About housing policies and candlelight

”On winter evenings, walking through the streets of the city, I would gaze into other people’s houses through the pale orange light of home and dream of happy, peaceful families living comfortable lives.” Orhan Pamuk describes the yearning for 'home' - and makes it obvious how distant the reality can be from our dreams.

In public debate concerning housing people like to name a great number of usual suspects: insufficient availability of land, in particular for single-family houses, poor land use planning, high cost of real estate, expensive apartments in Helsinki, people having to invest too much of their income into housing, too much time spent on mobility, poor services, greedy developers, stupid architects, dismal quality of construction, lack of maintenance...

Could it be that the expectations on "housing" are too far removed from the product "house" that the "machinery" will ever be able to deliver? The whole production chain starting with investors and political decision makers and ending up with developers and construction companies can only come up with square meters and numbers of apartments. However, we keep dreaming of the security and privacy of a home, which is our castle. We miss warmth and love, caring and caressing, but get four cold walls instead. Meanwhile, housing fairs, furniture stores and illustrated magazines keep convincing us that the home is just a question of a bit more interior decoration.

Even the most perfect welfare state cannot replace the smell of freshly baked bread or the touch of a warm hand. No luxury home can repare the wounds of shattered human relationships. There are too many questions, where 'housing' is not the answer.

Here in the darkness of the Northern winter, Christmas is the festival of light, and people like to light candles. Somehow, candles represent the "pale orange light of home" and make us feel happy here and now, grateful for being alive and having friends, close and far away.

Warmest Season's Greetings, and a Happy New Year!

Quote from: Pamuk Orhan (2005) Istanbul, Memories of a City. London: Faber and Faber

Joulun kynttilöitä ja asuntopolitiikkaa

"Kävellessäni talvi-iltoina pitkin kaupungin katuja minulla oli tapana katsoa sisälle ihmisten taloihin, kodin kalpean oranssin valon lävitse, ja haaveilla onnellisista sopuisista perheistä, jotka elivät mukavaa elämää. (1) Poikavuosiaan muisteleva Nobel-kirjailija paljastaa kotiin liittyvät syvimmät tunteet: se on lämmin paikka, jossa asuu onnellinen perhe. Pukiessaan unelman sanoiksi hän ilmaisee, että todellisuus on täysin erilainen.

Asumiseen liittyvien ongelmien listaa toistetaan julkisessa keskustelussa loputtomasti: tonttipula, puute erityisesti omakotitalorakentamiseen soveltuvista tonteista, kaavoitetun maan ylihinta, asuntojen korkea neliöhinta ennen muuta Helsingissä, omistusasunnot varallisuuden ainoana ankkurina, asumisen ahtaus, liikkumisen hankaluus, palveluiden puute, liian yksityiskohtainen kaavoitus, kireät rakentamismääräykset, ahneet grynderit, tyhmät suunnittelijat, vastuuttomat rakentajat, kadonneet talkkarit ...

Vai onko niin, että asumiseen kohdistuu liikaa odotuksia, joilla ei ole mitään tekemistä taloja rakentavan päätöksenteko- ja toteutusketjun lopputuotteen kanssa? Asuntotuotantokone pusertaa putkesta asuntoneliöitä ja huoneistolukuja, kun ihmiset unelmoivat kodista. Asuntomessujen, kalustemarkkinoiden ja aikakauslehtien sisustusunelmat uskottelevat, että koti syntyy viimeistään sisustamalla.

Koti merkitsee lähes kaikkea, mitä ihminen elämältään haluaa. Se on yksityisyyden turvallinen linnake, jossa jokainen on oman reviirinsä herra. Mutta sen pitäisi myös hohtaa lämpöä ja rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa, kun kodin seinien ulkopuolella on vain kylmää välinpitämättömyyttä. Paraskaan hyvinvointivaltio ei korvaa pullan tuoksua eikä ojennettua kättä. Mikään omakotitalo ei korjaa rikkoutuneita ihmissuhteita.

Joulun kynttilöissä taitaa olla heijastus sitä "kodin kalpeaa oranssia valoa." Onni on, että saa elää tässä ja nyt.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

---

1 Pamuk, Orhan (2005) Istanbul. Memories of a city. London: Faber and Faber (Sitaatin suomennos kirjoittajan.)

Energy greetings to Porto

(PES, Euroopan Sosialistipuolue kokoontuu Portossa Portugalissa joulukuun alussa. Energiakysymykset ovat siellä taatusti esillä, siinä taustaa PES@ctivists-blogin 4.12.2006 tekstille, jossa kirjoitan energiasta, julkisesta hankintapolitiikasta ja innovaatioista.)

Unfortunately I won't be able to join you in Porto, but I'd like to mention three topics which you'll most likely discuss there, among others: energy, public procurement and innovations.

Hardly any one doubts that providing equal and safe access to energy is the most basic service, next to freshwater and sanitation. However, the hugely growing worldwide demand on energy, liberalization (read: privatization) of the market, and the proven linkages between fossil fuels and global warming make energy a politically explosive package.

Even if one would not feel sorry for the ice bears and would not be aware of the future of SIDS (Small Island Developing States), the growing price of fossil fuels has become unbearable: pollution of the environment of the poorest, and the dollars and loss of democracy spent on wars and corruption.

The answer to the energy crisis is not simply 'more energy!' First, we'll have to save energy, consume less, change our habits, think different. Second, we'll have to develop and use more energy efficient technologies - which does not necessarily mean super-hi-tech. As an example, in many climates the most traditional building is the most energy efficient building. Public transport is far more efficient than mobility based on private cars and all the infrastructure they need. Third, we'll have to shift towards renewable energy sources, and this will require a hefty dose of political will, too.

Why public procurement in this connection? The public sector - cities, governments, public institutions like universities etc. - can and must set the standard. How can we ask our citizen to think and act differently, if the tax money is not spent the way we speak?

