TASKUKOKOINEN METROPOLI MAAILMASSA

”Jälleen osoitettiin, ettei mikään yhdistä seudun kunnallisia päättäjiä niin hyvin kuin tarve torjua hallituksen tukemat pyrkimykset kuntapäättäjien itsenäisyyttä rajoittavan seutuyhteistyön kehittämiseksi, myös silloin kun siihen liitettiin merkittävää valtion lisärahoitusta seudullisille hankkeille. – Puolustukselliset asenteet, reviiriajattelu ja totaalinen tulevaisuudentajun puute ovat heti valmiina kampittamaan vähääkään kauaskantoisemmat uudistusesitykset.” 

Näin Erkki Tuomioja kuvaa, miten kävi Kalevi Sorsan sinipunahallituksen kesällä 1986 asettamalle komitealle, jonka työtä hän johti. Toimeksiantona oli tehdä ehdotukset ”seutuhallinnon järjestämiseksi ja sen päätösvaltaa käyttävän toimielimen valitsemiseksi suorilla vaaleilla kunnallisvaalien yhteydessä sekä kaupunginosahallinnon tai muun lähidemokratiahallinnon toteuttamiseksi pääkaupunkiseudulla”. Mitään ei tapahtunut.

Entä nyt? Maailmassa on yli 400 metropolia, yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua, joihin määritelmällisesti sisältyy myös maaseutua. Helsingin seutu oli vuonna 2007 suuruusjärjestyksessä sijalla 375. Kyse ei olekaan siitä, kuka on suurin vaan siitä, että Helsinki ja naapurikunnat häviävät maailmankartalta kokonaan, elleivät ne rakenna tulevaisuuttaan yhdessä. Brändäyksellä ei tässä pelissä pärjää.

Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) perustettiin 1970, koska ymmärrettiin, että kuntien kannattaa hoitaa esimerkiksi vesi- ja jätehuolto ja joukkoliikenne yhdessä. Vuonna 2009 YTV:n korvasivat Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin seudun ympäristö (HSY), ja uusia kuntia tuli mukaan. 

Tutkijat ennakoivat, että vuonna 2050 pääkaupunkiseudun kymmenen kunnan alueella asuu yli 1,8 miljoonaa ihmistä, ainakin 400 000 enemmän kuin nyt. Kyseessä ovat heidän elinehtonsa: mistä he tulevat, missä asuvat, miten liikkuvat, millaista työtä tekevät ja miten leipänsä ansaitsevat? 

Metropolihallinnon idea ei ole hallinnon lisäämisessä vaan vastauksissa näihin kysymyksiin, vahvassa päätöksenteossa ja toteutuksessa. Pääkaupunkiseudulla ei näytä syntyvän kuntaliitoksia, jotka kattaisivat koko 10 – 16 kunnan laajuisen työssäkäyntialueen. On kuitenkin voitava tehdä suunnitelmia ja sitovia päätöksiä kuntarajoista ja kuntien kapeista intresseistä riippumatta. Nykyiset rakenteet eivät toimi.

”Tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat hallintoa”, ivailee kokoomuksen ryhmäjohtaja (HS 23.6.). Minä tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat enemmän metsästysseurueissa tehtyjä kättä-päälle-sopimuksia.  Hyvää hallintoa kannattaakin rakastaa: huolellista valmistelua, avointa päätöksentekoprosessia ja laajaa demokratiaa. Vaihtoehto on, että asiat päätetään kabineteissa, perustelut keksitään jälkikäteen ja lobbauskonsultit palkataan varmistamaan, että päättäjät päättävät ’oikein’. 

”Sote-ratkaisu tekee metropolihallinnon tarpeettomaksi” on yksi argumenteista, joka on julkisuudessa nielaistu purematta. Kuitenkaan sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole koskaan olleet metropolihallinnon tehtävälistalla, joka pysyy entisellään. Jatkoperusteluksi esitetään, että koska valtuustoilta siirtyy paljon valtaa sote-alueille, enempää ei saa enää viedä. – Silloin unohtuu, että lukuisat kuntayhtymät, epäviralliset sopimusporukat ja ulkoistukset rapauttavat jo nyt kuntien itsehallintoa. 

Metropolivaltuusto ei vie päätösvaltaa pois vaan palauttaa sen demokraattisesti valittujen valtuutettujen käsiin. 

