Teksti on YLE Radio ykkösen ykkösaamun kolumni 2.2.2010
Keskisuomalainen -lehti julkaisi 5.2.2010 artikkelin, jossa omistajuuskuvioita ja erityisesti SITRAn monia rooleja niissä kuvattiin tarkemmin.
SITRAssa käynnistyi vastikään kolmivuotinen julkishallinnon johtamisohjelma. SITRAn mukaan siinä ratkaistaan ”Oy Suomi Ab:n … haasteita, joiden voittaminen edellyttää mittavia muutoksia julkisen sektorin rakenteissa ja sen johtamisessa”. Ohjelman julkistamistilaisuudessa todettiin, että ”SITRA on yhteiskunnan rakenteiden muuttaja, muutostarpeiden tunnistaja ja muutosten mahdollistaja, sekä näkijä että tekijä”.
SITRA on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, joka perustettiin 1967. Silloin juhlittiin vielä Suomen eikä Oy Suomi Ab:n 50-vuotisjuhlaa. SITRAn rooli on määritelty laissa ja se toimii eduskunnan valvonnassa.
SITRA ei siis ole mikä hyvänsä tutkimuslaitos eikä ole yhdentekevää, mitä se tutkii tai mihin tuloksiin se tähtää. Mitä uusi julkishallinnon johtamisohjelma sitten lupaa? Radikaalia rakennemuutosta, asiakaslähtöisyyttä ja valinnan vapautta. Kehitetään uusia toimintamalleja, tuottavuutta ja uutta liiketoimintaa synnyttäviä monituottajamalleja. Syntyy uutta yritystoimintaa, ja projektinjohtajan mukaan ”on vanhakantaista väittää että työ siirtyy sektorilta toiselle”. Ohjelmassa ei kuulema tehdä ideologisia valintoja vaan ne jätetään poliittisten päättäjien tehtäväksi.
Tapaus Jämsä
Ja poliitikothan päättävät. Otetaan tuore esimerkki Jämsästä. Siellä päätettiin ulkoistaa terveydenhoito, kyseessä on 15 miljoonan Euron liikevaihto vuosittain. Tarjouskilpailun voitti niukasti yksityinen yritys, jonka palvelukseen kunnan terveydenhoidon koko henkilökunta siirtyy entisillä ehdoilla. Yritys toimii samoissa kunnan tiloissa kuin ennenkin.
Lisääntyivätkö kuntalaisten vaihtoehdot? Siirtyikö sama työ sektorilta toiselle vai syntyikö uutta yritystoimintaa? Kyllä, uutta yritystoimintaa syntyi pörssisektorille. Nimittäin samoihin aikoihin, kun sopimusta viimeisteltiin, tarjouskilpailun voittaneen yrityksen osake-enemmistö vaihtoi omistajaa. Kuka Jämsän terveydenhoidon nyt omistaa, sitä ei saa selville, ellei tee salapoliisin työtä yritysrekisterissä. Lehdistötiedotteesta käy ilmi, että uusi enemmistöosakas on "pääomasijoittaja, joka ammattisijoittajien varainhoitajana keskittyy keskisuuriin ja pieniin buyout-järjestelyihin. Yritys tuottaa sijoittajille taloudellista lisäarvoa yhdistämällä vahvan teollisen ja taloudellisen osaamisen. Se hallinnoi noin 185 miljoonan euron pääomia.”
Tälle ammattisijoittajien varainhoitajalle Jämsän terveydenhoito on siis nippu osakkeita, joita voi ostaa ja myydä. Samoissa salkuissa on mm. elektroniikan sopimusvalmistusta, kiinteistöjohtamista, kiskokaluston puhdistusratkaisuja, teollista eristämistä, telinetöitä ja levynmuokkausta.
Niin sanottu valistunut arvaukseni on, että jämsäläisten terveys on huomenna jonkun kansainvälisen pörssiyhtiön hoidossa Neitsytsaarilla. Varsinaisen tilin tekevät ne, jotka ostavat yhtiön osakkeita halvalla ja myyvät niitä kalliilla yhä suuremmille ja suuremmille omistajille. Tämä lienee se uusi toimintamalli ja tässä syntyy uutta yritystoimintaa.
Mistä lisää maksavia asiakkaita?
Lääkärit siirtyvät yksityisten firmojen palvelukseen korkeampien palkkojen houkuttelemina. Täytyy ihmetellä, miten heille voidaan maksaa samasta työstä parempaa palkkaa kuin verovaroilla yhteisestä kassasta? Mistä tulee lisää maksavia asiakkaita? Luetaanpa muitakin uutisia. Työurien pidentämistä pohtivassa työryhmässä elinkeinoelämän edustajat ehdottavat erikoissairaanhoidon hoitotakuun puolittamista kuudesta kolmeen kuukauteen. Mutta miten tästä selviäisivät kunnat, jotka ovat vastuussa hoitotakuun toteutumisesta? Ilmeisesti ostamalla palveluita niiltä lääkäreiltä, jotka ovat juuri lähteneet korkeamman palkan perässä yksityiselle sektorille. Palveluseteleillä, mutta tuskin halvemmalla.
Hyötyykö jämsäläinen potilas, kun häntä hoitaa sijoitusyhtiö, jonka tavoitteena on hankkia lisää asiakkaita, tuottaa voittoa ja kasvattaa osakkeen pörssiarvoa? Onko jämsäläinen potilas asiakas vai kansalainen? Julkinen sektorihan menestyy monissa tehtävissään sitä paremmin, mitä vähemmän sillä on asiakkaita. Esimerkiksi, mitä paremmin ennaltaehkäisevä työ terveys-, sosiaali- ja nuorisotoimessa onnistuu, sitä vähemmän tulee hoidettavaksi moniongelmaisia avuntarvitsijoita. Mutta oletteko kuulleet uudesta liiketoimintamallista, jonka ideana olisi saada vähemmän asiakkaita?
Leikki sikseen. Johtaminen on rankkaa kokovartalotyötä ihmisten kanssa, ei vain organisaatioiden. Ei ole epäilystäkään, ettei johtamisen osaamisessa olisi kehitettävää joka sektorilla. Mutta mitä tekemistä hyvällä julkishallinnon johtamisella on yksityistämisen kanssa? Eihän tämän pitänyt olla ideologista.
Wednesday, February 17, 2010
Tuesday, December 08, 2009
PILVENPIIRTÄJÄUNELMISTA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 8.12.2009
Kohta kaksi vuosisataa sitten Turun palo tuhosi kaupungin, elettiin vuotta 1827. Silloin opittiin, että kaupungeissa kannattaa rakentaa kivestä, betonista ja tiilestä.
Chicagossa vuonna 1871 kaksi päivää kestänyt tulipalo tuhosi rakennuksia 8 neliökilometrin alueelta. Lähes joka kolmas asukas joutui kodittomaksi. Täystuhoon oli syynä, että rakennuksissa oli käytetty runsaasti puuta ja niiden runko oli terästä, joka alkaa kuumuudessa taipua ja romahtaa. Niinpä insinööreille tuli haaste kehittää menetelmiä, joilla teräsrunko voitiin suojata palolta.
Chicagossa tuhoutunut alue oli aivan kasvavan kaupungin keskustassa, ja maan arvo oli vastaavasti korkea. Paine tehokkaaseen uudisrakentamiseen oli siis suuri.
Erilaisia nostolaitteita oli ideoitu jo aikaisemmin, mutta ensimmäinen herra Otisin henkilöhissi oli asennettu New Yorkissa olevaan taloon vuonna 1857. Ennen kuin hissit otettiin laajemmin käyttöön, rakennukset eivät olleet juuri neljää, viittä kerrosta korkeampia. Asuintalojen kattokerroksissa asui palvelijoita ja köyhää kansaa, koska herrasväen ei kuulunut juosta portaita ylös ja alas.
Yhdessä nämä kolme tekijää – tonttien hinnannousu kaupunkikeskustoissa, teräksen palosuojaus ja hissien yleistyminen loivat edellytykset sille, että taloihin alkoi tulla lisää kerroksia.
PILVENPIIRTÄJÄ
’Pilvenpiirtäjä’ on jokseenkin sama sana useissa kielissä: skyscraper, gratte-ciel, Wolkenkratzer. Jo pelkkä sana heijastaa yhtäältä unelmanomaisuutta, toisaalta mahtipontisuutta, jota korkeisiin rakennuksiin liittyy. Jokaisen uuden tornin on aina pitänyt olla korkeampi ja komeampi kuin edellinen. 1930-luvun suuren laman kynnyksellä pystytetyt Chrysler Building ja 102-kerroksisen Empire State Building erottuvat edelleen Manhattanin ääriviivassa. Vasta 1972 World Trade Centerin kaksoistornit veivät niiltä voiton korkeuskilpailussa.
Syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001 monet arvelivat, että World Trade Centerin tuho olisi samalla korkeiden rakennusten loppu. Eipä ollut. Kiinteistöbusines elää jatkuvasti nousevista tonttimaan hinnoista. Se tarvitsee joko ideaparkkeja kaukana keskustoista, tai pilvenpiirtäjiä suurten metropolien keskustoissa. Sopivaa uutta maaperää on viime aikoina löytynyt useista vaurastuvista kehitysmaista. Kiinassa talous on kasvanut hurjin hyppäyksin, kun taas Dubaissa kasvulle etsittiin uutta moottoria sen jälkeen, kun pienen maan öljylähteet oli pumpattu tyhjiin.
