IDEOLOGINEN YKSITYINEN JA PRAGMAATTINEN JULKINEN

Poliittisessa keskustelussa heitetään uusliberaalilta kenttäpuoliskolta usein väite, ettei ulkoistaminen tai yksityistäminen ole ”ideologista” vaan pelkästään ”pragmaattista”. Kriittistä vasemmistoa moititaan ideologian sekoittamisesta järkiperäisiin ratkaisuihin. 

Yksityistämistä on julkisen omaisuuden myynti yksityisille, yleensä pörssiyhtiöille. Margaret Thatcher tunnettiin privatisaation äitinä avauksestaan, jolla brittien rautatiet pantiin lihoiksi. On Suomessakin osattu. Espoo kauppasi 2001 energialaitoksensa saksalaiselle E.On -yhtiölle, joka möi osakkeet pian Fortumille. 

Ulkoistettaessa jotakin palvelua sitä ei enää tehdä itse vaan se päätetään hankkia markkinoilta ja alistetaan kilpailuttamiselle. Helsinki ostaa mm. bussiliikennettä, moni kunta sosiaali- ja terveyspalveluita. Myös yritykset ulkoistavat, ne esimerkiksi enää harvoin omistavat toimitilojaan. 

Jo sanavalinnat paljastavat, millä kenttäpuoliskolla pelataan. Puhutaan joko kaupungeista, kansalaisista ja asukkaista – tai konserneista, kuluttajista ja asiakkaista.  Yksityinen ja julkinen sektori pelaavat aivan eri säännöillä.      

                    

Osakeyhtiölaki pelkistää asian: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin”. Voitonjaolle pääsee vain osakas tai ”etuasiakas”. Kunta tai valtio ei voi valikoida asukkaitaan vaan ihmisoikeudet ja peruspalvelut kuuluvat jokaiselle. Yritys voi poimia rusinat pullasta ja keskittyä ”kilpailukykyisimpiin” tehtäviin, joilla se varmistaa parhaan voiton.

Yhtiö on tilivelvollinen vain osakkailleen, mutta julkisyhteisön päätökset ovat julkisia. Suomi tai Sodankylä ei voi salata kirjanpitoaan vetoamalla kilpailuetuun, mutta yritys voi. Yrityksen päätöksiin voivat vaikuttaa vain osakkaat, mutta demokraattisen päätöksentekoprosessin kautta jokainen voi vaikuttaa Euroopan unionin, valtion ja oman asuinkuntansa asioihin. 

Yritys ei ole sidottu paikkaan vaan voi siirtää tuotantoprosessinsa osia Romaniaan tai Kiinaan, jos se on ”kilpailukykyisempää”.  Kajaani on ja pysyy Kajaanissa eikä voi vaatia asukkaitaan muuttamaan muualle.

Jos kunnalla on oma energialaitos, se voi poliittisesti evästää, miten suuri osuus energiasta on tuotettava uusiutuvista energialähteistä ja miten energia hinnoitellaan. Muuten hinta määräytyy pörssissä. 

Jos kunnassa tehdään itse päiväkotien ruoka, voidaan miettiä, voisiko lasten ateriointiin yhdistää kasvatuksellisia elementtejä tai kokeilla kasvisruokapäivää. 

Julkista palvelutuotantoa koskeva päätöksenteko pysyy avoimessa demokraattisessa kontrollissa. Ulkoistamisen puolustaja sanoo, että pitäisi vain osata määritellä ostettavan palvelun laatukriteerit kyllin tarkkaan. Mutta ulkoistettua palvelua koskeva lopullinen päätöksenteko siirtyy kuitenkin osakkaiden valitsemalle johdolle, jonka keskeisin tehtävä on maksimoida yrityksen voitto eikä pohtia, miten lasten lounas tukisi kasvua ja kasvatusta mahdollisimman monipuolisesti. 

Kun yhteisillä verovaroilla ostetaan julkisella tai yleishyödyllisellä sektorilla tuotettuja palveluita, raha pysyy yhteisen taloudenpidon piirissä. Jos taas palvelu ostetaan yritykseltä, sen voitot eivät palaudu takaisin julkistalouteen ja palveluiden kehittämiseen vaan verosuunnittelun avulla maksimoidut voitot katoavat omistajien taskuun. 

On se aika ideologista. – Yksi jatkokysymyksistä, joita pitää pohtia, on mitkä tehtävät kuuluvat julkiselle sektorille, mitkä eivät.

