NELJÄS TEOLLINEN VALLANKUMOUS

Pääkaupunkiseudun metroa ohjaa tietomekaanikko intialaisessa valvomossa. Shanghain satamanostureita siirtelee mies Kainuussa. Anturi roskapöntössä kertoo, milloin säiliö vaatii tyhjennystä. Tieto välittyy jäteauton kuljettajalle, joka voi suunnitella ajoreittinsä fiksummin. Tieteisfantasiaako?

’Rakennemuutoksesta’ on puhuttu vuosikymmeniä ilman sen kummempia selityksiä. Se on näyttänyt merkitsevän kasvavaa työttömyyttä ja työn katoamista kaukoitään. Kasvua ja täystyöllisyyttä vaativat kuitenkin kaikki. Mutta missä ovat uuden kasvun ja työn eväät?

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat Ranskan 1700-luvun loppuvuosien vallankumouksen arvot.  Samoihin aikoihin brittein saarilla tehtiin Kehruu-Jennien ensimmäinen teollinen vallankumous, jota vauhdittivat kivihiili, höyryvoima, puuvilla, käsityötä korvanneet koneet – ja valtamerilaivat ja junat.

1800-luvun lopulla käynnistynyttä toista teollista vallankumousta luonnehtivat öljy, sähkö, teräs, massatuotanto – ja autot, joita varten joka maanosaan rakennettiin kokonaan uusi asfalttiteiden ja bensa-asemien infrastruktuuri.

Viime vuosisadan tietotekninen vallankumous mullisti myös käsityksen globalisaatiosta. Internetistä tuli valtatie samaan tietoon samanaikaisesti joka puolella maailmaa. Informaatioyhteiskunta on valveilla 24/7. Kiinteästä puhelimesta ja kuparikaapeleista tuli historiaa ja kommunikaatiosta liikkuvaa. Pyykkikonettakin käytetään älypuhelimella. – Polkupyörä on citymaasturia trendikkäämpi.

Jos Shanghain satamanosturia ohjataan toiselta puolen maailmaa, yritys ei ole myynyt pelkästään koneita vaan myös huolto- ja käyttöpalveluita.  Liikeidea ei perustu maailman parhaiden nostureiden suunnitteluun ja valmistukseen vaan siihen, että asiakas haluaa ostaa tuottavuutta ja työturvallisuutta.

Yksi edelläkävijöistä on ollut USA:lainen mattofirma, joka ei kaupitellut kokolattiamattoja metritavarana vaan palvelua, jonka ostajalla on aina ehjät ja siistit matot lattiallaan. Asiakkuus ei tarkoita kertakauppaa vaan jatkuvaa suhdetta.  Valmistaja saattaa pysyä tuotteen omistajana, joka vastaa sen kunnossapidosta ja lopulta kierrätyksestä.

Nyt puhutaan neljännestä teollisesta vallankumouksesta ja teollisesta internetistä, Internet of Things. Liikkeellepanijana ei ole mikään uusi luonnonvara vaan kiertotalous:  ei hyväksytä, että syntyy jätettä, vaan yhden tuotantoprosessin ylijäämämateriaali on aina jonkun toisen raaka-aine. Ei sallita maapallon lämpötilaa nostavaa polttoaineiden kulutusta, vaan energitehokkuus maksimoidaan ja hyödynnetään uusiutuvia energialähteitä. Energiaverkotkin ovat ’älykkäitä’.  

Tuotantoprosessit ovat pitkiä. Ei riitä, että joka laitteessa on sensori, joka lähettää tietoa jonnekin. On oivallettava, millaista palvelua tilaaja tarvitsee ja osattava kehittää sen vaatima teknologia. On pystyttävä myymään se asiakkaalle, jonka on älyttävä ostaa se. Jonkun pitää tietää, miten järjestelmä asennetaan ja miten sitä käytetään. On myös hallittava vesitalouden, energiantuotannon ja raaka-aineiden elinkaaret.

Uusi teollinen vallankumous, työ ja ansaintalogiikka vaativat koulutusta, tutkimusta ja kokeiluja. Ei riitä, että on huippunörtti tai että ymmärtää kaiken jonkun tuotteen tai palvelun ominaisuuksista. Vaaditaan yhtäaikaa osaamista niin teknologioista, ihmisten tarpeista kuin palveluiden suunnittelusta. Innovaatioita ja uutta työtä syntyy vasta, kun eri alojen ammattilaiset panevat luovuutensa hynttyyt yhteen.