Nostokurjet ovatkin vallanneet sekä Dubain että Pudongin Huangpu-joen vastarannalla Shanghaissa. 88-kerroksinen Jin Mao –torni avattiin 1999, mutta se ei enää ole Shanghainkaan korkein rakennus. Kuala Lumpurissa malesialaisen Petronas -öljy-yhtiön kaksoistornit pitivät maailman korkeimman rakennuksen paikkaa vuonna 1998, mutta kuuden vuoden kuluttua kärkeen siirtyi Taipein finanssikeskus. Nyt johtopaikkaa kärkkyy pian valmistuva Burj Dubai. Parin vuoden kuluttua kisan voitto saattaa mennä Seouliin Koreaan.
Pilvenpiirtäjien reilun sadan vuoden mittainen historia kertoo siitä, miten rakentamisella on haluttu tehdä valta näkyväksi. Pilvenpiirtäjät ovat yleensä kertoneet rahoittajien mahdista, ei hallitsijoiden. Ei varmasti ollut sattumaa, että Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun maaliksi valitut symbolirakennukset olivat juuri World Trade Center ja puolustusministeriö. Ei kirkko, ei autotehdas eikä edes Disneyland.
MIKSEI MYÖS HELSINGISSÄ?
Tallinnaankin saatiin korkeita rakennuksia vasta, kun kommunismi oli kaadettu, ennen kuin talouskupla ehti puhjeta. Miksei myös Helsinkiin? Suomen pääkaupunkiseutu ei tosin mahdu maailman 200 suurimman metropolialueen listalle. Lohdutukseksi voi todeta, että Tukholman aluekin on tässä kilpailussa vasta sijalla 207.
Valtaisa innostus Helsingin Keski-Pasilaan ehdotetuista korkeista rakennuksista on tässä mielessä jotenkin liikuttavaa. Että vihdoinkin Helsinki näyttäisi maailmalle, että kyllä meilläkin osataan... Suunnittelijoiksi on tosin haluttu hakea kuuluisiksi mainostettuja tekijöitä Italiasta, maasta jota ei tunneta pilvenpiirtäjistään vaan matalasta ja tiiviistä kaupunkirakentamisesta. Kyseisten arkkitehtien tuotanto on sitä paitsi enimmäkseen pelkkiä piirustuksia, eikä vanhojen suunnitelmienkaan joukossa näytä olevan yhtään pilvenpiirtäjää.
Yksi asia ihmetyttää aivan erityisesti. Kuvitteleeko joku tosissaan, että uuden kaupunkikeskuksen kantavaksi ajatukseksi riittäisi, että siellä seisoskelee hajareisin muutama korkea lasitalo. Tai että ekotehokkuudeksi riittäisi, että ihminen voi asua, käydä töissä ja vielä ostoksilla samassa talossa, eikä tarvitsisi autoa. Järjetön perustelu! Kuka varmistaisi, että tietyn tornin asukkailla on varmasti työpaikka aina samassa talossa? Sekö olisi sitä kaupunkielämää? Nyt on pakko tuottaa lasitorniekologeille pettymys: kestävä kaupunkirakentaminen ja urbaani syke vaativat paljon tuhdimmat eväät!
Uskokaa pois, monet oikeiden suurkaupunkien pilvenpiirtäjät ovat aivan fantastisia. Ja on päivänselvää, että myös Keski-Pasilassa pitää rakentaa tiivistä, korkeaa ja energiatehokasta. Mutta taskukokoisen metropolin miesten torniunelmat ovat vähän säälittäviä. Käykää vaikka Tallinnassa tarkistamassa.
Kohta kaksi vuosisataa sitten Turun palo tuhosi kaupungin, elettiin vuotta 1827. Silloin opittiin, että kaupungeissa kannattaa rakentaa kivestä, betonista ja tiilestä.
Chicagossa vuonna 1871 kaksi päivää kestänyt tulipalo tuhosi rakennuksia 8 neliökilometrin alueelta. Lähes joka kolmas asukas joutui kodittomaksi. Täystuhoon oli syynä, että rakennuksissa oli käytetty runsaasti puuta ja niiden runko oli terästä, joka alkaa kuumuudessa taipua ja romahtaa. Niinpä insinööreille tuli haaste kehittää menetelmiä, joilla teräsrunko voitiin suojata palolta.
Chicagossa tuhoutunut alue oli aivan kasvavan kaupungin keskustassa, ja maan arvo oli vastaavasti korkea. Paine tehokkaaseen uudisrakentamiseen oli siis suuri.
Erilaisia nostolaitteita oli ideoitu jo aikaisemmin, mutta ensimmäinen herra Otisin henkilöhissi oli asennettu New Yorkissa olevaan taloon vuonna 1857. Ennen kuin hissit otettiin laajemmin käyttöön, rakennukset eivät olleet juuri neljää, viittä kerrosta korkeampia. Asuintalojen kattokerroksissa asui palvelijoita ja köyhää kansaa, koska herrasväen ei kuulunut juosta portaita ylös ja alas.
Yhdessä nämä kolme tekijää – tonttien hinnannousu kaupunkikeskustoissa, teräksen palosuojaus ja hissien yleistyminen loivat edellytykset sille, että taloihin alkoi tulla lisää kerroksia.
PILVENPIIRTÄJÄ
’Pilvenpiirtäjä’ on jokseenkin sama sana useissa kielissä: skyscraper, gratte-ciel, Wolkenkratzer. Jo pelkkä sana heijastaa yhtäältä unelmanomaisuutta, toisaalta mahtipontisuutta, jota korkeisiin rakennuksiin liittyy. Jokaisen uuden tornin on aina pitänyt olla korkeampi ja komeampi kuin edellinen. 1930-luvun suuren laman kynnyksellä pystytetyt Chrysler Building ja 102-kerroksisen Empire State Building erottuvat edelleen Manhattanin ääriviivassa. Vasta 1972 World Trade Centerin kaksoistornit veivät niiltä voiton korkeuskilpailussa.
Syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001 monet arvelivat, että World Trade Centerin tuho olisi samalla korkeiden rakennusten loppu. Eipä ollut. Kiinteistöbusines elää jatkuvasti nousevista tonttimaan hinnoista. Se tarvitsee joko ideaparkkeja kaukana keskustoista, tai pilvenpiirtäjiä suurten metropolien keskustoissa. Sopivaa uutta maaperää on viime aikoina löytynyt useista vaurastuvista kehitysmaista. Kiinassa talous on kasvanut hurjin hyppäyksin, kun taas Dubaissa kasvulle etsittiin uutta moottoria sen jälkeen, kun pienen maan öljylähteet oli pumpattu tyhjiin.
Nostokurjet ovatkin vallanneet sekä Dubain että Pudongin Huangpu-joen vastarannalla Shanghaissa. 88-kerroksinen Jin Mao –torni avattiin 1999, mutta se ei enää ole Shanghainkaan korkein rakennus. Kuala Lumpurissa malesialaisen Petronas -öljy-yhtiön kaksoistornit pitivät maailman korkeimman rakennuksen paikkaa vuonna 1998, mutta kuuden vuoden kuluttua kärkeen siirtyi Taipein finanssikeskus. Nyt johtopaikkaa kärkkyy pian valmistuva Burj Dubai. Parin vuoden kuluttua kisan voitto saattaa mennä Seouliin Koreaan.
Pilvenpiirtäjien reilun sadan vuoden mittainen historia kertoo siitä, miten rakentamisella on haluttu tehdä valta näkyväksi. Pilvenpiirtäjät ovat yleensä kertoneet rahoittajien mahdista, ei hallitsijoiden. Ei varmasti ollut sattumaa, että Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrori-iskun maaliksi valitut symbolirakennukset olivat juuri World Trade Center ja puolustusministeriö. Ei kirkko, ei autotehdas eikä edes Disneyland.
MIKSEI MYÖS HELSINGISSÄ?
Tallinnaankin saatiin korkeita rakennuksia vasta, kun kommunismi oli kaadettu, ennen kuin talouskupla ehti puhjeta. Miksei myös Helsinkiin? Suomen pääkaupunkiseutu ei tosin mahdu maailman 200 suurimman metropolialueen listalle. Lohdutukseksi voi todeta, että Tukholman aluekin on tässä kilpailussa vasta sijalla 207.
Valtaisa innostus Helsingin Keski-Pasilaan ehdotetuista korkeista rakennuksista on tässä mielessä jotenkin liikuttavaa. Että vihdoinkin Helsinki näyttäisi maailmalle, että kyllä meilläkin osataan... Suunnittelijoiksi on tosin haluttu hakea kuuluisiksi mainostettuja tekijöitä Italiasta, maasta jota ei tunneta pilvenpiirtäjistään vaan matalasta ja tiiviistä kaupunkirakentamisesta. Kyseisten arkkitehtien tuotanto on sitä paitsi enimmäkseen pelkkiä piirustuksia, eikä vanhojen suunnitelmienkaan joukossa näytä olevan yhtään pilvenpiirtäjää.
Yksi asia ihmetyttää aivan erityisesti. Kuvitteleeko joku tosissaan, että uuden kaupunkikeskuksen kantavaksi ajatukseksi riittäisi, että siellä seisoskelee hajareisin muutama korkea lasitalo. Tai että ekotehokkuudeksi riittäisi, että ihminen voi asua, käydä töissä ja vielä ostoksilla samassa talossa, eikä tarvitsisi autoa. Järjetön perustelu! Kuka varmistaisi, että tietyn tornin asukkailla on varmasti työpaikka aina samassa talossa? Sekö olisi sitä kaupunkielämää? Nyt on pakko tuottaa lasitorniekologeille pettymys: kestävä kaupunkirakentaminen ja urbaani syke vaativat paljon tuhdimmat eväät!
