YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 17.8.2010
On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.
YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?
Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.
Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.
ROOLIHAHMOT
Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.
Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.
Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.
Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.
Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.
Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.
POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!
No comments:
Post a Comment