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 22.8.2014)

TYLSIÄ VAI TERÄVIÄ OHJELMAKÄRKIÄ?

”Näin kirjoitan uuden hallituksen ohjelman” oli kutkuttava otsikko yhdelle Porin SuomiAreenan monista tilaisuuksista. Järjestäjä, Kunnallisalan kehittämissäätiö (KAKS) julkisti samalla tuloksia kyselystä, jossa oli tiedusteltu kansalaisten odotuksia ensi kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen kokoonpanosta ja ohjelmasta.

Mitä asioita hallituksen pitäisi ihmisten mielestä painottaa nykyistä enemmän? Ykkösteema ei yllättänyt: sosiaali- ja terveyspalveluiden hoidon saannin turvaaminen. Mutta kakkosprioriteetti hämmästytti: sosiaaliturvan väärinkäytön estäminen. Uskooko kaksi kolmesta suomalaisesta tosiaan, että tämä on yksi valtakunnan suurimmista ongelmista? Alkoholihaittojen ja sosiaalisen häiriökäyttäytymisen ehkäisy sai reilusti vähemmän tukea.

Enemmistön mielestä tulevan hallituksen pitäisi painottaa enemmän myös rikollisuuden torjumista ja Suomen oman edun ajamista ja päätösvallan lisäämistä EU:ssa. KAKSin 33:n kysymyksen listalla pohjimmaisena, kahden prosentin kannatuksella, oli talousvaikeuksiin joutuneiden EU-maiden tukeminen. – Oma suu on lähinnä, eipä solidaarisuudesta mitään kysyttykään.

Yksi kesän suosikkiteemoista oli mukana: yritystoiminnan rajoitusten ja normien purkaminen. Viime aikoina ei ole kuultu sisäpoliittista keskustelua, jossa normitalkoita ei olisi nostettu politiikanteon korkeimmaksi tavoitteeksi. On luotu mielikuva, että sanan säilällä byrokratian viidakkoa karsivat uljaat soturit nyt vihdoin raivaavat normien orjuuttamalle kansalle tietä vapauteen. Tämä herravihan nykymuoto on kuitenkin ollut jo pitkään uusliberaalin maailmankuvan kulmakiviä: vähemmän valtiota, enemmän markkinaa.

Kyselyn laatija ei odota vastaajan pohtivan, ovatko hänen kommenttinsa millään tavoin keskenään ristiriidassa. Yli puolet oli sitä mieltä, että kuntien talous ja palvelut pitää turvata ja tuloeroja kaventaa. Mutta kun tiedusteltiin, olisiko taattava verotulojen riittävyys ja ehkä korotettava veroja, peukku nousi vain 20 prosentilla. 

Olisiko demarien nyt pääteltävä, että vaalimenestys edellyttää näiden asioiden nostamista kärkiteemoiksi? Vaaditaan lisää poliiseja kaduille ja sosiaalitoimistoihin. Luvataan polkea jalkaa Brysselissä. Liitytään normitalkooporukkaan. Palvelut ylös ja verot alas!

Gallup-tulokset ovat tiedotusvälineiden peruskauraa. Niistä on helppo muokata räväköitä lööppejä.  Lehtiotsikko julisti aikoinaan, että lähes puolet suomalaisista puoltaa tiettyä hanketta. Toimituksessa oli päätetty olla käyttämättä totuudenmukaisempaa sanavalintaa, että yli puolet suomalaisista siis vastustaa projektia. Valistunut lukija on kuitenkin oppinut lukemaan kysymättä jääneet kysymykset rivien välistä.

Palataan vielä kirjoittamattomaan hallitusohjelmaan. Energian saanti on turvattava, mutta millaisen energian? Voiko ilmastonmuutoksen jättää pois asialistalta vai tehdäänkö sen torjunnasta uuden kestävän työn ja talouden tukipilari? Tarvitaanko lisää luonnonsuojeluohjelmia vai myös rakennuspoliittinen ohjelma? Kotimaista aluepolitiikkaa vai kansainvälistä kaupunkipolitiikkaa? Annetaanko veroparatiisien villiintyä vai lähdetäänkö globaaliin kamppailuun niiden sulkemiseksi? Alistutaanko maan tavalle vai saadaanko aikaan lobbauksen kieltävä laki? Hoetaanko valinnan vapautta vai kehitetäänkö julkisia palveluja? Mielistelläänkö EU-populisteja vai rakennetaanko maailmaan vahvaa Eurooppaa?