The public sector can be an informed client, asking the private and the third sector to deliver energy efficient and ethically sustainable products and services, it won't buy any other stuff.

My favourite example dates back to 1970s, when the City of Curitiba in Brazil decided that they want to have a public transport system that did not exist anywhere, yet, a Bus Rapid Transport system. Finally Volvo agreed to develop a BRT bus for Curitiba - and now they have a big factory in Brazil. Isn't this what we call both technological and social innovation?

Have a great time in Porto!

Arms and ploughs

(this text appears also in my blog on the PES@ctivists website www.pes.org)

Darfur, Baghdad, Kabul - cities and villages where arms and ammunition do the talking, places filled with hate, torture and death. So much hate that watching it from my safe North European corner, I cannot even begin to understand it.

We know that rifles and Rifle Associations rule in many other countries, as well, also in the so called developed world. It is as if our societies were not able to give young men any other tools to prove their identity as men than either weapons or cars, the bigger the better.

I was in Costa Rica last week to talk about sustainable urbanism. The tropical country has a fantastic natural environment. The Costa Ricans know that there is no alternative to sustainability if they want the tourism industry to flourish. However, their cities still need a lot of development. Urban public space and public transport are some of the key areas.

But there is one hugely important sector where Costa Rica has shown the rest of the world that the unthinkable alternative works: they have no army. The small country with no military forces has the most stable government and the most equal society in Central and South America.

Whoever commands the army in a developing country, by default has a fierce opposition fighting to be in control. Because military rule is not democratic governance, it involves corruption and privileges for selected few. The poor remain excluded from this exchange of favors. The rulers' priority will always be, how to remain in control of the army - and stay alive.

This is like writing to Santa Claus: please, destroy all military forces from the face of the earth! So simple and obvious, and yet a total utopia: forging arms to ploughs, and eradicating poverty for good.

P.S. I learned in San José that the body guards of the Venezuelan President Hugo Chavez (whom I secretly admire) are from Cuba. They've been sent by Castro, who receives oil from Venezuela for a reduced price, and can resell it on the market for hard currency. - Contemporary political favors.

10 teesiä Jätkäsaaren keskustelemattomuudesta

Hyvä veli, vuorineuvos Ahlström, kiitos kommenteistanne (HS 12.11.2006)! Ihmettelette, miksei Jätkäsaaren suunnittelusta keskustella. Esitän tässä omat arvaukseni.

1. Keskustelu. Jätkäsaaren tai muiden alueiden suunnittelusta ei keskustella, koska portinvartijat eivät halua keskustella. Alueen suunnittelija erosi ammattiliitostaan, koska sen lehdessä rohjettiin haastaa keskusteluun. Päättäjät eivät pysty keskustelemaan, koska heille ei esitetä perusteluja eikä vaihtoehtoja, joista keskustella. Kaupunkisuunnittelulautakunta ei halua keskustella, koska on helpompaa olla keskustelematta. Muut lautakunnat vaietaan toteamalla että "olette saaneet sanoa mielipiteenne, mutta me tiedämme miten pitää suunnitella" tai "juna meni jo". On helpompaa jutustella vaarattomista aiheista kuten "matalaa vai korkeaa", "pyöreää vai suorakulmaista", "punaista vai valkeaa" tai "metsää vai taloja".

2. Visionäärit ja asiantuntijat. Ahlströmin mukaan teollisuudessa on käynnissä "linux-prosessi sovitettuna designiin". Siihen osallistuu iso joukko eri näkökulmia edustavia ihmisiä, jotka kaikki vaikuttavat tasavertaisesti yhteistyöhön. Ei kaupunkejakaan voi enää kehittää yksinäisissä suunnittelijakammioissa. Urbaanit innovaatiot vaativat uusia välineitä ja prosesseja, aivan uutta osaamista. Yksinäisten visionäärien aika on ohi. Visionääri on se, joka kokoaa parhaan porukan ja saa aikaan laajimman keskustelun.

3. Julkinen tila. Niin kauan kuin kuvitellaan, että kaupunki syntyy rakennuksista, ei synny kaupunkia. Urbaanin rakenteen ydin on julkinen tila, jossa jalankulkijan on hyvä olla. Katu, jolla autot ajavat ylinopeutta ja kavennetut jalkakäytävät ovat täynnä pysäköityjä autoja, ei ole julkista tilaa.

4. Keskustat. Jos kaupunkia ja kaupunkiseutua ei rakenneta alakeskusten verkostoksi, syntyy vain yksi keskusta ja joukko lähiöitä. Katsokaa Lontoota tai Pariisia: kaupunkirakenne jatkuu ehjänä, kaupunginosia eivät erota toisistaan metsävyöhykkeet vaan niiden sisällä antavat ilmaa eri kokoiset puistot, puistikot ja aukiot. Jätkäsaari on nyt kaupunginosa ilman oikeaa keskustaa, ikäänkuin Tammisaari ilman toria ja sen elämää.

5. Jatkuvuus. Ei Jätkäsaarta voi suunnitella ilman että luonnostellaan, miten se liittyy esimerkiksi Hernesaareen tai Hietalahteen. Monissa esitetyistä suunnitelmista maailma loppuu alueen reunoille. On kai ajateltu, että sama kaavoittaja suunnittelee sitten Hernesaaren seuraavaksi, kun Jätkäsaari on valmis. Mutta kaupunki ei ole koskaan valmis.

6. Yhteydet. Jos kaupungin keskeisimmäksi päivittäisen liikkumisen muodoksi ei ymmärretä julkista liikennettä vaan ikioma auto, päädytään ratkaisemaan ensisijaisesti pysäköintiongelmia. Jos julkinen liikenne tuo vain kehnoja yhteyksiä, alue marginalisoituu lähiöksi.

