Puurakentamisen asiaa ajavan johtaja Lauri Palojärven viesti oli, että puurakentamisessa on järkeä muutenkin kuin vain omakotirakentamisessa. Finnforestin toimitalosta on tehty käyntikortti osoittamaan, että puun teolliset valmistusmenetelmät, mittatarkkuus, palonkesto ja rakenteellinen lujuus toimivat myös viisikerroksisessa toimistotalossa eikä kustannuksista, lupaprosesseista tai aikatauluista tule esteitä, joihin vedota.
Palojärvellä oli toinenkin viesti: puun käyttöä rakennusmateriaalina voisi puoltaa myös sen ympäristövaikutusten takia. Perusargumentti on, että puu sitoo hiiltä kun taas monien muiden rakennusmateriaalien tuotantoprosessissa syntyy hiilipäästöjä ilmakehään.
Paikalla ollut britti kysyi, tunsiko Palojärvi Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Wangari Mathaita, kenialaista naista joka perusti naisten kansanliikkeen istuttamaan tuhansia puuntaimia. Puiden istuttaminen ja niiden suojelu ymmärretään myönteisenä tekona, nimenomaan ympäristötekona. Kuitenkin Mathailla on ollut muitakin, myös naisten valtaistamiseen ja poliittiseen vastarintaan liittyviä tavoitteita. Monissa maissa metsittäminen on harvoja keinoja työllistää kaikkein köyhimpiä tai estää ryöstöviljeltyjen rinteiden maanvyöryt. Sillä, mikä on helpompi nähdä ja hyväksyä "vihreänä" toimintana, on siis usein monia muitakin yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
So far so good, sanoisi englantilainen, mitäs sitten? Pelastuuko maailman kasvattamalla metsiä, suojelemalla Itämerta ja rakentamalla pelkkiä puutaloja? Julkinen keskustelu haluaa yksinkertaistuksia: puu hyvä, betonilähiö paha, Nurmijärvi hyvä, tornitalo paha, matala-ja-tiivis hyvä. Valitettavasti yksi materiaali tai rakennustapa ei tee talosta "ekologista" tai "saastuttavaa". Eikä ihaninkaan ekotalo keskellä metsää auta, jos sen pihalla seisoo kaksi citymaasturia, jotta vanhemmat pääsevät töihin, lapset kouluihin ja perhe päivittäisostoksille.
Paitsi liikenne, rakennusten lämmitys ja jäähdytys, valaistus ja laitteet kuluttavat vuosien mittaan monin verroin enemmän energiaa kuin rakennusvaihe. Toisaalta, tätäkään tosiasiaa ei pidä käyttää argumenttina puolustamaan ainuttakaan saastuttavaa tuotantoprosessia. Esimerkiksi sementin osuus rakennuksen elinkaarilaskelmissa voi olla vähäinen, mutta maailmanlaajuisesti sementtituotannon hiilidioksidipäästöt ovat järisyttävän suuret ja kasvavat nopeasti. Ei ole sattuma, että sementtimegafirmat Holcim ja Lafarge ovat näyttävästi mukana globaaleissa yritysten yhteiskuntavastuuhankkeissa.
Palojärvikin totesi, että meiltä puuttuu yleisesti hyväksytty rakennusten luokitusjärjestelmä, josta saataisiin luotettavia vertailutietoja. Niitä tarvitaan työllisyysvaikutuksista, muuntojoustavuudesta eli siitä miten hyvin tilat sopeutuvat muuttuviin käyttötarkoituksiin, vaikutuksista ihmisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, raaka-aineiden käytön tehokkuudesta tai rakennusten koko elinkaaren aikaisesta energiankulutuksesta, ja niin edelleen. Miten paljon ja millaista energiaa rakentamisessa, rakennusaineiden tuotannossa ja kuljetuksessa sekä lämmittämisessä, jäähdytyksessä ja valaistuksessa kuluu? On esimerkiksi aivan eri asia, voidaanko energia tuottaa uusiutuvista lähteistä paikallisesti vai poltetaanko poliittisia, taloudellisia ja ympäristöriskejä sisältävää energiaa.
Luokitusjärjestelmistäkään ei ole pulaa, niitä on maailmalla tehty lukuisia. Ongelma on vähän sama kuin metsäsertifikaateilla; niitä on liikaa, jokainen pitää omaansa parhaimpana, eikä menetelmien luotettavuudesta ja käytöstä päästä yksimielisyyteen. Ennen muuta, niitä ei ole pakko käyttää, vaan luotetaan "markkinamekanismeihin". Markkinat tuottavat vain näyttäviä piloottikohteita, imagorakennuksia, joiden avajaiskutsuilta herrat (kyllä, herrat, mutta daameja saatetaan tarvita vaihtamaan kalvoja) menevät takaisin strategiapalavereihinsa toteamaan, että tehdään samaa kuin ennenkin niin kauan kuin se käy kaupaksi.
Vain luottamuksellisissa keskusteluissa rakennusalankin miehet (kyllä, miehet, paria julkisen sektorin naisjohtajaa lukuunottamatta) tunnustavat, että "ei me vapaaehtoisesti tehdä mitään, viranomaisten pitää säätää ensin." Mutta annas, jos vaatimustasoa aletaan korottaa, millainen poru Etelärannassa syntyy: busines menee nurin, pitää muuttaa ulkomaille, kilpailukyky romahtaa - tehän tiedätte. Jälleen on poliittisen tahdon paikka: toteutetaanko kestävän kehityksen politiikkaa vai jätetäänkö se juhlapuheisiin?
No comments:
Post a Comment