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 25.7.2014)

TASKUKOKOINEN METROPOLI MAAILMASSA

”Jälleen osoitettiin, ettei mikään yhdistä seudun kunnallisia päättäjiä niin hyvin kuin tarve torjua hallituksen tukemat pyrkimykset kuntapäättäjien itsenäisyyttä rajoittavan seutuyhteistyön kehittämiseksi, myös silloin kun siihen liitettiin merkittävää valtion lisärahoitusta seudullisille hankkeille. – Puolustukselliset asenteet, reviiriajattelu ja totaalinen tulevaisuudentajun puute ovat heti valmiina kampittamaan vähääkään kauaskantoisemmat uudistusesitykset.” 

Näin Erkki Tuomioja kuvaa, miten kävi Kalevi Sorsan sinipunahallituksen kesällä 1986 asettamalle komitealle, jonka työtä hän johti. Toimeksiantona oli tehdä ehdotukset ”seutuhallinnon järjestämiseksi ja sen päätösvaltaa käyttävän toimielimen valitsemiseksi suorilla vaaleilla kunnallisvaalien yhteydessä sekä kaupunginosahallinnon tai muun lähidemokratiahallinnon toteuttamiseksi pääkaupunkiseudulla”. Mitään ei tapahtunut.

Entä nyt? Maailmassa on yli 400 metropolia, yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua, joihin määritelmällisesti sisältyy myös maaseutua. Helsingin seutu oli vuonna 2007 suuruusjärjestyksessä sijalla 375. Kyse ei olekaan siitä, kuka on suurin vaan siitä, että Helsinki ja naapurikunnat häviävät maailmankartalta kokonaan, elleivät ne rakenna tulevaisuuttaan yhdessä. Brändäyksellä ei tässä pelissä pärjää.

Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) perustettiin 1970, koska ymmärrettiin, että kuntien kannattaa hoitaa esimerkiksi vesi- ja jätehuolto ja joukkoliikenne yhdessä. Vuonna 2009 YTV:n korvasivat Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin seudun ympäristö (HSY), ja uusia kuntia tuli mukaan. 

Tutkijat ennakoivat, että vuonna 2050 pääkaupunkiseudun kymmenen kunnan alueella asuu yli 1,8 miljoonaa ihmistä, ainakin 400 000 enemmän kuin nyt. Kyseessä ovat heidän elinehtonsa: mistä he tulevat, missä asuvat, miten liikkuvat, millaista työtä tekevät ja miten leipänsä ansaitsevat? 

Metropolihallinnon idea ei ole hallinnon lisäämisessä vaan vastauksissa näihin kysymyksiin, vahvassa päätöksenteossa ja toteutuksessa. Pääkaupunkiseudulla ei näytä syntyvän kuntaliitoksia, jotka kattaisivat koko 10 – 16 kunnan laajuisen työssäkäyntialueen. On kuitenkin voitava tehdä suunnitelmia ja sitovia päätöksiä kuntarajoista ja kuntien kapeista intresseistä riippumatta. Nykyiset rakenteet eivät toimi.

”Tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat hallintoa”, ivailee kokoomuksen ryhmäjohtaja (HS 23.6.). Minä tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat enemmän metsästysseurueissa tehtyjä kättä-päälle-sopimuksia.  Hyvää hallintoa kannattaakin rakastaa: huolellista valmistelua, avointa päätöksentekoprosessia ja laajaa demokratiaa. Vaihtoehto on, että asiat päätetään kabineteissa, perustelut keksitään jälkikäteen ja lobbauskonsultit palkataan varmistamaan, että päättäjät päättävät ’oikein’. 

”Sote-ratkaisu tekee metropolihallinnon tarpeettomaksi” on yksi argumenteista, joka on julkisuudessa nielaistu purematta. Kuitenkaan sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole koskaan olleet metropolihallinnon tehtävälistalla, joka pysyy entisellään. Jatkoperusteluksi esitetään, että koska valtuustoilta siirtyy paljon valtaa sote-alueille, enempää ei saa enää viedä. – Silloin unohtuu, että lukuisat kuntayhtymät, epäviralliset sopimusporukat ja ulkoistukset rapauttavat jo nyt kuntien itsehallintoa. 

Metropolivaltuusto ei vie päätösvaltaa pois vaan palauttaa sen demokraattisesti valittujen valtuutettujen käsiin. 

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.6.2014)

IDEOLOGINEN YKSITYINEN JA PRAGMAATTINEN JULKINEN

Poliittisessa keskustelussa heitetään uusliberaalilta kenttäpuoliskolta usein väite, ettei ulkoistaminen tai yksityistäminen ole ”ideologista” vaan pelkästään ”pragmaattista”. Kriittistä vasemmistoa moititaan ideologian sekoittamisesta järkiperäisiin ratkaisuihin. 

