Minun periaateohjelmani

1. Sosialidemokratia on kansainvälinen aate, ei yhdenkään yksittäisen ihmisen tai ryhmän etujärjestö. SDP ei ole työmarkkinajärjestö, ei perheyrittäjien liitto eikä vanhusasiain valtuutettu.  Sosialidemokratia ei edellytä teollista tai palvelutuotantoa, se on yhtä hyvin kaupunkilaista kuin maalaista, ja sen kaulukset ovat sekä siniset että valkoiset. SDP on kaikki rajat ylittävän oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden puolue.

2. Sosialidemokratia on maailmanlaajuista, ei vain suomalaista tai eurooppalaista, ei vain teollisuusmaiden tai nousevien talousmahtien vaan myös kaikkein köyhimpien kansojen toivon liike. Sosialidemokratian on löydettävä roolinsa globalisaatiossa, joka ei sinänsä ole hyvä tai paha. Sosialidemokratian pitää tunnistaa globalisaation mahdollisuudet yhtä lailla kuin sen vääristymät, jotka estävät kestävää kehitystä: turvattomuus, hyväksikäyttö, raaka-aineiden ryöstö ja tuhlaus, ilman ja veden saastuttaminen, veroparatiisit tai korruptio.

3. Sosialidemokratia rakentuu kestävän kehityksen perustuksille. Vihreä liike lähti kapea-alaisesta luonnonsuojelusta ja kasvoi vihreän talouden asianajajaksi. Sosialidemokratian on nähtävä syvemmälle menevät keskinäiset riippuvuussuhteet ja taisteltava siivon työn, reilun maailmankaupan, puhtaan elinympäristön ja resurssiviisauden puolesta. Sosialidemokratia ei voi olla vain tässä ja nyt, vaan sen on katsottava kaukaisiin paikkoihin ja pitkälle tulevaisuuteen.

4. Sosialidemokratia on feministinen liike, miesasialiike ja liike vailla ihonväriä, kieltä ja uskontoa. Puhe on poliittinen teko. Siksi ilmaisun- ja sananvapaus on elinehto. Ihmisoikeudet ja rauha ovat ilma, jota sosialidemokratia hengittää. Sosialidemokratian vapaus ei ole kaupan kuten uusliberalismin normienpurkutalkoovapaus, jossa yhteiskuntaa ei säätele poliittinen ohjaus vaan markkinatalouden laki. – Reilu kilpailu edellyttää kuitenkin yhdessä laadittuja pelisääntöjä. 

5. Sosialidemokratia ymmärtää julkisen ja yksityisen sektorin välisen perustavanlaatuisen eron samalla, kun se kunnioittaa molempien erityislaatua. Julkinen ja yksityinen ovat kaksi eri maailmaa, joiden tasavertainen kumppanuus on käsitteellinen mahdottomuus. Yhteisiä asioita koskevan poliittisen päätöksenteon tila on avoin julkinen tila, jonka puitteissa voittoa tavoitteleva sektori toimii suljettuna ja läpinäkymättömänä. Markkinavoimat ovat ulkoistaneet yhteiskuntavastuunsa ja jättäneet aiheuttamansa sosiaaliset ja ympäristökustannukset veronmaksajien kontolle. Kansalaisyhteiskunta ei ole apuun rientävä kolmas sektori vaan vapaiden kansalaisten tapa toimia yhdessä taloudellista voittoa tavoittelematta.

6. Jokainen sosialidemokratian sukupolvi joutuu määrittelemään uudelleen työn, työllisyyden, työttömyyden ja toimeentulon käsitteet. Meidän aikanamme ilmastonmuutos, energiavallankumous, digitalisaatio, globaali työnjako ja siirtolaisuus muokkaavat radikaalisti tuotannon ja kulutuksen prosesseja, ansaintalogiikkaa ja työtä. Yksi sosialidemokratian tehtävistä on tulkita näitä muutosvoimia ja varmistaa, että siirtymä eilisestä huomiseen on ihmisten kannalta reilu.

 

7. Sosialidemokratia ei ole laskutoimitus eikä talousoppi. Sosialidemokratia määrittää näkymän tulevaisuuteen: vapauden, yhdenvertaisuuden, yhteisvastuun ja turvallisen elämän maapallolla. Hyvinvointivaltion rakenteet, palvelut ja niiden taloudelliset edellytykset ovat välineitä vision toteuttamiseksi, eivät enempää eikä vähempää.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden takasivun kolumnina 12.6.2015)

Voiko Suomea johtaa kuten yritystä?