7. Kauppa. Jos kaupan keskusliikkeet ovat saaneet kaikki, myös grynderit, uskomaan, että ihmiset todella haluavat viettää aikaansa pysäköintikenttien ympäröimissä ostokeskuksissa, miten asuin- ja toimistorakennusten kivijalkaan enää saadaan yhtään elintarvikemyymälää tai sukkakauppaa? Jos vain pizzataksit ja megadiskot menestyvät, kuka ryhtyy pitämään etnistä perheravintolaa? Tarvitaan porkkanoita!

8. Suvaitsevaisuus. Ei ole enää Helsingin seutua ilman kulttuurien kirjoa. Alhströmin kaipaama "creative city" vilisee maahanmuuttajia ja vierailevia asiantuntijoita. Kirkko on aina ollut keskellä kylää, mutta Jätkäsaareen on ehdotettu kaikesta elämästä irrallista saarikirkkoa. Missä ovat moskeija tai hindutemppeli? Missä muu pohdinta monikulttuurisuuden vaikutuksista kaupunkirakenteeseen?

9. "Merellinen Helsinki". Ei satama lähde mihinkään, kontit muuttavat Vuosaareen. Viron laivaliikenne säilyy Jätkäsaaressa ja Hernesaareen tulee toivottavasti jatkossakin vuosittain satoja ristelyaluksia. Matkailu on yksi maailman suurimmista teollisuudenaloista, eikä sitä voi kokonaan ulkoistaa halpamaihin. Satamien rantabulevardeja käydään ihailemassa ulkomailla, mutta Helsingin kantakaupungissa satamaa kohdellaan kuin häirikköä. Sen synnyttämää elinvoimaa hyödyntämään tarvitaan enemmän kuin katettu bussipysäkki.

10. Kaupunkimaisuus. Hollantilaisen kaupunkitaloustieteilijä Gert Middelkoopin kysymys helsinkiläisille (H.S. 12.11.) osuu naulan kantaan: "Arvostatteko todella kaupunkeja?" Jos isot miehet ovat vakavalla naamalla tukemassa nurmijärveläis-sipoolaista "kotini-on-linnani-metsässä" -elämäntyyliä automarketviikonloppuineen, pitää unohtaa kaupunkivisiot. Jostakin syystä halutuimmat osoitteet taitavat kuitenkin yhä olla ankeassa kivierämaassa: Katajanokalla, Kruununhaassa tai Töölössä.

(teksti ilmestyi hieman editoituna, otsikolla "Kaupunkirakentamisesta pitää keskustella avoimesti" H.S. Mielipide-sivulla 20.11.2006)

Reading cities as political text

I’ve this theory about reading cities as political text. No, it is not an empirically or quantitatively proven theory, just a hunch. But it seems to work.

It struck me once, as I stood on a pedestrian overpass high above a 10-lane street in one of the metropolis of the world, in a so called rapidly industrializing country. There were bus stops on both sides, between the lanes, so that I could imagine how the national government or city representatives would give talks in international conferences, boasting about the well functioning public transport system and the sustainable development principles guiding the urban planning of the capital city.

However, to cross the street, the pedestrians had to climb up steep steps, at least two stories high. And to get to the narrow isles of the bus stops between traffic lanes, they had to climb down to the street level again. The bus stops were so narrow and crowded that in order to pass another person, one had to step off the isle. No one needed to give me an explanation of the principles that had guided the decision making: I could see them in real life. The privileged men driving their new cars had voted in support of the growing inequity in their city.

It was easy to read the political value system in a foreign country, where it was so blatant. It may be a bit more difficult to see it in some of our European cities, where the dictatorship of the private car is less obvious. The car industry has created so much employment during the early years of industrialization that we’ve grown somewhat blind to see how it still guides our decision-making, be it about land use, mobility planning, road infrastructure or energy issues. Look closely, and you cannot help noticing it.

(This text is posted also in the Bloggers' Corner of Pes@ctivists at www.pes.org)

Maakeinottelu uhkana Sipoossa

Sipoossa on suunnitteilla ”rajantarkistus”. Helsinki haluaa alueelleen 5000 hehtaaria, joista se omistaa noin 500, toiset 500 muualla Sipoossa. Rajan siirto ei tietenkään tarkoita, että omistusoikeus siirtyisi sen myötä, vaan tontit jäävät nykyisille omistajilleen. Mitä luulette maiden arvolle tapahtuvan, kun pääkaupungin kaavoittajat piirtelevät niitä metronvarren rakennusmaiksi? Arvio liikkuu yhden miljardin euron paikkeilla.

Rakennusmaan suhteen helsinkiläinen perinne on ollut ostaa kaupungille raakamaata ja kaavoittaa se osana kokonaisuutta. Vasta sitten on järjestetty tontinluovutuskilpailuja, joiden perusteella asuntorakennuttajat on valittu. Näin kaavoituksen lisäarvona syntyvää maan arvonnousua on tuloutunut yhteiseen kassaan eikä maakeinottelun ole annettu nostaa tonttien ja asuntojen hintoja ja inflaatiota. Hämäristä tonttikaupoista, kaavoitussopimuksista ja niihin liittyvästä korruptiosta on Suomessakin riittävästi varoittavia esimerkkejä.

Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvellakseen, että Sipoon kunnanjohtajan ovella on jo jono salkkumiehiä, jotka kernaasti ostelisivat tontteja varastoon kypsymään, kaavapäätöksiä odottelemaan. Mitä vaihtoehtoja Helsingillä on? Se voi joko käynnistää valtioneuvostolla teettämänsä pakkoliitoksen jälkeen tonttien pakkolunastusprosessin tai antaa kortit maakeinottelijoiden käsiin. Jos maat jäävät yksityisille maanomistajille, heille kai jää myös viimeinen sana maan käytöstä. Ei ehkä tulekaan tiiviitä puutarhakaupunkeja.

