(Julkaistu kolumnina Arkkitehtuuriuutisissa maaliskuun lopussa 2011)
Mitä enemmän Helsingin kaupungin ja Helsingin Sanomien ajamaa Guggenheim-projektia pohtii, sitä enemmän herää kysymyksiä. ”Lähes puolet helsinkiläisistä haluaa Guggenheim-museon”, otsikoi lehti (HS 22.2.2011). Saman asian olisi voinut sanoa toisinkin: yli puolet helsinkiläisistä EI halua Guggenheimia. Hanke on elinkeino- ja matkailupolitiikkaa, mutta sitä markkinoidaan kulttuuritekona. Innokkaimmat olettavat, että se on myös imagonrakennusta, jolla Helsinki nousisi kansainvälisissä kaupunkivertailuissa entistä korkeammalle.
Kaikki kriittiset pohdinnat on jo ennakkoon leimattu epäisänmaallisiksi. ”(Hankkeen) kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla. (…) Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä.” (HS pääkirjoitus 19.1.2011) Jos joku arkkitehti rohkenisi sanoa poikkipuolisen sanan, syyksi pantaisiin pelko, että G-WOW-suunnittelijaksi kutsutaan joku ulkomaanguru. Julkisia keskustelutilaisuuksia on odoteltu turhaan. Yhteenkään hankkeen taloutta koskevista kysymyksistä ei ole saatu vastauksia.
G:n nostattamat laineet leviävät laajalle. Ikoninen G-arkkitehtuuri ei nouse ilmaiseksi. Kaupungintalolla on jo selvitetty, mitkä talot on myytävä investointirahaston kartuttamiseksi. Listalla ovat myös Tennispalatsi ja Lasipalatsi. Kaupunginhallituksen enemmistön mielestä on aivan sama, myydäänkö kruununjalokiviä vai "kiinteistömassaa", kuten alan miehet sitä nimittävät, esimerkiksi anonyymejä toimistorakennuksia. Tennari ja Lasipalatsi on kaupungin toimesta (Lasipalatsi EU-tuella juuri monipuolisen toimintaideansa ansiosta) huolella korjattu nykykuntoon ja ne tuottavat myös nettona rahaa kaupungin kassaan. Kuten Kari Raimoranta (HS 27.2.2011) totesi, jos rakennukset siirtyvät nimettömän kiinteistöinvestorin salkkuun, kaupungilla ei ole enää mitään sanomista siihen, onko niissä pelkkiä kauppoja ja kapakoita vai monipuolisempaakin toimintaa. Pikkupalatsien myynti ei siis ole pelkkää kiinteistö- ja investointipolitiikkaa vaan kaupunkipolitiikkaa.
Annettaisiinko Guggenheimille ilmaiseksi jokin keskustan arvotontti vai käytettäisiinkö hanketta jonkun huonon alueen arvon nostamiseen kuten Bilbaossa? Katajanokka ja Töölönlahti on mainittu kaupungin kaavailuissa. Asukasaktivistien näkökulmasta katsoen kummastuttaa, riemastuisivatko he museorakennuksesta, jonka hahmosta ei ole vielä mitään käsitystä. Hehän vihasivat monissa fotomontaaseissa tarkkaan kuvattua, vain kevyesti häkellyttävää wow-hotellia. Vastustusta perusteltiin myös sillä, että hotelli on suljettu rakennus. Ohikulkijan kannalta lienee yhdentekevää, poikkeaako cappuccinolla hotellin vai taidemuseon aulassa. Hotellin baari tosin taitaisi olla auki myöhempään.
Töölönlahdelle on viime aikoina ehdotettu samaan hengenvetoon Guggenheimia, uutta kirjastotaloa, maanalaista kulttuuritilaa, Aalto-yliopistoa ja mahdollisesti perustettavaa taideyliopistoa. Kannattaisiko siellä musiikkitalon ja kirjaston jälkeen vihdoin keskittyä rakentamaan kaupunkipuistoa?
Teoreettisempi kysymys on, miten tilataan juuri sellaista Arkkitehtuuria, joka takuuvarmasti lyö kaikki kansat heepnaadilla. Tarkoitushan on, että vuosittain kymmenet tuhannet turistit tungeksisivat sitä äimistelemään ja siten tukisivat pääkaupungin matkailuelinkeinoa. Frank Gehry on ilmoittanut olevansa käytettävissä, mutta entä jos hänkin on jo kyllästynyt korkkiruuveihin ja tekisi ihan tavallisen laatikon, kuten uusi New World Center Miami Beachillä. ”Konserttitalo on lasilla ja valkealla rappauksella päällystetty kuusikerroksinen laatikko, joka on arkkitehtoniselta olemukseltaan sangen vaatimaton”, kuten Los Angeles Timesin arkkitehtuurikriitikko sitä luonnehti.
Lopulta, mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset tulevat katsomaan ennen muuta rakennusta, kuten Bilbaossa? Millainen Arkkitehtuuri tuo Helsinkiin turisteja? – Vastaus on helppo: Alvar Aallon Arkkitehtuuri.
Friday, April 01, 2011
Sunday, January 23, 2011
EI TURHIA HALLINTORAKENTEITA
Kolumni Kunta-lehdessä, joulukuu 2010
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?
MIKÄ BRÄNDI - GUGGENHEIM VAI DISNEYLAND?
Teksti on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 23.1.2011
Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.
Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.
Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.
Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.
Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.
Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.
Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.
Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.
Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.
Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.
Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.
Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.
Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.
Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.
Wednesday, January 05, 2011
KYSYMYKSIÄ UUDESTA ARKKITEHTUURIPOLITIIKASTA
Arkkitehtiuutiset, kolumni joulukuussa 2010
Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.
Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.
Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?
APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?
Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.
Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.
Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.
Kaarin Taipale, TkT
PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."
PS2. Hyvää joulua!
Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.
Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.
Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?
APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?
Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.
Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.
Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.
Kaarin Taipale, TkT
PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."
PS2. Hyvää joulua!
Monday, November 22, 2010
METROPOLIPOLITIIKKAA
Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.
Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.
Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.
Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.
Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.
Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.
Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.
Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.
Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.
Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.
Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.
SECURING SUSTAINABILITY IS RISK MANAGEMENT
This text has been published in November 2010 on the website of SITRA The Finnish Innovation Fund [www.sitra.fi/en] and also in Finnish and Swedish translations.
The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?
Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.
Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.
But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?
The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?
Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.
Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.
But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?
Tuesday, August 17, 2010
KOTI PUTKOSELLE JA MUITA POLITIIKAN ROOLIHAHMOJA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 17.8.2010
On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.
YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?
Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.
Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.
ROOLIHAHMOT
Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.
Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.
Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.
Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.
Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.
Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.
POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!
On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.
YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?
Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.
Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.
ROOLIHAHMOT
Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.
Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.
Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.
Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.
Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.
Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.
POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!
ÄRSYTTÄVIÄ PÄÄHINEITÄ - HATUT, MYSSYT JA BURKHAT
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 20.7.2010
Erääseen YK-istuntoon osallistuu joka vuosi kaveri, jolla on aina päässään lerppareunainen kalastajanlakki. Se on aina ärsyttänyt minua. Lakki tuntuu provokaatiolta ja ylimieliseltä itsensä korostamiselta. Asiasta ei tietenkään ole koskaan puhuttu. Yksi poikien muoti, jota en liioin ole koskaan ymmärtänyt, on myssyn pitäminen päässä niin sisällä kuin ulkona. Voi kuvitella, että siitäkin on aivan turha keskustella. - Mutta naisten huiveista puhutaan nyt kaikkialla Euroopassa, niin kaduilla kuin parlamenteissa.
BURKHA JA MUUT TAVAT PEITTÄÄ
Ranskan kansalliskokous päätti viikko sitten (13.7.2010) kieltää kasvot peittävien huntujen käytön julkisessa tilassa. Kielto koskee niqabia ja burkaa. Niqabissa on aukko, josta näkyvät vain silmät, burkassa huiviin on kasvojen kohdalle ommeltu pitsiverkko. Presidentti Sarkozyn perusteluna on, että huivit loukkaavat naisten arvoa eivätkä sovi ranskalaiseen yhteiskuntaan.
Arabimaailmassa näkee kaikkia huntujen ja huivien versioita. Hijab on meikäläisessäkin katukuvassa yleistynyt tiukkaan sidottu päähuivi, joka on jo kielletty mm. kouluissa Ranskassa ja Turkissa. Chador voi olla löysästi kietaistu huivi, jota esimerkiksi Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto käytti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten meilläkin oli tavallista, että lähiomaisensa menettänyt nainen käytti suruhuntua. Morsiushuntu on jäljellä, mutta se ei ole enää symboli vaan somiste. 50 vuotta sitten diakonissojen asuun kuului päähine. Herännäisliikkeen naiset käyttivät sinimustaa körttihuivia. Nunnien vaatetus peittää yhä niin vartalon kuin hiukset.
NAINEN JA MIES
Kapusiinimunkit pukeutuvat hupulliseen kaapuun. Mutta miehet eivät peitä kasvojaan, vaikka jotkut peittävät päänsä - tai kaljunsa. Länsimaissa matkustaessaan arabimiehet käyttävät länsimaisia pukuja, mutta kotimaassa virka- tai liikemiehen asu on hohtavan valkoinen, moitteettomasti tärkätty nilkkoihin ulottuva paita ja otsanauhalla sidottu päähine.
Kipa tai jarmulka on juutalaismiesten käyttämä pieni kalotti. Alun perin tarkoitus oli pään peittäminen rukoillessa, mutta kipasta on tullut tapa ilmaista uskontonsa julkisesti. Ortodoksijuutalaisen miehen tunnistaa leveälierisestä mustasta hatusta, kun taas naiset korvaavat hiukset peittävän huivin joskus paksulla peruukilla.
Huivikeskustelun argumentiksi nostetaan yleensä miehen ja naisen tasa-arvo. Oletataan, että pakottaessaan vaimonsa ja tyttärensä pitämään huntua mies käsittelee naisia kuin omaisuuttaan, jota muut eivät saa nähdä. Yksi länsimaisen kulutuskulttuurin ääri-ilmiöistä on kukoistava plastiikkakirurgiabusiness. Sen liikeideana on muokata naisista miehilleen edustavampia näyttelyesineitä. "Katsokaa, minun naisellani ei ole selluliittia!" Onko exhibitionistinen naiseuden esitteleminen moraalisesti jotenkin ylevämpää?
En tiedä. Jäin miettimään hullua, täysin teoreettista kysymystä, haluaisinko, että rakastamani mies peittäisi kasvonsa ja vartalonsa. Voimaannuttaisiko se minua, pitäisikö hänet lähempänä? Ei tietenkään, eihän kaapu kätkisi hänen silmiään, hänen ääntään eikä hänen tapaansa liikkua, ajatella ja toimia! Toista ei voi omistaa. - Tosin tämä idealismi ei taida päteä siellä, missä avioliitot järjestetään ja vaimot ostetaan.
MISTÄ ON KYSE?
Mistä lopulta on kyse: vieraan kulttuurin pelosta, naisten eriarvoisuudesta vai ihmisoikeuksista, siis uskonnonvapaudesta ja vapaudesta ilmaista itseään myös pukeutumalla tai piiloutumalla? Viihdemaailman tähdillä on Greta Garbon ajoista alkaen ollut tapana kätkeytyä suurten tummien silmälasien taakse. Transsukupuolisuus on meillä suosittu lehtijuttujen aihe, naiset pukeutuvat miehiksi ja miehet naisiksi. Tuskin kenellekään tulisi mieleen tehdä lakiesitystä, joka kieltäisi miehiä kävelemästä kadulla naisten vaatteissa ja asusteissa. Mutta aivan vakavissaan määrätään, että nainen ei voi julkisesti käyttää juuri tietyn tyyppistä huntua.
Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni niqabin ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun katsoin tarkemmin tajusin, että täysin peittävän asun alla oli itsenäinen ihminen. Hunnun aukosta näkyvät silmät oli meikattu huolellisesti. Ylväs tapa liikkua paljasti, että kyseessä oli yläluokkainen nainen, joka oli hyvin tietoinen asemastaan. Hänen rinnallaan minä olin kömpelö tyttö maalta.
Pelkään, ettei tasa-arvo huntukiellosta edisty. Miljoonat naiset elävät vailla koulutusta ja ihmisoikeuksia. Mutta se ei johdu vain hunnuista ja uskonnoista vaan valtapolitiikasta ja korruptiosta, joka pitää köyhät köyhinä. Naiset maksavat köyhyydestä kovimman hinnan.
