuella tai ilman sitä?

 

Siksi me sosialidemokraatit esitämme, että kaupunginhallitus tekee pikaisesti päätöksen kutsua koolle joukon metropolialueen kuntien edustajia, jotka käynnistävät alueen yhteisen demokraattisen valmisteluprosessin. Ratkaistavista kysymyksistä ei tule pulaa.

 

Hyvät virkamiehet, kaikella kunnioituksella, päättäjät tarvitaan tähän mukaan! Uudenmaan liitto tekee sille kuuluvaa valmistelutyötä, mutta se ei riitä. Metropolialueen kuntien täytyy muodostaa yhteinen näkemys maakuntauudistuksesta, jotta meillä on vain yksi, mutta sitä vahvempi ääni.

KOHTI RESURSSIVIISASTA METROPOLIA

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin sanoi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Pari viikkoa sitten kuntajakoselvittäjät esittivät viiden kunnan: Espoon, Helsingin, Kauniaisten, Sipoon ja Vantaan yhdistymistä metropolikaupungiksi, johon liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa. Jos asiasta järjestettäisiin kunnallinen kansanäänestys, helsinkiläisten vastaus olisi kenties kyllä, vantaalaisten ehkä, mutta espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei. Vieläkään ei tahdo löytyä yhteisesti hyväksyttyä ratkaisua, vaikka sitä on etsitty jo vuosikymmeniä.

Nyt odotellaan, ehtiikö eduskunta käsitellä lähes yhtä ristiriitaisen lakiesityksen metropolihallinnosta. Metropolit eivät lopu tähän, Uudenmaan liittokin nimittää itseään metropolimaakunnaksi. Metropolikaupunki ja –hallinto ovat hyvin erilaisia ratkaisumalleja. Joidenkin mielestä ne ovat keskenään vaihtoehtoja, toisten mielestä ei, kolmansien mielestä maakuntaliitto riittää.

Yksi asia on selvä. Päätöksenteko nopeasti kasvavalla veturialueella on hajallaan. Helsingin seudun liikenne HSL-kuntayhtymässä on seitsemän kuntaa, Helsingin seudun ympäristöpalvelut HSY:ssä neljä, kun taas maankäyttöä, asumista ja liikennettä koordinoi 14 kuntaa. Lisäksi on liuta muita neuvottelukuntia ja yhteistyöporukoita. Uudenmaan liitto kattaa Hangosta Lapinjärvelle 26 kuntaa, jota ei parhaalla tahdollaankaan voi kutsua metropolialueeksi. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUSissa on 24 jäsenkuntaa. Tuleva eteläinen sote-alue on vielä laajempi, ellei vaalien jälkeinen hallitus vie sote-tilaajatehtäviä valtakunnantasolle KELAan, sote-ministeriöön tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen.

Metropolihallinnon torjumiseksi on sanottu, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ontuu, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa: 14 kuntaa ja niiden muodostaman metropolihallinnon, joka voisi koota muita palasia yhteen. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 noin sadantuhannen asukkaan ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.

Metropolihallinto käsittäisi metropolikaupunkia laajemman, nykyistä työssäkäyntialuetta vastaavan alueen. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto hoitaisi alueellaan maakunnan tehtävät, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ei – ainakaan vielä.

Helsingin seutua on EU:n vertailuissa pidetty varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä kartta, joka ylittää kapeita etuja vahtivien kuntien rajat.

Sitran Jukka Noponen puhuu ”alueellisesta resurssiviisaudesta”.  Kyse on myös siitä, että tieto paikallisista voimavaroista – olivat ne sitten luonnonvaroja, infrastruktuuria tai ihmisten osaamista – on saatava esille, jotta niitä osataan käyttää ja kehittää viisaasti. Täytyy voida tehdä sitovia päätöksiä, hurskaat toivomukset eivät riitä. Kyse ei ole ’hallinnosta’ vaan valistuneen ja demokraattisen päätöksenteon edellytyksistä.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä 12.12.2014)

VIEKÖ NE MUN TERVEYSKESKUKSEN? ELI: SOTE-PALVELUVERKKOUUDISTUS TULEE!

Viekö ne meiltä nyt kaikki terveysasemat ja juoksuttaa ympäri kaupunkia? Kun kerran sanomalehdessäkin luki, että nykyisten 25 terveyskeskuksen tilalle tulee vain kuusi? – Ehkä ei kuitenkaan ihan näin.

