Rakkauden kaupunki ja muita kaupunkibrändejä

Olin YK:n ilmastokokouksen tiimoilta joulun alla pari viikkoa Pariisissa, jossa on monien kansainvälisten järjestöjen ja yritysten päämaja ja suurten messujen ja kongressien pitopaikka. 

Seisoessani yhdellä Seinen silloista tajusin, ettei Pariisi kuitenkaan häpeä leimautua rakkauden kaupungiksi. Romantiikan näkymättömän kosketuksen voi aistia Mona Lisan hymyssä, puistokäytävien hiekassa, patongin rapeudessa, kahviloiden pöydissä, valtakatujen ihmismeressä, sivukujien hämärässä, metron äänissä tai Eiffel-tornin huipulta pimeälle taivaalle sinkoavassa valonsäteessä.  

Jos matkustusta ja turismia tarkastelee viileästi vientiteollisuuden sektorina, se tuotti toissavuonna suoraan ja välillisesti liki 10 prosenttia maailman kansantuotteesta. Ala tarjosi suoraan yli 100 miljoonaa työpaikkaa ja kasvoi muita nopeammin. Toimialan asiakkaista 46 prosenttia tuli kehittyvän talouden maista.

Ei siis ihme, että matkailijoiden ja kongressijärjestäjien suosiosta kilpaillessaan kaupungit pohtivat, miten kasvattaa houkuttelevuuttaan ja millaisella profiililla erottautua muista. Rooma on ”ikuinen kaupunki”, jonne kaikki tiet vievät, Lontoo ja Frankfurt pankkimaailman keskuksia ja Geneve kansainvälisten järjestöjen kotipaikka.

New York tunnetaan runsaudensarvena, ”Isona Omenana”. Monet Pohjois-Amerikan ja Australian metropolit ovat leimallisesti maahanmuuttajien kaupunkeja, joihin jokainen siirtolaisaalto jättää oman jälkensä.

Kaupungin herättämä mielikuva riippuu toki katsojan näkökulmasta. Berliini on yksille uuden kaupunkikulttuurin ja taiteen vapaakaupunki, toisille jaetun ja uudelleen yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Hampuri voi tuoda mieleen sataman ja Reeperbahnin tai rikkaan porvariston hansakaupungin.

Joidenkin kaupunkien imago rakentuu yksittäisen maamerkin tai miljöön varaan. Läpivirtaavat joet luonnehtivat niin Budapestiä, Pariisia kuin Lontoota. Shanghaissa Huangpu-joen Pudongin puolen pilvenpiirtäjäviidakko kertoo Kiinan talousihmeestä, Pekingin Taivaallisen rauhan aukio vallasta. Ateenalle riittää tavaramerkiksi Akropolis ja Riolle Copacabana. Berliinin symboliksi on muodostunut Brandenburgin portti entisen idän ja lännen välissä.

Mikä mahtaa olla sinun lempikaupunkisi?

 

(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä tammikuussa 2016)

Hanasaari B:n sulkeminen - ryhmäpuheenvuoro valtuustossa 2.12.2015

HELEN OY:N KEHITYSOHJELMA – Helsingin kaupunginvaltuusto 2.12.2015  
Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro - Kaarin Taipale 

Arvoisa puheenjohtaja, valtuutetut, virkamiehet

Tänään me kaikki olemme pariisilaisia, ainakin vähän.

 Esityksen mukainen Helen Oy:n kehitysohjelmaa koskeva päätös liittää Helsingin siihen satojen kaupunkien maailmanlaajuiseen joukkoon, joka haluaa pysäyttää ilmastonmuutoksen. – Tarkastelen nyt tehtävää päätöstä kolmesta eri vinkkelistä: globaalista, paikallisesta ja julkisesta.