Uskokaa pois, monet oikeiden suurkaupunkien pilvenpiirtäjät ovat aivan fantastisia. Ja on päivänselvää, että myös Keski-Pasilassa pitää rakentaa tiivistä, korkeaa ja energiatehokasta. Mutta taskukokoisen metropolin miesten torniunelmat ovat vähän säälittäviä. Käykää vaikka Tallinnassa tarkistamassa.
Tuesday, October 13, 2009
HAJOTA JA HALLITSE METROPOLIPOLITIIKKAA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni – 13.10.2009
Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.
Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.
Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?
Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?
Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?
Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.
Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.
Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.
Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!
Metropoli- ja kuntapolitiikkaa tehdään nyt monella rintamalla. Ministeri Vapaavuori ärähti pääkaupunkiseudun neljälle kaupungille valtiomiestyyliin, että elleivät ne pääse yhteistyössään sanoista tekoihin, säädetään erillislaki. Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen on tuoreessa kirjassaan samoilla linjoilla. Neljän kaupungin liittokaan ei taida riittää vaan tarvitaan metropolimaakunta.
Myös ministeri Risikon esittämä 40 - 60 terveysalueen malli taitaa olla enemmän kunta- kuin terveyspolitiikkaa. Risikon mallissa liitettäisiin terveys- ja sosiaalitoimet toisiinsa. Meille uskotellaan, että jos nuo kaksi elefanttia pannaan yhteen, syntyy ketterä ja ihmisläheinen mammutti. Sosiaali- ja terveyssektoreiden kustannukset vievät leijonanosan julkisista menoista – vaikka niiden hoito on Suomessa kansainvälisesti verraten huipputehokasta. Kuntien olisi pakko yhdistyä, sillä muuten niille ei jäisi mitään rahanarvoista päätettävää.
Kuntapolitiikan palasia siis liikutellaan monella eri tasolla: siirrellään maakuntien rajoja, kuntarajoja ja sektorirajoja, piirretään oikoratoja, etsitään sijoituspaikkoja kauppakeskuksille, ydinvoimaloille ja tuulipuistoille.
Kun eri suunnitelmiin sitten kysellään kommentteja, kannanotto riippuu siitä, kuka kulloinkin vastaa ja mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Onko kyse oman lapsen päiväkodista tai ikkunasta avautuvan maiseman säilymisestä, vai onko vastaaja Nuorisoasuntosäätiö vai metsästysseura.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Jättikauppakeskus tarkoittaa yhdelle lupausta työpaikoista, toiselle ilmastopoliittista katastrofia. Sama kauppakeskus näyttää aivan erilaiselta, jos sitä katselee oman tai naapurikunnan kaupunginjohtaja, saati sitten ministeriössä valtakunnallisia tai globaaleja tavoitteita tarkasteleva asiantuntija. – Miten ihmeessä kaikki nämä ristiriitaiset näkökulmat voidaan sovittaa yhteen?
Sormimalleja, monikeskusmalleja tai silmukkamalleja on helppo piirrellä, kunnes kohdataan yksityinen kansalainen tai etujärjestö. Näkökulma ei sen jälkeen olekaan enää yleinen etu eikä tekninen paremmuus. Näkökulmasta tulee henkilökohtainen ja poliittinen: minun ostosmatkani, minun autoni. Omaa asiaansa ajava ihminen haluaa saada äänensä kuuluviin ja huutaa apuun demokratiaa. Mutta missä on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon? Asuuko demokratia taloyhtiön hallituksessa, yhden asian liikkeissä, puolueissa, kaupunginjohtajan konsernijaoksessa, energiayhtiön hallituksessa vai Euroopan parlamentissa? Onko se kaduilla vai kabineteissa?
Kyse on siis haasteesta sekä lähidemokratialle että sitovalle aluesuunnittelulle. Kummastakin on nyt huutava pula. On selvää, että joitakin asioita täytyy ratkoa laajempina kokonaisuuksina. Esimerkiksi kun selvitetään maankäytön tai liikenteen vaihtoehtoja, pöydälle pitää levittää iso kartta. On yhtä selvää, että suuren mittakaavan ratkaisut ulottuvat myös lähelle: Minkä talon takaa se uusi tie nyt vedetään? Mihin se metropysäkin sisäänkäynti lopulta tulee?
Ihmisten ääntä pitää kuunnella usealla tasolla. Mutta ei sekään tunnu järkevältä, että joka asialle rakennetaan oma päätöksentekokoneistonsa. Joillekin sopisi hyvin, että perusterveydenhoidolla ja sosiaalisektorilla, joissa käytetään suurinta budjettivaltaa, on omat alueensa. Monen vaalirahoittajan mielestä olisi taatusti parempi, että maankäytöstä ja liikenneratkaisuista päätettäisiin vain pienellä porukalla. Niillä päätöksillä käytetään myös suurta taloudellista valtaa. Energia-asiat ratkaistaisiin yhtiöiden suljetuissa hallituksissa. Jätehuolto, vesi ja julkinen liikenne on monissa kunnissa jo yhtiöitetty ja niillä on omat hallintojärjestelmänsä. Perinteisen suoran demokratian foorumeille jätetään vain vaarattomat rippeet, kulttuuri ja liikunta. Hajota ja hallitse –oppi toimii siis paikallistasollakin.
Ei näin voi jatkua. Yhtiöittämisen ja muun hajottamisen sijaan palat on taas koottava yhteen. Yhtäältä tarvitaan lähidemokratiaa, joka tunnistaa päivittäisen arjen ja elinympäristön ongelmat. Toisaalta on pakko rakentaa metropolidemokratiaa, joka ohjaa järeämpiä raameja, koskivat ne sitten liikennettä, asumista tai kouluja. Kumpikin taso vaatii suoraan vaaleilla valitut päättäjät ja vahvat linkit lähidemokratian ja aluetason välille. Päättäjien täytyy kantaa paikallista vastuuta myös metropolialueella. Korsolla, Gumbölellä, Lepsämällä tai Vuosaarella voi hyvin olla omat edustajansa metropolivaltuustossa.
Muitakin työkaluja on olemassa: esimerkiksi kansanäänestys, jota Sveitsissä käytetään ahkerasti paikallisten ratkaisujen hakemiseen. Mutta suorinkaan demokratia ei auta, jos se on pennitön. Kunnallisverot voidaan kerätä metropolin – ja vain metropolin kukkaroon.
Kuulen korvissani jo vanhan vasta-argumentin: ”Ei lisää byrokratiaa!” Ei tietenkään, vaan lisää selkeyttä ja avoimuutta!
Tuesday, September 15, 2009
REAALITALOUS - MITÄ SE ON?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 15.9.2009
Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.
Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.
Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.
Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.
Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!
Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.
Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.
Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.
Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.
Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.
Amerikkalainen tuttava kävi talvella Helsingissä. Hän kysyi, pääsisikö hiihtämään. Mikäs siinä, hain kellarista sukset, vein vieraan Paloheinään ja näytin, että tuossa on latu. Vieras oli aivan ihmeissään: eikö hiihtäminen maksa mitään? Hänen oli vaikea ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut menivät näin pitkälle. Moni suomalainenkin saattaa ihmetellä urheiluun tehtäviä julkisia satsauksia. Toisaalta, urheilupuoluehan on jokaisen kunnanvaltuuston suurin puolue. Hiihtoladut ovat tuskin ensimmäisiä rakennemuutosstrategioiden tai leikkauslistojen kohteita. Niiden maksullisuudesta syntyisi liian suuri älämölö.
Nyt en kuitenkaan aio panna vastakkain kiekkokaukalon laidalla karjuvia isiä ja sänkyyn sidottuja vanhuksia. Haluan pohtia kanssanne, mistä on kyse, kun puhutaan reaalitaloudesta.
Viikko sitten YLEn TV1 ykkösaamussa Petri Kejonen haastatteli eduskunnan puhemiestä. Puhuttiin paljon talousasiaa. Sauli Niinistö toisteli moneen kertaan, että on pidettävä erillään kaksi eri taloutta, yksityinen ja julkinen. Jos yksityisellä puolella näkyykin jo nousun merkkejä, julkisen sektorin pahimmat ongelmat ja rakennemuutos ovat vasta edessä, hän sanoi.
Kansantalouden käsitteitä huonosti tuntevalle syntyi erheellinen mielikuva, että vain yksityinen sektori olisi reaalitaloutta, joka tuottaa lisäarvoa. Silloin julkinen sektori olisi todellisen talouden vastakohta, veronmaksajilta kerättävällä leikkirahalla maksettava menoerä. Julkinen taloushan on ennen muuta kuntataloutta, josta leijonanosa on terveydenhoitoa, koulutusta ja sosiaaliturvaa.
Sitten on vielä tämä finanssitalous. Viime päivien haastatteluissa on muisteltu vuoden takaisia aikoja, jolloin koko maailman paperitalous oli romahtamassa. Vakavaraisina pidettyjä rahoituslaitoksia alkoi kaatua. Helsingin Sanomien haastattelussa (13.9.2009) kova talousasiantuntija, professori Bengt Holmström painotti että ”pankkitoiminta perustuu lähes sataprosenttisesti luottamukseen eikä suinkaan tiedon määrään tai tiedon läpinäkyvyyteen.” Järkevyyttä juhlivaa maailmaamme vedättävä pörssitalous ei siis usko faktoihin vaan meklarin sinisiin silmiin!