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.6.2014)

IDEOLOGINEN YKSITYINEN JA PRAGMAATTINEN JULKINEN

Poliittisessa keskustelussa heitetään uusliberaalilta kenttäpuoliskolta usein väite, ettei ulkoistaminen tai yksityistäminen ole ”ideologista” vaan pelkästään ”pragmaattista”. Kriittistä vasemmistoa moititaan ideologian sekoittamisesta järkiperäisiin ratkaisuihin. 

Yksityistämistä on julkisen omaisuuden myynti yksityisille, yleensä pörssiyhtiöille. Margaret Thatcher tunnettiin privatisaation äitinä avauksestaan, jolla brittien rautatiet pantiin lihoiksi. On Suomessakin osattu. Espoo kauppasi 2001 energialaitoksensa saksalaiselle E.On -yhtiölle, joka möi osakkeet pian Fortumille. 

Ulkoistettaessa jotakin palvelua sitä ei enää tehdä itse vaan se päätetään hankkia markkinoilta ja alistetaan kilpailuttamiselle. Helsinki ostaa mm. bussiliikennettä, moni kunta sosiaali- ja terveyspalveluita. Myös yritykset ulkoistavat, ne esimerkiksi enää harvoin omistavat toimitilojaan. 

Jo sanavalinnat paljastavat, millä kenttäpuoliskolla pelataan. Puhutaan joko kaupungeista, kansalaisista ja asukkaista – tai konserneista, kuluttajista ja asiakkaista.  Yksityinen ja julkinen sektori pelaavat aivan eri säännöillä.      

                    

Osakeyhtiölaki pelkistää asian: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin”. Voitonjaolle pääsee vain osakas tai ”etuasiakas”. Kunta tai valtio ei voi valikoida asukkaitaan vaan ihmisoikeudet ja peruspalvelut kuuluvat jokaiselle. Yritys voi poimia rusinat pullasta ja keskittyä ”kilpailukykyisimpiin” tehtäviin, joilla se varmistaa parhaan voiton.

Yhtiö on tilivelvollinen vain osakkailleen, mutta julkisyhteisön päätökset ovat julkisia. Suomi tai Sodankylä ei voi salata kirjanpitoaan vetoamalla kilpailuetuun, mutta yritys voi. Yrityksen päätöksiin voivat vaikuttaa vain osakkaat, mutta demokraattisen päätöksentekoprosessin kautta jokainen voi vaikuttaa Euroopan unionin, valtion ja oman asuinkuntansa asioihin. 

Yritys ei ole sidottu paikkaan vaan voi siirtää tuotantoprosessinsa osia Romaniaan tai Kiinaan, jos se on ”kilpailukykyisempää”.  Kajaani on ja pysyy Kajaanissa eikä voi vaatia asukkaitaan muuttamaan muualle.

Jos kunnalla on oma energialaitos, se voi poliittisesti evästää, miten suuri osuus energiasta on tuotettava uusiutuvista energialähteistä ja miten energia hinnoitellaan. Muuten hinta määräytyy pörssissä. 

Jos kunnassa tehdään itse päiväkotien ruoka, voidaan miettiä, voisiko lasten ateriointiin yhdistää kasvatuksellisia elementtejä tai kokeilla kasvisruokapäivää. 

Julkista palvelutuotantoa koskeva päätöksenteko pysyy avoimessa demokraattisessa kontrollissa. Ulkoistamisen puolustaja sanoo, että pitäisi vain osata määritellä ostettavan palvelun laatukriteerit kyllin tarkkaan. Mutta ulkoistettua palvelua koskeva lopullinen päätöksenteko siirtyy kuitenkin osakkaiden valitsemalle johdolle, jonka keskeisin tehtävä on maksimoida yrityksen voitto eikä pohtia, miten lasten lounas tukisi kasvua ja kasvatusta mahdollisimman monipuolisesti. 

Kun yhteisillä verovaroilla ostetaan julkisella tai yleishyödyllisellä sektorilla tuotettuja palveluita, raha pysyy yhteisen taloudenpidon piirissä. Jos taas palvelu ostetaan yritykseltä, sen voitot eivät palaudu takaisin julkistalouteen ja palveluiden kehittämiseen vaan verosuunnittelun avulla maksimoidut voitot katoavat omistajien taskuun. 

On se aika ideologista. – Yksi jatkokysymyksistä, joita pitää pohtia, on mitkä tehtävät kuuluvat julkiselle sektorille, mitkä eivät.