(Julkaistu Demokraatin kolumnina 16.5.2014)

MUMMOSI ON MYYTY

Talouden globalisaation juuret ovat kansainvälisten rahamarkkinoiden avautumisessa ja teollisten tuotantoketjun palastelussa. Elättelimme pitkään harhakuvaa, etteivät pörssiyhtiöiden toimintamallit – pääkonttori jossakin metropolissa, laajentuminen paikallisia yrityksiä ostamalla, juristien hoitama verosuunnittelu, osakkeenomistajien odottama kvartaaliajattelu, työvoiman polkuhinnoittelu – koskisi julkista sektoria. 
 

Toisin kävi. Tarkemmin ajatellen se ei ole yllätys, ovathan perustarpeet kaikkialla samat: vettä, energiaa, terveyttä, joukkoliikennettä ja jätehuoltoa. Julkiset palvelut ovat turvallisia myyntituotteita, joita veronmaksajat hädän tullen aina subventoivat.

Ensimmäisiä yksityistettyjä toimintoja olivatkin kehittyvien maiden vesi- ja energialaitokset. Jätehuolto on pitkään ollut ylikansallisissa käsissä. Monen joukkoliikenteen bussin konepellissä on kansainvälisen firman logo. Terveyskeskusten ulkoistaminen on tullut tutuksi. Nyt ulkoistetaan sosiaalipuolta. Otetaanpa keksitty esimerkki.

Savupuron kunnassa asuu kohta pelkästään eläkeläisiä. Miten kunnanjohtaja Nieminen pystyy järjestämään huonokuntoisimmille hoitopaikat? Ei hätää, kunnantalon ovesta astuu urheilullisen tyylikäs nuorimies, Ossi Koivikko, jolla on ratkaisu. Hän edustaa Virkeä Oy:tä, joka myy vanhusten palveluita halvemmalla kuin kunnan oma väki. Eikä siinä kaikki, lisäksi Virkeä Oy:n kumppaniyritys Kotijärvi Ab rakentaa asuntorahasto ARAn tuella palvelutalon! Kunta vain tilaa – ja maksaa! 

Myyntipäällikkö Koivikko vakuuttaa, että yksityinen tuottaja on aina tehokkaampi kuin byrokraattinen julkinen. Kun on niin paljon sitä turhaa säätelyäkin. Hän puhuu kauniisti valinnan ”vapaudesta”. Nieminen unohtaa kysyä, mistä vapaudesta oli kyse. Mistä vaihtoehdoista mummo voi valita?

Virkeän tarjoamat hinnat ovat ”kilpailukykyisiä”, koska minimiin supistetulle henkilökunnalle räätälöidään uudet tehtävänimikkeet ja entisiä halvemmat työehtosopimukset.  Virkeän osakkeenomistajat ymmärtävät, että kunhan sopimus saadaan aikaan, hintoja nostetaan sitten myöhemmin.

Palataan tarinasta todellisuuteen. Firma sai monopolin vanhusten hoitoon. Sopimukseen liittyvää rakennusta ei noin vain siirretä naapurikuntaan eikä toisilla yrityksillä ole enää kiinnostusta tulla kilpailemaan hinnalla saati laadulla. Tänään kotimaiselta näyttävä osakeyhtiö on huomenna jonkun suuremman ketjun omistuksessa ja lopulta pelkkää osakemassaa tuntemattoman investorin salkussa.

Avointen kysymysten lista on pitkä. Sote-keskustelussa painottuu nyt ”järjestämisvastuu”, mikä tarkoittaa tilaajakonttoria. Kuntien ja pienyritysten asemasta tuottajina ei ole selvyyttä. Talohankkeisiin ei pienyrittäjälle heru ARA-rahoitusta, sitä saavat vain suuret. Onko ARAn tuki itse asiassa kilpailua vääristävää piilosubventiota ”vapailla markkinoilla”?  

Mitä tapahtuu, kun sekä sote-palveluiden tuottajat että rakennukset ovat veroparatiisiyhtiöiden hallussa? Kansainväliset kiinteistösijoittajat sitovat palveluiden tuottajan pitkillä vuokrasopimuksilla. Kun rakennusinvestointi on kuoletettu, vuokra on vapaata riistaa.

Perimmiltään on kyse demokratiasta. Mitä jää kuntien päättäjille, kun ”tehostamistoimenpiteistä” päätetään pörssiyhtiöiden hallituksissa eikä kilpailutuksiin enää pysty osallistumaan kuin muutama globaali monopolifirma? Onko oikein, että meidän verorahojamme käytetään tuottamaan voittoa yrityksille, jotka eivät maksa veroja meidän yhteiseen kassaamme?

Jos tänään halutaan puhua työn ja pääoman vastakkainasettelusta, tässä se on.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 11.4.2014