GLOBAALI – Transformative change

 Vakuutusjätit kuten Swiss Re olivat ensimmäisten joukossa varoittamassa siitä, mitä on tulossa: jäätiköiden sulaminen, merenpinnan nousu, äärimmäiset sääilmiöt, maaperän aavikoituminen, nälänhätä, pakolaisvirrat. Neljä vuotta sitten aavikoitumisen aiheuttama ruokakriisi ajoi tunisialaisen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhaan. Nyt aletaan nähdä yhteys maapallon lämpenemisen ja demokratian voittona juhlitun arabikevään välillä. Toivon kevät on kuitenkin taittunut maailmanpolitiikan hyytäväksi talveksi.

Ilmastonmuutosta pysäytettäessä ja siihen sopeuduttaessa ei ole tilaa sivustakatsojille. Pariisissa puhutaan ”transformatiivisesta”, käänteentekevästä, kaikkea ja kaikkia koskevasta muutoksesta.

 Oli suuri erehdys, että maapallon lämpenemisen symboliksi nostettiin kuva jäälautalla ajelehtivasta jääkarhusta. Se piti aivan liian kauan yllä väärinkäsitystä, että ilmastonmuutos olisi ”vain ympäristöasia”. Jos niin olisi ollut, ympäristöministerit ja eläinsuojelijat olisivat jo aikoja sitten hoitaneet homman.

Mutta Pariisissa kokoontuu nyt, paitsi noin 150 valtionpäämiestä, myös naisia, ja rakennusalan, maanviljelijöiden, tutkimuslaitosten, rahoittajien, ympäristöjärjestöjen, teollisuuden, liike-elämän ja työntekijöiden edustajia, metsäaktivisteja ja tuhansittain muuta väkeä.

PAIKALLINEN – Transformative action

 Pariisissa kokoontuu myös satoja eri puolilta maailmaa tulleita kaupunginjohtajia, jotka Pariisin demaripormestari Anne Hidalgo on ylihuomenna kutsunut kaupungintalolle paikallishallinnon omaan ilmastoseminaarin. Kaupungeilla on aina ollut vahva edustus ilmastokokouksissa, ja vaikka valtiot eivät ole päässeet sopimukseen, kaupungit ovat toimineet siitä riippumatta.

 YK:n kaupunkijärjestö Habitatin keräämien tietojen mukaan merkittäviä päästövähennyksiä ovat toteuttaneet mm. Mexico City, New York, Toronto, Madrid, Hampuri, Berliini, Kööpenhamina ja Tukholma.

 Maailman väestöstä yli puolet asuu nyt kaupungeissa. Kaupungeissa syntyy 75 % bruttokansantuotteesta, mutta myös 75 % päästöistä. Vuonna 2050 jo kaksi kolmesta ihmisestä on kaupunkilainen. Urbaanissa elämänmuodossa on siis sekä ongelman ydin että ratkaisun avain.

Siksi on välttämätöntä, että Helen muuttaa tuotantostrategiaansa, että liikkumisen vaihtoehdot ovat kaupunkisuunnittelun keskiössä, tai että lämmityksen ja jäähdytyksen energiatehokkuutta lisätään.  

 Neuvottelujen rinnalla Pariisissa järjestetään lukuisia tapahtumia. Joukko kaupunkeja käyttää tilaisuutta hyväkseen brändätäkseen itseään ilmastopolitiikan – siis uusimman teknologian – edelläkävijänä. Ohjelmissa on otsikkoja kuten

 

-          Miten Kööpenhaminasta tulee hiilineutraali vuoteen 2025 mennessä?
-          Miten Oslosta tulee nolla-päästö-kaupunki?
-      Tuleeko kaupungeista hiilineutraaleja, kysyvät Reykjavikin ja Växjön pormestarit.
-          Helsinkiä ei näissä otsikoissa näy.

 JULKINEN – Think global, act local

Julkisen, siis läpinäkyvän, avoimen sektorin tehtävä on kantaa vastuuta yhteisistä asioista. Maapallon lämpenemisen pysäyttäminen, jos mikä, on ihmiskunnan yhteinen asia.