(Julkaistu Demokraatin kolumnina 16.5.2014)

MUMMOSI ON MYYTY

Talouden globalisaation juuret ovat kansainvälisten rahamarkkinoiden avautumisessa ja teollisten tuotantoketjun palastelussa. Elättelimme pitkään harhakuvaa, etteivät pörssiyhtiöiden toimintamallit – pääkonttori jossakin metropolissa, laajentuminen paikallisia yrityksiä ostamalla, juristien hoitama verosuunnittelu, osakkeenomistajien odottama kvartaaliajattelu, työvoiman polkuhinnoittelu – koskisi julkista sektoria. 
 

Toisin kävi. Tarkemmin ajatellen se ei ole yllätys, ovathan perustarpeet kaikkialla samat: vettä, energiaa, terveyttä, joukkoliikennettä ja jätehuoltoa. Julkiset palvelut ovat turvallisia myyntituotteita, joita veronmaksajat hädän tullen aina subventoivat.

Ensimmäisiä yksityistettyjä toimintoja olivatkin kehittyvien maiden vesi- ja energialaitokset. Jätehuolto on pitkään ollut ylikansallisissa käsissä. Monen joukkoliikenteen bussin konepellissä on kansainvälisen firman logo. Terveyskeskusten ulkoistaminen on tullut tutuksi. Nyt ulkoistetaan sosiaalipuolta. Otetaanpa keksitty esimerkki.

Savupuron kunnassa asuu kohta pelkästään eläkeläisiä. Miten kunnanjohtaja Nieminen pystyy järjestämään huonokuntoisimmille hoitopaikat? Ei hätää, kunnantalon ovesta astuu urheilullisen tyylikäs nuorimies, Ossi Koivikko, jolla on ratkaisu. Hän edustaa Virkeä Oy:tä, joka myy vanhusten palveluita halvemmalla kuin kunnan oma väki. Eikä siinä kaikki, lisäksi Virkeä Oy:n kumppaniyritys Kotijärvi Ab rakentaa asuntorahasto ARAn tuella palvelutalon! Kunta vain tilaa – ja maksaa! 

Myyntipäällikkö Koivikko vakuuttaa, että yksityinen tuottaja on aina tehokkaampi kuin byrokraattinen julkinen. Kun on niin paljon sitä turhaa säätelyäkin. Hän puhuu kauniisti valinnan ”vapaudesta”. Nieminen unohtaa kysyä, mistä vapaudesta oli kyse. Mistä vaihtoehdoista mummo voi valita?

Virkeän tarjoamat hinnat ovat ”kilpailukykyisiä”, koska minimiin supistetulle henkilökunnalle räätälöidään uudet tehtävänimikkeet ja entisiä halvemmat työehtosopimukset.  Virkeän osakkeenomistajat ymmärtävät, että kunhan sopimus saadaan aikaan, hintoja nostetaan sitten myöhemmin.

Palataan tarinasta todellisuuteen. Firma sai monopolin vanhusten hoitoon. Sopimukseen liittyvää rakennusta ei noin vain siirretä naapurikuntaan eikä toisilla yrityksillä ole enää kiinnostusta tulla kilpailemaan hinnalla saati laadulla. Tänään kotimaiselta näyttävä osakeyhtiö on huomenna jonkun suuremman ketjun omistuksessa ja lopulta pelkkää osakemassaa tuntemattoman investorin salkussa.

Avointen kysymysten lista on pitkä. Sote-keskustelussa painottuu nyt ”järjestämisvastuu”, mikä tarkoittaa tilaajakonttoria. Kuntien ja pienyritysten asemasta tuottajina ei ole selvyyttä. Talohankkeisiin ei pienyrittäjälle heru ARA-rahoitusta, sitä saavat vain suuret. Onko ARAn tuki itse asiassa kilpailua vääristävää piilosubventiota ”vapailla markkinoilla”?  

Mitä tapahtuu, kun sekä sote-palveluiden tuottajat että rakennukset ovat veroparatiisiyhtiöiden hallussa? Kansainväliset kiinteistösijoittajat sitovat palveluiden tuottajan pitkillä vuokrasopimuksilla. Kun rakennusinvestointi on kuoletettu, vuokra on vapaata riistaa.