Seurasin Helsingin Sanomien järjestämää keskustelua siitä, miten Suomi saadaan nousuun. Ykköstavoitteesta oltiin yksimielisiä: työllisyyden kasvu ja työpaikkojen lisääminen yksityiselle sektorille. Sitran yliasiamies esitteli innostuneena ratkaisunsa: ostetaan sosiaali- ja terveyspalvelut yksityisiltä yrityksiltä, jolloin syntyy valtavasti uusia työpaikkoja. – Hetkinen, miten niin uusia, eivätkö ne samalla katoa julkiselta puolelta?

Pari päivää sitten terveysalan yritys Pihlajalinna ilmoitti listautuvansa Helsingin pörssiin. Sitran omistama Terveysrahasto rahoitti aikoinaan Jokilaakson Terveys Oy:tä, jonka osaomistajia Pihlajalinna oli. Rahoittajana on ollut aikoinaan myös Tekes. Pihlajalinna korostaa kotimaisuuttaan ja sitä, että se maksaa veroja Suomeen. Julkisesta tuesta osansa saanut firma ilmoittaa tavoitteekseen, että liikevoiton taso on yli seitsemän prosenttia liikevaihdosta.

Miten tyhminä meitä pidetään? Jos yhtiö listautuu pörssiin, sen omistajuudella tai voittojen kotiutumisella ei enää ole kotimaata. Jos sosiaali- ja terveyspalvelut siirretään pörssiyhtiöiden hoidettaviksi verorahoilla, Oy Suomi Ab:ssa voidaan pian naulata ovet ja ikkunat kiinni.

Opiskelin 2000-luvun alussa Helsingin kauppakorkeakoulussa organisaatioteoriaa. Kurssin lukulistaan kuului reilut parikymmentä kansainvälistä tutkimusartikkelia. Julkisen sektorin käsitettä ei esiintynyt yhdessäkään. Muutamissa viitattiin joko sääntelystä vastaaviin toimijoihin, yritysten institutionaaliseen toimintaympäristöön tai voittoa tuottamattomaan non-profit -sektoriin, jona olemme tottuneet pitämään järjestökenttää, ”kolmatta sektoria”. 

Business-ihmiset hahmottavat maailman omanaan eivät näe yksityistä ja julkista sektoria eri eläinlajeina. Heille julkinen sektori on pelkkä menestyksen este. Muistellaanpa uusliberalistien lempimantroja:

Saavutetuista eduista tinkiminen. Maksavatko yritykset täyden hinnan henkilöstönsä saamasta koulutuksesta tai kaupunkien infrastruktuurista, jota ne päivittäin hyödyntävät? Miksi yritykset kuitenkin odottavat saavansa julkista tukea tutkimushankkeilleen?

Normitalkoot. Varsinaisissa normitalkoissa ollaan siellä, missä eri teollisuudenalojen lobbarit yrittävät syöttää ja juottaa lainsäätäjiä, jotta normit varmasti olisivat juuri heidän maksajilleen suotuisia. Esimerkkinä vaikkapa taistelut, joissa tupakkateollisuus on silmät kirkkaina väittänyt, että tupakka ei tapa.

Kilpailukyky. Miksei teollisuus hae kilpailukykyään pääsääntöisesti sijoittamalla reilusti tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta syntyisi globaaleille markkinoille kelpaavia uusia tuotteita ja palveluita?  Sen sijaan kilpailukyvyn vaatimus halutaan ulkoistaa muille: työntekijöille, kunnille ja valtiolle. Kaupunkien kansainvälisellä kilpailukyvyllä tarkoitetaan sitä, että yritykset kilpailuttavat kaupunkeja ja odottavat, että yksi kaupunki myöntää heille enemmän ilmaispalveluita kuin joku toinen: tontteja, koulutusta ja infrastruktuuria. Sen jälkeen monikansallinen vetoaa ”lailliseen verosuunnitteluun” eikä kaupunki koskaan saa osaansa sen tuottamasta voitosta. Erityisesti palvelualan yritys tarjoaa mahdollisesti työpaikkoja, mutta mikä on niiden tuottama lisäarvo, jos samat työpaikat ovat poissa joltakin toiselta työnantajalta – ehkä julkiselta sektorilta?

Kamreerit ja yrityslobbarit ovat ottaneet politiikan panttivangikseen. Missä viipyy vapauttaja?