Helsingin kaupunginvaltuusto ei olisi tänään tekemässä päätöstä Helenin kehitysohjelmasta, ellei kyse olisi kaupungin omasta yhtiöstä. Vain siksi on voitu ilmaista poliittinen tahto luopua hiilestä, ja pyytää uusia vaihtoehtoja. Vain siksi Helsinki voi nyt toteuttaa strategista energia- ja ilmastopolitiikkaa ja asettaa määräajan Hanasaari B:n sulkemiselle vuonna 2024.

Ilman määräaikaa puhuisimme täällä vain lämpimiksemme. Näin toteutuu myös yksi ilmastopolitiikan perusperiaatteista, että tulosten pitää olla mitattavissa, raportoitavissa ja tarkistettavissa.

 

Poliittista tahtoa tarvitaan jatkossakin. On otettava vielä pidempiä askelia tiellä, jolla esimerkiksi Tukholma, Oslo ja Kööpenhamina jo kulkevat.

 

Energiansäästön, energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian kriteerit eivät enää saa puuttua mistään kaupungin toiminnasta tai investoinnista; kun tehdään hankintoja, järjestetään kuljetuksia, suunnitellaan tietojärjestelmiä, rakennetaan infraa, luovutetaan tontteja, kehitetään opetusohjelmia tai uudistetaan palveluketjuja.

 Pariisin reunalla, Le Bourget’n tarkkaan vartioidulla sinisellä vyöhykkeellä puhutaan siis globaalitason transformatiivisesta muutoksesta. Aidan ulkopuolella, vihreällä vyöhykkeellä on kaupunkien ja alueiden paviljonki. Siellä puhutaan transformatiivisesta toimintaohjelmasta (Transformative Actions Programme). Kaupungit ovat toteuttajia!

 Ilmastosopimukset ovat hallitustenvälisiä. Ne kantavat kuitenkin aina sen kaupungin nimeä, jossa niistä on päätetty, on

 

-          Kioton pöytäkirja (Kyoto Protocol 1991)
-          Kööpenhaminan julkilausuma (Copenhagen Accord 2009),
-          Cancunin sopimukset (Cancún Agreements 2010)
-          Durbanin neuvottelutulokset (Durban outcomes 2011),

Entä milloin Helsinki nostetaan maailmankartalle isännöimällä kokousta, jonka tuloksena kirjataan vaikkapa Helsingin toimintaohjelma – Helsinki Action Plan?

Sosialidemokraattinen valtuustoryhmä haluaa antaa täyden tukensa Helenin kehitysohjelman vaihtoehdolle 3, ja sen toteutukselle. 

Ei jääkarhu vaan suuri muutos - Pariisin COP21

Globaalista ilmastosopimuksesta päättää lopulta pieni piiri: suurvaltojen ja maaryhmien päämiehet. Miksi Pariisin kokoukseen sitten osallistuu noin 40 000 ihmistä eri puolilta maailmaa? Miksi sopiminen on niin vaikeaa, vaikka ilmakehän lämpenemisen syistä ja seurauksista ollaan yhtä mieltä?

Vakuutusyhtiöjätit olivat ensimmäisten joukossa varoittamassa, mitä on tulossa: jäätiköiden sulaminen, merenpinnan nousu, maaperän aavikoituminen, nälänhätä, äärimmäiset sääilmiöt, pakolaisvirrat. Nyt analyytikot linkittävät demokratian voittokulkuna juhlitun arabikevään kuivuuteen ja ruokakriisiin, jotka ajoivat tunisialaisen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhaan. Toivon kevät taittui maailmanpolitiikan hyytäväksi talveksi.

Kuva jäälautalla ajelehtivasta jääkarhusta oli hirveä harhautus. Se piti yllä käsitystä, että ilmastonmuutos olisi ”vain ympäristöasia”. Siinä tapauksessa riittäisi, että Pariisissa kokoontuisivat ympäristöministerit ja eläinsuojelijat, ja kokous olisi ohi viikossa.