Perimmiltään on kyse demokratiasta. Mitä jää kuntien päättäjille, kun ”tehostamistoimenpiteistä” päätetään pörssiyhtiöiden hallituksissa eikä kilpailutuksiin enää pysty osallistumaan kuin muutama globaali monopolifirma? Onko oikein, että meidän verorahojamme käytetään tuottamaan voittoa yrityksille, jotka eivät maksa veroja meidän yhteiseen kassaamme?

Jos tänään halutaan puhua työn ja pääoman vastakkainasettelusta, tässä se on.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 11.4.2014

MAAILMA, EU, SUOMI JA SDP, JONKA HALUAMME

Etteikö demareilla olisi enää mitään tehtävää, kun Forssan ohjelma on jo toteutettu? Missä ovat poliittisen kansanliikkeen tavoitteet? Riittääkö, että vaaditaan kaikkea vähän enemmän?

Ihmiset kysyvät usein, mikseivät  poliitikot keskity Suomen asioihin vaan hyppäävät Brysselissä hyysäämässä hulttioita ja heittävät miljoonia kehitysmaihin. Vastaukseksi riittää vilkaisu ostoskassiin: tonnikalaa kaukoidästä, egyptiläisiä appelsiineja ja puolalaista Turun sinappia.  Kädessä on Kiinassa koottu kännykkä ja iholla Vietnamissa ommeltu paita. Bussilinjasta vastaa ranskalaisfirma ja terveysasemasta veroparatiisiyhtiö. Politiikan on oltava yhtäaikaa paikallista, kotimaista, eurooppalaista ja globaalia – ”elämä on”.

Tuotanto- ja kulutusketjut juoksuttavat tavaroita ja palveluita mutkaisia reittejä ennen kuin ne päätyvät käyttöömme. Prosessin joka käänteessä joku tekee pätkän tuottavaa työtä hintakilpailutetulla palkalla olosuhteissa, joita kyseisen maan normit ja kansainväliset sopimukset raamittavat.

Yksi EU-vaalien kysymyksistä onkin, kenen ehdoilla eurooppalaista lainsäädäntöä tässä keskinäisriippuvuuden todellisuudessa muokataan: ihmisten, kylien ja kaupunkien vai ylikansallisten jättiyritysten ja niitä ruokkivan rahoitusbusineksen?

Perussuomalainen näkemys on, että EU:ssa pitäisi olla enemmän kauppaliittoa ja vähemmän sosiaalisuutta. ”Kaikenlaisten pyhien ihanteiden ja itseisarvojen sijaan pitää alkaa katsoa puhdasta hyötyä. Siis lähinnä euroja. Ne [Sampo] Terholle kelpaavat.” (HS 8.3.2014)

Näin ajattelevat myös yritysmaailman lobbarit, joiden kielenkäytössä ympäristönormit ja  työelämän minimivaatimukset ovat ”vapaakaupan esteitä”. Julkiset, meillä suurelta osin kuntien tuottamat palvelut ovat valtava maailmanlaajuinen markkina, jonka monet yritykset haluaisivat valloittaa.

Suomen eduskunta ja Euroopan parlamentti eivät ole ainoita paikkoja, joissa talouselämän ”vapauksia” lisätään tai rajoitetaan. Ideologista kädenvääntöä käydään myös, kun maailmanpankissa tai kansainvälisessä valuuttarahastossa pohditaan lainaehtoja, tai kun maailman kauppajärjestön WTO:n Dohan kierroksella neuvotellaan maailmankaupan reunaehdoista. EU:a on moitittu heikoksi kansainväliseksi toimijaksi – mutta miten näissä pöydissä Suomi saati joku kunta saisi ääntään yksin kuuluviin?

Presidentti Tarja Halonen johti puhetta YK:n huippukokouksessa vuonna 2000, kun valtionpäämiehet sopivat vuodelle 2015 asetetuista vuosituhattavoitteista. Nyt YK:ssa neuvotellaan ensi vuonna päätettävistä kestävän kehityksen tavoitteista otsikolla ”Maailma, jonka haluamme”. Idea niistä syntyi myös Halosen aikoinaan vetämässä työryhmässä.

Suomen kestävän kehityksen toimikunnan puheenjohtaja on valtiovarainministeri Jutta Urpilainen, joka julkisti keskiviikkona (12.3.) yhteiskuntasitoumuksen ”Suomi, jonka haluamme 2050”. Sen tavoitteet heijastelevat YK:ssa pohdittavia teemoja: yhdenvertaiset mahdollisuudet hyvinvointiin, vaikuttava kansalaisyhteiskunta, työtä kestävästi, kestävät yhdyskunnat, hiilineutraali yhteiskunta, resurssiviisas talous, luonnon kantokykyä kunnioittavat elämäntavat ja päätöksenteko.

”Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue.” Jo Forssan ohjelma (1903) tunnisti, että työväellä on samat ongelmat kaikkialla. SDP:n tavoite ei nytkään voi olla muu kuin globaalisti määriteltyjen yhteisten kysymysten ratkaiseminen. YK:ssa ja Suomessa on jo kirjoitettu aika hyvät pohjapaperit uudelle puolueohjelmalle.

Teksti on julkaistu Demokraatti -lehdessä kolumnina 14.3.2014

MITEN HELSINKI HOITAA OMAISUUTTAAN?

Eilisessä kaupunginvaltuuston kokouksessa (26.2.2014) kaupunginhallitus antoi vastauksen viime vuoden kesäkuussa jättämääni aloitteeseen (alempana). Kiinteistölautakunta oli antanut kiitettävän huolellisesti laaditun lausunnon, mutta kaupunginhallitus oli sitä valitettavasti vesittänyt. Käytinkin tuon lausunnon avainkohtia puheenvuoroni pohjana.

1)    Rakennusten osalta "omistuksesta luopumisen tavoitteena on alentaa käyttötalouden menoja ja vähentää  korjausvelkaa.” Ei siis pidä myydä mitä hyvänsä hinnalla millä hyvänsä. On syytä pelätä, että 25 miljoonan vuosittainen myyntitavoite johtaa harkitsemattomiin, lyhytnäköisiin myyntipäätöksiin. - Tämän näkökulman tukemiseksi Tuomas Rantanen teki tukemani ponnen, joka hyväksyttiin.

2)    ”Kaupungin maanmyyntitulot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana vaihdelleet ... keskiarvon ollessa noin 60 miljoonaa euroa/vuosi.” Tämä numerotieto shokeerasi, koska nyt, tässä matalasuhdanteessa tonttien myyntitavoitteeksi on kuitenkin asetettu 100 miljoonaa euroa/vuosi. Tämähän johtaa pahimmassa tapauksessa siihen, että maata myydään aivan alihintaan.

3)   ”Kiinteistölautakunnan näkemyksen mukaan maanvuokraus on kaupungin kannalta lähtökohtaisesti taloudellisesti ja maapoliittisesti edullinen vaihtoehto. ... Erityisenä haasteena lautakunta pitää lyhytaikaisten valtion korkotuettujen vuokra-asuntohankkeiden tontinosto-optioita, jotka voivat joissakin tilanteissa johtaa kaupungille epäedullisiin maanmyynteihin.”

4)  ”Kiinteistölautakunta ei näe estettä sille, että sen lausunnossa listatut eri periaate- ja strategiset linjaukset saatettaisiin kootusti uudelleen kaupunginvaltuuston tiedoksi.” Vahinko, ettei kaupunginhallitus halunnut tarttua tähän tarjoukseen.  

 

5)  Kiinteistötoimessa valmisteltavan lähivuosien ”maanmyyntisuunnitelman yhteydessä arvioidaan myös tarpeet nykyisten maanmyyntiperiaatteiden muuttamiselle.”  Kiinteistölautakunta voi siis olla itse aloitteellinen ja pohtia periaatteiden tarkistustarpeita ja koostamista yhtenäiseksi ohjeeksi.

Viime kädessä valtuuston pitää huolehtia siitä, ettei kaupungin rakennusten ja maan myyntiä ohjaa kirjanpitäjien lyhytnäköinen tavoite tasapainottaa budjettia vaan kaupungin pitkän tähtäyksen strateginen kokonaisetu.

Alla alkuperäinen aloiteteksti.

VALTUUSTOALOITE HELSINGIN KAUPUNGIN OMISTAMIEN KIINTEISTÖJEN MYYNNIN PERIAATTEIDEN LAATIMISEKSI JA HYVÄKSYMISEKSI

Aloitteen tarkoitus on varmistaa, ettei kaupunki lyhytnäköisesti myy kiinteistöjä, joiden omistaminen on pidemmällä tähtäyksellä kaupungin oma etu.

