METROPOLIPOLITIIKKAA

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.

Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.

Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.

Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.

Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.

Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.