Ilmastonmuutosta pysäytettäessä ja siihen sopeutumisessa ei ole sivustakatsojia. Pariisissa puhutaan ”transformatiivisesta”, käänteentekevästä, kaikkea ja kaikkia koskevasta muutoksesta. Neuvottelujen pohjana olevassa päätösluonnoksessa vuodelle 2050 asetetun päästövähennystavoitteen haarukka liikkuu 40 ja 95 prosentin välillä verrattuna vuoden 2010 tasoon. Nettopäästöjen pitäisi olla nollassa vuoteen 2060 tai 2080 mennessä.

Muutos koskee energian tuotantoa. Öljyn ja kivihiilen viennillä eläneiden valtioiden on pakko uudistaa elinkeinorakenteensa. Silti toistaiseksi julkistetut ”valtioiden sitoumukset eivät takaa edes pysymistä alle neljän asteen lämpenemisen”, sanoo Bill Gates. Hän sijoittaa miljardeja dollareita puhtaiden energiamuotojen tutkimiseen ja kehittämiseen. Näitä panostuksia ajaa myös ilmastoskeptikoksi luultu Björn Lomborg.

Muutos koskee energiaintensiivistä tuotantoa ja kulutusta, joiden kilpailukyky on perustunut halpaan fossiiliseen energiaan. Teollisuuden muutos hävittää samalla kymmeniä miljoonia työpaikkoja, jotka on synnytettävä uuteen työhön.

Raha ratkaisee myös ilmastopolitiikassa. Kuka rahoittaa puhtaan teknologian vaatimat investoinnit? Tiukin kysymys on, kuka kustantaa uuden teknologian käyttöönoton kehittyvissä maissa. Ne katsovat, että vastuu on teollisuusmailla, jotka ovat tuhonneet ilmakehää jo vuosisadan ajan.

 Suomalaisia on huolettanut, miten metsien rooli hiilinieluna saadaan näyttämään mahdollisimman suurelta. Bioenergiaankin liittyy monia ongelmia: eteläisen pallonpuoliskon sademetsien tuho palmuöljyplantaasien tai karjatalouden vaatiman rehutuotannon tieltä, turpeen päästöistä puhumattakaan. Ruuan huoltovarmuus onkin ilmastopolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä. Maapallo ei kestä kasvavaa väkimäärää, joka syö yhä enemmän punaista lihaa. Aavikoituminen syö viljelyalaa.

Maailman väestöstä yli puolet asuu kaupungeissa. Niissä syntyy 75 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta myös päästöistä. Vuonna 2050 jo kaksi kolmesta ihmisestä on kaupunkilainen. Urbaani elämänmuoto on siis sekä haaste että ratkaisun avain. Siksi Helsingin Energia muuttaa tuotantostrategiaansa, liikkumisen vaihtoehdot ovat kaupunkisuunnittelun keskiössä, tai asumisen energiatehokkuus on tärkeä tavoite.

Pariisissa kokoontuvat nyt, paitsi suurvaltojen päämiehet, myös naiset, rakentajat, maanviljelijät, metsänsuojelijat, pormestarit, meteorologit, pankkiirit, teollisuuden ja liike-elämän edustajat, ympäristöjärjestöt ja monet muut. Pariisissa ”katukin puhuu”, kuten ranskalaiset sanovat: ihmiset kansoittavat bulevardit ja vaativat suurta muutosta, energiavallankumousta.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina joulukuun 2015 alussa)

Sammakko ja kalenteri - demarien linja

Kuolemanvakavaa ilmasto- ja energiapoliittista keskustelua on usein kevennetty kertomalla tarinaa hölmöstä sammakosta. Se ei älyä loikata pois pienellä tulella hiljalleen lämpenevästä vesipadasta, vaan nautiskelee olostaan, kunnes vesi kiehuu ja on liian myöhäistä pelastautua.