Eurooppa pelkää eurooppalaisuuden olevan hajoamassa. Se unohtaa kolonialistisen historiansa. Ranskakaan ei ole aivan syytön siihen, että maassa on nyt viitisen miljoonaa arabia. Eurooppa unohtaa, että arabien, juutalaisten ja kristittyjen kulttuurit ovat kohdanneet täällä jo vuosisatojen ajan. - Eurooppa hajoaa sisältäpäin, jos se kuvittelee voivansa rakentaa muurin suojaamaan keinotekoista mielikuvaa puhtaasta eurooppalaisuudesta.
Erääseen YK-istuntoon osallistuu joka vuosi kaveri, jolla on aina päässään lerppareunainen kalastajanlakki. Se on aina ärsyttänyt minua. Lakki tuntuu provokaatiolta ja ylimieliseltä itsensä korostamiselta. Asiasta ei tietenkään ole koskaan puhuttu. Yksi poikien muoti, jota en liioin ole koskaan ymmärtänyt, on myssyn pitäminen päässä niin sisällä kuin ulkona. Voi kuvitella, että siitäkin on aivan turha keskustella. - Mutta naisten huiveista puhutaan nyt kaikkialla Euroopassa, niin kaduilla kuin parlamenteissa.
BURKHA JA MUUT TAVAT PEITTÄÄ
Ranskan kansalliskokous päätti viikko sitten (13.7.2010) kieltää kasvot peittävien huntujen käytön julkisessa tilassa. Kielto koskee niqabia ja burkaa. Niqabissa on aukko, josta näkyvät vain silmät, burkassa huiviin on kasvojen kohdalle ommeltu pitsiverkko. Presidentti Sarkozyn perusteluna on, että huivit loukkaavat naisten arvoa eivätkä sovi ranskalaiseen yhteiskuntaan.
Arabimaailmassa näkee kaikkia huntujen ja huivien versioita. Hijab on meikäläisessäkin katukuvassa yleistynyt tiukkaan sidottu päähuivi, joka on jo kielletty mm. kouluissa Ranskassa ja Turkissa. Chador voi olla löysästi kietaistu huivi, jota esimerkiksi Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto käytti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten meilläkin oli tavallista, että lähiomaisensa menettänyt nainen käytti suruhuntua. Morsiushuntu on jäljellä, mutta se ei ole enää symboli vaan somiste. 50 vuotta sitten diakonissojen asuun kuului päähine. Herännäisliikkeen naiset käyttivät sinimustaa körttihuivia. Nunnien vaatetus peittää yhä niin vartalon kuin hiukset.
NAINEN JA MIES
Kapusiinimunkit pukeutuvat hupulliseen kaapuun. Mutta miehet eivät peitä kasvojaan, vaikka jotkut peittävät päänsä - tai kaljunsa. Länsimaissa matkustaessaan arabimiehet käyttävät länsimaisia pukuja, mutta kotimaassa virka- tai liikemiehen asu on hohtavan valkoinen, moitteettomasti tärkätty nilkkoihin ulottuva paita ja otsanauhalla sidottu päähine.
Kipa tai jarmulka on juutalaismiesten käyttämä pieni kalotti. Alun perin tarkoitus oli pään peittäminen rukoillessa, mutta kipasta on tullut tapa ilmaista uskontonsa julkisesti. Ortodoksijuutalaisen miehen tunnistaa leveälierisestä mustasta hatusta, kun taas naiset korvaavat hiukset peittävän huivin joskus paksulla peruukilla.
Huivikeskustelun argumentiksi nostetaan yleensä miehen ja naisen tasa-arvo. Oletataan, että pakottaessaan vaimonsa ja tyttärensä pitämään huntua mies käsittelee naisia kuin omaisuuttaan, jota muut eivät saa nähdä. Yksi länsimaisen kulutuskulttuurin ääri-ilmiöistä on kukoistava plastiikkakirurgiabusiness. Sen liikeideana on muokata naisista miehilleen edustavampia näyttelyesineitä. "Katsokaa, minun naisellani ei ole selluliittia!" Onko exhibitionistinen naiseuden esitteleminen moraalisesti jotenkin ylevämpää?
En tiedä. Jäin miettimään hullua, täysin teoreettista kysymystä, haluaisinko, että rakastamani mies peittäisi kasvonsa ja vartalonsa. Voimaannuttaisiko se minua, pitäisikö hänet lähempänä? Ei tietenkään, eihän kaapu kätkisi hänen silmiään, hänen ääntään eikä hänen tapaansa liikkua, ajatella ja toimia! Toista ei voi omistaa. - Tosin tämä idealismi ei taida päteä siellä, missä avioliitot järjestetään ja vaimot ostetaan.
MISTÄ ON KYSE?
Mistä lopulta on kyse: vieraan kulttuurin pelosta, naisten eriarvoisuudesta vai ihmisoikeuksista, siis uskonnonvapaudesta ja vapaudesta ilmaista itseään myös pukeutumalla tai piiloutumalla? Viihdemaailman tähdillä on Greta Garbon ajoista alkaen ollut tapana kätkeytyä suurten tummien silmälasien taakse. Transsukupuolisuus on meillä suosittu lehtijuttujen aihe, naiset pukeutuvat miehiksi ja miehet naisiksi. Tuskin kenellekään tulisi mieleen tehdä lakiesitystä, joka kieltäisi miehiä kävelemästä kadulla naisten vaatteissa ja asusteissa. Mutta aivan vakavissaan määrätään, että nainen ei voi julkisesti käyttää juuri tietyn tyyppistä huntua.
Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni niqabin ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun katsoin tarkemmin tajusin, että täysin peittävän asun alla oli itsenäinen ihminen. Hunnun aukosta näkyvät silmät oli meikattu huolellisesti. Ylväs tapa liikkua paljasti, että kyseessä oli yläluokkainen nainen, joka oli hyvin tietoinen asemastaan. Hänen rinnallaan minä olin kömpelö tyttö maalta.
Pelkään, ettei tasa-arvo huntukiellosta edisty. Miljoonat naiset elävät vailla koulutusta ja ihmisoikeuksia. Mutta se ei johdu vain hunnuista ja uskonnoista vaan valtapolitiikasta ja korruptiosta, joka pitää köyhät köyhinä. Naiset maksavat köyhyydestä kovimman hinnan.
Eurooppa pelkää eurooppalaisuuden olevan hajoamassa. Se unohtaa kolonialistisen historiansa. Ranskakaan ei ole aivan syytön siihen, että maassa on nyt viitisen miljoonaa arabia. Eurooppa unohtaa, että arabien, juutalaisten ja kristittyjen kulttuurit ovat kohdanneet täällä jo vuosisatojen ajan. - Eurooppa hajoaa sisältäpäin, jos se kuvittelee voivansa rakentaa muurin suojaamaan keinotekoista mielikuvaa puhtaasta eurooppalaisuudesta.
Wednesday, June 23, 2010
TUOTTEITA VAI PALVELUITA?
Väitän, että tulevaisuuden tuotteet ovat palveluita, eivät kertakäyttöisiä esineitä, joista tulee ongelmajätettä kuten esimerkiksi nykyisistä mobiililaitteista. Kysymys on siitä, miten käyttäjän ongelma muotoillaan. Tarvitsenko pesukoneen vai puhtaita liinavaatteita? Onko fiksumpaa, että joku hoitaa pesulaa, jossa on tehokkaat myllyt monen muunkin pyykkejä pesemässä kuin se, että minulla on kylpyhuonetta täyttämässä kone, jota käytän pari kertaa viikossa?
Tarvitsenko kameran vai mahdollisuuden ottaa ja tallentaa kuvia? Mitä teen laatikoissa lojuvilla vanhoilla valokuvauskoneilla, joita en raski heittää pois vaikken enää käytäkään niitä? Entä jos joku vuokraisi minulle laitteen, jolla pystyn kuvaamaan, ja jos vekotinta olisi syytä uudistaa, laitteen omistaja pystyisi käyttämään vanhoja osia uudelleen? Vastuu laitteen kunnossapidosta ja kehittämisestä ja raaka-aineiden järkevästä käytöstä olisi liiketoimintaa, minä puolestani saisin juuri sen palvelun, jota tarvitsen, en muutamassa vuodessa vanhenevia tuotteita kaappeja ja kaatopaikkoja täyttämään.
En tarvitse sähköä enkä lämpöä vaan tarvitsen valaistusta, miellyttävää sisäilmastoa työhuoneeseen tai sopivaa lämpötilaa jugurttipurkin säilyttämiseen. En tarvitse autoa vaan konstin päästä paikasta toiseen tai saada pussillinen perunoita pellolta keittiöön. Epäilemättä matkan varrella tarvitaan myös sementtiä, terästä ja lasia, kun kaikkea ei kuitenkaan voi puustakaan rakentaa. Huvittava yhteensattumako lienee, että kotimaisen puun kaikkivoipaisuudesta meuhkaavat eniten samat ihmiset, jotka naama punaisena ajavat meille puolalaisten rakentamia ranskalaisia ydinvoimaloita.
Ilkka Kantola viittaa Demarin blogissaan (22.6.2010) hauskasti Blaise Pascalin ”riskianalyysiin” nyt, kun eduskunnassa on edessä ydinvoimalapäätöksen teko. Mahdottomuus arvioida tai hinnoitella riskejä on hyvä esimerkki siitä, ettei lupapäätöstä voi argumentoida pitävillä ”järkiperusteilla”.
Vähintään yhtä kohtalokasta on kuitenkin se, että ”halvalla” energialla meidät lukitaan vuosikymmeniksi 1900-luvun logiikkaan perustuvaan energiaintensiiviseen teollisuuteen sen sijaan, että vastaava panostus sijoitettaisiin tulevaisuuden tuotteiden, energian ja palveluiden kehittämiseen. Miksi edelläkävijyys on luovutettu tietoisesti muulle maailmalle?
Tarvitsenko kameran vai mahdollisuuden ottaa ja tallentaa kuvia? Mitä teen laatikoissa lojuvilla vanhoilla valokuvauskoneilla, joita en raski heittää pois vaikken enää käytäkään niitä? Entä jos joku vuokraisi minulle laitteen, jolla pystyn kuvaamaan, ja jos vekotinta olisi syytä uudistaa, laitteen omistaja pystyisi käyttämään vanhoja osia uudelleen? Vastuu laitteen kunnossapidosta ja kehittämisestä ja raaka-aineiden järkevästä käytöstä olisi liiketoimintaa, minä puolestani saisin juuri sen palvelun, jota tarvitsen, en muutamassa vuodessa vanhenevia tuotteita kaappeja ja kaatopaikkoja täyttämään.
En tarvitse sähköä enkä lämpöä vaan tarvitsen valaistusta, miellyttävää sisäilmastoa työhuoneeseen tai sopivaa lämpötilaa jugurttipurkin säilyttämiseen. En tarvitse autoa vaan konstin päästä paikasta toiseen tai saada pussillinen perunoita pellolta keittiöön. Epäilemättä matkan varrella tarvitaan myös sementtiä, terästä ja lasia, kun kaikkea ei kuitenkaan voi puustakaan rakentaa. Huvittava yhteensattumako lienee, että kotimaisen puun kaikkivoipaisuudesta meuhkaavat eniten samat ihmiset, jotka naama punaisena ajavat meille puolalaisten rakentamia ranskalaisia ydinvoimaloita.
Ilkka Kantola viittaa Demarin blogissaan (22.6.2010) hauskasti Blaise Pascalin ”riskianalyysiin” nyt, kun eduskunnassa on edessä ydinvoimalapäätöksen teko. Mahdottomuus arvioida tai hinnoitella riskejä on hyvä esimerkki siitä, ettei lupapäätöstä voi argumentoida pitävillä ”järkiperusteilla”.
Vähintään yhtä kohtalokasta on kuitenkin se, että ”halvalla” energialla meidät lukitaan vuosikymmeniksi 1900-luvun logiikkaan perustuvaan energiaintensiiviseen teollisuuteen sen sijaan, että vastaava panostus sijoitettaisiin tulevaisuuden tuotteiden, energian ja palveluiden kehittämiseen. Miksi edelläkävijyys on luovutettu tietoisesti muulle maailmalle?