Luvut ja virkamieskieliset nimet hämäävät. Virkamiesten alustavissa suunnitelmissa on, että vuoteen 2030 - siis vasta 2030! -  mennessä Helsingissä olisi kuusi (6) terveys- ja hyvinvointikeskusta, viisi (5) perhekeskusta, joissa lapsiperheiden asioita hoidetaan saman katon alla sekä neljätoista (14) monipuolista palvelukeskusta, joissa huolehditaan ikäihmisistä, monisairaista ja muistisairaista. Lisäksi kaupungilla on kaksi päivystyssairaalaa. - 

Palvelukeskusten kokonaismäärä 25 pysyy siis ennallaan, mutta ne sekä erikoistuvat että monipuolistuvat. Terveydenhoidon lisäksi keskuksiin tulee myös sosiaalipalveluita, jotka ovat aikaisemmin olleet hajallaan lukuisissa pikku yksiköissä. Tämä on valtakunnallisen sote-lakiuudistuksenkin idea, on sekä SO että TE. Helsingissä terveys- ja sosiaalivirastot on jo hallinnollisesti yhdistetty, nyt sovitetaan käytännön toimintoja yhteen. Ei ihan pieni urakka.

”Tulit juuri oikeaan paikkaan. Miten voin auttaa?” Tämä on virkamiesten esityksen motto. Potilaalla tai perheellä saattaa olla yhtä aikaa useita erilaisia pulmia, joiden ratkomiseen tarvitaan eri ammattilaisten apua. Kaupunkilaisia ei haluta pompotella paikasta toiseen, vaan ratkaisuja etsitään yhteisvoimin yhdessä paikassa.

Palveluiden kirjo on laaja: perinteisen sairaanhoidon lisäksi psykiatriaa, päihdepalveluita, omaishoitoa, neuvoloita, hammashoitoa, laboratorioita, erilaisia terapioita, välinehuoltoa, päivätoimintaa, kuntoutusta, palveluasumista, kotihoitoa, lastensuojelua, perhetyötä, nuorten palveluita, sosiaalityötä, maahanmuuttajapalveluita, vammaispalveluita, työkykyselvityksiä, …

Ydinkeskustaan suunniteltava suuri ’terveys- ja hyvinvointikeskus’ tulee taatusti olemaan helposti saavutettavassa paikassa, tuli mistä päin vain. Tarkkaa sijaintia ei vielä tiedetä, mutta tiloja etsitään Kampin metroaseman läheltä. Toinen terveys- ja hyvinvointikeskus olisi mahdollisesti Laakson sairaala-alueella. Ikäihmisten ’monipuolisia palvelukeskuksia’ kantakaupunkiin kaavaillaan jopa kolmea, Kamppiin, Kivelään tai Mariaan ja Töölöön. 

Jotkut palvelut voivat tulla asukkaan luokse, esimerkiksi lasten määräaikaiset terveystarkastukset voidaan tehdä päiväkodissa. Kotikäynnit ja verkossa ympäri vuorokauden toimiva tuki sisältyvät vaihtoehtoihin. Iltavastaanottoja on helpompi järjestää, jos samassa paikassa on useampia lääkäreitä.

Totta puhuen, edessä oleva julkinen keskustelu tästä isosta asiasta pelottaa. Moni kaupunkilainen saattaa näet tulkita, että juuri häneltä viedään jotakin pois. Kuivan koukeroinen kieli ei liioin helpota ymmärtämään pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia kaavailuja.

Konkreettiset muutokset tapahtuvat vasta vuosien mittaan, ensimmäisenä valmistuu Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskus vuonna 2018.

Nyt lokakuussa 2014 sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, miten virkamiesten hahmottelemia periaatteita viedään eteenpäin. Kehittämisen periaatteet on kerrankin suunniteltu oman henkilökunnan voimin ja omiin kokemuksiin perustuen, niitä ei ole vain tilattu valmiina kaikkitietävältä ulkopuoliselta  konsultilta. Nostan tälle hattua ja luotan siihen, että suunnitelmilla haetaan nykyistä toimivampaa yhden luukun vaihtoehtoa. 

Ennen kuin nousen barrikadille uudistusta vastustamaan, odotan tarkentuvia tietoja.

Vuoteen 2030 on muuten vielä 15 vuotta. Silloin Helsingissä ennustetaan olevan 700 000 asukasta, joista yli 65-vuotiaita lähes 150 000.    