 Äskettäin saman jutun kertoi pääministeri Sipilä. Hän oli kuitenkin siirtänyt juonen toiseen ympäristöön, kuvaamaan Suomen talouden tilaa, hallituksensa kärkiteemaa.

Hyvä kertomus on yleispätevä, joten käytetäänpä sitä vielä Suomen sosialidemokraattisen puolueenkin yhteydessä. Viime viikkoina on kellistelty nousevien galluppien kädenlämpöisessä vedessä ja oltu tyytyväisiä itseemme. Jotkut ovat olleet jo hyppäämässä hallitukseenkin, vaikka kyselyitä ei tietääkseni ole tullut.

Samalla meille kaikille on selvää, että gallupnumeroiden noususta on toistaiseksi kiittäminen ennen muuta Juha Sipilän hallitusta. Se on viikosta toiseen kantanut oppositiolle hopeatarjottimella syöttejä, joihin on tartuttukin terävästi. Kovan, aiheellisen kritiikin aiheita ei ole puuttunut käsittämättömistä budjettileikkauksista, olemattomasta kaupunkipolitiikasta eikä horjahtelevasta EU-politiikasta, joilla Suomea irrotetaan pohjoismaisten sivistys- ja hyvinvointivaltioiden viiteryhmästä.

Jossakin vaiheessa opposition räksytys alkaa kuitenkin kyllästyttää kuulijoita ja menettää tehoaan. Hallituksen on liian helppo käyttää ”te vain vastustatte kaikkea” –leimakirvestä. Ollakseen uskottava, opposition on tehtävä näkyväksi oma visionsa ja piirrettävä tiekartta sen toteuttamiseksi. Vihonviimeinen demaristrategia olisi nyt miettiä, miten mielistellä mahdollisia ps-paluumuuttajia ’maahanmuuttajakriittisyydellä’.

Maassa maan tavalla, mutta mikä on sosialidemokraattisen Suomen tapa nyt ja 2020-luvulla?

Vuoden 2017 huhtikuun 9. on päivämäärä, josta aikataulua voi rakentaa taaksepäin. Silloin järjestettävissä kuntavaaleissa valitaan valtuutetut todennäköisesti täysin uuden, kaksiportaisen paikallishallinnon päätöksentekijöiksi. Vaikka puolet vastuusta siirtyisi ’pehmeän sektorin’ sote-itsehallintoalueille, kunnille jää runsain mitoin ’kovan sektorin’ valtaa.

Vuoden 2017 tammi-helmikuun vaihteessa ehditään pitää puoluekokous juuri ja juuri ennen vaalikampanjan loppukiriä. Puoluekokouksessa on siis tuhannen taalan paikka naulata sosialidemokraattisen paikallisdemokratian teesit ja tämän poliittisen liikkeen suunta.

Vuonna 2016 heti kesälomilta palattua äänestetään puoluekokousedustajista, jotta he pääsevät kiinni kokouksen päätösten ja henkilövalintojen valmisteluun. Keskustelunaiheista ei taatusti tule pulaa. Isompi ongelma on, miten osataan keskittyä olennaiseen ja ”kill your darlings” eli maltetaan luopua kaikenkarvaisista lempiaiheista, jotka harhauttavat reitiltä.

Kohta vuosi vaihtuukin. Nyt on viime hetki pohtia ja päättää, mikä meitä yhdistää, mikä taas hajottaa. Mikä erottaa meitä muista puolueista, mikä taas voisi vahvistaa punavihreää oppositiovoimaa. Missä menee kansainvälinen sosialidemokratia?

Pelkkä itsehallintoalueiden lukumäärä ei vastaa sote-kysymyksiin. Yhtä vähän kannattaa luottaa siihen, että järjestöuudistus pelastaisi suomalaisen sosialidemokratian. Suunta, sisältö ja toiminta ratkaisevat. On vaikea kuvitella paikallista, kansallista ja maailmanpoliittista tilannetta, joka vaatisi oikeudenmukaisuutta ja alati uusiutuvaa sosialidemokratiaa enemmän kuin tämä päivä ja huominen. Mutta vesi kiehuu kohta.