Tuesday, June 22, 2010
VALTA, HYBRIS JA PIENET IHMISET
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 22.6.2010
Öljy-yhtiö BP:n hallituksen puheenjohtaja Carl-Henric Svanberg, insinööri ja Uppsalan ekonomi, seisoi viime viikolla (16.6.2010) Washingtonissa Valkoisen talon edustalla ja antoi lausunnon. Hän oli juuri tulossa pitkästä neuvonpidosta Yhdysvaltain presidentin kanssa. Barack Obama oli halunnut tietää, miten BP aikoo korvata Meksikonlahden öljykatastrofista ihmisille, taloudelle ja ympäristölle aiheutuvat vahingot. - Sattumaa tai ei, mutta BP:n Svanberg on Ericssonin entinen toimitusjohtaja, kun taas Nokian Jorma Ollila on nyt Shellin hallituksen puheenjohtaja.
Svanberg kertoi rahastoista, joiden perustamisesta presidentin palaverissa oli sovittu. Rauhoittaakseen kuulijoita hän halusi vielä korostaa yrityksensä yhteiskuntavastuullisuutta ja totesi näin: ”Kuulen joskus mainittavan, että isot öljy-yhtiöt ovat ahneita yhtiöitä, jotka eivät välitä mistään, mutta tämä ei pidä paikkaansa BP:n suhteen. Me välitämme pienistä ihmisistä.”
”WE CARE ABOUT THE SMALL PEOPLE”
Kuulijassa heräsi heti kysymys, keitä ne mahtavat olla, ne pienet ihmiset, joihin Svanberg viittasi paatoksellisin äänenpainoin, ruotsalaisella nuotilla, mutta selkeästi artikuloiden. Muutaman minuutin puheenvuoro oli ilmeisen tarkkaan harkittu ja harjoiteltu. ”Small people” ei ollut ajattelematon lipsahdus eikä se johtunut vierasta kieltä puhuvan ihmisen vaikeudesta löytää nopeasti juuri sopiva ilmaus.
Olen pahoillani, Carl-Henric, mutta en usko avustajiesi selityksiä. Seurasin puheenvuoroasi CNN-kanavan suorana lähetyksenä. Englanninkielesi on moitteetonta.
Kyse oli hybriksestä, ei kielitaidosta. Ei ole ihme, että amerikkalaiset ovat tuohtuneet lausunnosta. He ovat kokeneet sen vähättelynä ja loukkauksena, jonka perimmäinen tarkoitus oli korostaa sinun asemaasi. Olisi vallan mainiosti riittänyt, että olisit sanonut BP:n välittävän ”ihmisistä”. Carl-Henric, mahdatko elää suljetummassa luokkayhteiskunnassa kuin vastikään häitä juhlinut Ruotsin hovi? Siinä ”suurten ihmisten” maailmassa näyttäisi olevan vain osakkenomistajia. Suuri enemmistö jäisi pieninä ihmisinä sen ulkopuolelle nöyriksi kuluttajiksi ja työvoimaksi.
TUTANKHAMONIN HAUTA
Kairon egyptiläisessä museossa ovat esillä faarao Tutankhamonin haudan aarteet: kultaisina hohtavia naamioita, koruja, kantotuoleja, absoluuttisen vallan monia eri tunnusmerkkejä. Siellä on myös noin 4000 vuotta vanha veistos, jossa parin neliön kokoisella alustalla marssii suorissa riveissä 40 pientä nuubialaista sotilasta. Miehillä on lannevaatteet ja jousipyssyt. Egyptin faaraoiden työvoima oli mustasta Afrikasta tuotuja halpatyöläisiä. Pieniä ihmisiä.
Faaraoiden valta oli tullut suoraan jumalilta. Nyt siitä todistavat vain pyramidit ja museoesineet. Mihin mahtava valta ja kulttuuri ovat kadonneet? Pari vuosituhatta faaraoita myöhemmin Meksikon ylängöillä kukoisti Teotichuacánin kaupunki. Nyt siitäkin kertovat enää auringon ja kuun pyramidit ja raunioituneet palatsit. Teotichuacán alkoi rappeutua 600-luvulla. Arvellaan, että sen tuhoon oli kolme syytä: luonnonvarojen ehtyminen, yhteiskunnalliset ristiriidat ja keskitetyn vallan kriisi.
VALLAN NOUSU JA TUHO
Entä missä on nykyajan valta? Epäilemättä yhä niiden käsissä, joilla on sotavoimaa, työvoimaa, valuuttaa ja luonnonvaroja, erityisesti energialähteitä. Fortune-lehden listauksen mukaan maailman kuuden suurimman yrityksen joukossa on viisi öljy-yhtiötä. Suurin on Shell, toisena Exxon Mobil, kolmatta sijaa pitää vähittäiskaupan ketju Wal-Mart, sitten tulevat BP, Chevron ja Total.
Ihmiskunnan historiassa sata vuotta on lyhyt aika. Silti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on jo ehditty nähdä sekä Kiinan keisarin tuho että puhemies Maon nousu ja tuho ja sitä seurannut yltiökapitalistisen Kiinan huima nousu globaaliin poliittiseen ja talouseliittiin. Kiinan ylivoima on perustunut keskitettyyn valtaan ja pienten ihmisten loputtomiin massoihin. Mutta nyt kiinalainenkin työväki alkaa vaatia oikeuksiaan. Ja jotta Kiinalla olisi riittävästi raaka-aineita ja energiaa, siitä on tullut Afrikan uusin siirtomaaherra. On pakko kysyä, onko Kiinan viimeisin kulttuurivallankumous ollut liian raju ollakseen edellistä pitkäikäisempi.
Öljyntuottajamaiden ja öljy-yhtiöiden mahtiasema alkoi rakentua noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset firmat löysivät mustan kullan maan uumenista. Sittemmin monet kehitysmaatkin ovat rikastuneet öljyllä, esimerkiksi Malesia ja Venezuela. Öljyvalta on perustunut teollisuusmaiden öljyriippuvuuteen, OPECin kartelliin ja raakaöljyn, uusiutumattoman luonnonvaran toistaiseksi suht' helppoon saatavuuteen. Mutta ehkä ilmastokriisi ja Meksikonlahden turman laajat talousvaikutukset saavat aikaan sen, että öljyvallan ote alkaa viimein herpaantua. Valtikka voi siirtyä niille, jotka kesyttävät auringon ja tuulen.
Valta näet katoaa yllättävän nopeasti. Kulttuureista jää jäljelle tyhjiä kuoria ja vaikenevia raunioita. Suuret johtajatkin ovat vain ”pieniä ihmisiä”, etenkin jos valta tekee sokeaksi.
Öljy-yhtiö BP:n hallituksen puheenjohtaja Carl-Henric Svanberg, insinööri ja Uppsalan ekonomi, seisoi viime viikolla (16.6.2010) Washingtonissa Valkoisen talon edustalla ja antoi lausunnon. Hän oli juuri tulossa pitkästä neuvonpidosta Yhdysvaltain presidentin kanssa. Barack Obama oli halunnut tietää, miten BP aikoo korvata Meksikonlahden öljykatastrofista ihmisille, taloudelle ja ympäristölle aiheutuvat vahingot. - Sattumaa tai ei, mutta BP:n Svanberg on Ericssonin entinen toimitusjohtaja, kun taas Nokian Jorma Ollila on nyt Shellin hallituksen puheenjohtaja.
Svanberg kertoi rahastoista, joiden perustamisesta presidentin palaverissa oli sovittu. Rauhoittaakseen kuulijoita hän halusi vielä korostaa yrityksensä yhteiskuntavastuullisuutta ja totesi näin: ”Kuulen joskus mainittavan, että isot öljy-yhtiöt ovat ahneita yhtiöitä, jotka eivät välitä mistään, mutta tämä ei pidä paikkaansa BP:n suhteen. Me välitämme pienistä ihmisistä.”
”WE CARE ABOUT THE SMALL PEOPLE”
Kuulijassa heräsi heti kysymys, keitä ne mahtavat olla, ne pienet ihmiset, joihin Svanberg viittasi paatoksellisin äänenpainoin, ruotsalaisella nuotilla, mutta selkeästi artikuloiden. Muutaman minuutin puheenvuoro oli ilmeisen tarkkaan harkittu ja harjoiteltu. ”Small people” ei ollut ajattelematon lipsahdus eikä se johtunut vierasta kieltä puhuvan ihmisen vaikeudesta löytää nopeasti juuri sopiva ilmaus.
Olen pahoillani, Carl-Henric, mutta en usko avustajiesi selityksiä. Seurasin puheenvuoroasi CNN-kanavan suorana lähetyksenä. Englanninkielesi on moitteetonta.
Kyse oli hybriksestä, ei kielitaidosta. Ei ole ihme, että amerikkalaiset ovat tuohtuneet lausunnosta. He ovat kokeneet sen vähättelynä ja loukkauksena, jonka perimmäinen tarkoitus oli korostaa sinun asemaasi. Olisi vallan mainiosti riittänyt, että olisit sanonut BP:n välittävän ”ihmisistä”. Carl-Henric, mahdatko elää suljetummassa luokkayhteiskunnassa kuin vastikään häitä juhlinut Ruotsin hovi? Siinä ”suurten ihmisten” maailmassa näyttäisi olevan vain osakkenomistajia. Suuri enemmistö jäisi pieninä ihmisinä sen ulkopuolelle nöyriksi kuluttajiksi ja työvoimaksi.
TUTANKHAMONIN HAUTA
Kairon egyptiläisessä museossa ovat esillä faarao Tutankhamonin haudan aarteet: kultaisina hohtavia naamioita, koruja, kantotuoleja, absoluuttisen vallan monia eri tunnusmerkkejä. Siellä on myös noin 4000 vuotta vanha veistos, jossa parin neliön kokoisella alustalla marssii suorissa riveissä 40 pientä nuubialaista sotilasta. Miehillä on lannevaatteet ja jousipyssyt. Egyptin faaraoiden työvoima oli mustasta Afrikasta tuotuja halpatyöläisiä. Pieniä ihmisiä.
Faaraoiden valta oli tullut suoraan jumalilta. Nyt siitä todistavat vain pyramidit ja museoesineet. Mihin mahtava valta ja kulttuuri ovat kadonneet? Pari vuosituhatta faaraoita myöhemmin Meksikon ylängöillä kukoisti Teotichuacánin kaupunki. Nyt siitäkin kertovat enää auringon ja kuun pyramidit ja raunioituneet palatsit. Teotichuacán alkoi rappeutua 600-luvulla. Arvellaan, että sen tuhoon oli kolme syytä: luonnonvarojen ehtyminen, yhteiskunnalliset ristiriidat ja keskitetyn vallan kriisi.
VALLAN NOUSU JA TUHO
Entä missä on nykyajan valta? Epäilemättä yhä niiden käsissä, joilla on sotavoimaa, työvoimaa, valuuttaa ja luonnonvaroja, erityisesti energialähteitä. Fortune-lehden listauksen mukaan maailman kuuden suurimman yrityksen joukossa on viisi öljy-yhtiötä. Suurin on Shell, toisena Exxon Mobil, kolmatta sijaa pitää vähittäiskaupan ketju Wal-Mart, sitten tulevat BP, Chevron ja Total.
Ihmiskunnan historiassa sata vuotta on lyhyt aika. Silti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on jo ehditty nähdä sekä Kiinan keisarin tuho että puhemies Maon nousu ja tuho ja sitä seurannut yltiökapitalistisen Kiinan huima nousu globaaliin poliittiseen ja talouseliittiin. Kiinan ylivoima on perustunut keskitettyyn valtaan ja pienten ihmisten loputtomiin massoihin. Mutta nyt kiinalainenkin työväki alkaa vaatia oikeuksiaan. Ja jotta Kiinalla olisi riittävästi raaka-aineita ja energiaa, siitä on tullut Afrikan uusin siirtomaaherra. On pakko kysyä, onko Kiinan viimeisin kulttuurivallankumous ollut liian raju ollakseen edellistä pitkäikäisempi.