Kaupunginvaltuuston hyväksymässä Strategiaohjelmassa 2013 – 2016, kohdassa 4, Tasapainoinen talous ja hyvä johtaminen, esitetään toimenpiteeksi seuraavaa:

-          ”Tonttien ja rakennusten myyntitavoitteita nostetaan velkaantumisen hillitsemiseksi.”

On selvää, että kaupungilla on kiinteistöomaisuutta, jota sen virastot eivät pysty järkevästi käyttämään, tai historiallisestikin arvokkaita taloja, joiden kunnossapito ja suojelu varmistuu paremmin yksityisessä omistuksessa.

Mutta on myös rakennuksia, joissa kaupungin oma toiminta tulee jatkumaan eikä ole mielekästä myydä niitä ulos ja jatkaa toimintaa vuokralaisena, jolloin tilavuokrat lisäävät käyttötalouden menoja mahdollisia korkotuottoja enemmän. Lisäksi on rakennuksia kuten esimerkiksi Tennispalatsi ja Lasipalatsi, joissa kaupungilla on ylivertaiset edellytykset varmistaa, että niissä tapahtuva toiminta elävöittää ja monipuolistaa kaupunkielämää tulevinakin vuosikymmeninä.

Jotkut kiinteistöinvestorit saattavat vaatia tontin omistusoikeutta. Sanotaan, ettei lypsävää lehmää tule tappaa. Näin kuitenkin tapahtuu aina, kun kaupunki päättää myydä tonttejaan sen sijaan, että vuokraisi ne pitkäaikaisilla sopimuksilla.

Jotta lyhytnäköisillä myyntipäätöksillä ei luovuttaisi varmoista tulonlähteistä, vaarannettaisi kaupungin elinvoimaisuutta tai luovuttaisi kaupungin toimintojen vaatimien tilojen hallinnasta, tarvitaan yhdessä sovitut pelisäännöt, joissa määritellään, milloin kiinteistöjen myyminen on mielekästä ja taloudellisesti kannattavaa, milloin ei. Päättäjien on myös tiedettävä, käytetäänkö mahdolliset myyntitulot investointeihin vai kuluvatko ne käyttömenoihin.

Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämme, että kaupunginhallitus tuo valtuuston hyväksyttäväksi asiakirjan, jossa määritellään Helsingin kaupungin omistamien kiinteistöjen myynnin edellytykset ja rajoitukset.

Helsingissä 19.6.2013

Kaarin Taipale

JULKISESSA TILASSA - JAN GEHLIN JALANJÄLJILLÄ

Moni kuvittelee, että kaupunki syntyy rakennuksista. Vähintään yhtä hyvin voi ajatella, että kaupunki syntyy ihmisistä ja tyhjästä tilasta, joka jää rakennusten väliin: kaupunkitilasta.

Jan Gehlinsä ja muut viime vuosikymmenten julkisen tilan filosofinsa tunteville tämä ei ole mikään uutinen. Tanskalaisen Gehl Architects –toimiston osakkaan, kaupunkisuunnittelija Ewa Westermarkin Helsingissä joulukuussa pitämä luento toi käsitteelliseltä kuulostavaan lähtökohtaan runsaasti käytännön kokemuksen särmää. 

Tärkeimmät Gehlin toimistossa viime vuosina tehdyt oivallukset koskevat tilastointia, numeroiden magiaa, ja hetkellisen, tilapäisen merkitystä pysyvän rinnalla. Westermark ei kuvannutkaan toimiston toimialaksi suunnittelua vaan ”kaupungin laadun konsultoinnin”.

IHMISLÄHEISYYS?

 

Luennon otsikon ”People-friendly planning and the temporary as a strategic tool for change” voi ehkä suomentaa ”Ihmisläheinen suunnittelu ja väliaikaisuus muutoksen strategisena välineenä”. ”Ihmisystävällisen” virkakielinen käännös olisi kai asukas- ja käyttäjälähtöisyys. 

Mikä muu voi olla suunnittelun keskiössä kuin ihminen – ellei sitten auto tai ’kiinteistömassan kehittäminen’? Jan Gehlin työssä korostuvan näkökulman taustalla on psykologivaimon kysymys,  ymmärtävätkö arkkitehdit mitään ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään.