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina marraskuussa 2015)

Kaupunginjohtaja vai pormestari?

Valitaanko seuraavissa, kevään 2017 kuntavaaleissa paitsi 85 kaupunginvaltuutettua myös pormestari? Lehtijutuista voi saada kuvan, että Helsingin uudesta johtamismallista olisi jo päätetty, mutta ei ole. No onko sillä mitään väliä, kuulen jo kysymyksen.

Selviä eroja on muutama. Nyt kaupunginjohtajat valitaan seitsemän vuoden määräajaksi, pormestarimalleissa johtajisto vaihtuisi kuntavaalien yhteydessä joka neljäs vuosi. Mutta kaikkien suureksi hämmästykseksi Pajunen esitti vastikään, että kaupunginjohtaja valittaisiinkin ”toistaiseksi” eli loppuiäksi. Siinä oli hänen omankin puolueensa edustajilla nieleskelemistä. Radiohaastattelussa kommentti olikin, että ”toki kaupunginjohtaja voi tehdä oman esityksensä”-

Vaikka kaupunginjohtajien tuolit nykyään jaetaan poliittisin perustein, he ovat kuitenkin virkamiehiä, eivät luottamushenkilöitä, siis poliitikkoja. Tätä roolieroa on kuntalaisten, joskus kaupunginjohtajien itsensäkin vaikea hahmottaa. Eroa hämärtää sekin, että Helsingissä kaupunginjohtaja saa koreat käädyt ja pormestarin arvonimen. Se ei kuitenkaan muuta hänen virka-asemaansa. Herra se on herrakin, ja nyt ylipormestarin herra on joko kaupunginhallitus tai valtuusto.

Suora pormestarivaali muuttaisi vaalikampanjaa, koska ehdokkaat joutuisivat esittelemään konkreettisemman ohjelman, samaan tapaan kuin miten eduskuntavaaleista on tullut pääministerivaalit. Valitulla pormestarilla olisi sitten tietysti myös vahva valtuutus toteuttaa ohjelmansa.

Muutosta ajaa halu vahvistaa poliittista ohjausta ja heikentää ’virkamiesvaltaa’, kuten sitä usein nimitetään. Asian voi sanoa toisinkin eli niin, että poliitikot haluavat lisää poliittista valtaa, siis arvoihin ja arvostuksiin perustuvaa valtaa.  Jotkut haluavat samalla vähemmän asiantuntijavaltaa, siis faktoihin perustuvaa valtaa.

Tässä yhteydessä esitetty vastakkainasettelu poliittisen ja virkamiesvallan välillä on hyvin tarkoitushakuinen. Virkamieskunta kun ei edusta "pahaa byrokratiaa" vaan monipuolista asiantuntemusta, jonka merkityksen ei soisi vähentyvän. Yhtä mielellään halutaan nähdä hallinto ”turhana byrokratiana” ja unohdetaan, että hallinnon tehtävä on valmistella asiat päätöksentekoa varten niin yrityksissä kuin kunnissa, ja varmistaa, että päätökset toteutetaan.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, näköpiirissä on myös sote-uudistus, joka toteutuessaan mullistaa kuntien tehtäväkentän. Valtakunnan hallitushan kaavailee, että sosiaali- ja terveyshuolto siirtyisi vuonna 2019 kokonaan pois kunnilta, erikseen perustettavan aluehallinnon vastuulle ja valtion maksettavaksi. Tämä tarkoittaisi, että puolet Helsinginkin menoista ja henkilökunnasta siirtyisi valtion budjettiin. Samalla menisivät sote-palveluiden tilat ja rakennukset.