(julkaistu HS Mielipide-sivulla 5.10.2006)

Kasvotusten totuuden kanssa

Piispa Desmond Tutu on taustalle vetäytyvä keskushahmo tilassa, jossa Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä ja -satoja kestäneitten vihollisuuksien osapuolet kohtaavat. Pöydän vastakkaisille puolille ei istuudu organisaatioita vaan ihmisiä: katolinen perhe, joka on menettänyt poikansa, ja pojan murhasta vankeusrangaistuksen kärsinyt IRA:n mies, tai pommiattentaatissa menehtyneitä sotilaita auttaneen ja itse uuden attentaatin uhrina palasiksi räjäytetyn brittisotilaan leski ja tytär ja IRA:n riveissä taistellut mies.

BBC:n ohjelman otsikon "Facing the Truth" voisi ehkä suomentaa "Kasvotusten totuuden kanssa".

Piispa Tutu ja pari muuta henkilöä kyselevät paikalle tulleilta uhreilta - jokainen on omalla tavallaan uhri - mitä parikymmentä vuotta sitten tapahtui, mitä he yhä tuntevat, tai mitä haluaisivat kysyä toiselta. Kohtaamisten intensiivisyys, itse kunkin kokema tuska ja epäoikeudenmukaisuus tai syyllisyys välittyvät vahvana kuvaruudunkin lävitse. Hämmästyttävällä tavalla, täysin ilman sentimentaalisuutta, keskustelut päättyvät sovituksen hengessä.

"Mitä toivot lapsillesi tapahtuvan?" piispa Tutu kysyy. "Tolerance", "suvaitsevaisuutta, jotta pystyisimme hyväksymään toisemme," vastaa pommiattentaatista ainoana hengissä selvinnyt brittisotilas. Hän itse kertoo kärsineensä vuosikausia syyllisyydestä, ei kuolemasta vaan elämästä. Miksi juuri hän pelastui, kun olisi ollut niin helppoa kuolla muiden rinnalla?

Tutu kiittää ihmisiä siitä, että he ovat tulleet puhumaan vastapuolen kanssa, ja toteaa, miten nöyräksi heidän rohkeutensa tekee kuulijan. Hän pyytää ihmisiä viemään viestiä, että kohtaaminen on ollut mahdollista ja että kansakuntien haavoja voidaan parantaa.

Etelä-Afrikan totuuskomission sovituksen perinne jatkuu näin Euroopassa. Jälleen kerran entiset alusmaat näyttävät mallia ns. kehittyneille valtioille. Nobelisti-piispa Tutun voima säteilee hänen hymystään ja puheestaan. Jos sovitus ja hyväksyntä on ollut mahdollista rotuerottelun Etelä-Afrikassa ja nyt katolisten ja protestanttien Irlannissa, voisiko se olla mahdollista lähi-idässä?

From the Piazza to the Internet

UN Chronicle has published in its latest issue 2/2006 on The Urban Environment my article with the subtitle "The Shift From Local Public Space to Global Public Sphere". You can find it here: www.un.org/chronicle

(http://www.un.org/Pubs/chronicle/2006/issue2/0206p34.htm)

YK:n Chronicle -aikakauslehti on uusimmassa numerossaan 2/2006, joka käsittelee kaupunkiympäristöjä, julkaissut julkisen tilan muutosta koskevan artikkelini. Löydät sen tästä osoitteesta: www.un.org/chronicle

(http://www.un.org/Pubs/chronicle/2006/issue2/0206p34.htm)

Johannesburg Declaration by Trade Unions

(This text was originally posted at www.pes.org - it is here for those who cannot access the PES Activists Bloggers' Corner.)

Talking about cooperation with developing countries, surprisingly many Europeans still have a 'von-oben' attitude: we'll give, they'll receive. Colonialism remains with us, not least in attitudes.

I'm starting to see that when it comes to political will, drive and visions, we in the cold "North" have a lot to learn from "the South".

Mayors in cities like Bogota and Cape Town have had visions about equity and urban sustainability that we can only dream of, and they've put their plans into action while we still keep talking.

Another example was a recent e-mail from ICFTU informing about the TRADE UNION AFRICAN CONFERENCE ON LABOUR AND THE ENVIRONMENT, which was held in Johannesburg, South Africa in July this year.

To my amazement in my own country Finland, some trade union representatives often use the same arguments as people from the industry associations: employment first, sustainability second, or, more energy first, no matter what kind of energy, and energy efficiency, conservation and renewables some time later. Growth first, environment only if we have to, this has been the tone of voice.

Let me quote a couple of paragraphs from the Johannesburg Declaration of the Trade Unions of 18 African countries, and their international associations:

"We agree to:

1. Strengthen our understanding of the links between the environment, labour and poverty. Decent Work should be taken to embrace environmental sustainability, as essential to sustainable livelihood.
2. Make the fundamental rights of workers and their unions a central feature of sustainable development strategies, e.g. for freedom of association, collective bargaining and the right to refuse dangerous and hazardous work.
3. Ensure gender equity and women worker issues as indicators of environmental and social sustainability and integrate such indicators into sustainable development strategies for designing and implementing change."

I'm immensely proud of my COSATU and other friends in Johannesburg.

Metsää puilta

Olin aamulla joukon jatkeena Finnforestin uudessa toimitalossa Espoossa, kun sitä esiteltiin Suomessa EU-puheenjohtajuuden tiimoilta oleville ulkomaisille lehtimiehille.

Puurakentamisen asiaa ajavan johtaja Lauri Palojärven viesti oli, että puurakentamisessa on järkeä muutenkin kuin vain omakotirakentamisessa. Finnforestin toimitalosta on tehty käyntikortti osoittamaan, että puun teolliset valmistusmenetelmät, mittatarkkuus, palonkesto ja rakenteellinen lujuus toimivat myös viisikerroksisessa toimistotalossa eikä kustannuksista, lupaprosesseista tai aikatauluista tule esteitä, joihin vedota.

Palojärvellä oli toinenkin viesti: puun käyttöä rakennusmateriaalina voisi puoltaa myös sen ympäristövaikutusten takia. Perusargumentti on, että puu sitoo hiiltä kun taas monien muiden rakennusmateriaalien tuotantoprosessissa syntyy hiilipäästöjä ilmakehään.