Mutta ketä huudettiin apuun, kun finanssitalouden kuplat puhkesivat? Oliko yksityisestä sektorista finanssitalouden pelastajaksi? Ei, hätäkokouksiin kutsuttiin keskuspankkien johtajia, ministereitä ja viime kädessä veronmaksajat. Julkinen sektori ja keskuspankit pumppasivat biljoonia Euroja osakemarkkinoiden pelastamiseen, pankkien pystyssä pitämiseen, investointeihin ja heikkojen suuryritysten tukemiseen.
Entä jos joku olisi pyytänyt pientä murusta maailman vesiongelman ratkaisuun, yhtä tuhannesosaa tästä finanssitalouden pelastussummasta siihen, että saataisiin puhdasta vettä miljardille ihmiselle, jolla sitä ei ole? Ehei, se olisi ollut järjetön pyyntö! Mutta kuplatalous piti pelastaa, jotta reaalitalous voisi elpyä.
Nyt kun pörssit ovat taas nousussa, meille opetetaan, että on aika panna julkinen talous matokuurille. Mitä se tarkoittaa? Puhemies Niinistö ei toimittajan sitkeästä kyselystä huolimatta antanut yhtään esimerkkiä, mitä rakennemuutokset voisivat olla tai mitkä julkiset palvelut olisi poistettava. Ministeri Risikko ei ole ujostellut. Hänen ehdottamansa terveydenhuollon aluemalli tarkoittaisi käytännössä sitä, että nykyisiä sairaanhoitopiirejä pienemmillä alueilla erikoislääkärien palvelut ostettaisiin yksityisiltä lääkäriasemilta.
Onko niin, että kun kirurgi leikkaa pörssiyhtiön omistamassa sairaalassa, se on oikeaa reaalitaloutta, mutta kun sama kirurgi leikkaa sairaanhoitopiirin keskussairaalassa, kyseessä on epätosi talous? Ei. Entä jos reaalitalouden toimitusjohtajalle tehdään sydänleikkaus julkisessa sairaalassa, kenen kirjanpitoon hänen palautunut työkykynsä kirjataan? Tai kuka hyötyy, jos toimitusjohtajan vanhaa isää hoidetaan kaupungin palvelutalossa, eikä papalle tarvitse palkata yksityishoitajaa? Toimitusjohtaja itse on varmaan opiskellut ilmaiseksi polilla tai yliopistossa, samoin hänen henkilöstönsä. Firma on ehkä saanut SITRAlta tai TEKESiltä julkista rahaa tuotekehitykseen. Ulkoministeriö on saattanut auttaa vientiponnisteluissa.
Luulenpa, että jos julkinen talous todella ajettaisiin alas, todennäköisesti yksityissektori nostaisi kovimman haloon. Silloin se joutuisi ihan oikeasti omien tukirakenteidensa maksumieheksi.
Wednesday, August 19, 2009
KUUNTELEMISEN TAITO JA DEMOKRATIAN KRIISI
YLE Radio 1 - Ykkösaamun kolumni 18.8.2009
Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.
Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?
Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.
Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.
Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.
Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.
Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.
Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?
Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.
Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.
Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?
Jyväskylässä järjestetään joka kolmas vuosi kansainvälinen Alvar Aalto -symposium. Tänä kesänä alustajia oli kutsuttu myös köyhistä maista - Intiasta, Thaimaasta, Burkina Fasosta ja Etelä-Afrikasta.
Thaimaalainen Patama Roonrakwit aloittaa esityksensä toteamalla, että hänestä on ihmeellistä olla Jyväskylässä, koska kotimaassa hänen työtään ei pidetä arkkitehtuurina. Hän näyttää kuvia hökkelikylistä ja kysyy kuulijakunnalta, mitä se niissä näkee. Näkyykö köyhyyttä, kaaosta, rumuutta ja romua - vai luovuutta, kauneutta ja paikallisten materiaalien kekseliästä käyttöä?
Patama tekee töitä slummeissa. Niitä ei paranneta rakentamalla tilalle kerrostaloja vaan kohentamalla olemassa olevia rakenteita pala palalta asukkaiden toiveita kuunnellen. Heille tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen toimenpide saattaa olla hökkelien välisen kapean kujan korjaus niin, ettei ihmisten tarvitse kahlata liejussa sateen jälkeen.
Carin Smuts tulee Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Hän oli muotoillut otsikokseen ?Miten ihmisiä kuunnellaan?. Meillä teollisuusmaissa kuuleminen, osallistuminen ja osallisuus ovat jo jonkin aikaa kuuluneet poliittisesti korrektiin puheenparteen. Kaikki ovat nyökytelleet hyväksyntäänsä. Sangen usein lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien osapuolten turhautuminen. Näin on käynyt ainakin maankäytön suunnittelussa. Osallistujista on tuntunut, ettei heitä oikeasti kuunnella, kun taas kuuntelijat ovat ajatelleet, että he kuitenkin tuntevat ratkaistavana olevat asiat paremmin. On puhuttu paikallisdemokratian vajavaisuudesta.
Osallistumisen inflaatioon on ehkä vaikuttanut sekin, että aktiivisimpia ovat olleet hyväosaisimmat ja kovaäänisimmät kansalaiset, jotka hallitsevat julkisuuspelin. Näyttävimmät operaatiot ovat olleet oman reviirin tiukkaa puolustamista, ei-minun-takapihalleni -hengessä. Ei asunnottomien yömajaa, ei kehitysvammaisten hoitokotia, ei lisää asuntoja. Taitavat aktivistit ovat aina löytäneet perusteluita, joita on vaikea moittia: lasten turvallisuus vaarantuu, liito-oravat katoavat tai puisto hävitetään. Yrittäjät puolestaan ovat harjoittaneet kyllä-tämä-halli-tähän-tulee -junttausta. Kyllä urheiluhallille, kyllä supermarketille ja kyllä tornitalolle. Taas on kuultu vastaansanomattomia argumentteja: jäähallilla on kiire kun kisat on ensi vuonna, tulee työpaikkoja, tai miksee seinäjokelaasillakii sais olla omaa pilvenpiirtäjää.
Halu osallistua julkiseen keskusteluun on synnyttänyt myös kansanliikkeitä kuten Kemijärven massaliike ja eläkeprotesti. Usein on oltu liikkeellä liian myöhään, vasta sen jälkeen, kun kielteinen päätös on jo tehty. Positiivista energiaa taas haetaan esimerkiksi porkkanamafian tai kädet ilmaan -ilmastokampanjan avulla. Kansanliikkeiden ääni perustuu joukkovoimaan. Päättäjille osoitetaan, ettei ole kyse vain yksittäisten ihmisten eduista vaan laajemmasta mielipiteestä, mahdollisten äänestäjien näkemyksistä, joita siis kannattaa kuunnella.
Mutta se kuunteleminen, josta Carin Smuts puhuu, on jotakin muuta. Hänen yleisönsä ei ole Kapkaupungin keskiluokkaa vaan niitä, joilla ei ole lainkaan ääntä, kaikkein köyhimpiä. Häntäkään ei pidetä arkkitehtina vaan sosiaalityöntekijänä. Itse hän näkee itsensä fasilitaattorina, asioiden junailijana. Hän menee valtaville hökkelialueille, koska hänet kutsutaan sinne ja asukkaat kuvaavat ongelmiaan. Smuts tekee katoksen alueen torimyyjille, jotka tietävät tarkkaan, mitä tarvitsevat, kuten hän kertoo. Nuorisokeskuksen suunnittelun hän aloittaa näyttämällä kuvia eri puolilta maailmaa, pelaamalla lasten kanssa pelejä, järjestämällä työpajoja ja kutsumalla kokoon asukasiltoja. Paikallisista sekatyömiehistä kouliintuu hankkeiden myötä taitavia puuseppiä ja laatoittajia. Projektien tavoitteena ei ole vain ihmisille rakentaminen vaan ihmisten voimaannuttaminen.
Entä meillä? Kyseleekö joku metsien miehiltä tai kulmien kundeilta, miten he haluaisivat asua? Kuunteleeko joku syrjäkylien ihmisiä tai huumenuoria ymmärtääkseen, mitä he eniten tarvitsevat? Järjestääkö joku työpajan lapsille pohtiakseen yhdessä, millainen koulun pitäisi olla?
Carin Smuts sanoo, että hallinto ei pidä hänen työtään missään arvossa. Siksi hänelle on tärkeää saada nimeä ulkomailla, se on ainut tapa saada huomiota kotona, hän lisää. Etelä-Afrikan tilanteesta Smuts toteaa, että se on nyt pahempi kuin apartheidin aikana. Vallassa olevat eivät enää välitä. He osaavat kyllä puhua kauniisti, he hallitsevat oikeat sanakäänteet, mutta eivät tee mitään. Korruption suhteen pahimpia ovat kaupungit, Smuts kertoo. Virallisesti konsultit valitaan kilpailuttamalla, mutta toimeksiannot saadaan lahjomalla.
Niin, korruptio. Siitä on Suomessakin tullut hyväosaisille yksi keino korottaa ääntään, maan tapa tulla paremmin kuulluksi. Korruptoimalla voi yrittää ohittaa jonon ja hakea paikkaa hyvä-veli-verkostoissa. Entä kuka tarvitsee lahjontaa tullakseen kuulluksi? Esimerkiksi yritys, joka ei voittaisi tarjouskilpailussa, koska sen laatu on huonompaa tai hinta kalliimpi kuin kilpailijoilla. Lahjonnalla siis pusketaan aina huonoa vaihtoehtoa, joka ei muuten menisi läpi.
