Kolumni Kunta-lehdessä, joulukuu 2010
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?
No comments:
Post a Comment