Paikalla ollut britti kysyi, tunsiko Palojärvi Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Wangari Mathaita, kenialaista naista joka perusti naisten kansanliikkeen istuttamaan tuhansia puuntaimia. Puiden istuttaminen ja niiden suojelu ymmärretään myönteisenä tekona, nimenomaan ympäristötekona. Kuitenkin Mathailla on ollut muitakin, myös naisten valtaistamiseen ja poliittiseen vastarintaan liittyviä tavoitteita. Monissa maissa metsittäminen on harvoja keinoja työllistää kaikkein köyhimpiä tai estää ryöstöviljeltyjen rinteiden maanvyöryt. Sillä, mikä on helpompi nähdä ja hyväksyä "vihreänä" toimintana, on siis usein monia muitakin yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

So far so good, sanoisi englantilainen, mitäs sitten? Pelastuuko maailman kasvattamalla metsiä, suojelemalla Itämerta ja rakentamalla pelkkiä puutaloja? Julkinen keskustelu haluaa yksinkertaistuksia: puu hyvä, betonilähiö paha, Nurmijärvi hyvä, tornitalo paha, matala-ja-tiivis hyvä. Valitettavasti yksi materiaali tai rakennustapa ei tee talosta "ekologista" tai "saastuttavaa". Eikä ihaninkaan ekotalo keskellä metsää auta, jos sen pihalla seisoo kaksi citymaasturia, jotta vanhemmat pääsevät töihin, lapset kouluihin ja perhe päivittäisostoksille.

Paitsi liikenne, rakennusten lämmitys ja jäähdytys, valaistus ja laitteet kuluttavat vuosien mittaan monin verroin enemmän energiaa kuin rakennusvaihe. Toisaalta, tätäkään tosiasiaa ei pidä käyttää argumenttina puolustamaan ainuttakaan saastuttavaa tuotantoprosessia. Esimerkiksi sementin osuus rakennuksen elinkaarilaskelmissa voi olla vähäinen, mutta maailmanlaajuisesti sementtituotannon hiilidioksidipäästöt ovat järisyttävän suuret ja kasvavat nopeasti. Ei ole sattuma, että sementtimegafirmat Holcim ja Lafarge ovat näyttävästi mukana globaaleissa yritysten yhteiskuntavastuuhankkeissa.

Palojärvikin totesi, että meiltä puuttuu yleisesti hyväksytty rakennusten luokitusjärjestelmä, josta saataisiin luotettavia vertailutietoja. Niitä tarvitaan työllisyysvaikutuksista, muuntojoustavuudesta eli siitä miten hyvin tilat sopeutuvat muuttuviin käyttötarkoituksiin, vaikutuksista ihmisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, raaka-aineiden käytön tehokkuudesta tai rakennusten koko elinkaaren aikaisesta energiankulutuksesta, ja niin edelleen. Miten paljon ja millaista energiaa rakentamisessa, rakennusaineiden tuotannossa ja kuljetuksessa sekä lämmittämisessä, jäähdytyksessä ja valaistuksessa kuluu? On esimerkiksi aivan eri asia, voidaanko energia tuottaa uusiutuvista lähteistä paikallisesti vai poltetaanko poliittisia, taloudellisia ja ympäristöriskejä sisältävää energiaa.

Luokitusjärjestelmistäkään ei ole pulaa, niitä on maailmalla tehty lukuisia. Ongelma on vähän sama kuin metsäsertifikaateilla; niitä on liikaa, jokainen pitää omaansa parhaimpana, eikä menetelmien luotettavuudesta ja käytöstä päästä yksimielisyyteen. Ennen muuta, niitä ei ole pakko käyttää, vaan luotetaan "markkinamekanismeihin". Markkinat tuottavat vain näyttäviä piloottikohteita, imagorakennuksia, joiden avajaiskutsuilta herrat (kyllä, herrat, mutta daameja saatetaan tarvita vaihtamaan kalvoja) menevät takaisin strategiapalavereihinsa toteamaan, että tehdään samaa kuin ennenkin niin kauan kuin se käy kaupaksi.

Vain luottamuksellisissa keskusteluissa rakennusalankin miehet (kyllä, miehet, paria julkisen sektorin naisjohtajaa lukuunottamatta) tunnustavat, että "ei me vapaaehtoisesti tehdä mitään, viranomaisten pitää säätää ensin." Mutta annas, jos vaatimustasoa aletaan korottaa, millainen poru Etelärannassa syntyy: busines menee nurin, pitää muuttaa ulkomaille, kilpailukyky romahtaa - tehän tiedätte. Jälleen on poliittisen tahdon paikka: toteutetaanko kestävän kehityksen politiikkaa vai jätetäänkö se juhlapuheisiin?

Energia panee kaiken uusiksi

Raakaöljyn hintaennätykset, öljyn tuotantolähteillä kytevät kriisit, Kiinan talouden kasvuprosentit tai Jörn Donnerin ”Gazpromin valtakunnaksi” nimittämän mahdin nousu ovat tutuksi tulleita uutisia. Energia on muuttunut itsestäänselvyydestä strategiseksi aseeksi.

Energian säästöstä, energiatehokkuudesta, uusiutuvista energialähteistä ja paikallisesta tuotannosta puhumista on pidetty taisteluna tuulimyllyjä vastaan, ilmastonmuutosta uskonasiana. Nyt taas bioenergian puoltaminen leimataan pelkäksi maaseutupolitiikaksi - tai uskon asiaksi.

Öljyttömään energiaan perustuva maailma ei ole vain biokaasuautoja ja ruokohelpipeltoja. Ongelma ei ratkea markkina- eikä ydinvoimalla. Edessä on kaikkiin yhteiskunnan prosesseihin ja rakenteisiin vaikuttava muutos. Rakennuksista voisi jo nyt tehdä nollaenergiataloja, liikenteen energiankulutusta voisi vähentää roimasti. Mutta myös teollisuus- ja palvelutuotanto on uudistettava energianäkökulmasta.