Vaalirahakeskustelussa korruptiosta on puhuttu myös oireena demokratian kriisistä. Juuri siitä on kyse: kuka saa äänensä kuuluviin, kenen ehdoilla päätöksiä ja valintoja tehdään? Sampo-konsernilla ja Suomi-Soffalla on ollut kymmeniä tuhansia ääniä, kuin melkoisella massaliikkeellä. Mutta meillä, sinulla ja minulla vain yksi ääni. Kuunteleeko meitä kukaan?
Wednesday, July 22, 2009
ONKO RICHARD FLORIDA OIKEA GURU VAI KAUPUNKITUTKIMUKSEN HELPPOHEIKKI?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 26.8.2008
Tämä on jo vuoden vanha juttu, mutta muistui mieleen, kun Floridan uuden kotikaupungin Toronton päivälehti oli tehnyt hänestä jutun, jonka Tarja Nurmi oli linkittänyt facebookissa:
TheStar.com | Insight | Why Richard Florida's honeymoon is over
Lähde: www.thestar.com
http://www.facebook.com/ext/share.php?sid=121374025208&h=pxp3k&u=1YdBH&ref=nf
Jos kaupunkien kehittämisestä on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana jossakin keskusteltu viisaasti, juhlapuhujat ovat aina maininneet yhden nimen: Richard Florida. Olen usein ihmetellyt, miten hän on noussut tällaiseen maailmanmaineeseen. Kuinka tullaan guruksi lausumalla latteuksia kuten: ”paikka ja sijainti ovat tärkeitä asioita” tai ”vaikka internet ja kännykät ovat vapauttaneet meidät paikan kahleista, toiminta-ympäristöllä on yhä merkitystä”. Todennäköisesti epäilevä suhtautumiseni Floridaan on pelkkää kauteutta. Olisihan se mukavaa olla hyvinpalkattu kaupunkitutkija-guru.
Florida on viisikymppinen, New Yorkin kupeessa New Jerseyssä syntynyt, Columbian yliopistossa väitellyt kaupunkitutkija. Nykyisin hän asuu Torontossa, Kanadan puolella. Florida tuo markkinoille muutaman vuoden välein uuden bestsellerin, jossa toistellaan samoja itsestäänselvyyksiä yhä uudestaan. Suomalaiset rakastavat Floridaa aivan erityisesti, koska joka menestyskirjan hakemistosta löytyy yleensä viittaus Helsinkiin. Kirjoissa mainitaan toki satoja muitakin kaupunkeja, joissa Florida käy pitämässä maksullisia luentoja, mutta sehän on aivan toinen juttu.
Tuoreimmassa teoksessa Helsinki esiintyy kahdessa lauseessa. Florida pohtii asukastiheyden ja väestömäärän suhdetta talouden kokoon. Hän toteaa, että ”joskus suhteellisen pienessäkin kaupungissa, kuten Helsingissä, asukasta kohden laskettu kansantuote voi olla hyvin korkea.” Toinen listaus on jo imartelevampi. ”Globaalilla innovaatiokartalla näkyy selvästi huippuja ja laaksoja. Korkeimmat piikit ovat Tokion, Seoulin, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet. Myös Boston, Seattle, Austin, Toronto, Vancouver, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka, Seoul, Taipei ja Sydney erottautuvat. Innovaatioita syntyy myös tietyissä paikoissa Kiinassa ja Intiassa.” Varsinaisessa karttapiirroksessa ei pohjoismaiden kohdalla ole kuitenkaan yhtään piikkiä. Ne osuvat eteläisemmille leveysasteille.
Mutta jätetään ennakkoasenteet ja lähdetään siitä, että Floridan täytyy olla tavattoman viisas mies. Tutustutaan hänen uusimpaan kirjaansa Who’s your city? Kuka on kaupunkisi? Alaotsikko kuuluu näin: ”Miten asuinpaikan valinnasta tulee luovassa taloudessa elämäsi tärkein päätös” – Myös Floridan aikaisemmilla teoksilla on ollut luova otsikko: The Rise of the Creative Class, Luovan luokan nousu, vuonna 2002 ja Cities and the Creative Class, Kaupungit ja luova luokka 2005. ’Luovuus’ on siis Floridan tavaramerkki.
Uusimmassa kirjassaan Florida lähtee siitä, että ihmisen on tehtävä elämässään kolme tärkeää valintaa: ammatti, elämänkumppani ja asuinpaikka. Mutta sen sijaan, että aloittaisi kysymällä ”kuka on puolisoni”, hänen mukaansa kannattaa pohtia ensin ”kuka on kaupunkini?” Elinympäristön valinta on ratkaisevin päätös, Florida väittää. – Tästä nouseekin ensimmäinen vastaväite: Vain harvat etuoikeutetut voivat valita, missä elävät. Floridan maailmassa on ilmeisesti vain tuota luovaa luokkaa, menestyviä tietotekniikkakonsultteja ja mainosmiehiä. Mutta kuka heidän paitansa pesee ja pitsansa paistaa? Pitää toki muistaa, että Floridan ajattelu perustuu pohjois-Amerikan todellisuuteen. Keskivertojenkki muuttaa joka seitsemäs vuosi ja Florida pitää tätä liikkuvuutta yhtenä aikamme tyyppiominaisuuksista. Eipä se ole vierasta meilläkään.
Floridan peruskäsitteitä on ”klusterivoima”. Hänen mielestään se on luovan talouden todellinen käyttövoima. Kyse on siitä, että lahjakkaat ihmiset kerääntyvät samoihin paikkoihin ja tukevat toistensa toimeliaisuutta. Florida toki muistuttaa, että jos paikkaa valitessa voi voittaa, jostakin pitää myös luopua. Hyvän työpaikan perässä muuttaminen voi tarkoittaa, että joutuu jättämään taakseen sukulaisten ja tuttavien lähiverkoston. Tai luonnonrauhaa rakastava ei voi odottaa saavansa nauttia myös kaupunkien monipuolisista palveluista. – Siinä taitaa olla yksi kotoisen Nurmijärvi-keskustelun ytimistä: joku uskoo vielä, että on mahdollista saada kaikki, heti, tässä ja nyt. Luonnonrauha, oma piha, lyhyt työmatka, kaikki palvelut lähellä ja vapaita parkkipaikkoja joka oven edessä. Euroedustaja Vatanen vastikään julisti, että jos ihmiset haluavat ajaa autolla, heidän pitää saada ajaa autolla ja junaraiteiden rakentaminen saa jäädä.
Floridan kirja päättyy kymmeneen askelmerkkiin kohti oikean asuinpaikan valintaa.
1. Asiat arvojärjestykseen. Mikä sinulle on tärkeää, mitä haluat juuri nyt eniten?
2. Tee lista viidestä, enintään kymmenestä kaupungista, joissa ehkä voisit asua.
3. Tee kotiläksyt. Kerää kaupungeista taustatietoja ja käy katsomassa paikan päällä.
4. Mitä kaupungeilla on tarjota? Millaisessa kunnossa on niiden talous, millaista työtä on saatavilla, mitkä ovat elinkustannukset, riittääkö palkka? Tutustuuko siellä ihmisiin, voiko verkostoitua?
5. Perusasioiden pitää olla kunnossa. Florida muistuttaa, että koulutus, turvallisuus, terveydenhoito, asuminen ja liikenneyhteydet ovat paikan tärkeimpiä ominaisuuksia.
6. Onko paikassa mitään järkeä? Florida kehottaa lukemaan paikallislehtiä ja blogeja. Millaisia ovat poliittiset ja liike-elämän johtajat? Puhuvatko he asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä? Onko keskustelu avointa vai tehdäänkö päätökset suljettujen ovien takana?
7. Tarkistetaan arvot. Ollaanko kaupungissa suvaitsevaisia, annetaanko tilaa yksilöllisyydelle, luotetaanko ihmisiin. Suvaitsevaisuus on arvo, jota Florida on aikaisemmissakin kirjoissaan kovasti korostanut.
8. Saako kaupunki sinut syttymään? Miten on kauneuden, aitouden, hauskuuden ja elämän hyörinän laita?
9. Yhteenveto. Muista, mikään paikka ei ole täydellinen.
10. Mene sinne, kysele, mutta luota myös vaistoosi. Valitse viisaasti.
No, opimmeko kaupungeista jotakin, jota emme jo tienneet? Floridan menestyksen takana taitaa olla vanha salaisuus: Muokkaa monimutkaisista asioista äärimmäisen yksinkertaisia. Florida ei analysoi rakenteita eikä järjestelmiä vaan kertoo ihmisten tarinoita. Jos kerran terveydestä tai henkisestä kasvusta on hyllykaupalla tee-se-itse-kirjallisuutta, miksei sitten elinympäristön valinnasta? Kriittisessä lukijassa herää kuitenkin epäilys. Päästiinkö tässä oikeiden kysymysten ääreen? Mutta ehkä kaupunkitutkimuksessakin tarvitaan viihdekirjallisuutta. Sitä Florida ainakin tarjoaa.
