Pöydällepanoja ja vastaesityksiä - tapaus Suur-Helsinki

Kuntapolitiikan arki tarkoittaa jokaviikkoisia valmistelupalavereita, kokouksia ja paperipinoja, toki nykyään netissä sähköisiä bittilasteja, tutustumista virkamiesten tekemiin päätösesityksiin ja niiden tarkkaa poliittista arviointia.

Esimerkkinä  - tässä tapauksessa kuvitteellisena – ehkä painavimman kaupunginhallituksen 2.3.2015 esityslistalla olevan päätösesityksen muokkaus uuteen uskoon. Tämän kyseisen päätösesityksen liitteenä on yhdeksän asiakirjaa ja tärkeimpien ruotsinnokset. Alla vastaesitykseni, joka on rakennettu kaupunginjohtajan kuntaliitosta puoltavan päätösesityksen pohjalle. Ei mitään viihdelukemista.

Kaupunginhallituksen 2.3.2015 esityslista ja alkuperäinen päätösesitys löytyvät tämän linkin takaa: http://www.hel.fi/www/helsinki/fi/kaupunki-ja-hallinto/paatoksenteko/kaupunginhallitus/esityslistat/asiakirja?year=2015&ls=11&doc=Kanslia_2015-03-02_Khs_9_El

** ** **

Kaupunginvaltuuston päätettäväksi menevä asia kaupunginjohtajan esittelystä:

Erityinen kuntajakoselvitys ja kuntarakennelain mukainen yhdistymissopimus

Pantu kaupunginhallituksessa pöydälle 23.02.2015, uusi käsittely 2.3.2015

Päätösehdotus –  Kaarin Taipaleen esittämä vastaesitys:

(1) Kaupunginhallitus päättää esittää kaupunginvaltuustolle seuraavaa:

(2) 1

(3) Kaupunginvaltuusto päättää  hylätä metropolialueen erityisessä kuntajakoselvityksessä valmistellun kuntarakennelain 8 §:n mukaisen yhdistymissopimuksen Espoon, Helsingin, Kauniaisten ja Vantaan kaupunkien sekä Sipoon kunnan välillä.

(4) 2

(5) Kaupunginvaltuusto toteaa perusteluinaan kuntajakoselvittäjien esityksestä seuraavaa:

(6) Kuntajakoselvittäjien raportissa ja yhdistymissopimuksessa ei ole esitetty riittäviä perusteluja kuntajaon muuttamisen tarpeesta eikä ole selvitetty,  miten kuntarakennelain 4 §:ssä säädetyt kuntajaon edellytykset täyttyvät.

(7) Selvitysraportti ei vastaa Helsingin kaupungin näkemystä kuntajaon muuttamisen tarpeesta. Ehdotus uudeksi kuntarakenteeksi  toisi Suur-Helsinkiin kokonaan uuden kaupunginosahallinnon, jossa kaupunginosat kuitenkin olisivat väestömäärältään keskisuuren suomalaisen kaupungin, esimerkiksi Lahden kokoisia eivätkä siten täyttäisi nykyaikaisen lähidemokratian vaatimuksia.

Samalla laajemman metropolialueen kysymykset jäisivät vaille niistä vastaavaa tahoa, jonka muodostumiselle ylivoimaisen suureksi koettu Suur-Helsinki päinvastoin toisi lisää esteitä.

(8) Yhdistymissopimus ei sisällä kaupungin näkökulmasta riittäviä linjauksia eikä yksityiskohtia yhdistymisestä päättämiseksi.

 (9) Esityksen mukainen kuntajaon muutos ja kuntien yhdistyminen on suomalaisessa kuntakentässä laajuudessaan suuri mutta yhtäältä ei silti kata todellista työssäkäyntialuetta ja toisaalta vaatii uuden hallintotason muodostamista.

(10) Eduskunnassa valmistellaan parhaillaan sote-lainsäädännön uudistusta, joka poikkeaa täysin kuntajakoselvittäjien työn aikaisesta viiden valtakunnallisen sote-alueen eriytetystä tilaaja-tuottajamallista. Uusi malli perustuu paljon pienemmille, yhdistetyille järjestämis- ja tuottajaorganisaatioille, jotka ovat kuntayhtymiä, ja rakentuu pitkälti sairaanhoitopiirien ympärille. Sen vaikutuksia kuntien henkilöstöön ja suhdetta esitettyyn Suur-Helsinkiin on tässä vaiheessa mahdotonta arvioida.

(11) Uuden kunnan muodostamisen strategiset päätavoitteet ovat yhdensuuntaiset kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 ja sen sisältämän vision kanssa. Päätavoitteet ja visio on kuitenkin esitetty niin yleisellä tasolla, ettei niillä voida perustella Suur-Helsingin perustamista.

(12) Uuden kunnan yhdyskuntarakenteen periaatteet ovat yhdensuuntaiset kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 tavoitteiden ja toimenpiteiden kanssa. Tavoitteet ja toimenpiteet on kuitenkin esitetty niin yleisellä tasolla, ettei niillä voida perustella Suur-Helsingin perustamista.

(13)  Asukasosallistumisen ja lähidemokratian menetelmiä on kaupungeissa kehitettävä kuntaliitoksista riippumatta.

(14) Palveluiden yleiset periaatteet ovat pääosin yhdenmukaiset kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 tavoitteiden ja toimenpiteiden kanssa. Tavoitteet ja toimenpiteet on kuitenkin esitetty niin yleisellä tasolla, ettei niillä voida perustella Suur-Helsingin perustamista.