(Kolumni on julkaistu Demokraatti-lehdessä toimituksen omalla otsikolla 8.5.2015)

IDEOLOGINEN YKSITYINEN JA PRAGMAATTINEN JULKINEN

Poliittisessa keskustelussa heitetään uusliberaalilta kenttäpuoliskolta usein väite, ettei ulkoistaminen tai yksityistäminen ole ”ideologista” vaan pelkästään ”pragmaattista”. Kriittistä vasemmistoa moititaan ideologian sekoittamisesta järkiperäisiin ratkaisuihin. 

Yksityistämistä on julkisen omaisuuden myynti yksityisille, yleensä pörssiyhtiöille. Margaret Thatcher tunnettiin privatisaation äitinä avauksestaan, jolla brittien rautatiet pantiin lihoiksi. On Suomessakin osattu. Espoo kauppasi 2001 energialaitoksensa saksalaiselle E.On -yhtiölle, joka möi osakkeet pian Fortumille. 

Ulkoistettaessa jotakin palvelua sitä ei enää tehdä itse vaan se päätetään hankkia markkinoilta ja alistetaan kilpailuttamiselle. Helsinki ostaa mm. bussiliikennettä, moni kunta sosiaali- ja terveyspalveluita. Myös yritykset ulkoistavat, ne esimerkiksi enää harvoin omistavat toimitilojaan. 

Jo sanavalinnat paljastavat, millä kenttäpuoliskolla pelataan. Puhutaan joko kaupungeista, kansalaisista ja asukkaista – tai konserneista, kuluttajista ja asiakkaista.  Yksityinen ja julkinen sektori pelaavat aivan eri säännöillä.      

                    

Osakeyhtiölaki pelkistää asian: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin”. Voitonjaolle pääsee vain osakas tai ”etuasiakas”. Kunta tai valtio ei voi valikoida asukkaitaan vaan ihmisoikeudet ja peruspalvelut kuuluvat jokaiselle. Yritys voi poimia rusinat pullasta ja keskittyä ”kilpailukykyisimpiin” tehtäviin, joilla se varmistaa parhaan voiton.

Yhtiö on tilivelvollinen vain osakkailleen, mutta julkisyhteisön päätökset ovat julkisia. Suomi tai Sodankylä ei voi salata kirjanpitoaan vetoamalla kilpailuetuun, mutta yritys voi. Yrityksen päätöksiin voivat vaikuttaa vain osakkaat, mutta demokraattisen päätöksentekoprosessin kautta jokainen voi vaikuttaa Euroopan unionin, valtion ja oman asuinkuntansa asioihin. 

Yritys ei ole sidottu paikkaan vaan voi siirtää tuotantoprosessinsa osia Romaniaan tai Kiinaan, jos se on ”kilpailukykyisempää”.  Kajaani on ja pysyy Kajaanissa eikä voi vaatia asukkaitaan muuttamaan muualle.

Jos kunnalla on oma energialaitos, se voi poliittisesti evästää, miten suuri osuus energiasta on tuotettava uusiutuvista energialähteistä ja miten energia hinnoitellaan. Muuten hinta määräytyy pörssissä. 

Jos kunnassa tehdään itse päiväkotien ruoka, voidaan miettiä, voisiko lasten ateriointiin yhdistää kasvatuksellisia elementtejä tai kokeilla kasvisruokapäivää. 

Julkista palvelutuotantoa koskeva päätöksenteko pysyy avoimessa demokraattisessa kontrollissa. Ulkoistamisen puolustaja sanoo, että pitäisi vain osata määritellä ostettavan palvelun laatukriteerit kyllin tarkkaan. Mutta ulkoistettua palvelua koskeva lopullinen päätöksenteko siirtyy kuitenkin osakkaiden valitsemalle johdolle, jonka keskeisin tehtävä on maksimoida yrityksen voitto eikä pohtia, miten lasten lounas tukisi kasvua ja kasvatusta mahdollisimman monipuolisesti. 

Kun yhteisillä verovaroilla ostetaan julkisella tai yleishyödyllisellä sektorilla tuotettuja palveluita, raha pysyy yhteisen taloudenpidon piirissä. Jos taas palvelu ostetaan yritykseltä, sen voitot eivät palaudu takaisin julkistalouteen ja palveluiden kehittämiseen vaan verosuunnittelun avulla maksimoidut voitot katoavat omistajien taskuun. 

On se aika ideologista. – Yksi jatkokysymyksistä, joita pitää pohtia, on mitkä tehtävät kuuluvat julkiselle sektorille, mitkä eivät.

(Julkaistu Demokraatin kolumnina 16.5.2014)

REAALITALOUS - MITÄ SE ON?

YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 15.9.2009

Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.

Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.

Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.

Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.

Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!

Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.

Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.

Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.

Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.

Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.