Öljyntuottajamaiden ja öljy-yhtiöiden mahtiasema alkoi rakentua noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset firmat löysivät mustan kullan maan uumenista. Sittemmin monet kehitysmaatkin ovat rikastuneet öljyllä, esimerkiksi Malesia ja Venezuela. Öljyvalta on perustunut teollisuusmaiden öljyriippuvuuteen, OPECin kartelliin ja raakaöljyn, uusiutumattoman luonnonvaran toistaiseksi suht' helppoon saatavuuteen. Mutta ehkä ilmastokriisi ja Meksikonlahden turman laajat talousvaikutukset saavat aikaan sen, että öljyvallan ote alkaa viimein herpaantua. Valtikka voi siirtyä niille, jotka kesyttävät auringon ja tuulen.
Valta näet katoaa yllättävän nopeasti. Kulttuureista jää jäljelle tyhjiä kuoria ja vaikenevia raunioita. Suuret johtajatkin ovat vain ”pieniä ihmisiä”, etenkin jos valta tekee sokeaksi.
Tuesday, May 25, 2010
AUTOMOBIILISTA AINEETTOMAAN LIIKKUMISEEN JA MUITA INNOVAATIOITA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 25.5.2010
New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.
APPLE
Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.
Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.
Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.
SAMAAN AIKAAN SUOMESSA
Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?
Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.
MUUTOSVAATIMUS
Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.
Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.
Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.
New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.
APPLE
Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.
Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.
Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.
SAMAAN AIKAAN SUOMESSA
Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?
Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.
MUUTOSVAATIMUS
Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.
Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.
Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.
TILKKUTÄKKI JA SULATUSUUNI
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 30.3.2010
Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.
Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.
Kanadalainen kulttuurien mosaiikki
Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.
Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.
Sulatusuuni
On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.
Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …
Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.
Koti ja identiteetti
Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.
Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.
Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.
Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.
Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.
Kanadalainen kulttuurien mosaiikki
Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.
Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.
Sulatusuuni
On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.
Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …
Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.
Koti ja identiteetti
Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.
Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.
Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.
Wednesday, March 10, 2010
YDINVOIMA JA GLOBALISAATIO
Puheenvuoro SDP:n puoluevaltuustossa 10.3.2010
Tänään esiteltävästä globalisaatioraportista voi olla ylpeä. Sen loppuun tiivistetyt 40 toimenpide-esitystä sisältävät kunnianhimoisia mutta realistisia tavoitteita. Ellemme ymmärrä globalisaation vaikutusta suomalaiseen arkeen, emme ymmärrä miksi teollisuus katoaa siirtymätalouksiin, miksi Jämsän terveydenhoito privatisoidaan SITRAn monitahoisella tuella, miksi ilmastonmuutos koskee myös meitä ja miksi energiakysymykset ovat maailmanpolitiikkaa.
Nykyinen kokoomusvetoinen hallitus yrittää kuitenkin tehdä energiapolitiikasta sisäpolitiikkaa. Sen tiimoilta on syntynyt myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi Etelärannan ja Hakaniementorin välille.
Viime lauantaina YLE TV1 (siis ennen kuin Suvi Lindenin valvontakomissio lopettaa sen) haastatteli puolustusministeri Häkämiestä myös ydinvoimaluvista. Häkämiehellä oli tuttuun kokoomustyyliin kolme argumenttia:
1)teollisuuden pysyminen Suomessa
2)energiaomavaraisuus
3)ilmastonmuutoksen torjuminen.
Koska on kolme argumenttia, tarvitaan Häkämiehen mielestä kolme uutta ydinvoimalupaa.
Katsotaanpa niitä vähän lähemmin.
1) Teollisuuden pysyminen Suomessa, eli meille tärkeä työllisyys: kuka meistä uskoo, että täällä 10 vuoden kuluttua on missään tapauksessa enää paperiteollisuutta? Se mitä jää, on muuttunut bioenergian tuottajaksi. Siksi teollisuus vastustaa laaja-alaista syöttötariffia, jonka avulla myös paikallinen pienimuotoinen energiantuotanto olisi mahdollista.
2) Energiaomavaraisuus: uraania ei jalosteta Suomessa eikä Arevan tai muiden globaaliyritysten osaaminen synnytä Suomeen uusia työpaikkoja eikä uutta kotimaista osaamista. – Kaikki uusiutuvat energialähteet lisäävät omavaraisuutta ja uusiutuviin energialähteisiin keskittyminen tuottaisi myös vientiteollisuutta.
3) Globaalin ilmastonmuutoksen torjuminen ei ydinvoimalla onnistu – energiansäästöllä, energiatehokkuudella ja uusiutuvilla se onnistuu. Niihin sijoittaminen lisää suomalaista osaamista ja luo työpaikkoja.
En ole ainoa demari, joka ajattelee näin. Kansanedustajat, tuokaa eduskuntakeskusteluun vaihtoehtoja, jotka takaavat suomalaisen työllisyyden pitkällä tähtäyksellä ja varmistavat laaja-alaisen syöttötariffin ilman tehoalarajoja!
Tänään esiteltävästä globalisaatioraportista voi olla ylpeä. Sen loppuun tiivistetyt 40 toimenpide-esitystä sisältävät kunnianhimoisia mutta realistisia tavoitteita. Ellemme ymmärrä globalisaation vaikutusta suomalaiseen arkeen, emme ymmärrä miksi teollisuus katoaa siirtymätalouksiin, miksi Jämsän terveydenhoito privatisoidaan SITRAn monitahoisella tuella, miksi ilmastonmuutos koskee myös meitä ja miksi energiakysymykset ovat maailmanpolitiikkaa.
Nykyinen kokoomusvetoinen hallitus yrittää kuitenkin tehdä energiapolitiikasta sisäpolitiikkaa. Sen tiimoilta on syntynyt myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi Etelärannan ja Hakaniementorin välille.
Viime lauantaina YLE TV1 (siis ennen kuin Suvi Lindenin valvontakomissio lopettaa sen) haastatteli puolustusministeri Häkämiestä myös ydinvoimaluvista. Häkämiehellä oli tuttuun kokoomustyyliin kolme argumenttia:
1)teollisuuden pysyminen Suomessa
2)energiaomavaraisuus
3)ilmastonmuutoksen torjuminen.
Koska on kolme argumenttia, tarvitaan Häkämiehen mielestä kolme uutta ydinvoimalupaa.
Katsotaanpa niitä vähän lähemmin.
1) Teollisuuden pysyminen Suomessa, eli meille tärkeä työllisyys: kuka meistä uskoo, että täällä 10 vuoden kuluttua on missään tapauksessa enää paperiteollisuutta? Se mitä jää, on muuttunut bioenergian tuottajaksi. Siksi teollisuus vastustaa laaja-alaista syöttötariffia, jonka avulla myös paikallinen pienimuotoinen energiantuotanto olisi mahdollista.
2) Energiaomavaraisuus: uraania ei jalosteta Suomessa eikä Arevan tai muiden globaaliyritysten osaaminen synnytä Suomeen uusia työpaikkoja eikä uutta kotimaista osaamista. – Kaikki uusiutuvat energialähteet lisäävät omavaraisuutta ja uusiutuviin energialähteisiin keskittyminen tuottaisi myös vientiteollisuutta.
3) Globaalin ilmastonmuutoksen torjuminen ei ydinvoimalla onnistu – energiansäästöllä, energiatehokkuudella ja uusiutuvilla se onnistuu. Niihin sijoittaminen lisää suomalaista osaamista ja luo työpaikkoja.
En ole ainoa demari, joka ajattelee näin. Kansanedustajat, tuokaa eduskuntakeskusteluun vaihtoehtoja, jotka takaavat suomalaisen työllisyyden pitkällä tähtäyksellä ja varmistavat laaja-alaisen syöttötariffin ilman tehoalarajoja!
Friday, March 05, 2010
CITIES FOR SALE
My doctoral thesis can now finally be accessed on the web:
http://lib.tkk.fi/Diss/2009/isbn9789522480491/isbn9789522480491.pdf
http://lib.tkk.fi/Diss/2009/isbn9789522480491/isbn9789522480491.pdf
”IHMISTEN PUOLUE”
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 2.3.2010
Yhteen aikaan oli poliittisesti muodikasta sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikki puolueet näyttivät samanlaisilta. Kaikki puolustivat pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Kaikki ajoivat eläkeläisten ja asunnottomien asiaa. Kaikki huolehtivat Itämerestä ja saimaannorpista, kaikki tukivat raideliikennettä ja taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ei käynyt kateeksi äänestäjää. Puolueiden välisten erojen osoittaminen tuntui jäävän mainostoimistojen kekseliäisyyden varaan.
Mutta päätöksenteon pöydissä erot paljastuvat. Poliittisen kielen yhteiset iskusanat tarkoittavatkin eri puolueille eri asioita: asunnottomia pitää toki auttaa, mutta ei minun kaupunginosassani. Raideliikenne on toki hyvä asia, mutta minun äänestäjäni liikkuvat omalla autolla. Uusiutuva energia on toki fiksua, muttei sitä pidä erikseen tukea.
Nyt myönnetään, että vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Yksi näet pysyy: yksityinen etu vastaan yhteinen etu. Mutta poliittisen kentän hahmottamista sotkee vielä se, etteivät kaikki jakolinjat kuljekaan puolueiden välillä vaan niiden sisällä. Puoluetoimistojen perheriitoja mutkistaa, että jokainen otsikko kätkee alleen ristikkäisiä tavotteita. Ajatelkaa vaikka näitä: Ydinvoima. Ilmastonmuutos. Käsiasekielto. Tupakkakielto. Valtionkirkko. Eettinen sijoittaminen. Kestävä kehitys. Perhearvot. NATO.
Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Sen hidastaminen voi merkitä tiiviimpää yhdyskuntarakennetta ja lisää hiilivapaata energiaa. Mutta toisille se tarkoittaa uskoa teknologiaan: sähköautoja ja hiilidioksidin talteenottoa. Yksille puhdas energia tarkoittaa vain uusiutuvia energialähteitä, toisille uutta ydinvoimaa. Ydinvoimalobbarit ovatkin muokanneet ilmastonmuutoksesta itselleen poliittisesti korrektin argumentin. Ydinvoima lienee kysymys, joka eniten jakaa mielipiteitä puolueiden sisälläkin. Sen ympärille syntyy myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi: ammattiyhdistysliikkeen miehet ja elinkeinoelämän teollisuuspomot lyövät kättä.
Kestävä kehitys tarkoittaa uutta resurssitehokasta taloutta ja sosiaalisesti oikeudenmukaista globalisaatiota. Mutta toisten mielestä se on viherpiiperrystä, jolla vain jarrutetaan talouskasvua. Jotkut hellivät mielikuvaa, että porukan voisi jakaa jääkiekkomatseissa karjuviin lihansyöjämiehiin ja joogaa harrastaviin villapaitavegetariaaneihin.
Moraalikysymykset ovat hankalia, koska niiden yhteydessä vedotaan yksilön valintoihin ja omaantuntoon eikä puolueuskollisuuteen. Ei vain meillä vaan muissakin teollisuusmaissa käydään kovaa poliittista taistelua laillisesta oikeudesta aborttiin, homoliittoihin, adoptioon tai armomurhaan.
Terveyskysymyksissä on hurskaiden toivomusten tasolla helppo olla yksimielisiä. Terveyttä pitää edistää. Mutta auta armias, jos joku ehdottaa tupakoinnin täyskieltoa. Silloin yleisönosastojen sivut täyttyvät vetoomuksista yksilön vapauteen. Esitys puoliautomaattisten käsiaseiden kiellosta nostatti heti vastaväitteen kansalaisen perustuslaillisesta oikeudesta omistaa ase. Tuskin nämäkään jakolinjat kulkevat vain oikeiston ja vasemmiston tai villin lännen sheriffien ja kukkahattutätien välillä.
Esko Ahon aikoina SITRA ehdotti, että julkinen terveydenhoito ei kattaisi 'itseaiheutettuja' vaivoja kuten liikalihavuuden tai alkoholin haitat. Joka puolueessa lienee kuitenkin sekä ylipainoisia että viinaan meneviä jäseniä, ehkä jopa läskejä juoppoja. Mitä he mahtoivat ajatella? Nyt kuntaliiton uusi toimitusjohtaja suosittaa pitkäikäisille hoitotestamenttia, jotta kahden viimeisen elinvuoden kustannukset eivät rasittaisi kuntien budjetteja. Veikkaan, että joka puolueessa on sekä ikäihmisiä että nuoria, joita ajatus kuvottaa.
NATO on jo pitkään jakanut poliittista kenttää, mutta puolueissa on myös valtavirran vastaisia kantoja. Sama koskee presidentin valtaoikeuksia. Herää epäilys, että virallisia kantoja muokataan galluppien mukaan, riippumatta siitä, mikä heijastaisi puolueen poliittista traditiota ja arvoja.