Yksityistämistä on julkisen omaisuuden myynti yksityisille, yleensä pörssiyhtiöille. Margaret Thatcher tunnettiin privatisaation äitinä avauksestaan, jolla brittien rautatiet pantiin lihoiksi. On Suomessakin osattu. Espoo kauppasi 2001 energialaitoksensa saksalaiselle E.On -yhtiölle, joka möi osakkeet pian Fortumille. 

Ulkoistettaessa jotakin palvelua sitä ei enää tehdä itse vaan se päätetään hankkia markkinoilta ja alistetaan kilpailuttamiselle. Helsinki ostaa mm. bussiliikennettä, moni kunta sosiaali- ja terveyspalveluita. Myös yritykset ulkoistavat, ne esimerkiksi enää harvoin omistavat toimitilojaan. 

Jo sanavalinnat paljastavat, millä kenttäpuoliskolla pelataan. Puhutaan joko kaupungeista, kansalaisista ja asukkaista – tai konserneista, kuluttajista ja asiakkaista.  Yksityinen ja julkinen sektori pelaavat aivan eri säännöillä.      

                    

Osakeyhtiölaki pelkistää asian: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin”. Voitonjaolle pääsee vain osakas tai ”etuasiakas”. Kunta tai valtio ei voi valikoida asukkaitaan vaan ihmisoikeudet ja peruspalvelut kuuluvat jokaiselle. Yritys voi poimia rusinat pullasta ja keskittyä ”kilpailukykyisimpiin” tehtäviin, joilla se varmistaa parhaan voiton.

Yhtiö on tilivelvollinen vain osakkailleen, mutta julkisyhteisön päätökset ovat julkisia. Suomi tai Sodankylä ei voi salata kirjanpitoaan vetoamalla kilpailuetuun, mutta yritys voi. Yrityksen päätöksiin voivat vaikuttaa vain osakkaat, mutta demokraattisen päätöksentekoprosessin kautta jokainen voi vaikuttaa Euroopan unionin, valtion ja oman asuinkuntansa asioihin. 

Yritys ei ole sidottu paikkaan vaan voi siirtää tuotantoprosessinsa osia Romaniaan tai Kiinaan, jos se on ”kilpailukykyisempää”.  Kajaani on ja pysyy Kajaanissa eikä voi vaatia asukkaitaan muuttamaan muualle.

Jos kunnalla on oma energialaitos, se voi poliittisesti evästää, miten suuri osuus energiasta on tuotettava uusiutuvista energialähteistä ja miten energia hinnoitellaan. Muuten hinta määräytyy pörssissä. 

Jos kunnassa tehdään itse päiväkotien ruoka, voidaan miettiä, voisiko lasten ateriointiin yhdistää kasvatuksellisia elementtejä tai kokeilla kasvisruokapäivää. 

Julkista palvelutuotantoa koskeva päätöksenteko pysyy avoimessa demokraattisessa kontrollissa. Ulkoistamisen puolustaja sanoo, että pitäisi vain osata määritellä ostettavan palvelun laatukriteerit kyllin tarkkaan. Mutta ulkoistettua palvelua koskeva lopullinen päätöksenteko siirtyy kuitenkin osakkaiden valitsemalle johdolle, jonka keskeisin tehtävä on maksimoida yrityksen voitto eikä pohtia, miten lasten lounas tukisi kasvua ja kasvatusta mahdollisimman monipuolisesti. 

Kun yhteisillä verovaroilla ostetaan julkisella tai yleishyödyllisellä sektorilla tuotettuja palveluita, raha pysyy yhteisen taloudenpidon piirissä. Jos taas palvelu ostetaan yritykseltä, sen voitot eivät palaudu takaisin julkistalouteen ja palveluiden kehittämiseen vaan verosuunnittelun avulla maksimoidut voitot katoavat omistajien taskuun. 

On se aika ideologista. – Yksi jatkokysymyksistä, joita pitää pohtia, on mitkä tehtävät kuuluvat julkiselle sektorille, mitkä eivät.