Tämä on jo vuoden vanha juttu, mutta muistui mieleen, kun Floridan uuden kotikaupungin Toronton päivälehti oli tehnyt hänestä jutun, jonka Tarja Nurmi oli linkittänyt facebookissa:
TheStar.com | Insight | Why Richard Florida's honeymoon is over
Lähde: www.thestar.com
http://www.facebook.com/ext/share.php?sid=121374025208&h=pxp3k&u=1YdBH&ref=nf
Jos kaupunkien kehittämisestä on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana jossakin keskusteltu viisaasti, juhlapuhujat ovat aina maininneet yhden nimen: Richard Florida. Olen usein ihmetellyt, miten hän on noussut tällaiseen maailmanmaineeseen. Kuinka tullaan guruksi lausumalla latteuksia kuten: ”paikka ja sijainti ovat tärkeitä asioita” tai ”vaikka internet ja kännykät ovat vapauttaneet meidät paikan kahleista, toiminta-ympäristöllä on yhä merkitystä”. Todennäköisesti epäilevä suhtautumiseni Floridaan on pelkkää kauteutta. Olisihan se mukavaa olla hyvinpalkattu kaupunkitutkija-guru.
Florida on viisikymppinen, New Yorkin kupeessa New Jerseyssä syntynyt, Columbian yliopistossa väitellyt kaupunkitutkija. Nykyisin hän asuu Torontossa, Kanadan puolella. Florida tuo markkinoille muutaman vuoden välein uuden bestsellerin, jossa toistellaan samoja itsestäänselvyyksiä yhä uudestaan. Suomalaiset rakastavat Floridaa aivan erityisesti, koska joka menestyskirjan hakemistosta löytyy yleensä viittaus Helsinkiin. Kirjoissa mainitaan toki satoja muitakin kaupunkeja, joissa Florida käy pitämässä maksullisia luentoja, mutta sehän on aivan toinen juttu.
Tuoreimmassa teoksessa Helsinki esiintyy kahdessa lauseessa. Florida pohtii asukastiheyden ja väestömäärän suhdetta talouden kokoon. Hän toteaa, että ”joskus suhteellisen pienessäkin kaupungissa, kuten Helsingissä, asukasta kohden laskettu kansantuote voi olla hyvin korkea.” Toinen listaus on jo imartelevampi. ”Globaalilla innovaatiokartalla näkyy selvästi huippuja ja laaksoja. Korkeimmat piikit ovat Tokion, Seoulin, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet. Myös Boston, Seattle, Austin, Toronto, Vancouver, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka, Seoul, Taipei ja Sydney erottautuvat. Innovaatioita syntyy myös tietyissä paikoissa Kiinassa ja Intiassa.” Varsinaisessa karttapiirroksessa ei pohjoismaiden kohdalla ole kuitenkaan yhtään piikkiä. Ne osuvat eteläisemmille leveysasteille.
Mutta jätetään ennakkoasenteet ja lähdetään siitä, että Floridan täytyy olla tavattoman viisas mies. Tutustutaan hänen uusimpaan kirjaansa Who’s your city? Kuka on kaupunkisi? Alaotsikko kuuluu näin: ”Miten asuinpaikan valinnasta tulee luovassa taloudessa elämäsi tärkein päätös” – Myös Floridan aikaisemmilla teoksilla on ollut luova otsikko: The Rise of the Creative Class, Luovan luokan nousu, vuonna 2002 ja Cities and the Creative Class, Kaupungit ja luova luokka 2005. ’Luovuus’ on siis Floridan tavaramerkki.
Uusimmassa kirjassaan Florida lähtee siitä, että ihmisen on tehtävä elämässään kolme tärkeää valintaa: ammatti, elämänkumppani ja asuinpaikka. Mutta sen sijaan, että aloittaisi kysymällä ”kuka on puolisoni”, hänen mukaansa kannattaa pohtia ensin ”kuka on kaupunkini?” Elinympäristön valinta on ratkaisevin päätös, Florida väittää. – Tästä nouseekin ensimmäinen vastaväite: Vain harvat etuoikeutetut voivat valita, missä elävät. Floridan maailmassa on ilmeisesti vain tuota luovaa luokkaa, menestyviä tietotekniikkakonsultteja ja mainosmiehiä. Mutta kuka heidän paitansa pesee ja pitsansa paistaa? Pitää toki muistaa, että Floridan ajattelu perustuu pohjois-Amerikan todellisuuteen. Keskivertojenkki muuttaa joka seitsemäs vuosi ja Florida pitää tätä liikkuvuutta yhtenä aikamme tyyppiominaisuuksista. Eipä se ole vierasta meilläkään.
Floridan peruskäsitteitä on ”klusterivoima”. Hänen mielestään se on luovan talouden todellinen käyttövoima. Kyse on siitä, että lahjakkaat ihmiset kerääntyvät samoihin paikkoihin ja tukevat toistensa toimeliaisuutta. Florida toki muistuttaa, että jos paikkaa valitessa voi voittaa, jostakin pitää myös luopua. Hyvän työpaikan perässä muuttaminen voi tarkoittaa, että joutuu jättämään taakseen sukulaisten ja tuttavien lähiverkoston. Tai luonnonrauhaa rakastava ei voi odottaa saavansa nauttia myös kaupunkien monipuolisista palveluista. – Siinä taitaa olla yksi kotoisen Nurmijärvi-keskustelun ytimistä: joku uskoo vielä, että on mahdollista saada kaikki, heti, tässä ja nyt. Luonnonrauha, oma piha, lyhyt työmatka, kaikki palvelut lähellä ja vapaita parkkipaikkoja joka oven edessä. Euroedustaja Vatanen vastikään julisti, että jos ihmiset haluavat ajaa autolla, heidän pitää saada ajaa autolla ja junaraiteiden rakentaminen saa jäädä.
Floridan kirja päättyy kymmeneen askelmerkkiin kohti oikean asuinpaikan valintaa.
1. Asiat arvojärjestykseen. Mikä sinulle on tärkeää, mitä haluat juuri nyt eniten?
2. Tee lista viidestä, enintään kymmenestä kaupungista, joissa ehkä voisit asua.
3. Tee kotiläksyt. Kerää kaupungeista taustatietoja ja käy katsomassa paikan päällä.
4. Mitä kaupungeilla on tarjota? Millaisessa kunnossa on niiden talous, millaista työtä on saatavilla, mitkä ovat elinkustannukset, riittääkö palkka? Tutustuuko siellä ihmisiin, voiko verkostoitua?
5. Perusasioiden pitää olla kunnossa. Florida muistuttaa, että koulutus, turvallisuus, terveydenhoito, asuminen ja liikenneyhteydet ovat paikan tärkeimpiä ominaisuuksia.
6. Onko paikassa mitään järkeä? Florida kehottaa lukemaan paikallislehtiä ja blogeja. Millaisia ovat poliittiset ja liike-elämän johtajat? Puhuvatko he asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä? Onko keskustelu avointa vai tehdäänkö päätökset suljettujen ovien takana?
7. Tarkistetaan arvot. Ollaanko kaupungissa suvaitsevaisia, annetaanko tilaa yksilöllisyydelle, luotetaanko ihmisiin. Suvaitsevaisuus on arvo, jota Florida on aikaisemmissakin kirjoissaan kovasti korostanut.
8. Saako kaupunki sinut syttymään? Miten on kauneuden, aitouden, hauskuuden ja elämän hyörinän laita?
9. Yhteenveto. Muista, mikään paikka ei ole täydellinen.
10. Mene sinne, kysele, mutta luota myös vaistoosi. Valitse viisaasti.
No, opimmeko kaupungeista jotakin, jota emme jo tienneet? Floridan menestyksen takana taitaa olla vanha salaisuus: Muokkaa monimutkaisista asioista äärimmäisen yksinkertaisia. Florida ei analysoi rakenteita eikä järjestelmiä vaan kertoo ihmisten tarinoita. Jos kerran terveydestä tai henkisestä kasvusta on hyllykaupalla tee-se-itse-kirjallisuutta, miksei sitten elinympäristön valinnasta? Kriittisessä lukijassa herää kuitenkin epäilys. Päästiinkö tässä oikeiden kysymysten ääreen? Mutta ehkä kaupunkitutkimuksessakin tarvitaan viihdekirjallisuutta. Sitä Florida ainakin tarjoaa.
Thursday, June 25, 2009
Ovatko rakennukset kauniita tai rumia - vai jotakin muuta?
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 23.6.2009
Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.
Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.
TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.
Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.
Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.
Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.
Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”
Laiva lähti satamasta ja Tallinnan profiili alkoi hahmottua etäämpää: kultakupoliset kirkot, kukkulalle nouseva vanhakaupunki, lasiset hotellitornit, ja laululava. Muuan kanssamatkustaja kysyi, miltä Tallinnan uudet pilvenpiirtäjät mielestäni näyttivät. Totesin, ettei minua kiinnostanut niiden ulkonäkö vaan se näkymätön todellisuus, jota ne heijastivat. Kysyjä oli hämmästynyt. Hän oli kai odottanut kommentteja kauneudesta tai rumuudesta, massoittelusta tai muodoista, väreistä tai materiaaleista. Mutta mielestäni tornit olivat vain säälittävä yritys juhlia vapaan markkinatalouden voittoa kommunismin häviön jälkeen. Torneilla haluttiin luoda mielikuva, että kasvu ja menestys olivat viimein tulleet Viroonkin. Nyt rakennukset kuitenkin todistivat vain kuplatalouden romahtaneista unelmista.
Jostakin syystä arkkitehtuurikeskustelu halutaan usein rajata kaunis-ruma -akselille. Mutta ei kukaan oleta, että kirja-arvioissa pohdittaisiin vain tekstin sulosointuisuutta. Arvioidaan esimerkiksi, miten tarkkanäköisesti kirjailija kuvaa omaa aikaansa. Maalaustaiteestakin kansa kyllä tietää olla arvuuttelematta, sopivatko taulun värit sisustukseen. Konserttiarvostelu mittailee niin solistin taiteellista kuin teknistä tasoa tai kapellimestarin kykyä innostaa orkesteri huippusoittoon.