Eipä tosiaan käy kateeksi äänestäjää. Hän etsii turhaan puoluetta, joka vastaisi kaikkia hänen odotuksiaan paitsi hurskaissa toiveissa myös arjen päätöksissä. Ei käy kateeksi puoluejohtajiakaan, jotka vakuuttavat joukkojensa yhtenäisyyttä. - Ihmisten puolueen valinta television suosikkiohjelmaksi on todiste kansalaisten terveestä todellisuudentajusta.
Yhteen aikaan oli poliittisesti muodikasta sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikki puolueet näyttivät samanlaisilta. Kaikki puolustivat pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Kaikki ajoivat eläkeläisten ja asunnottomien asiaa. Kaikki huolehtivat Itämerestä ja saimaannorpista, kaikki tukivat raideliikennettä ja taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ei käynyt kateeksi äänestäjää. Puolueiden välisten erojen osoittaminen tuntui jäävän mainostoimistojen kekseliäisyyden varaan.
Mutta päätöksenteon pöydissä erot paljastuvat. Poliittisen kielen yhteiset iskusanat tarkoittavatkin eri puolueille eri asioita: asunnottomia pitää toki auttaa, mutta ei minun kaupunginosassani. Raideliikenne on toki hyvä asia, mutta minun äänestäjäni liikkuvat omalla autolla. Uusiutuva energia on toki fiksua, muttei sitä pidä erikseen tukea.
Nyt myönnetään, että vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Yksi näet pysyy: yksityinen etu vastaan yhteinen etu. Mutta poliittisen kentän hahmottamista sotkee vielä se, etteivät kaikki jakolinjat kuljekaan puolueiden välillä vaan niiden sisällä. Puoluetoimistojen perheriitoja mutkistaa, että jokainen otsikko kätkee alleen ristikkäisiä tavotteita. Ajatelkaa vaikka näitä: Ydinvoima. Ilmastonmuutos. Käsiasekielto. Tupakkakielto. Valtionkirkko. Eettinen sijoittaminen. Kestävä kehitys. Perhearvot. NATO.
Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Sen hidastaminen voi merkitä tiiviimpää yhdyskuntarakennetta ja lisää hiilivapaata energiaa. Mutta toisille se tarkoittaa uskoa teknologiaan: sähköautoja ja hiilidioksidin talteenottoa. Yksille puhdas energia tarkoittaa vain uusiutuvia energialähteitä, toisille uutta ydinvoimaa. Ydinvoimalobbarit ovatkin muokanneet ilmastonmuutoksesta itselleen poliittisesti korrektin argumentin. Ydinvoima lienee kysymys, joka eniten jakaa mielipiteitä puolueiden sisälläkin. Sen ympärille syntyy myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi: ammattiyhdistysliikkeen miehet ja elinkeinoelämän teollisuuspomot lyövät kättä.
Kestävä kehitys tarkoittaa uutta resurssitehokasta taloutta ja sosiaalisesti oikeudenmukaista globalisaatiota. Mutta toisten mielestä se on viherpiiperrystä, jolla vain jarrutetaan talouskasvua. Jotkut hellivät mielikuvaa, että porukan voisi jakaa jääkiekkomatseissa karjuviin lihansyöjämiehiin ja joogaa harrastaviin villapaitavegetariaaneihin.
Moraalikysymykset ovat hankalia, koska niiden yhteydessä vedotaan yksilön valintoihin ja omaantuntoon eikä puolueuskollisuuteen. Ei vain meillä vaan muissakin teollisuusmaissa käydään kovaa poliittista taistelua laillisesta oikeudesta aborttiin, homoliittoihin, adoptioon tai armomurhaan.
Terveyskysymyksissä on hurskaiden toivomusten tasolla helppo olla yksimielisiä. Terveyttä pitää edistää. Mutta auta armias, jos joku ehdottaa tupakoinnin täyskieltoa. Silloin yleisönosastojen sivut täyttyvät vetoomuksista yksilön vapauteen. Esitys puoliautomaattisten käsiaseiden kiellosta nostatti heti vastaväitteen kansalaisen perustuslaillisesta oikeudesta omistaa ase. Tuskin nämäkään jakolinjat kulkevat vain oikeiston ja vasemmiston tai villin lännen sheriffien ja kukkahattutätien välillä.
Esko Ahon aikoina SITRA ehdotti, että julkinen terveydenhoito ei kattaisi 'itseaiheutettuja' vaivoja kuten liikalihavuuden tai alkoholin haitat. Joka puolueessa lienee kuitenkin sekä ylipainoisia että viinaan meneviä jäseniä, ehkä jopa läskejä juoppoja. Mitä he mahtoivat ajatella? Nyt kuntaliiton uusi toimitusjohtaja suosittaa pitkäikäisille hoitotestamenttia, jotta kahden viimeisen elinvuoden kustannukset eivät rasittaisi kuntien budjetteja. Veikkaan, että joka puolueessa on sekä ikäihmisiä että nuoria, joita ajatus kuvottaa.
NATO on jo pitkään jakanut poliittista kenttää, mutta puolueissa on myös valtavirran vastaisia kantoja. Sama koskee presidentin valtaoikeuksia. Herää epäilys, että virallisia kantoja muokataan galluppien mukaan, riippumatta siitä, mikä heijastaisi puolueen poliittista traditiota ja arvoja.
Eipä tosiaan käy kateeksi äänestäjää. Hän etsii turhaan puoluetta, joka vastaisi kaikkia hänen odotuksiaan paitsi hurskaissa toiveissa myös arjen päätöksissä. Ei käy kateeksi puoluejohtajiakaan, jotka vakuuttavat joukkojensa yhtenäisyyttä. - Ihmisten puolueen valinta television suosikkiohjelmaksi on todiste kansalaisten terveestä todellisuudentajusta.
Wednesday, February 17, 2010
JULKISJOHTAMISEN UUDET VAATTEET
Teksti on YLE Radio ykkösen ykkösaamun kolumni 2.2.2010
Keskisuomalainen -lehti julkaisi 5.2.2010 artikkelin, jossa omistajuuskuvioita ja erityisesti SITRAn monia rooleja niissä kuvattiin tarkemmin.
SITRAssa käynnistyi vastikään kolmivuotinen julkishallinnon johtamisohjelma. SITRAn mukaan siinä ratkaistaan ”Oy Suomi Ab:n … haasteita, joiden voittaminen edellyttää mittavia muutoksia julkisen sektorin rakenteissa ja sen johtamisessa”. Ohjelman julkistamistilaisuudessa todettiin, että ”SITRA on yhteiskunnan rakenteiden muuttaja, muutostarpeiden tunnistaja ja muutosten mahdollistaja, sekä näkijä että tekijä”.
SITRA on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, joka perustettiin 1967. Silloin juhlittiin vielä Suomen eikä Oy Suomi Ab:n 50-vuotisjuhlaa. SITRAn rooli on määritelty laissa ja se toimii eduskunnan valvonnassa.
SITRA ei siis ole mikä hyvänsä tutkimuslaitos eikä ole yhdentekevää, mitä se tutkii tai mihin tuloksiin se tähtää. Mitä uusi julkishallinnon johtamisohjelma sitten lupaa? Radikaalia rakennemuutosta, asiakaslähtöisyyttä ja valinnan vapautta. Kehitetään uusia toimintamalleja, tuottavuutta ja uutta liiketoimintaa synnyttäviä monituottajamalleja. Syntyy uutta yritystoimintaa, ja projektinjohtajan mukaan ”on vanhakantaista väittää että työ siirtyy sektorilta toiselle”. Ohjelmassa ei kuulema tehdä ideologisia valintoja vaan ne jätetään poliittisten päättäjien tehtäväksi.
Tapaus Jämsä
Ja poliitikothan päättävät. Otetaan tuore esimerkki Jämsästä. Siellä päätettiin ulkoistaa terveydenhoito, kyseessä on 15 miljoonan Euron liikevaihto vuosittain. Tarjouskilpailun voitti niukasti yksityinen yritys, jonka palvelukseen kunnan terveydenhoidon koko henkilökunta siirtyy entisillä ehdoilla. Yritys toimii samoissa kunnan tiloissa kuin ennenkin.
Lisääntyivätkö kuntalaisten vaihtoehdot? Siirtyikö sama työ sektorilta toiselle vai syntyikö uutta yritystoimintaa? Kyllä, uutta yritystoimintaa syntyi pörssisektorille. Nimittäin samoihin aikoihin, kun sopimusta viimeisteltiin, tarjouskilpailun voittaneen yrityksen osake-enemmistö vaihtoi omistajaa. Kuka Jämsän terveydenhoidon nyt omistaa, sitä ei saa selville, ellei tee salapoliisin työtä yritysrekisterissä. Lehdistötiedotteesta käy ilmi, että uusi enemmistöosakas on "pääomasijoittaja, joka ammattisijoittajien varainhoitajana keskittyy keskisuuriin ja pieniin buyout-järjestelyihin. Yritys tuottaa sijoittajille taloudellista lisäarvoa yhdistämällä vahvan teollisen ja taloudellisen osaamisen. Se hallinnoi noin 185 miljoonan euron pääomia.”
Tälle ammattisijoittajien varainhoitajalle Jämsän terveydenhoito on siis nippu osakkeita, joita voi ostaa ja myydä. Samoissa salkuissa on mm. elektroniikan sopimusvalmistusta, kiinteistöjohtamista, kiskokaluston puhdistusratkaisuja, teollista eristämistä, telinetöitä ja levynmuokkausta.
Niin sanottu valistunut arvaukseni on, että jämsäläisten terveys on huomenna jonkun kansainvälisen pörssiyhtiön hoidossa Neitsytsaarilla. Varsinaisen tilin tekevät ne, jotka ostavat yhtiön osakkeita halvalla ja myyvät niitä kalliilla yhä suuremmille ja suuremmille omistajille. Tämä lienee se uusi toimintamalli ja tässä syntyy uutta yritystoimintaa.
Mistä lisää maksavia asiakkaita?
Lääkärit siirtyvät yksityisten firmojen palvelukseen korkeampien palkkojen houkuttelemina. Täytyy ihmetellä, miten heille voidaan maksaa samasta työstä parempaa palkkaa kuin verovaroilla yhteisestä kassasta? Mistä tulee lisää maksavia asiakkaita? Luetaanpa muitakin uutisia. Työurien pidentämistä pohtivassa työryhmässä elinkeinoelämän edustajat ehdottavat erikoissairaanhoidon hoitotakuun puolittamista kuudesta kolmeen kuukauteen. Mutta miten tästä selviäisivät kunnat, jotka ovat vastuussa hoitotakuun toteutumisesta? Ilmeisesti ostamalla palveluita niiltä lääkäreiltä, jotka ovat juuri lähteneet korkeamman palkan perässä yksityiselle sektorille. Palveluseteleillä, mutta tuskin halvemmalla.
Hyötyykö jämsäläinen potilas, kun häntä hoitaa sijoitusyhtiö, jonka tavoitteena on hankkia lisää asiakkaita, tuottaa voittoa ja kasvattaa osakkeen pörssiarvoa? Onko jämsäläinen potilas asiakas vai kansalainen? Julkinen sektorihan menestyy monissa tehtävissään sitä paremmin, mitä vähemmän sillä on asiakkaita. Esimerkiksi, mitä paremmin ennaltaehkäisevä työ terveys-, sosiaali- ja nuorisotoimessa onnistuu, sitä vähemmän tulee hoidettavaksi moniongelmaisia avuntarvitsijoita. Mutta oletteko kuulleet uudesta liiketoimintamallista, jonka ideana olisi saada vähemmän asiakkaita?
Leikki sikseen. Johtaminen on rankkaa kokovartalotyötä ihmisten kanssa, ei vain organisaatioiden. Ei ole epäilystäkään, ettei johtamisen osaamisessa olisi kehitettävää joka sektorilla. Mutta mitä tekemistä hyvällä julkishallinnon johtamisella on yksityistämisen kanssa? Eihän tämän pitänyt olla ideologista.
Keskisuomalainen -lehti julkaisi 5.2.2010 artikkelin, jossa omistajuuskuvioita ja erityisesti SITRAn monia rooleja niissä kuvattiin tarkemmin.