Luennoitsija listasi tutut globaalihaasteet: ilmaston lämpeneminen, liikenne, ruokavalio, ylipaino. Kaikkia mahdollisia ”kestäviä” ratkaisuja on kyllä tarjolla: rakennuksia, liikennettä – mutta kukaan ei puhu mukavista paikoista ja kestävää kehitystä tukevista käyttäytymistavoista ja elämäntyylistä. Westermark mainitsi selvityksen, jossa oli todettu, että kymmenissä LEED-leimalla varustetuissa rakennuksissa energiankulutus oli suurempi kuin sertifioimattomissa. Vallalla on harhakuvitelma, että asiat hoituvat panemalla kuntoon ”hardware”, vaikka unohdetaan ”softa”, ihmisten tapa käyttäytyä ja toimia.

LIIKKUMISEN YMPÄRISTÖT

”Me olemme käveleviä otuksia, hitaita, pienikokoisia ja uteliaita ihmisiä, joiden liikkumisnopeus on viisi kilometriä tunnissa. Ihmisen mittakaava, miljöön yksityiskohdat ja vuorovaikutus houkuttelevat kävelemään ja pyöräilemään. –  Kaikkein kiinnostavin matkailukohde ovat toiset ihmiset! Toisiin kaupunkeihin matkustetaan näkemään ihmisiä!” 

Westermark muistutti, että nykyään vietetään yhä enemmän aikaa liikenteessä ilman että se lisää elämänlaatua. Ajoneuvoliikenteen 60 km/h vauhtiin sopeutettujen ympäristöjen detaljit eivät kutsu kävelemään eivätkä pyöräilemään. Ihmisen mittakaava puuttuu.

KÖÖPENHAMINEN TILASTOT TEKEVÄT VAIKUTUKSEN

Westermark mainitsi Kööpenhaminan inspiroivana esikuvana. Strögetin kävelykatusuunnitelmasta sanottiin vuonna 1962, että se on mahdoton. ”Mehän olemme tanskalaisia, meillä on surkea sää emmekä me juo lattea.” On kuitenkin käynyt ilmi, ettei säätila olekaan ylipääsemätön ongelma. Strögetillä kulkee kymmeniätuhansia ihmisiä päivittäin ympäri vuorokauden. Kaupungilla näkyy aiempaa paljon enemmän lapsia, koska ympäristö on nyt turvallinen. Kyse on myös yhdenvertaisuudesta: jalkaisin ja pyörällä liikkuminen on mahdollista jokaiselle. 

Kööpenhaminan menestystarinaa pyöräilyssä kuvataan neljällä C:llä: connected, consistent, comfortable, continuous – paikasta toiseen, johdonmukaisesti, mukavasti ja ilman turhia pysähdyksiä.

Aina on oltu taitavia tekemään tilastoja ja ennusteita ajoneuvoliikenteestä, mutta vain harvoissa kaupungeissa on kerätty faktaa ihmisistä, jalankulkijoista ja tapahtumista julkisessa tilassa. Kööpenhaminassa on oltu edelläkävijöitä, siellä on tehty tutkimuksia 1960-luvusta lähtien.

Pyöräilyn hyötyjä on mitattu jatkuvasti ja huomattu, että polkupyörä on kaikkein nopein ja helpoin liikkumisväline. Lisäksi on pystytty osoittamaan, että pyöräilyn terveyshyödyt ovat 1,7 miljardia DKR vuodessa. Tässä onkin jutun juoni: numeroilla on vaikutusta, jos ne todistavat säästöistä. Westermark esitti myös toiminnallisen yhtälön: neljä kertaa enemmän julkista tilaa tarkoittaa neljää kertaa enemmän kaikille avoimia aktiviteetteja.

JOKA KAUPUNGILLA OMAT LÄHTÖKOHDAT

Westermark kuvasi kaupunkien kehittämisprosesseja hitaiksi mutta vakaiksi kuin kilpikonnan kulku. Yleispätevää reseptiä ei ole. Barcelonassa on käytetty akupunktiometodia, yksittäisiä pisteitä kerrallaan. Ruotsissa lähtökohdaksi otettiin talvi: miten siitä saadaan kaikki irti, miten luodaan julkisia talvitiloja. Uuden Seelannin Christchurchissa haluttiin asukkaat mukaan ja kysyttiin millaisen kaupungin he haluavat. Melbournessa toivottiin enemmän viihtyisyyttä, keskustaan tuotiin takaisin asumista ja julkista tilaa. New Yorkissa kokeiltiin piloottiprojekteja.