TV ykkösen mainio Ruma Suomi –ohjelma lähestyy aiheitaan ilahduttavan monesta näkökulmasta. Taloja ei pureta pelkästään siksi, ettei niiden arvoa ymmärrettäisi. Niitä puretaan yleensä, koska jollakin taholla on taloudellinen intressi rakentaa paikalle jotakin muuta, jotakin suurempaa, tai ylipäänsä rakentaa. Taloja voi purkaa tai pelloille on helpompi rakentaa, koska taloudellisilla intresseillä on usein suorat yhteydet poliittisiin intresseihin. Nova Groupin n.s. kiinteistöalan konsulttien ja Kehittyvien maakuntien Suomen veijarien avokätiset vaalirahat ovat nyt toivottavasti tehneet tämän kaikille aivan selväksi. Rovaniemellä ei ollut kyse ”tavanomaisesta liiketoiminnasta”. Eikä tehdashallisuunnitelmissa varmaankaan pohdittu kauneusarvoja.
Poliittiset intressit voivat liittyä myös aluepolitiikkaan. Viime vuosina on puhuttu WOW-arkkitehtuurista, siis näyttävistä yksittäisistä monumenttirakennuksista. Malliesimerkki niistä on baskimaan pääkaupungin Bilbaon Guggenheim-museo. Sen suunnittelijalla, Frank Gehryllä, on riittänyt kysyntää. Syntyi Bilbao-efekti, kaikki kaupungit halusivat oman WOW-kohteensa. Uskottiin, että WOW houkuttelee paikalle turisteja, huippututkijoita ja investointeja. WOW-arkkitehtuuri oli aluepolitiikkaa niin pohjois-Espanjan Bilbaossa kuin kaakkois-Suomen Kotkassa. Bilbaossa on taidemuseo, Kotkassa merimuseo. Ei siis pidä syyttää pelkästään arkkitehteja, jos he tekevät mahtipontisia suunnitelmia. Juuri sellaisia heiltä odotetaan. Onhan niitä hauska pilkata, mutta WOW-talojen parkkikentät täyttyvät matkalaisten busseista.
Eri rakennustyypeillä on omat syntymekanisminsa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että rakennukset heijastavat aikansa yhteiskunnan valtarakenteita. Ennen vanhaan kylän keskellä oli kirkko. Teollisen yhteiskunnan merkiksi nousivat tehtaiden savupiiput. Tietoyhteiskunnassa kattojen ylle kohoavat linkkitornit. Talouden globalisaatio synnytti joukon finanssikeskuksia, joissa tonttimaan arvo moninkertaistui. Siksi pilvenpiirtäjät Frankfurtissa, Lontoossa, Shanghaissa ja Tokiossa heijastavat maailmantalouden kovia faktoja. Tallinnassa taas yritettiin vain jäljitellä isojen poikien leikkejä.
Entä oma koti, asunnot? Ennen tehtiin työtä ja asuttiin joko maalla tai kaupungissa. Autoteollisuus ja kaupunkeja ympäröivät omakotilähiöt ruokkivat toinen toistensa kasvua. Rakentamisen teollistuminen ja maaltamuutto taas synnyttivät kerrostalolähiöt. Kaupunkiporvaristo oli jo ehtinyt valloittaa parhaat kerrostalo-osoitteet puistokaduilla ja rantabulevardeilla. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa myös keskiluokka kotiutui kerrostaloihin, julkisen liikenteen reittien varteen.
Siinäpä niitä tuli, rakennuksen arviointiperusteita. Miten se liittyy naapurustoonsa, miten sinne pääsee? Kenen unelmia se toteuttaa: sijoittajan, suunnittelijan, rakennusliikkeen, rakennusaineteollisuuden vai käyttäjän, asukkaan tai vierailijan? Mitä aikansa ilmiöitä se pukee sementtiin, teräkseen, lasiin tai puuhun? Miten se ottaa kantaa energiakysymyksiin tai esteettömyyteen? Kunnioittaako se ihmistä? Kestääkö se käyttöä ja muutoksia, vanheneeko se arvokkaasti? Voiko lopulta puhua kauneudestakin, jos kaikki muut asiat on ensin saatu kohdalleen?
Venäläissyntyisen Nobel-runoilija Joseph Brodskyn teos Veden peili (1992) on rakkaudentunnustus maailman kauneimmalle kaupungille, Venetsialle. Siinä Brodsky viittaa amerikkalaiseen kirjailijaan Ezra Poundiin ja tämän tekstiin näin: ”Myös ’Cantos’-sarja jätti minut kylmäksi; sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvinkin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.”
Friday, May 01, 2009
VAPAUS VALITA TOISIN -keskustelualoite
Allaoleva julkilausuma julkaistiin Helsingin Sanomissa 1.5.2009.
Sen on allekirjoittanut yli 250 suomalaista, jotka näin kutsuvat mukaan avoimeen keskustelufoorumiin Kulttuuritalolla lauantaina 13.6.2009 kello 10-17
Suomalaista poliittista ilmapiiriä on pitkään vaivannut todellisia vaihtoehtoja tarjoavan demokraattisen keskustelukulttuurin puute.
Monille niin poliittisen järjestelmän piirissä kuin sen ulkopuolellakin on syntynyt tunne, ettei asioihin voi vaikuttaa. Yhteiskunta kulkee omaa rataansa ihmisten ja poliittisten toimijoiden näkemyksistä riippumatta.
Ihmisille kuuluva valta on ulkoistettu poliittisesta järjestelmästä ja todelliset päätökset muotoutuvat muualla. Kyse on sekä talouselämän korostuneesta asemasta päätöksenteossa suhteessa ihmisten ja luonnon hyvinvointiin, että ideologisesta valinnasta, jonka moni yhteiskunnassa valtaa käyttävä on tehnyt.
Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio nauttii kansalaisten korkeaa arvostusta, sen uudistamisen varjolla Suomi halutaan muuttaa kilpailuvaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Yhteiskuntaa ei tule rakentaa markkinafundamentalismin hengessä. Suomea tulee mielestämme kehittää pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.
Meidän mielestämme aika on kypsä muutokselle. Tuloeroja kasvattavalle ja yhteisöllisyyttä tuhoavalle uusliberalismille on vaihtoehtoja. Nykyiset naailmanlaajuiset kriisit osoittavat, että nämä vaihtoehdot ovat paitsi uskottavia, myös välttämättömiä. Kyse on poliittisesta tahdosta.
Vastuu yhteiskunnan nykytilasta sekä tulevaisuudesta on meillä kaikilla yhteisesti. Meitä kaikkia tarvitaan päätöksenteon suunnan muuttamiseksi. Tämän tiedostaminen on muutoksen alku. Muutosta ei tapahdu, jos me emme tee sitä yhdessä.
Ajamme yksinkertaisesti laajempaa demokratiaa. Kutsumme kaikkia ihmisiä mukaan luomaan Suomelle uutta tulevaisuutta. Se kumpuaa globaalista solidaarisuudesta, hyvinvoinnista, huolenpidosta ja avoimesta keskustelusta.
Sen on allekirjoittanut yli 250 suomalaista, jotka näin kutsuvat mukaan avoimeen keskustelufoorumiin Kulttuuritalolla lauantaina 13.6.2009 kello 10-17
Suomalaista poliittista ilmapiiriä on pitkään vaivannut todellisia vaihtoehtoja tarjoavan demokraattisen keskustelukulttuurin puute.
Monille niin poliittisen järjestelmän piirissä kuin sen ulkopuolellakin on syntynyt tunne, ettei asioihin voi vaikuttaa. Yhteiskunta kulkee omaa rataansa ihmisten ja poliittisten toimijoiden näkemyksistä riippumatta.
Ihmisille kuuluva valta on ulkoistettu poliittisesta järjestelmästä ja todelliset päätökset muotoutuvat muualla. Kyse on sekä talouselämän korostuneesta asemasta päätöksenteossa suhteessa ihmisten ja luonnon hyvinvointiin, että ideologisesta valinnasta, jonka moni yhteiskunnassa valtaa käyttävä on tehnyt.
Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio nauttii kansalaisten korkeaa arvostusta, sen uudistamisen varjolla Suomi halutaan muuttaa kilpailuvaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Yhteiskuntaa ei tule rakentaa markkinafundamentalismin hengessä. Suomea tulee mielestämme kehittää pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.
Meidän mielestämme aika on kypsä muutokselle. Tuloeroja kasvattavalle ja yhteisöllisyyttä tuhoavalle uusliberalismille on vaihtoehtoja. Nykyiset naailmanlaajuiset kriisit osoittavat, että nämä vaihtoehdot ovat paitsi uskottavia, myös välttämättömiä. Kyse on poliittisesta tahdosta.
Vastuu yhteiskunnan nykytilasta sekä tulevaisuudesta on meillä kaikilla yhteisesti. Meitä kaikkia tarvitaan päätöksenteon suunnan muuttamiseksi. Tämän tiedostaminen on muutoksen alku. Muutosta ei tapahdu, jos me emme tee sitä yhdessä.
Ajamme yksinkertaisesti laajempaa demokratiaa. Kutsumme kaikkia ihmisiä mukaan luomaan Suomelle uutta tulevaisuutta. Se kumpuaa globaalista solidaarisuudesta, hyvinvoinnista, huolenpidosta ja avoimesta keskustelusta.