TASKUKOKOINEN METROPOLI MAAILMASSA

”Jälleen osoitettiin, ettei mikään yhdistä seudun kunnallisia päättäjiä niin hyvin kuin tarve torjua hallituksen tukemat pyrkimykset kuntapäättäjien itsenäisyyttä rajoittavan seutuyhteistyön kehittämiseksi, myös silloin kun siihen liitettiin merkittävää valtion lisärahoitusta seudullisille hankkeille. – Puolustukselliset asenteet, reviiriajattelu ja totaalinen tulevaisuudentajun puute ovat heti valmiina kampittamaan vähääkään kauaskantoisemmat uudistusesitykset.” 

Näin Erkki Tuomioja kuvaa, miten kävi Kalevi Sorsan sinipunahallituksen kesällä 1986 asettamalle komitealle, jonka työtä hän johti. Toimeksiantona oli tehdä ehdotukset ”seutuhallinnon järjestämiseksi ja sen päätösvaltaa käyttävän toimielimen valitsemiseksi suorilla vaaleilla kunnallisvaalien yhteydessä sekä kaupunginosahallinnon tai muun lähidemokratiahallinnon toteuttamiseksi pääkaupunkiseudulla”. Mitään ei tapahtunut.

Entä nyt? Maailmassa on yli 400 metropolia, yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua, joihin määritelmällisesti sisältyy myös maaseutua. Helsingin seutu oli vuonna 2007 suuruusjärjestyksessä sijalla 375. Kyse ei olekaan siitä, kuka on suurin vaan siitä, että Helsinki ja naapurikunnat häviävät maailmankartalta kokonaan, elleivät ne rakenna tulevaisuuttaan yhdessä. Brändäyksellä ei tässä pelissä pärjää.

Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) perustettiin 1970, koska ymmärrettiin, että kuntien kannattaa hoitaa esimerkiksi vesi- ja jätehuolto ja joukkoliikenne yhdessä. Vuonna 2009 YTV:n korvasivat Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin seudun ympäristö (HSY), ja uusia kuntia tuli mukaan. 

Tutkijat ennakoivat, että vuonna 2050 pääkaupunkiseudun kymmenen kunnan alueella asuu yli 1,8 miljoonaa ihmistä, ainakin 400 000 enemmän kuin nyt. Kyseessä ovat heidän elinehtonsa: mistä he tulevat, missä asuvat, miten liikkuvat, millaista työtä tekevät ja miten leipänsä ansaitsevat? 

Metropolihallinnon idea ei ole hallinnon lisäämisessä vaan vastauksissa näihin kysymyksiin, vahvassa päätöksenteossa ja toteutuksessa. Pääkaupunkiseudulla ei näytä syntyvän kuntaliitoksia, jotka kattaisivat koko 10 – 16 kunnan laajuisen työssäkäyntialueen. On kuitenkin voitava tehdä suunnitelmia ja sitovia päätöksiä kuntarajoista ja kuntien kapeista intresseistä riippumatta. Nykyiset rakenteet eivät toimi.

”Tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat hallintoa”, ivailee kokoomuksen ryhmäjohtaja (HS 23.6.). Minä tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat enemmän metsästysseurueissa tehtyjä kättä-päälle-sopimuksia.  Hyvää hallintoa kannattaakin rakastaa: huolellista valmistelua, avointa päätöksentekoprosessia ja laajaa demokratiaa. Vaihtoehto on, että asiat päätetään kabineteissa, perustelut keksitään jälkikäteen ja lobbauskonsultit palkataan varmistamaan, että päättäjät päättävät ’oikein’. 

”Sote-ratkaisu tekee metropolihallinnon tarpeettomaksi” on yksi argumenteista, joka on julkisuudessa nielaistu purematta. Kuitenkaan sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole koskaan olleet metropolihallinnon tehtävälistalla, joka pysyy entisellään. Jatkoperusteluksi esitetään, että koska valtuustoilta siirtyy paljon valtaa sote-alueille, enempää ei saa enää viedä. – Silloin unohtuu, että lukuisat kuntayhtymät, epäviralliset sopimusporukat ja ulkoistukset rapauttavat jo nyt kuntien itsehallintoa. 

Metropolivaltuusto ei vie päätösvaltaa pois vaan palauttaa sen demokraattisesti valittujen valtuutettujen käsiin. 