(Julkaistu Demokraatin kolumnina 16.5.2014)

MUMMOSI ON MYYTY

Talouden globalisaation juuret ovat kansainvälisten rahamarkkinoiden avautumisessa ja teollisten tuotantoketjun palastelussa. Elättelimme pitkään harhakuvaa, etteivät pörssiyhtiöiden toimintamallit – pääkonttori jossakin metropolissa, laajentuminen paikallisia yrityksiä ostamalla, juristien hoitama verosuunnittelu, osakkeenomistajien odottama kvartaaliajattelu, työvoiman polkuhinnoittelu – koskisi julkista sektoria. 
 

Toisin kävi. Tarkemmin ajatellen se ei ole yllätys, ovathan perustarpeet kaikkialla samat: vettä, energiaa, terveyttä, joukkoliikennettä ja jätehuoltoa. Julkiset palvelut ovat turvallisia myyntituotteita, joita veronmaksajat hädän tullen aina subventoivat.

Ensimmäisiä yksityistettyjä toimintoja olivatkin kehittyvien maiden vesi- ja energialaitokset. Jätehuolto on pitkään ollut ylikansallisissa käsissä. Monen joukkoliikenteen bussin konepellissä on kansainvälisen firman logo. Terveyskeskusten ulkoistaminen on tullut tutuksi. Nyt ulkoistetaan sosiaalipuolta. Otetaanpa keksitty esimerkki.

Savupuron kunnassa asuu kohta pelkästään eläkeläisiä. Miten kunnanjohtaja Nieminen pystyy järjestämään huonokuntoisimmille hoitopaikat? Ei hätää, kunnantalon ovesta astuu urheilullisen tyylikäs nuorimies, Ossi Koivikko, jolla on ratkaisu. Hän edustaa Virkeä Oy:tä, joka myy vanhusten palveluita halvemmalla kuin kunnan oma väki. Eikä siinä kaikki, lisäksi Virkeä Oy:n kumppaniyritys Kotijärvi Ab rakentaa asuntorahasto ARAn tuella palvelutalon! Kunta vain tilaa – ja maksaa! 

Myyntipäällikkö Koivikko vakuuttaa, että yksityinen tuottaja on aina tehokkaampi kuin byrokraattinen julkinen. Kun on niin paljon sitä turhaa säätelyäkin. Hän puhuu kauniisti valinnan ”vapaudesta”. Nieminen unohtaa kysyä, mistä vapaudesta oli kyse. Mistä vaihtoehdoista mummo voi valita?

Virkeän tarjoamat hinnat ovat ”kilpailukykyisiä”, koska minimiin supistetulle henkilökunnalle räätälöidään uudet tehtävänimikkeet ja entisiä halvemmat työehtosopimukset.  Virkeän osakkeenomistajat ymmärtävät, että kunhan sopimus saadaan aikaan, hintoja nostetaan sitten myöhemmin.

Palataan tarinasta todellisuuteen. Firma sai monopolin vanhusten hoitoon. Sopimukseen liittyvää rakennusta ei noin vain siirretä naapurikuntaan eikä toisilla yrityksillä ole enää kiinnostusta tulla kilpailemaan hinnalla saati laadulla. Tänään kotimaiselta näyttävä osakeyhtiö on huomenna jonkun suuremman ketjun omistuksessa ja lopulta pelkkää osakemassaa tuntemattoman investorin salkussa.

Avointen kysymysten lista on pitkä. Sote-keskustelussa painottuu nyt ”järjestämisvastuu”, mikä tarkoittaa tilaajakonttoria. Kuntien ja pienyritysten asemasta tuottajina ei ole selvyyttä. Talohankkeisiin ei pienyrittäjälle heru ARA-rahoitusta, sitä saavat vain suuret. Onko ARAn tuki itse asiassa kilpailua vääristävää piilosubventiota ”vapailla markkinoilla”?  

Mitä tapahtuu, kun sekä sote-palveluiden tuottajat että rakennukset ovat veroparatiisiyhtiöiden hallussa? Kansainväliset kiinteistösijoittajat sitovat palveluiden tuottajan pitkillä vuokrasopimuksilla. Kun rakennusinvestointi on kuoletettu, vuokra on vapaata riistaa.

Perimmiltään on kyse demokratiasta. Mitä jää kuntien päättäjille, kun ”tehostamistoimenpiteistä” päätetään pörssiyhtiöiden hallituksissa eikä kilpailutuksiin enää pysty osallistumaan kuin muutama globaali monopolifirma? Onko oikein, että meidän verorahojamme käytetään tuottamaan voittoa yrityksille, jotka eivät maksa veroja meidän yhteiseen kassaamme?

Jos tänään halutaan puhua työn ja pääoman vastakkainasettelusta, tässä se on.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 11.4.2014