SITRAssa käynnistyi vastikään kolmivuotinen julkishallinnon johtamisohjelma. SITRAn mukaan siinä ratkaistaan ”Oy Suomi Ab:n … haasteita, joiden voittaminen edellyttää mittavia muutoksia julkisen sektorin rakenteissa ja sen johtamisessa”. Ohjelman julkistamistilaisuudessa todettiin, että ”SITRA on yhteiskunnan rakenteiden muuttaja, muutostarpeiden tunnistaja ja muutosten mahdollistaja, sekä näkijä että tekijä”.
SITRA on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, joka perustettiin 1967. Silloin juhlittiin vielä Suomen eikä Oy Suomi Ab:n 50-vuotisjuhlaa. SITRAn rooli on määritelty laissa ja se toimii eduskunnan valvonnassa.
SITRA ei siis ole mikä hyvänsä tutkimuslaitos eikä ole yhdentekevää, mitä se tutkii tai mihin tuloksiin se tähtää. Mitä uusi julkishallinnon johtamisohjelma sitten lupaa? Radikaalia rakennemuutosta, asiakaslähtöisyyttä ja valinnan vapautta. Kehitetään uusia toimintamalleja, tuottavuutta ja uutta liiketoimintaa synnyttäviä monituottajamalleja. Syntyy uutta yritystoimintaa, ja projektinjohtajan mukaan ”on vanhakantaista väittää että työ siirtyy sektorilta toiselle”. Ohjelmassa ei kuulema tehdä ideologisia valintoja vaan ne jätetään poliittisten päättäjien tehtäväksi.
Tapaus Jämsä
Ja poliitikothan päättävät. Otetaan tuore esimerkki Jämsästä. Siellä päätettiin ulkoistaa terveydenhoito, kyseessä on 15 miljoonan Euron liikevaihto vuosittain. Tarjouskilpailun voitti niukasti yksityinen yritys, jonka palvelukseen kunnan terveydenhoidon koko henkilökunta siirtyy entisillä ehdoilla. Yritys toimii samoissa kunnan tiloissa kuin ennenkin.
Lisääntyivätkö kuntalaisten vaihtoehdot? Siirtyikö sama työ sektorilta toiselle vai syntyikö uutta yritystoimintaa? Kyllä, uutta yritystoimintaa syntyi pörssisektorille. Nimittäin samoihin aikoihin, kun sopimusta viimeisteltiin, tarjouskilpailun voittaneen yrityksen osake-enemmistö vaihtoi omistajaa. Kuka Jämsän terveydenhoidon nyt omistaa, sitä ei saa selville, ellei tee salapoliisin työtä yritysrekisterissä. Lehdistötiedotteesta käy ilmi, että uusi enemmistöosakas on "pääomasijoittaja, joka ammattisijoittajien varainhoitajana keskittyy keskisuuriin ja pieniin buyout-järjestelyihin. Yritys tuottaa sijoittajille taloudellista lisäarvoa yhdistämällä vahvan teollisen ja taloudellisen osaamisen. Se hallinnoi noin 185 miljoonan euron pääomia.”
Tälle ammattisijoittajien varainhoitajalle Jämsän terveydenhoito on siis nippu osakkeita, joita voi ostaa ja myydä. Samoissa salkuissa on mm. elektroniikan sopimusvalmistusta, kiinteistöjohtamista, kiskokaluston puhdistusratkaisuja, teollista eristämistä, telinetöitä ja levynmuokkausta.
Niin sanottu valistunut arvaukseni on, että jämsäläisten terveys on huomenna jonkun kansainvälisen pörssiyhtiön hoidossa Neitsytsaarilla. Varsinaisen tilin tekevät ne, jotka ostavat yhtiön osakkeita halvalla ja myyvät niitä kalliilla yhä suuremmille ja suuremmille omistajille. Tämä lienee se uusi toimintamalli ja tässä syntyy uutta yritystoimintaa.
Mistä lisää maksavia asiakkaita?
Lääkärit siirtyvät yksityisten firmojen palvelukseen korkeampien palkkojen houkuttelemina. Täytyy ihmetellä, miten heille voidaan maksaa samasta työstä parempaa palkkaa kuin verovaroilla yhteisestä kassasta? Mistä tulee lisää maksavia asiakkaita? Luetaanpa muitakin uutisia. Työurien pidentämistä pohtivassa työryhmässä elinkeinoelämän edustajat ehdottavat erikoissairaanhoidon hoitotakuun puolittamista kuudesta kolmeen kuukauteen. Mutta miten tästä selviäisivät kunnat, jotka ovat vastuussa hoitotakuun toteutumisesta? Ilmeisesti ostamalla palveluita niiltä lääkäreiltä, jotka ovat juuri lähteneet korkeamman palkan perässä yksityiselle sektorille. Palveluseteleillä, mutta tuskin halvemmalla.
Hyötyykö jämsäläinen potilas, kun häntä hoitaa sijoitusyhtiö, jonka tavoitteena on hankkia lisää asiakkaita, tuottaa voittoa ja kasvattaa osakkeen pörssiarvoa? Onko jämsäläinen potilas asiakas vai kansalainen? Julkinen sektorihan menestyy monissa tehtävissään sitä paremmin, mitä vähemmän sillä on asiakkaita. Esimerkiksi, mitä paremmin ennaltaehkäisevä työ terveys-, sosiaali- ja nuorisotoimessa onnistuu, sitä vähemmän tulee hoidettavaksi moniongelmaisia avuntarvitsijoita. Mutta oletteko kuulleet uudesta liiketoimintamallista, jonka ideana olisi saada vähemmän asiakkaita?
Leikki sikseen. Johtaminen on rankkaa kokovartalotyötä ihmisten kanssa, ei vain organisaatioiden. Ei ole epäilystäkään, ettei johtamisen osaamisessa olisi kehitettävää joka sektorilla. Mutta mitä tekemistä hyvällä julkishallinnon johtamisella on yksityistämisen kanssa? Eihän tämän pitänyt olla ideologista.
Tuesday, December 08, 2009
PILVENPIIRTÄJÄUNELMISTA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 8.12.2009
Kohta kaksi vuosisataa sitten Turun palo tuhosi kaupungin, elettiin vuotta 1827. Silloin opittiin, että kaupungeissa kannattaa rakentaa kivestä, betonista ja tiilestä.
Chicagossa vuonna 1871 kaksi päivää kestänyt tulipalo tuhosi rakennuksia 8 neliökilometrin alueelta. Lähes joka kolmas asukas joutui kodittomaksi. Täystuhoon oli syynä, että rakennuksissa oli käytetty runsaasti puuta ja niiden runko oli terästä, joka alkaa kuumuudessa taipua ja romahtaa. Niinpä insinööreille tuli haaste kehittää menetelmiä, joilla teräsrunko voitiin suojata palolta.
Chicagossa tuhoutunut alue oli aivan kasvavan kaupungin keskustassa, ja maan arvo oli vastaavasti korkea. Paine tehokkaaseen uudisrakentamiseen oli siis suuri.
Erilaisia nostolaitteita oli ideoitu jo aikaisemmin, mutta ensimmäinen herra Otisin henkilöhissi oli asennettu New Yorkissa olevaan taloon vuonna 1857. Ennen kuin hissit otettiin laajemmin käyttöön, rakennukset eivät olleet juuri neljää, viittä kerrosta korkeampia. Asuintalojen kattokerroksissa asui palvelijoita ja köyhää kansaa, koska herrasväen ei kuulunut juosta portaita ylös ja alas.
Yhdessä nämä kolme tekijää – tonttien hinnannousu kaupunkikeskustoissa, teräksen palosuojaus ja hissien yleistyminen loivat edellytykset sille, että taloihin alkoi tulla lisää kerroksia.
PILVENPIIRTÄJÄ
’Pilvenpiirtäjä’ on jokseenkin sama sana useissa kielissä: skyscraper, gratte-ciel, Wolkenkratzer. Jo pelkkä sana heijastaa yhtäältä unelmanomaisuutta, toisaalta mahtipontisuutta, jota korkeisiin rakennuksiin liittyy. Jokaisen uuden tornin on aina pitänyt olla korkeampi ja komeampi kuin edellinen. 1930-luvun suuren laman kynnyksellä pystytetyt Chrysler Building ja 102-kerroksisen Empire State Building erottuvat edelleen Manhattanin ääriviivassa. Vasta 1972 World Trade Centerin kaksoistornit veivät niiltä voiton korkeuskilpailussa.
Syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001 monet arvelivat, että World Trade Centerin tuho olisi samalla korkeiden rakennusten loppu. Eipä ollut. Kiinteistöbusines elää jatkuvasti nousevista tonttimaan hinnoista. Se tarvitsee joko ideaparkkeja kaukana keskustoista, tai pilvenpiirtäjiä suurten metropolien keskustoissa. Sopivaa uutta maaperää on viime aikoina löytynyt useista vaurastuvista kehitysmaista. Kiinassa talous on kasvanut hurjin hyppäyksin, kun taas Dubaissa kasvulle etsittiin uutta moottoria sen jälkeen, kun pienen maan öljylähteet oli pumpattu tyhjiin.
Nostokurjet ovatkin vallanneet sekä Dubain että Pudongin Huangpu-joen vastarannalla Shanghaissa. 88-kerroksinen Jin Mao –torni avattiin 1999, mutta se ei enää ole Shanghainkaan korkein rakennus. Kuala Lumpurissa malesialaisen Petronas -öljy-yhtiön kaksoistornit pitivät maailman korkeimman rakennuksen paikkaa vuonna 1998, mutta kuuden vuoden kuluttua kärkeen siirtyi Taipein finanssikeskus. Nyt johtopaikkaa kärkkyy pian valmistuva Burj Dubai. Parin vuoden kuluttua kisan voitto saattaa mennä Seouliin Koreaan.
Pilvenpiirtäjien reilun sadan vuoden mittainen historia kertoo siitä, miten rakentamisella on haluttu tehdä valta näkyväksi. Pilvenpiirtäjät ovat yleensä kertoneet rahoittajien mahdista, ei hallitsijoiden. Ei varmasti ollut sattumaa, että Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun maaliksi valitut symbolirakennukset olivat juuri World Trade Center ja puolustusministeriö. Ei kirkko, ei autotehdas eikä edes Disneyland.
MIKSEI MYÖS HELSINGISSÄ?
Tallinnaankin saatiin korkeita rakennuksia vasta, kun kommunismi oli kaadettu, ennen kuin talouskupla ehti puhjeta. Miksei myös Helsinkiin? Suomen pääkaupunkiseutu ei tosin mahdu maailman 200 suurimman metropolialueen listalle. Lohdutukseksi voi todeta, että Tukholman aluekin on tässä kilpailussa vasta sijalla 207.
Valtaisa innostus Helsingin Keski-Pasilaan ehdotetuista korkeista rakennuksista on tässä mielessä jotenkin liikuttavaa. Että vihdoinkin Helsinki näyttäisi maailmalle, että kyllä meilläkin osataan... Suunnittelijoiksi on tosin haluttu hakea kuuluisiksi mainostettuja tekijöitä Italiasta, maasta jota ei tunneta pilvenpiirtäjistään vaan matalasta ja tiiviistä kaupunkirakentamisesta. Kyseisten arkkitehtien tuotanto on sitä paitsi enimmäkseen pelkkiä piirustuksia, eikä vanhojen suunnitelmienkaan joukossa näytä olevan yhtään pilvenpiirtäjää.
Yksi asia ihmetyttää aivan erityisesti. Kuvitteleeko joku tosissaan, että uuden kaupunkikeskuksen kantavaksi ajatukseksi riittäisi, että siellä seisoskelee hajareisin muutama korkea lasitalo. Tai että ekotehokkuudeksi riittäisi, että ihminen voi asua, käydä töissä ja vielä ostoksilla samassa talossa, eikä tarvitsisi autoa. Järjetön perustelu! Kuka varmistaisi, että tietyn tornin asukkailla on varmasti työpaikka aina samassa talossa? Sekö olisi sitä kaupunkielämää? Nyt on pakko tuottaa lasitorniekologeille pettymys: kestävä kaupunkirakentaminen ja urbaani syke vaativat paljon tuhdimmat eväät!