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.6.2014)

MUMMOSI ON MYYTY

Talouden globalisaation juuret ovat kansainvälisten rahamarkkinoiden avautumisessa ja teollisten tuotantoketjun palastelussa. Elättelimme pitkään harhakuvaa, etteivät pörssiyhtiöiden toimintamallit – pääkonttori jossakin metropolissa, laajentuminen paikallisia yrityksiä ostamalla, juristien hoitama verosuunnittelu, osakkeenomistajien odottama kvartaaliajattelu, työvoiman polkuhinnoittelu – koskisi julkista sektoria. 
 

Toisin kävi. Tarkemmin ajatellen se ei ole yllätys, ovathan perustarpeet kaikkialla samat: vettä, energiaa, terveyttä, joukkoliikennettä ja jätehuoltoa. Julkiset palvelut ovat turvallisia myyntituotteita, joita veronmaksajat hädän tullen aina subventoivat.

Ensimmäisiä yksityistettyjä toimintoja olivatkin kehittyvien maiden vesi- ja energialaitokset. Jätehuolto on pitkään ollut ylikansallisissa käsissä. Monen joukkoliikenteen bussin konepellissä on kansainvälisen firman logo. Terveyskeskusten ulkoistaminen on tullut tutuksi. Nyt ulkoistetaan sosiaalipuolta. Otetaanpa keksitty esimerkki.

Savupuron kunnassa asuu kohta pelkästään eläkeläisiä. Miten kunnanjohtaja Nieminen pystyy järjestämään huonokuntoisimmille hoitopaikat? Ei hätää, kunnantalon ovesta astuu urheilullisen tyylikäs nuorimies, Ossi Koivikko, jolla on ratkaisu. Hän edustaa Virkeä Oy:tä, joka myy vanhusten palveluita halvemmalla kuin kunnan oma väki. Eikä siinä kaikki, lisäksi Virkeä Oy:n kumppaniyritys Kotijärvi Ab rakentaa asuntorahasto ARAn tuella palvelutalon! Kunta vain tilaa – ja maksaa! 

Myyntipäällikkö Koivikko vakuuttaa, että yksityinen tuottaja on aina tehokkaampi kuin byrokraattinen julkinen. Kun on niin paljon sitä turhaa säätelyäkin. Hän puhuu kauniisti valinnan ”vapaudesta”. Nieminen unohtaa kysyä, mistä vapaudesta oli kyse. Mistä vaihtoehdoista mummo voi valita?

Virkeän tarjoamat hinnat ovat ”kilpailukykyisiä”, koska minimiin supistetulle henkilökunnalle räätälöidään uudet tehtävänimikkeet ja entisiä halvemmat työehtosopimukset.  Virkeän osakkeenomistajat ymmärtävät, että kunhan sopimus saadaan aikaan, hintoja nostetaan sitten myöhemmin.

Palataan tarinasta todellisuuteen. Firma sai monopolin vanhusten hoitoon. Sopimukseen liittyvää rakennusta ei noin vain siirretä naapurikuntaan eikä toisilla yrityksillä ole enää kiinnostusta tulla kilpailemaan hinnalla saati laadulla. Tänään kotimaiselta näyttävä osakeyhtiö on huomenna jonkun suuremman ketjun omistuksessa ja lopulta pelkkää osakemassaa tuntemattoman investorin salkussa.

Avointen kysymysten lista on pitkä. Sote-keskustelussa painottuu nyt ”järjestämisvastuu”, mikä tarkoittaa tilaajakonttoria. Kuntien ja pienyritysten asemasta tuottajina ei ole selvyyttä. Talohankkeisiin ei pienyrittäjälle heru ARA-rahoitusta, sitä saavat vain suuret. Onko ARAn tuki itse asiassa kilpailua vääristävää piilosubventiota ”vapailla markkinoilla”?  

Mitä tapahtuu, kun sekä sote-palveluiden tuottajat että rakennukset ovat veroparatiisiyhtiöiden hallussa? Kansainväliset kiinteistösijoittajat sitovat palveluiden tuottajan pitkillä vuokrasopimuksilla. Kun rakennusinvestointi on kuoletettu, vuokra on vapaata riistaa.

Perimmiltään on kyse demokratiasta. Mitä jää kuntien päättäjille, kun ”tehostamistoimenpiteistä” päätetään pörssiyhtiöiden hallituksissa eikä kilpailutuksiin enää pysty osallistumaan kuin muutama globaali monopolifirma? Onko oikein, että meidän verorahojamme käytetään tuottamaan voittoa yrityksille, jotka eivät maksa veroja meidän yhteiseen kassaamme?

Jos tänään halutaan puhua työn ja pääoman vastakkainasettelusta, tässä se on.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 11.4.2014