Uudet tuotantoketjut edellyttävät uutta osaamista. Monet perinteiset ammatit ja työt eivät toki häviä mihinkään. Aina tarvitaan vettä, hoivaa, opetusta ja terveyttä, mutta jokaisen esineen ja työtavan energian kulutus on pakko arvioida. Kun energiasyöpöt paperikoneet muuttavat sinne, missä kulutus ja resurssit ovat, mihin menee metsäteollisuus ja sen työvoima? Kun jugurttipurkkiin painetaan valmistuksen viemä energia kuten nyt kalorit ja suola, muuttuuko ruokavalio vai valmistustapa? Kun työnteko on yhä enemmän tietojen käsittelyä ja työpaikalle pendelöinnin hinta nousee kestämättömäksi, miten kehittyvät etätyö ja asumis- ja elintavat?

Kanadassa ”Vancouver 30+” vision lähtökohtia oli, ettei vuoden 2100 tienoilla ole enää käytettävissä fossiilisia polttoaineita. Tuntuuko kaukaiselta? Entä vuosi 1910, johon on nyt yhtä pitkä aika? Omat vanhempani olivat syntyneet 1910, ja siltä ajalta on rakennetussa ympäristössämme vielä paljon jälkiä, myös infrastruktuuria. Australiassa Melbournen tavoite on lähempänä: 0-nettopäästöt vuonna 2020. Siellä suunnitelmissa on myös teknologiakeskus tiedotukseen, koulutukseen sekä teknologiainvestointien vauhdittamiseen.

Innovaatiot vaativat jättipanostuksen tutkimukseen, kehitykseen ja markkinointiin. Mutta muutoksen liikkeelle panemisessa ovat poliittinen visio ja tahto ratkaisevia. Niitä tarvitaan juuri nyt. Kansainvälinen ay-liike esitti jo 2004 ajatuksen oikeudenmukaisesta siirtymäkaudesta hiilettömään talouteen. On hyvä muistaa, ettei Suomi ole yksin. Koko maailma on saman haasteen edessä. Ei ole kyse vain tuulimyllyistä vaan peruspalveluista, joiden markkinat ovat rajattomat.

Asuntopolitiikkaa!

Asuntopoliitiikassa on uskonkappaleita, joita on tapana heittää keskusteluun, ja sitten kaikki nyökyttelevät. Tässä kolme helsinkiläistä vakioargumenttia.

Ensimmäinen: Asuntojen hinnat ovat liian korkeita, koska ei ole tontteja eikä riittävästi tarjontaa. - Muistatteko aikaa, jolloin olisi ollut riittävästi tarjontaa? Hurjimpana lama-aikana tyhjiä asuntoja oli kaikkialla maassa, nykyisistä lainamarkkinoista ei ollut puhettakaan, ihmisillä ei ollut rahaa ostaa asuntoja ja uudistuotanto oli jäissä. Helsingissä rakennettiin silloin vain julkisella tuella kaupungin maalle - ja niin pidettiin tuotantokone (oman saarnansa arvoinen, paljastava sanahirviö sekin) edes jotenkin rasvattuna. Grynderit eivät koskeneetkaan vapaarahoitteiseen tuotantoon eikä kukaan tainnut valittaa tonttipulasta. Entä nyt? Kovalla rahalla rakennetaan kaupungin kalleimmille ja upeimmille tonteille niin kallista kuin sielu (rakennuttajan sielu) sietää. Ostajia riittää, kun halpaa lainaa yhä saa ja optiovoitoista tai yrityskaupoista on saattanut jäädä säästöönkin. Kuka hullu rakennuttaja silloin rakentaisi halvalla köyhille huonolla marginaalilla? Ei kukaan! - On ihan eri asia, että jokaiseen kaupunkiin tarvitaan erilaisia asuntoja, myös kalliita unelmakämppiä.

Toinen: Vihreät viivyttivät Vuosaaren sataman rakentamista niin, että vuosien asuntorakentamisvolyymi jäi toteutumatta. On monia asioita, joista vihreille ei voi antaa synninpäästöä, mutta eivät he yksin lähetelleet jatkovalituksia eri oikeusasteisiin, valittajien joukossa oli todennäköisesti myös hyviä kokoomuslaisia. Sitäpaitsi, oli valittajien väri mikä hyvänsä, missään kaupungissa missään teollisuusmaassa ei pidä kuvitella, että Vuosaaren sataman suuruusluokan rakennushanke voitaisiin pusertaa päätöksentekoprosessin läpi yhdellä nuijan kopautuksella. Onneksi ei sentään ihan. Lounais-Sipoon osalta Senaatitalon kortteleissa näköjään kuvitellaan yhä, että se olisi mahdollista. Viidentoista vuoden kuluttua asuntopulaa ehkä perustellaan sillä, että asuntojen hinnat nousivat Sipoon sinikeltavihreiden valitusten takia.

Kolmas: Helsingissä tarvitaan lisää edullisia asuntoja palveluammateissa toimiville ihmisille ja etenkin kaupungin omalle henkilökunnalle, jota on entistä vaikeampi saada matalapalkkaisiin mutta elintärkeisiin tehtäviin. Helsinki kyllä ostaa Asuntohankinnan kautta huoneistoja vapailta markkinoilta ja vuokraa niitä eteenpäin. Samaan aikaan kaupunki kuitenkin aikoo myydä talon keskeiseltä paikalta Töölöstä, josta Helsingin Energian väki, esimerkiksi vuorotyöläiset ja päivystäjät, ovat voineet vuokrata asunnon kohtuuetäisyydellä työpaikasta. Kamreerien argumentti on varmaan, että asuntojen omistaminen ja kunnossapito eivät kuulu vapailla markkinoilla kilpailevan HELENin toimialaan. Mutta miten ydintoimintoja mahdetaan tehostaa, jos ydintoimijat pakotetaan muuttamaan maalle? Samalla heidän kotinsa myydään gryndereille, jotka putsaavat ne näppäriksi cityasunnoiksi ja myyvät 7000 Euron neliöhinnalla. Julkisyhteisö siis sekä myy talon että lahjoittaa asuintalon arvonnousupotentiaalin, täysin riskittömän voittomarginaalin, yksityiselle sektorille ja kiihdyttää näin nousukierrettä. Pula kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista pahenee.