Uskokaa pois, monet oikeiden suurkaupunkien pilvenpiirtäjät ovat aivan fantastisia. Ja on päivänselvää, että myös Keski-Pasilassa pitää rakentaa tiivistä, korkeaa ja energiatehokasta. Mutta taskukokoisen metropolin miesten torniunelmat ovat vähän säälittäviä. Käykää vaikka Tallinnassa tarkistamassa.
Kohta kaksi vuosisataa sitten Turun palo tuhosi kaupungin, elettiin vuotta 1827. Silloin opittiin, että kaupungeissa kannattaa rakentaa kivestä, betonista ja tiilestä.
Chicagossa vuonna 1871 kaksi päivää kestänyt tulipalo tuhosi rakennuksia 8 neliökilometrin alueelta. Lähes joka kolmas asukas joutui kodittomaksi. Täystuhoon oli syynä, että rakennuksissa oli käytetty runsaasti puuta ja niiden runko oli terästä, joka alkaa kuumuudessa taipua ja romahtaa. Niinpä insinööreille tuli haaste kehittää menetelmiä, joilla teräsrunko voitiin suojata palolta.
Chicagossa tuhoutunut alue oli aivan kasvavan kaupungin keskustassa, ja maan arvo oli vastaavasti korkea. Paine tehokkaaseen uudisrakentamiseen oli siis suuri.
Erilaisia nostolaitteita oli ideoitu jo aikaisemmin, mutta ensimmäinen herra Otisin henkilöhissi oli asennettu New Yorkissa olevaan taloon vuonna 1857. Ennen kuin hissit otettiin laajemmin käyttöön, rakennukset eivät olleet juuri neljää, viittä kerrosta korkeampia. Asuintalojen kattokerroksissa asui palvelijoita ja köyhää kansaa, koska herrasväen ei kuulunut juosta portaita ylös ja alas.
Yhdessä nämä kolme tekijää – tonttien hinnannousu kaupunkikeskustoissa, teräksen palosuojaus ja hissien yleistyminen loivat edellytykset sille, että taloihin alkoi tulla lisää kerroksia.
PILVENPIIRTÄJÄ
’Pilvenpiirtäjä’ on jokseenkin sama sana useissa kielissä: skyscraper, gratte-ciel, Wolkenkratzer. Jo pelkkä sana heijastaa yhtäältä unelmanomaisuutta, toisaalta mahtipontisuutta, jota korkeisiin rakennuksiin liittyy. Jokaisen uuden tornin on aina pitänyt olla korkeampi ja komeampi kuin edellinen. 1930-luvun suuren laman kynnyksellä pystytetyt Chrysler Building ja 102-kerroksisen Empire State Building erottuvat edelleen Manhattanin ääriviivassa. Vasta 1972 World Trade Centerin kaksoistornit veivät niiltä voiton korkeuskilpailussa.
Syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001 monet arvelivat, että World Trade Centerin tuho olisi samalla korkeiden rakennusten loppu. Eipä ollut. Kiinteistöbusines elää jatkuvasti nousevista tonttimaan hinnoista. Se tarvitsee joko ideaparkkeja kaukana keskustoista, tai pilvenpiirtäjiä suurten metropolien keskustoissa. Sopivaa uutta maaperää on viime aikoina löytynyt useista vaurastuvista kehitysmaista. Kiinassa talous on kasvanut hurjin hyppäyksin, kun taas Dubaissa kasvulle etsittiin uutta moottoria sen jälkeen, kun pienen maan öljylähteet oli pumpattu tyhjiin.
Nostokurjet ovatkin vallanneet sekä Dubain että Pudongin Huangpu-joen vastarannalla Shanghaissa. 88-kerroksinen Jin Mao –torni avattiin 1999, mutta se ei enää ole Shanghainkaan korkein rakennus. Kuala Lumpurissa malesialaisen Petronas -öljy-yhtiön kaksoistornit pitivät maailman korkeimman rakennuksen paikkaa vuonna 1998, mutta kuuden vuoden kuluttua kärkeen siirtyi Taipein finanssikeskus. Nyt johtopaikkaa kärkkyy pian valmistuva Burj Dubai. Parin vuoden kuluttua kisan voitto saattaa mennä Seouliin Koreaan.
Pilvenpiirtäjien reilun sadan vuoden mittainen historia kertoo siitä, miten rakentamisella on haluttu tehdä valta näkyväksi. Pilvenpiirtäjät ovat yleensä kertoneet rahoittajien mahdista, ei hallitsijoiden. Ei varmasti ollut sattumaa, että Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun maaliksi valitut symbolirakennukset olivat juuri World Trade Center ja puolustusministeriö. Ei kirkko, ei autotehdas eikä edes Disneyland.
MIKSEI MYÖS HELSINGISSÄ?
Tallinnaankin saatiin korkeita rakennuksia vasta, kun kommunismi oli kaadettu, ennen kuin talouskupla ehti puhjeta. Miksei myös Helsinkiin? Suomen pääkaupunkiseutu ei tosin mahdu maailman 200 suurimman metropolialueen listalle. Lohdutukseksi voi todeta, että Tukholman aluekin on tässä kilpailussa vasta sijalla 207.
Valtaisa innostus Helsingin Keski-Pasilaan ehdotetuista korkeista rakennuksista on tässä mielessä jotenkin liikuttavaa. Että vihdoinkin Helsinki näyttäisi maailmalle, että kyllä meilläkin osataan... Suunnittelijoiksi on tosin haluttu hakea kuuluisiksi mainostettuja tekijöitä Italiasta, maasta jota ei tunneta pilvenpiirtäjistään vaan matalasta ja tiiviistä kaupunkirakentamisesta. Kyseisten arkkitehtien tuotanto on sitä paitsi enimmäkseen pelkkiä piirustuksia, eikä vanhojen suunnitelmienkaan joukossa näytä olevan yhtään pilvenpiirtäjää.
Yksi asia ihmetyttää aivan erityisesti. Kuvitteleeko joku tosissaan, että uuden kaupunkikeskuksen kantavaksi ajatukseksi riittäisi, että siellä seisoskelee hajareisin muutama korkea lasitalo. Tai että ekotehokkuudeksi riittäisi, että ihminen voi asua, käydä töissä ja vielä ostoksilla samassa talossa, eikä tarvitsisi autoa. Järjetön perustelu! Kuka varmistaisi, että tietyn tornin asukkailla on varmasti työpaikka aina samassa talossa? Sekö olisi sitä kaupunkielämää? Nyt on pakko tuottaa lasitorniekologeille pettymys: kestävä kaupunkirakentaminen ja urbaani syke vaativat paljon tuhdimmat eväät!
Uskokaa pois, monet oikeiden suurkaupunkien pilvenpiirtäjät ovat aivan fantastisia. Ja on päivänselvää, että myös Keski-Pasilassa pitää rakentaa tiivistä, korkeaa ja energiatehokasta. Mutta taskukokoisen metropolin miesten torniunelmat ovat vähän säälittäviä. Käykää vaikka Tallinnassa tarkistamassa.
Tuesday, October 13, 2009
HAJOTA JA HALLITSE METROPOLIPOLITIIKKAA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni – 13.10.2009
Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.
Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.
Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?
Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?
Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?
Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.
Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.
Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.
Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!
Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.
Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.
Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?
Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?
Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?
Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.
Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.
Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.
Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!
Tuesday, September 15, 2009
REAALITALOUS - MITÄ SE ON?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 15.9.2009
Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.
Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.
Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.
Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.
Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!
Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.
Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.
Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.
Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.
Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.
Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.
Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.
Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.
Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.
Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!
Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.
Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.
Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.
Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.
Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.
Wednesday, August 19, 2009
KUUNTELEMISEN TAITO JA DEMOKRATIAN KRIISI
YLE Radio 1 - Ykkösaamun kolumni 18.8.2009
Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.
Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?
Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.
Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.
Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.
Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.
Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.
Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?
Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.
Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.
Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?
Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.
Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?
Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.
Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.
Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.
Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.
Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.
Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?
Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.
Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.
Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?
Wednesday, July 22, 2009
ONKO RICHARD FLORIDA OIKEA GURU VAI KAUPUNKITUTKIMUKSEN HELPPOHEIKKI?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 26.8.2008
Tämä on jo vuoden vanha juttu, mutta muistui mieleen, kun Floridan uuden kotikaupungin Toronton päivälehti oli tehnyt hänestä jutun, jonka Tarja Nurmi oli linkittänyt facebookissa:
TheStar.com | Insight | Why Richard Florida's honeymoon is over
Lähde: www.thestar.com
http://www.facebook.com/ext/share.php?sid=121374025208&h=pxp3k&u=1YdBH&ref=nf
Jos kaupunkien kehittämisestä on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana jossakin keskusteltu viisaasti, juhlapuhujat ovat aina maininneet yhden nimen: Richard Florida. Olen usein ihmetellyt, miten hän on noussut tällaiseen maailmanmaineeseen. Kuinka tullaan guruksi lausumalla latteuksia kuten: ”paikka ja sijainti ovat tärkeitä asioita” tai ”vaikka internet ja kännykät ovat vapauttaneet meidät paikan kahleista, toiminta-ympäristöllä on yhä merkitystä”. Todennäköisesti epäilevä suhtautumiseni Floridaan on pelkkää kauteutta. Olisihan se mukavaa olla hyvinpalkattu kaupunkitutkija-guru.
Florida on viisikymppinen, New Yorkin kupeessa New Jerseyssä syntynyt, Columbian yliopistossa väitellyt kaupunkitutkija. Nykyisin hän asuu Torontossa, Kanadan puolella. Florida tuo markkinoille muutaman vuoden välein uuden bestsellerin, jossa toistellaan samoja itsestäänselvyyksiä yhä uudestaan. Suomalaiset rakastavat Floridaa aivan erityisesti, koska joka menestyskirjan hakemistosta löytyy yleensä viittaus Helsinkiin. Kirjoissa mainitaan toki satoja muitakin kaupunkeja, joissa Florida käy pitämässä maksullisia luentoja, mutta sehän on aivan toinen juttu.
Tuoreimmassa teoksessa Helsinki esiintyy kahdessa lauseessa. Florida pohtii asukastiheyden ja väestömäärän suhdetta talouden kokoon. Hän toteaa, että ”joskus suhteellisen pienessäkin kaupungissa, kuten Helsingissä, asukasta kohden laskettu kansantuote voi olla hyvin korkea.” Toinen listaus on jo imartelevampi. ”Globaalilla innovaatiokartalla näkyy selvästi huippuja ja laaksoja. Korkeimmat piikit ovat Tokion, Seoulin, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet. Myös Boston, Seattle, Austin, Toronto, Vancouver, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka, Seoul, Taipei ja Sydney erottautuvat. Innovaatioita syntyy myös tietyissä paikoissa Kiinassa ja Intiassa.” Varsinaisessa karttapiirroksessa ei pohjoismaiden kohdalla ole kuitenkaan yhtään piikkiä. Ne osuvat eteläisemmille leveysasteille.
Mutta jätetään ennakkoasenteet ja lähdetään siitä, että Floridan täytyy olla tavattoman viisas mies. Tutustutaan hänen uusimpaan kirjaansa Who’s your city? Kuka on kaupunkisi? Alaotsikko kuuluu näin: ”Miten asuinpaikan valinnasta tulee luovassa taloudessa elämäsi tärkein päätös” – Myös Floridan aikaisemmilla teoksilla on ollut luova otsikko: The Rise of the Creative Class, Luovan luokan nousu, vuonna 2002 ja Cities and the Creative Class, Kaupungit ja luova luokka 2005. ’Luovuus’ on siis Floridan tavaramerkki.
Uusimmassa kirjassaan Florida lähtee siitä, että ihmisen on tehtävä elämässään kolme tärkeää valintaa: ammatti, elämänkumppani ja asuinpaikka. Mutta sen sijaan, että aloittaisi kysymällä ”kuka on puolisoni”, hänen mukaansa kannattaa pohtia ensin ”kuka on kaupunkini?” Elinympäristön valinta on ratkaisevin päätös, Florida väittää. – Tästä nouseekin ensimmäinen vastaväite: Vain harvat etuoikeutetut voivat valita, missä elävät. Floridan maailmassa on ilmeisesti vain tuota luovaa luokkaa, menestyviä tietotekniikkakonsultteja ja mainosmiehiä. Mutta kuka heidän paitansa pesee ja pitsansa paistaa? Pitää toki muistaa, että Floridan ajattelu perustuu pohjois-Amerikan todellisuuteen. Keskivertojenkki muuttaa joka seitsemäs vuosi ja Florida pitää tätä liikkuvuutta yhtenä aikamme tyyppiominaisuuksista. Eipä se ole vierasta meilläkään.
