YLE Radio 1 - Ykkösaamun kolumni 18.8.2009
Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.
Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?
Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.
Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.
Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.
Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.
Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.
Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?
Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.
Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.
Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?
No comments:
Post a Comment