(15) Taloudenhoidon periaatteet ovat kansallisten julkisen talouden tavoitteiden ja kaupungin strategiaohjelman mukaiset. Espoon, Kauniaisten, Vantaan ja Helsingin taloudenhoidon periaatteet perustuvat kuitenkin hyvin erilaisiin lähtökohtiin, ja osittain tästäkin syystä on tiedossa, etteivät ne ole halukkaita liittymään Helsinkiin.

(16) Yhdistymissopimus ei ole hyväksyttävissä.

(17) Kaupunginvaltuusto toteaa lisäksi, että  tietojen puutteellisuuden ja vailla tosiasioihin perustuvia vaihtoehtovertailuja ei ole edellytyksiä järjestää Suur-Helsinkiä koskevaa kunnallista kansanäänestystä. Päinvastoin, se osoittaisi demokratian halveksuntaa. Kaupunkilaisten pitäisi ottaa kantaa kysymykseen, josta heille ei ole annettu riittävästi tietoa.

TASKUKOKOINEN METROPOLI MAAILMASSA

”Jälleen osoitettiin, ettei mikään yhdistä seudun kunnallisia päättäjiä niin hyvin kuin tarve torjua hallituksen tukemat pyrkimykset kuntapäättäjien itsenäisyyttä rajoittavan seutuyhteistyön kehittämiseksi, myös silloin kun siihen liitettiin merkittävää valtion lisärahoitusta seudullisille hankkeille. – Puolustukselliset asenteet, reviiriajattelu ja totaalinen tulevaisuudentajun puute ovat heti valmiina kampittamaan vähääkään kauaskantoisemmat uudistusesitykset.” 

Näin Erkki Tuomioja kuvaa, miten kävi Kalevi Sorsan sinipunahallituksen kesällä 1986 asettamalle komitealle, jonka työtä hän johti. Toimeksiantona oli tehdä ehdotukset ”seutuhallinnon järjestämiseksi ja sen päätösvaltaa käyttävän toimielimen valitsemiseksi suorilla vaaleilla kunnallisvaalien yhteydessä sekä kaupunginosahallinnon tai muun lähidemokratiahallinnon toteuttamiseksi pääkaupunkiseudulla”. Mitään ei tapahtunut.

Entä nyt? Maailmassa on yli 400 metropolia, yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua, joihin määritelmällisesti sisältyy myös maaseutua. Helsingin seutu oli vuonna 2007 suuruusjärjestyksessä sijalla 375. Kyse ei olekaan siitä, kuka on suurin vaan siitä, että Helsinki ja naapurikunnat häviävät maailmankartalta kokonaan, elleivät ne rakenna tulevaisuuttaan yhdessä. Brändäyksellä ei tässä pelissä pärjää.

Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) perustettiin 1970, koska ymmärrettiin, että kuntien kannattaa hoitaa esimerkiksi vesi- ja jätehuolto ja joukkoliikenne yhdessä. Vuonna 2009 YTV:n korvasivat Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin seudun ympäristö (HSY), ja uusia kuntia tuli mukaan. 

Tutkijat ennakoivat, että vuonna 2050 pääkaupunkiseudun kymmenen kunnan alueella asuu yli 1,8 miljoonaa ihmistä, ainakin 400 000 enemmän kuin nyt. Kyseessä ovat heidän elinehtonsa: mistä he tulevat, missä asuvat, miten liikkuvat, millaista työtä tekevät ja miten leipänsä ansaitsevat? 

Metropolihallinnon idea ei ole hallinnon lisäämisessä vaan vastauksissa näihin kysymyksiin, vahvassa päätöksenteossa ja toteutuksessa. Pääkaupunkiseudulla ei näytä syntyvän kuntaliitoksia, jotka kattaisivat koko 10 – 16 kunnan laajuisen työssäkäyntialueen. On kuitenkin voitava tehdä suunnitelmia ja sitovia päätöksiä kuntarajoista ja kuntien kapeista intresseistä riippumatta. Nykyiset rakenteet eivät toimi.

”Tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat hallintoa”, ivailee kokoomuksen ryhmäjohtaja (HS 23.6.). Minä tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat enemmän metsästysseurueissa tehtyjä kättä-päälle-sopimuksia.  Hyvää hallintoa kannattaakin rakastaa: huolellista valmistelua, avointa päätöksentekoprosessia ja laajaa demokratiaa. Vaihtoehto on, että asiat päätetään kabineteissa, perustelut keksitään jälkikäteen ja lobbauskonsultit palkataan varmistamaan, että päättäjät päättävät ’oikein’. 

”Sote-ratkaisu tekee metropolihallinnon tarpeettomaksi” on yksi argumenteista, joka on julkisuudessa nielaistu purematta. Kuitenkaan sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole koskaan olleet metropolihallinnon tehtävälistalla, joka pysyy entisellään. Jatkoperusteluksi esitetään, että koska valtuustoilta siirtyy paljon valtaa sote-alueille, enempää ei saa enää viedä. – Silloin unohtuu, että lukuisat kuntayhtymät, epäviralliset sopimusporukat ja ulkoistukset rapauttavat jo nyt kuntien itsehallintoa. 

Metropolivaltuusto ei vie päätösvaltaa pois vaan palauttaa sen demokraattisesti valittujen valtuutettujen käsiin. 

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.6.2014)

EI TURHIA HALLINTORAKENTEITA

Kolumni Kunta-lehdessä, joulukuu 2010


Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?

Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.

Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.

Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.

Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).

Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?

Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.

Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?

Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?

Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.

Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.

Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.

Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).

Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?

Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.

Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?

Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?

METROPOLIPOLITIIKKAA

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.

Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.

Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.

Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.

Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.

Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.