(Julkaistu Slämy-verkkolehdessä lokakuussa 2015)

Kruunusilloista kruununjalokivi

San Francisco tunnetaan Golden Gate –riippusillasta ja New Yorkin symboleihin kuuluu kaksikerroksinen Brooklyn Bridge. Kaikkialle maailmaan televisioitavien Australian uudenvuoden ilotulitusten taustalla on Sydneyn sataman teräksinen kaarisilta. Venetsian pakollisiin matkakohteisiin kuuluu Rialton silta, Firenzessä Ponte Vecchio. Pariisin romantiikkaa on mahdotonta kuvitella ilman siltoja.

Jo vuosia suunniteltuja Kruunusiltoja pitkin päästään joskus ratikalla Rautatientorilta Laajasaloon. Kaupunginhallituksen pöydällä on nyt vasta asemakaava siltaosuuksista Nihdistä eli Kalasataman eteläkärjestä Korkeasaareen ja Kruunuvuorenrantaan. Nihdistä jatkettaisiin länteen todennäköisesti Hakaniemen torille, mikä näyttää olevan liikenteellisesti helpoin vaihtoehto. Muita mahdollisuuksia ovat reitti Pohjoisrantaan ja joko Liisankatua tai Aleksanterinkatua pitkin keskustaan.

Varsinainen rakentamispäätös Kruunusilloista voidaan tehdä aikaisintaan ensi vuoden alkupuolella. Matkassa on vielä monta mutkaa, joista hankalin on Helsingin Energian Helenin Hanasaari B:n tulevaisuus. Onko voimalaan jatkossakin tuotava polttoainetta laivoilla vai löytyykö parempia ratkaisuja? Tämä merkittävä valinta tulee päättäjien eteen vielä ennen tämän vuoden loppua.

Jos Sörnäisten voimalaan pitäisi jatkossakin päästä laivalla, on Kalasataman eteläkärjen ja kantakaupungin välinen meriyhteys jätettävä auki ja Kruunusiltojen idean ydin katoaa. Toki Nihdistä voi järjestää yhteyden Kalasataman metroasemalle ja sitä kautta keskustaan ja muihin suuntiin, mutta usea liikennevälineen vaihto hankaloittaa matkaa eikä houkuttele käyttäjiä.

Kruunusillat avaavat kantakaupungista uuden yhteyden sekä itäisen Helsingin asuinalueille että virkistysalueille. Korkeasaareen ja Mustikkamaalle pääsisi mukavasti ratikalla. Samalla helpotetaan Kulosaaren sillan ruuhkapaineita ja tarjotaan esimerkiksi Laajasalon nykyisille ja uusille asukkaille suora, noin puolen tunnin yhteys keskustaan.

Kruunusillat on tarkoitettu pelkästään raitiovaunuille, pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Raitiovaunuissa kulkisi liki 30 000 matkustajaa päivittäin, pyöräilijöiden lukumääräksi arvioidaan 3 000. Siltojen pintarakenteet tehdään sellaisiksi, että ne sallivat kulun hälytysajoneuvoille. Lumituiskuihin, myrskyihin ja jäähän varaudutaan tietenkin myös.

Ajan henkeen sopisi hyvin, että Helsingistä lähetettävien turistipostikorttien kuvavalikoimaan tulisi kauppatorin, tuomiokirkon, Sibelius-monumentin ja olympiastadion lisäksi näkymä Kruunuvuorensillalla raitiovaunun rinnalla pyöräilevästä pariskunnasta.

(Julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä lokakuussa 2015)

Saako rakentaa?

Maankäytön ja liikenteen suunnittelu on paikallispolitiikan kovaa ydintä, koska sen kautta maan arvo nousee tai laskee. Siksi harvalla muulla paikallisen päätöksenteon lohkolla on niin paljon suhmurointiepäilyjä, syystä tai syyttä.

 

Moni muistaa maakuntien miehet, jotka yrittivät hattutemppua pystyttämällä ideaparkkeja eri puolille maata. Rakennuspaikoiksi katsottiin metsälämpäreitä tai peltoplänttejä valtaväylien varsilta tai risteysalueilta. Ne olivat tonttimaana arvottomia, koska niillä ei ollut rakennusoikeutta.