VÄLIAIKAISUUDEN VOIMA

On totuttu ajattelemaan, että kaupungit ja Roomaan vievät tiet ovat ikuisia. Tilapäisyyteen liittyy kielteinen leima. Yhteiskunta kuitenkin muuttuu jatkuvasti, ja voi kysyä, ovatko kaavoitusprosessit riittävät nopeita. Kaupungeissa järjestetään entistä enemmän lyhytkestoisia tapahtumia. Tästä on johdateltu ajatus käyttää aikaa strategisena välineenä. Katu voi olla kesällä kävelykatu mutta talvella autokatu. Esimerkkinä kaupunkitilan tilapäisestä muodonmuutoksesta Westermark muistutti Pariisista, jossa Seinen rantaväylille hiekoitettiin kesäinen uimaranta. Tilapäisyyden varjolla voi tehdä rohkeita ratkaisuja, luoda jatkuvan uusiutumisen ja yllätyksellisyyden ilmapiirin ja hyödyntää käyttämättömiä mahdollisuuksia parempia aikoja odotellessa.

NEW YORKIN PORMESTARIN HAASTE

Gehlin toimisto sai yllättävän toimeksiannon New Yorkin entiseltä pormestarilta Michael Bloombergiltä: 500:ssä päivässä olisi muutettava ajattelumalli siitä, miten kaupungin kuvitellaan toimivan. Bloombergillä oli kaksijakoinen haaste, ensinnäkin hän halusi tulla uudelleen valituksi ja toiseksi hän näki, ettei New York välttämättä ole enää ylivoimainen maailman metropolien välisessä kilpailussa. 

Pika-analyysi osoitti, että Manhattanin kadut ovat ruuhkaisia ja autot ovat vallanneet Times Squaren. Jalkakäytävillä on kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin autoissa, mutta heillä on käytössään vain kolmannes autoille varatusta katutilasta. Jalankulkijoilla ei ole paikkoja, missä pysähtyä.   

Joitakin aukioita ja pätkiä Broadwaystä suljettiin tilapäisesti, läpiajo kiellettiin, vain saattoliikenne sallittiin. Julkista tilaa luotiin pelkällä katumaalilla ja kalusteilla. ”Tehdään niin vähän kuin mahdollista. Jos alkaa kysellä ihmisiltä neuvoja, saa yhdeksän miljoonaa erilaista vastausta eikä voi tehdä mitään. Pitää vain tehdä. Just do it!”

Myös jotkut katuvarren liikkeet innostuivat investoimaan katutilaan, eräälle aukiolle tuotiin pöytiä ja Marimekon kuosista tehtyjä päivänvarjoja. Kaduille ilmestyi pieniä ruokakojuja ja paikallisia asukkaita, joita ei oltu siellä aiemmin nähty.  Syntyi ajatus New Yorkin toriohjelmasta, jonka puitteissa asukkaat saattoivat hakea lupaa tehdä asuinalueelleen aukio.  Ihmiset hakivat paikat, kaupunki antoi työkaluja. 

Kokeilusta kerättiin palautetta ja numerotietoja. Esimerkiksi liikenneonnettomuuksien määrä väheni 63 prosenttia ja liikennemäärä koko kaupungin alueella supistui 2,4 prosenttia. Bloomberg päätti vakinaistaa kokeilun ja Snöhetta voitti Times Squaren suunnittelukilpailun. 

Bloomberg valittiin kolmannelle kaudelle ja viime joulun alla, yhtenä viimeisestä virkatehtävistään hän avasi uusitun Time Squaren.

P.S.

Muistatteko vielä Robert Venturin ja Denise Scott Brownin artikkelin Las Vegasin opetuksesta? Karkeasti yksinkertaistaen voisi väittää, että jos modernismin maaperä on teollisessa vallankumouksessa, postmodernin arkkitehtuurin juuret ovat massateollisuuden tuottaman yksityisauton ajonopeudessa. Venturien analyysin mukaan Las Vegasin pääkadun katujulkisivut oli pelkistetty symbolikuviksi, jotka kertoivat ohi ajaville autoilijoille, mitä rakennuksissa tapahtui. 

Tyypillisessä autokaupungissa etäisyydet ovat niin pitkiä, ettei kukaan kuvittelekaan kävelevänsä. Tässä mielessä kysymys siitä, kuka on kaupungin kuningas, autoilija vai jalankulkija, on aivan keskeinen myös rakennustaiteelle, ei pelkästään kaupunkitilalle.  

Teksti on julkaistu Arkkitehtiuutisissa 1/2014