Kontula ja tietoyhteiskunta

Tulin äsken Kontukävelyltä, joka oli järjestetty politiikan viikon kunniaksi. Pienellä porukalla kierrettiin Jouko Malisen rastittama puistoreitti ja palattiin lähtöpaikkaan Kontupisteeseen.

Olen istunut lukemattomissa seminaareissa ja konferensseissa, joissa on puhuttu viisaita kolmannesta sektorista, kumppanuushankkeista, kansalaisjärjestöjen roolista, monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajien kotouttamisesta, Pariisin lähiömellakoista, sosiaalisen segregaation riskeistä, asukasyhdistysten toiminnan tukemisesta, lähiöremonteista, hissittömyyden aiheuttamista ongelmista vanhuksille, digitaalikuilusta, ja niin edelleen.

Kontulassa ei puhuta teoriaa, siellä kaikki on totta. Kontula-prosessissa ei pidä vähätellä kenenkään osuutta, monet ovat olleet mukana. 1990-luvun alun lamavuosina valtion pienet porkkanat panivat liikkeelle 1960-luvulla rakennettujen asuinalueiden korjausrakentamisen. EU:n Urban-ohjelman tuella kaupunki perusti lähiöprojektin, jossa ei katsottu vain taloja vaan myös ihmisten arkea ja julkisia tiloja. Oli lähiöliikuttajia, lähiöarkkitehteja ja maahanmuuttajien keittokursseja. Puistikkoja raivattiin ja ulkovalaistusta lisättiin.

Kontupiste on pieni tila ostoskeskuksessa metroaseman kyljessä. Entisen liikehuoneiston lattialla on räväkkä kokolattiamatto. Suoraan kadulta sisään astuvien asukkaiden - päivässä jopa 200 ihmisen - käyttöön on vanerilla vuorattuihin seiniin upotettu kymmenkunta tietokonetta. Niiden yläpuolelle oli nyt ripustettu paikallisen taiteilijan näyttely. Monia eri kansallisuuksia edustavia kontulalaisia opetetaan päivittäin kädestä pitäen tietoyhteiskunnan kansalaisiksi, avataan sähköpostiosoite, järjestetään pari megaa muistia, näytetään miten asioita hoidetaan netissä.

EU-hankkeen rahoitus loppuu lähiviikkoina ja projektin päätteeksi järjestetään taas hienoja seminaareja - mikä on tietysti ihan oikein. Voin hyvin kuvitella, miten Senaatintorin kortteleiden virkamiehet hehkuttavat Kontulaa, vuoden lähiötä, ja onnistuneita projekteja. Entä sitten? Keskitytäänkö nyt vuorostaan Sipoon valloitukseen? Tai Keski-Pasilan informaatioteknologian yrityskumppanuuksiin? Pääsevätkö iltapäivälehdet tekemään katugalluppeja rakennusfirman sinne hahmottelemasta imagorakennuksesta? Oletetaanko, että Kontulan kehitys jatkuu omalla painollaan ja virastot jatkavat kukin omalla sektorillaan entiseen malliin? Että FC Kontu, Kurkimäki-seura, Kontula-seura ja Mikaelin kirkon väki jatkavat keskenään omin voimin?

Vai voisiko ajatella, että kaupungin eri organisaatiot istuisivatkin saman pöydän ääreen Kontula-aktivistien, paikallisten asiantuntijoiden kanssa. He voisivat tehdä nimenomaan Kontulasta uuden tietoyhteiskunnan LivingLabin, pioneerikohteen, jossa tämän ajan kysymyksiä ratkotaan ainoalla mahdollisella tavalla: yhdessä. Kontupisteessä tietoteknologiaa ei tarvita "uuden sisältöteollisuuden" tuotteiden kuluttamiseen, siellä sisällöt tehdään itse, myös tiettävästi Suomen ainoassa kaupunginosaradiossa. Siihenkin tarvitaan tietotekniikkaa.

Ehdokasehdokas 58:n vaaliteemoja

Pohdin aikani, mikä on vaaliteemani, se joka on punaisempi kuin vihreä. Ympäristö? Ei, se on aivan liian kapea näkökulma, siitä lähdettiin 1970-luvun tienoilla, nyt ollaan pidemmällä, tai pitäisi olla. Kestävä kehitys? Ihmisillä on inhoreaktio tuohon käsitteeseen, se on matkan varrella hämärretty, joko sitä pidetään vaikeaselkoisena ("elämä on") tai sitten kaikki mahdolliset tyhjät korulauseet yritetään niputtaa sen alle.

Markkinointi-ihminen olisi taatusti tehnyt jotakin myyvempää, mutta päädyin purkamaan käsitteen neljään toisiinsa tiukasti liittyvään näkökulmaan:

Reilu työ. Se on oma suomennokseni ILO:n käsitteestä "decent work". Oikeudenmukaiset työehdot ja palkka. Turvallinen työympäristö.

Reilu kauppa. Reilun kaupan banaani alkaa olla kaikille tuttu: viljelijä saa kohtuullisen korvauksen, viljelmillä ei käytetä terveydelle vaarallisia myrkkyjä. Mutta miksi ihmeessä lopettaa banaaniin ja kahviin - kaikkien tuotteiden ja palveluiden pitää olla reiluja! Tähän tarvitaan tietysti kansainvälisiä sopimuksia ja niiden noudattamista.