Floridan peruskäsitteitä on ”klusterivoima”. Hänen mielestään se on luovan talouden todellinen käyttövoima. Kyse on siitä, että lahjakkaat ihmiset kerääntyvät samoihin paikkoihin ja tukevat toistensa toimeliaisuutta. Florida toki muistuttaa, että jos paikkaa valitessa voi voittaa, jostakin pitää myös luopua. Hyvän työpaikan perässä muuttaminen voi tarkoittaa, että joutuu jättämään taakseen sukulaisten ja tuttavien lähiverkoston. Tai luonnonrauhaa rakastava ei voi odottaa saavansa nauttia myös kaupunkien monipuolisista palveluista. – Siinä taitaa olla yksi kotoisen Nurmijärvi-keskustelun ytimistä: joku uskoo vielä, että on mahdollista saada kaikki, heti, tässä ja nyt. Luonnonrauha, oma piha, lyhyt työmatka, kaikki palvelut lähellä ja vapaita parkkipaikkoja joka oven edessä. Euroedustaja Vatanen vastikään julisti, että jos ihmiset haluavat ajaa autolla, heidän pitää saada ajaa autolla ja junaraiteiden rakentaminen saa jäädä.
Floridan kirja päättyy kymmeneen askelmerkkiin kohti oikean asuinpaikan valintaa.
1. Asiat arvojärjestykseen. Mikä sinulle on tärkeää, mitä haluat juuri nyt eniten?
2. Tee lista viidestä, enintään kymmenestä kaupungista, joissa ehkä voisit asua.
3. Tee kotiläksyt. Kerää kaupungeista taustatietoja ja käy katsomassa paikan päällä.
4. Mitä kaupungeilla on tarjota? Millaisessa kunnossa on niiden talous, millaista työtä on saatavilla, mitkä ovat elinkustannukset, riittääkö palkka? Tutustuuko siellä ihmisiin, voiko verkostoitua?
5. Perusasioiden pitää olla kunnossa. Florida muistuttaa, että koulutus, turvallisuus, terveydenhoito, asuminen ja liikenneyhteydet ovat paikan tärkeimpiä ominaisuuksia.
6. Onko paikassa mitään järkeä? Florida kehottaa lukemaan paikallislehtiä ja blogeja. Millaisia ovat poliittiset ja liike-elämän johtajat? Puhuvatko he asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä? Onko keskustelu avointa vai tehdäänkö päätökset suljettujen ovien takana?
7. Tarkistetaan arvot. Ollaanko kaupungissa suvaitsevaisia, annetaanko tilaa yksilöllisyydelle, luotetaanko ihmisiin. Suvaitsevaisuus on arvo, jota Florida on aikaisemmissakin kirjoissaan kovasti korostanut.
8. Saako kaupunki sinut syttymään? Miten on kauneuden, aitouden, hauskuuden ja elämän hyörinän laita?
9. Yhteenveto. Muista, mikään paikka ei ole täydellinen.
10. Mene sinne, kysele, mutta luota myös vaistoosi. Valitse viisaasti.
No, opimmeko kaupungeista jotakin, jota emme jo tienneet? Floridan menestyksen takana taitaa olla vanha salaisuus: Muokkaa monimutkaisista asioista äärimmäisen yksinkertaisia. Florida ei analysoi rakenteita eikä järjestelmiä vaan kertoo ihmisten tarinoita. Jos kerran terveydestä tai henkisestä kasvusta on hyllykaupalla tee-se-itse-kirjallisuutta, miksei sitten elinympäristön valinnasta? Kriittisessä lukijassa herää kuitenkin epäilys. Päästiinkö tässä oikeiden kysymysten ääreen? Mutta ehkä kaupunkitutkimuksessakin tarvitaan viihdekirjallisuutta. Sitä Florida ainakin tarjoaa.
Tämä on jo vuoden vanha juttu, mutta muistui mieleen, kun Floridan uuden kotikaupungin Toronton päivälehti oli tehnyt hänestä jutun, jonka Tarja Nurmi oli linkittänyt facebookissa:
TheStar.com | Insight | Why Richard Florida's honeymoon is over
Lähde: www.thestar.com
http://www.facebook.com/ext/share.php?sid=121374025208&h=pxp3k&u=1YdBH&ref=nf
Jos kaupunkien kehittämisestä on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana jossakin keskusteltu viisaasti, juhlapuhujat ovat aina maininneet yhden nimen: Richard Florida. Olen usein ihmetellyt, miten hän on noussut tällaiseen maailmanmaineeseen. Kuinka tullaan guruksi lausumalla latteuksia kuten: ”paikka ja sijainti ovat tärkeitä asioita” tai ”vaikka internet ja kännykät ovat vapauttaneet meidät paikan kahleista, toiminta-ympäristöllä on yhä merkitystä”. Todennäköisesti epäilevä suhtautumiseni Floridaan on pelkkää kauteutta. Olisihan se mukavaa olla hyvinpalkattu kaupunkitutkija-guru.
Florida on viisikymppinen, New Yorkin kupeessa New Jerseyssä syntynyt, Columbian yliopistossa väitellyt kaupunkitutkija. Nykyisin hän asuu Torontossa, Kanadan puolella. Florida tuo markkinoille muutaman vuoden välein uuden bestsellerin, jossa toistellaan samoja itsestäänselvyyksiä yhä uudestaan. Suomalaiset rakastavat Floridaa aivan erityisesti, koska joka menestyskirjan hakemistosta löytyy yleensä viittaus Helsinkiin. Kirjoissa mainitaan toki satoja muitakin kaupunkeja, joissa Florida käy pitämässä maksullisia luentoja, mutta sehän on aivan toinen juttu.
Tuoreimmassa teoksessa Helsinki esiintyy kahdessa lauseessa. Florida pohtii asukastiheyden ja väestömäärän suhdetta talouden kokoon. Hän toteaa, että ”joskus suhteellisen pienessäkin kaupungissa, kuten Helsingissä, asukasta kohden laskettu kansantuote voi olla hyvin korkea.” Toinen listaus on jo imartelevampi. ”Globaalilla innovaatiokartalla näkyy selvästi huippuja ja laaksoja. Korkeimmat piikit ovat Tokion, Seoulin, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet. Myös Boston, Seattle, Austin, Toronto, Vancouver, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka, Seoul, Taipei ja Sydney erottautuvat. Innovaatioita syntyy myös tietyissä paikoissa Kiinassa ja Intiassa.” Varsinaisessa karttapiirroksessa ei pohjoismaiden kohdalla ole kuitenkaan yhtään piikkiä. Ne osuvat eteläisemmille leveysasteille.
Mutta jätetään ennakkoasenteet ja lähdetään siitä, että Floridan täytyy olla tavattoman viisas mies. Tutustutaan hänen uusimpaan kirjaansa Who’s your city? Kuka on kaupunkisi? Alaotsikko kuuluu näin: ”Miten asuinpaikan valinnasta tulee luovassa taloudessa elämäsi tärkein päätös” – Myös Floridan aikaisemmilla teoksilla on ollut luova otsikko: The Rise of the Creative Class, Luovan luokan nousu, vuonna 2002 ja Cities and the Creative Class, Kaupungit ja luova luokka 2005. ’Luovuus’ on siis Floridan tavaramerkki.
Uusimmassa kirjassaan Florida lähtee siitä, että ihmisen on tehtävä elämässään kolme tärkeää valintaa: ammatti, elämänkumppani ja asuinpaikka. Mutta sen sijaan, että aloittaisi kysymällä ”kuka on puolisoni”, hänen mukaansa kannattaa pohtia ensin ”kuka on kaupunkini?” Elinympäristön valinta on ratkaisevin päätös, Florida väittää. – Tästä nouseekin ensimmäinen vastaväite: Vain harvat etuoikeutetut voivat valita, missä elävät. Floridan maailmassa on ilmeisesti vain tuota luovaa luokkaa, menestyviä tietotekniikkakonsultteja ja mainosmiehiä. Mutta kuka heidän paitansa pesee ja pitsansa paistaa? Pitää toki muistaa, että Floridan ajattelu perustuu pohjois-Amerikan todellisuuteen. Keskivertojenkki muuttaa joka seitsemäs vuosi ja Florida pitää tätä liikkuvuutta yhtenä aikamme tyyppiominaisuuksista. Eipä se ole vierasta meilläkään.
Floridan peruskäsitteitä on ”klusterivoima”. Hänen mielestään se on luovan talouden todellinen käyttövoima. Kyse on siitä, että lahjakkaat ihmiset kerääntyvät samoihin paikkoihin ja tukevat toistensa toimeliaisuutta. Florida toki muistuttaa, että jos paikkaa valitessa voi voittaa, jostakin pitää myös luopua. Hyvän työpaikan perässä muuttaminen voi tarkoittaa, että joutuu jättämään taakseen sukulaisten ja tuttavien lähiverkoston. Tai luonnonrauhaa rakastava ei voi odottaa saavansa nauttia myös kaupunkien monipuolisista palveluista. – Siinä taitaa olla yksi kotoisen Nurmijärvi-keskustelun ytimistä: joku uskoo vielä, että on mahdollista saada kaikki, heti, tässä ja nyt. Luonnonrauha, oma piha, lyhyt työmatka, kaikki palvelut lähellä ja vapaita parkkipaikkoja joka oven edessä. Euroedustaja Vatanen vastikään julisti, että jos ihmiset haluavat ajaa autolla, heidän pitää saada ajaa autolla ja junaraiteiden rakentaminen saa jäädä.
Floridan kirja päättyy kymmeneen askelmerkkiin kohti oikean asuinpaikan valintaa.
1. Asiat arvojärjestykseen. Mikä sinulle on tärkeää, mitä haluat juuri nyt eniten?
2. Tee lista viidestä, enintään kymmenestä kaupungista, joissa ehkä voisit asua.
3. Tee kotiläksyt. Kerää kaupungeista taustatietoja ja käy katsomassa paikan päällä.
4. Mitä kaupungeilla on tarjota? Millaisessa kunnossa on niiden talous, millaista työtä on saatavilla, mitkä ovat elinkustannukset, riittääkö palkka? Tutustuuko siellä ihmisiin, voiko verkostoitua?
5. Perusasioiden pitää olla kunnossa. Florida muistuttaa, että koulutus, turvallisuus, terveydenhoito, asuminen ja liikenneyhteydet ovat paikan tärkeimpiä ominaisuuksia.
6. Onko paikassa mitään järkeä? Florida kehottaa lukemaan paikallislehtiä ja blogeja. Millaisia ovat poliittiset ja liike-elämän johtajat? Puhuvatko he asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä? Onko keskustelu avointa vai tehdäänkö päätökset suljettujen ovien takana?
7. Tarkistetaan arvot. Ollaanko kaupungissa suvaitsevaisia, annetaanko tilaa yksilöllisyydelle, luotetaanko ihmisiin. Suvaitsevaisuus on arvo, jota Florida on aikaisemmissakin kirjoissaan kovasti korostanut.
8. Saako kaupunki sinut syttymään? Miten on kauneuden, aitouden, hauskuuden ja elämän hyörinän laita?
9. Yhteenveto. Muista, mikään paikka ei ole täydellinen.
10. Mene sinne, kysele, mutta luota myös vaistoosi. Valitse viisaasti.
No, opimmeko kaupungeista jotakin, jota emme jo tienneet? Floridan menestyksen takana taitaa olla vanha salaisuus: Muokkaa monimutkaisista asioista äärimmäisen yksinkertaisia. Florida ei analysoi rakenteita eikä järjestelmiä vaan kertoo ihmisten tarinoita. Jos kerran terveydestä tai henkisestä kasvusta on hyllykaupalla tee-se-itse-kirjallisuutta, miksei sitten elinympäristön valinnasta? Kriittisessä lukijassa herää kuitenkin epäilys. Päästiinkö tässä oikeiden kysymysten ääreen? Mutta ehkä kaupunkitutkimuksessakin tarvitaan viihdekirjallisuutta. Sitä Florida ainakin tarjoaa.
Thursday, June 25, 2009
Ovatko rakennukset kauniita tai rumia - vai jotakin muuta?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 23.6.2009
Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.
Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.
TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.
Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.
Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.
Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.
Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”
Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.
Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.
TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.
Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.
Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.
Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.
Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”
Subscribe to:
Posts (Atom)