 

Kenellekään ei ollut juolahtanut mieleen, että joku haluaisi käyttää alueita rakentamiseen, koska jo pitkään oli omaksuttu periaate, että kaiken merkittävän lisärakentamisen pitää tukeutua raideliikenteeseen tai ainakin joukkoliikenteeseen. Tähän oli luottanut myös Siuntio, kunnes liikenneministeri äskettäin päätti, että VR:n junaliikenne loppuu. Ilmoitusasia.

 

Aina on oltu huolissaan myös siitä, että asukkaita lähellä olevat palvelut ja olemassa olevien keskustojen pienyritykset kuihtuvat pois. Huoli ei ole haihtunut, vaan Porvoon, Hangon tai Keravan kaltaiset kaupungit taistelevat jatkuvasti pitääkseen keskustansa elävinä. 

 

Joissakin kunnissa on suljettu silmät ja myönnetty poikkeamislupia omakotirakentajille, koska hartiapankkiperheet on haluttu veronmaksajiksi. Nämä kodit ovat nousseet kaavoitettujen alueiden ulkopuolelle samasta syystä kuin kauppakeskukset: maa on ollut halpaa. Kalliiksi tulevat sitten palvelut, vedet, viemärit ja energia, ja riippuvuus omasta autosta.

 

Vihdin Ideapark kaatui kaavoituksesta silloin vastanneen ministerin, Jan Vapaavuoren, selkeään kannanottoon. Juristina hän luki lakia ja maakuntakaavaa, jossa Turuntien varrella ei Vihdissä ollut varausta kaupan suuryksikölle. Siinä ei auttanut myyntimiehen esittämä perustelu ”Minä tunnen ministereitä…”

Turun suunnalla Ilkka Kanerva vähätteli rooliaan maakuntahallituksen puheenjohtajana. Hän sanoi, ettei ollut kiinnostunut kaava-asioista eikä niistä poikien kanssa puhuttu. Käräjäoikeus ei tätä uskonut vuonna 2012, mutta seuraavana vuonna hovioikeus hylkäsi lahjussyytteet.

Nykyinen junavuorojenlopetus- ja normienpurkutalkoohallitus rientää taas vapaan markkinatalouden tueksi. Maakuntakaavoja ja kuntien yhteisiä yleiskaavoja ei jatkossa enää vahvisteta ympäristöministeriössä. On helppo kuvitella, millaisen painostuksen ja korruptioyritysten kohteeksi paikallispäättäjät joutuvat, kun heidän valtansa näin kasvaa. Voi käydä niinkin, että valitukset lisääntyvät eikä prosessi nopeudu, päinvastoin. Kaavoistahan lähes jokaisella on oma varma mielipide. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavaluonnoksesta saatujen asukaskommenttien perusteella minnekään ei saisi rakentaa.

 

Maankäytön suunnittelu on aina keskenään ristiriitaisten intressien sovittelua. Alueen nykyinen tai tuleva asukas, lintubongari tai metsästäjä, jalankulkija tai rekkakuski, pyöräilijä tai autoilija, kiinteistösijoittaja tai pienyrittäjä, julkinen asuntorakennuttaja tai grynderi, kivijalkakauppa tai hypermarket – kaikilla on eri näkemys yhteisestä kaupungista.

 

Myös mittakaava muuttaa näkökulmaa: paikallinen, maakunnallinen tai Suomen etu ei välttämättä ole sama. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden puitteissa voi esimerkiksi kysyä, montako satamaa Suomi tarvitsee. Mutta mikä kaupunki tai teollisuuslaitos olisi valmis luopumaan omastaan? Entä jos kauppakeskus halutaan rakentaa heti toiselle puolelle sen maakunnan rajaa, joka ei sitä omien rajojensa sisällä sallisi?

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina lokakuussa 2015)