Puhdas energia. Energia panee kaiken uusiksi. Ei todellakaan pelkästään ilmastomuutoksen takia, vaan koska raakaöljyn pumppaamisesta maksetaan liian kova hinta sotimalla lähi-idässä, aiheuttamalla tuhoa Nigeriassa tai antautumalla Gazpromin kaltaisten yhtiöiden panttivangiksi. Kaikki, kaikki on pantava uusiksi: tuotanto, palvelut, asuminen, rakentaminen, liikkuminen...

Turvallinen elinympäristö. Turvallisuus syntyy monesta eri asiasta - eri ihmiselle eri asioista. Puhdas juomavesi, katuvalaistus, liukkaudenesto, vanhus- ja vammaispalvelut, koulutie, eri kulttuurien rinnakkainelo, luetteloa pitää jatkaa pitkään.

Puhdasta energiaa ja paikallisdemokratiaa!

Energia on hyvä esimerkki, jos haluaa pohtia sanahirviötä ’palvelurakenneuudistus’. Julkisista peruspalveluista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ensin sosiaali- ja terveydenhoitoa ja koulutusta. Itse asiassa ensimmäisiä ovat vesi ja energia, listalla seuraavina ehkä julkinen liikenne, tiedonvälitys ja niiden infrastruktuurit. Kuvat pommitetusta etelä-Libanonista tai köyhimmästä Afrikasta käyvät selityksestä.

’Kovien’ peruspalveluiden elintärkeys on tahtonut välillä unohtua – etenkin niin kauan kuin julkiset tuottajat ovat pitäneet järjestelmät kunnossa. Tarvittiin Thatcher yksityistämään rautatiet, Grenoble ostamaan vesilaitoksensa korruptio-oikeudenkäyntien jälkeen takaisin, Espoo myymään energialaitoksensa ties kenelle ja Helsinki kieltämään vastuunsa langattomasta tietoverkosta ennen kuin kysymykset nousivat uutisotsikoihin.

Kun julkinen peruspalvelu ’ulkoistetaan’ vapaille markkinoille, ei myydä vain invatakseja ja työpaikkoja vaan myös ostamisen vaatimaa osaamista. Ei pelkästään poisteta taseista taloja vaan luovutetaan toisiin käsiin mahdollisuus tehdä strategisia valintoja.

Yksi kansainvälisen politiikan energiaparadokseja on, että sekä Yhdysvalloissa että Australiassa sadat kaupungit ovat sitoutuneet toteuttamaan kansainvälistä ilmastosopimusta täysin riippumatta siitä, mitä Washingtonissa tai Canberrassa ajatellaan Kioton protokollasta. Kaupungeissa siis vähennetään fossiilisen energian kulutusta ja siirrytään uusiutuviin energialähteisiin. – Miten tällaiset pitkälle tulevaisuuteen tähtäävät strategiset elinkeinopoliittiset päätökset olisivat mahdollisia, jos energiatuotannosta päätettäisiinkin ylikansallisen yhtiön kabinetissa Frankfurtissa?

Vesi, energia, julkinen liikenne ja telepalvelut ovat jo synnyttäneet valtavia maailmanlaajuisia pörssiyhtiöitä, joiden kasvu on yleensä aina alkanut yksittäisten kaupunkien laitoksista. Terveydenhoidon puolella alkaa nyt näkyä sama ilmiö. Kun kuntauudistuksen yhteydessä puhutaan palvelurakenteen uudistuksesta, kannattaa panna varoitusvilkku päälle. Ollaanko ostamassa siivooja ja kunnanlääkäri vai yksityistämässä samalla paikallisdemokratiaa?

Kiintiönainen ja kielitaito

Vaikea ymmärtää tätä jatkuvaa kiintiönaisten surkuttelua - samat argumentit on kuultu jo moneen kertaan, nyt taas ministeri Haataisen lähetettyä pörssifirmoille reippaan kehotuksen ottaa enemmän naisia hallituksiinsa.

Olen ihan mielelläni kiintiönainen, eikö meillä ole jo riittävästi kiintiömiehiä eri organisaatioiden johdossa? Jos jollakin miehellä olisi sama työkokemus kuin minulla, veikkaan että hän olisi jo rakennusfirma X:n tai vastaavan hallituksessa! Olen riittävän usein istunut eri puolilla maailmaa saman pöydän ääressä viisaiden herrojen kanssa tietääkseni, että olen joka kerta voinut tuoda keskusteluun jonkun uuden, tärkeän näkökulman. Mutta ei, minun odotetaan istuvan hiljaa ja odottavan, kunnes kysytään, jos kysytään. Tai jos ovat oikein suopeita, kutsuvat pitämään puheenvuoron seminaarissaan ("pahus, meillä pitää olla edes yksi nainen puhujien joukossa"), korvauksetta... Silti kuvitellaan, että naiset ovat Suomessa tasa-arvoisempia kuin missään muualla!

Ihmettelen myös miksi puhemies puolustaa kenenkään ministerin vajavaista kielitaitoa. Eihän kyse ole siitä, osaako ääntää suhuässän tai sointuvan ässän oikeassa kohdassa. Kyse on siitä, mitä lehtiä päättäjä lukee - iltapäivälehtiä vai New York Timesia, mitä uutisia kuuntelee, popradiosta vai BBC:ltä, millaisia kokemuksia hän on voinut kerätä siitä, millaista on olla vieras vieraassa maassa, miten kohdata ihmisiä tuntemattomissa kulttuureissa - millaisen maailmankuvan hän on pystynyt rakentamaan.

28 elokuuta 2006

Ensimmäinen blogi näillä sivuilla. Yritän opetella avoimuutta, jonka pitäisi kuulua blogin luonteeseen, en ollut sisäistänyt kolumnin ja blogin eroja. Blogistiurani alkoi joku viikko sitten PES Activist -sivuilla www.pes.org - hauskaa!