VAPAUS VALITA TOISIN
Vapaus valita on usein toistettu mantra tilanteissa, joissa yleensä ei ole todellista valinnanvaraa. "Vapaa markkinatalous" hehkuttaa valinnanvapautta niille, joiden luottokortilla on katetta. Alin hinta on kuitenkin usein ainoa valintakriteeri. Tai jos julkisen monopolin korvaa yksityinen, hinnalla ei ole kattoa eikä ole valinnan tuskaakaan.
On myös vapaus valita usko toisenlaisiin vaihtoehtoihin. Vapaus valita keskustelu- ja yhteistyökumppanit toisin, yli puolue-, ammattikunta- ja ikäluokkarajojen, jopa hallitus-oppositiorajan. Vapaus rakentaa yhteyksiä, jotka perustuvat samansuuntaisiin tavoitteisiin ja arvoihin. Vapaus valita toisin riippumatta rahoittajista, järjestöistä tai muista tukirakenteista.
Pelkkiä sanoja? ”Speech is what makes man a political being.” (Hannah Arendt) Sanoilla on voimaa, sanat kuvaavat vaihtoehtoja, sanoja tarvitaan argumentointiin ja faktojen toteamiseen. Politiikkaa ei ole ilman keskustelua eikä ilman puhetta ja perusteluita.
Vapaus valita toisin on ennen muuta keskustelualoite. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä puheeksi vaan muodostua foorumiksi, jossa muokataan tavoitteellisia aloitteita. Puhetta varmaan piisaisi muutenkin, mutta keskustelua käynnistämään kutsutaan maan parhaita ajattelijoita ja asiantuntijoita. Ei keskustelun eikä vastausten ole tarkoitus olla helppoja vaan kysymyksiä tarkastellaan eri näkökulmista ristiin rastiin. Ääntäkin varmaan korotetaan.
Ensimmäinen foorumi siis lauantaina 13.6. Kultturitalolla koko päivän, 10-17.
http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2009/05/vasemmiston_ja_vihreiden_vaikuttajia_mukana_yhteisvetoomuksessa_715925.html
On myös vapaus valita usko toisenlaisiin vaihtoehtoihin. Vapaus valita keskustelu- ja yhteistyökumppanit toisin, yli puolue-, ammattikunta- ja ikäluokkarajojen, jopa hallitus-oppositiorajan. Vapaus rakentaa yhteyksiä, jotka perustuvat samansuuntaisiin tavoitteisiin ja arvoihin. Vapaus valita toisin riippumatta rahoittajista, järjestöistä tai muista tukirakenteista.
Pelkkiä sanoja? ”Speech is what makes man a political being.” (Hannah Arendt) Sanoilla on voimaa, sanat kuvaavat vaihtoehtoja, sanoja tarvitaan argumentointiin ja faktojen toteamiseen. Politiikkaa ei ole ilman keskustelua eikä ilman puhetta ja perusteluita.
Vapaus valita toisin on ennen muuta keskustelualoite. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä puheeksi vaan muodostua foorumiksi, jossa muokataan tavoitteellisia aloitteita. Puhetta varmaan piisaisi muutenkin, mutta keskustelua käynnistämään kutsutaan maan parhaita ajattelijoita ja asiantuntijoita. Ei keskustelun eikä vastausten ole tarkoitus olla helppoja vaan kysymyksiä tarkastellaan eri näkökulmista ristiin rastiin. Ääntäkin varmaan korotetaan.
Ensimmäinen foorumi siis lauantaina 13.6. Kultturitalolla koko päivän, 10-17.
http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2009/05/vasemmiston_ja_vihreiden_vaikuttajia_mukana_yhteisvetoomuksessa_715925.html
Monday, February 09, 2009
I've not stopped writing, but...
... no, no, no, I've not stopped writing, I've just not been able to post all the stuff here lately!
Every month, there is a new radio column on the Channel 1 of the Finnish Public Broadcasting Company YLE, and the text is posted on the website after the broadcast. In Finnish, sure. http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/kolumni/ The most recent one was about the New Green Deal and other New Deals, and the one before that was about Robert Mugabe, based on the book "Dinner with Mugabe".
There were also a number of presentations that I've made in different conferences and seminars in the recent months (Climate conference in Poznan, sustainable building seminar in Delhi, lecture at the Architects' Association in Oslo, and so on).
Last but not least, I've finally, finally finished writing and editing and re-editing and correcting my thesis, CITIES FOR SALE, which I'll defend at the Helsinki University of Technology Friday 13 March.
Every month, there is a new radio column on the Channel 1 of the Finnish Public Broadcasting Company YLE, and the text is posted on the website after the broadcast. In Finnish, sure. http://www.yleradio1.fi/yhteiskunta/kolumni/ The most recent one was about the New Green Deal and other New Deals, and the one before that was about Robert Mugabe, based on the book "Dinner with Mugabe".
There were also a number of presentations that I've made in different conferences and seminars in the recent months (Climate conference in Poznan, sustainable building seminar in Delhi, lecture at the Architects' Association in Oslo, and so on).
Last but not least, I've finally, finally finished writing and editing and re-editing and correcting my thesis, CITIES FOR SALE, which I'll defend at the Helsinki University of Technology Friday 13 March.
Tuesday, December 30, 2008
Kirjoituspöydän ääressä
Vuosi on päättymässä. Olen "lomalla" työhuoneelta ja kirjoittelen omia tekstejä kotikoneella. Saa polttaa kynttilöitä illan pimeydessä.
Tämänaamuisen radiokolumnin aiheeksi olin ottanut Johannesburgin lentokentältä kesäkuussa löytämäni kirjan "Dinner with Mugabe", jossa etsitään ihmistä despootin takaa. Mugaben tarina taitaa olla aika monen ihmisen tarina. Alistetusta lapsesta tulee alistaja. - Toisaalta ymmärrämme vielä aivan liian huonosti siirtomaavallan raakaa perintöä, afrikkalaisesta kulttuurista puhumattakaan.
Äsken luonnostelin eroviestiä eräästä kunnianarvoisasta kansainvälisestä yhdistyksestä, en lähde yksin vaan yhdessä tuumin puheenjohtajan ja erään hallituksen jäsenen kanssa. Global gossip stuff. On turha tuhlata aikaansa kuppikuntiin, joissa ei ole mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin, näyttivät klubit miten hienoilta hyvänsä.
PÖydällä odottaa toinen kirjoitustyö, joka on saatava valmiiksi loppiaiseen mennessä.
Onnea ja menestystä uudelle vuodelle!
Tämänaamuisen radiokolumnin aiheeksi olin ottanut Johannesburgin lentokentältä kesäkuussa löytämäni kirjan "Dinner with Mugabe", jossa etsitään ihmistä despootin takaa. Mugaben tarina taitaa olla aika monen ihmisen tarina. Alistetusta lapsesta tulee alistaja. - Toisaalta ymmärrämme vielä aivan liian huonosti siirtomaavallan raakaa perintöä, afrikkalaisesta kulttuurista puhumattakaan.
Äsken luonnostelin eroviestiä eräästä kunnianarvoisasta kansainvälisestä yhdistyksestä, en lähde yksin vaan yhdessä tuumin puheenjohtajan ja erään hallituksen jäsenen kanssa. Global gossip stuff. On turha tuhlata aikaansa kuppikuntiin, joissa ei ole mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin, näyttivät klubit miten hienoilta hyvänsä.
PÖydällä odottaa toinen kirjoitustyö, joka on saatava valmiiksi loppiaiseen mennessä.
Onnea ja menestystä uudelle vuodelle!
Friday, December 12, 2008
Poznanista
YK:n kaksiviikkoiset, vuosittain järjestettävät ilmastokokoukset ovat melkoinen sekoitus erilaisia tapahtumia. Suurissa kokoushuoneissa hallitusten edustajat käyttävät huolella valmisteltuja virallisia puheenvuorojaan (3 minuuttia pitää riittaa ministereillekin), käytävillä ja lukemattomissa neuvotteluhuoneissa käydään epävirallisia (informal) ja muodollisesti vieläkin epävirallisempia (informal-informal) palavereita, joissa asiat todennäköisesti etenevät eniten. Yhtä COP-kokousten elementtiä voisi tarkastella tiiviinä kahden viikon jatkokoulutusmahdollisuutena: eri hallitusten ja organisaatioiden jarjestämät rinnakkaistapahtumat, joita on päivittäin kymmeniä. Lehdistöhuoneessa vaihtuvat esiintyjät puolen tunnin valein.
Olin 8.12. kansainvälisen energiajärjestö IEA:n tilaisuudessa, jossa he esittelivät tuoreimman World Energy Outlook -raporttinsa. Tylyjä kaavioita ja rajuja numeroita siitä, millainen on energiatarpeen kasvu, jos kulutus ja kasvu jatkuvat entisellään. Myös öljylähteet loppuvat, ellei energiateollisuus investoi uusiin kohteisiin. IEA:n mukaan ei ole muita vaihtoehtoja kuin lisätä energiatehokkuutta - sillä on hoidettava puolet energiantarpeen kasvusta - ja uusiutuvien energialähteiden osuutta energiatuotannosta. Poliittisille päätöksentekijöille luetaan nyt kovia lukuja. EU-puheenjohtajamaata Ranskaan edustanut ilmastosuurlähettiläs totesi finanssikriisin osoittaneen, että jos hallitukset haluavat, ne pystyvät nopeisiin ja mittaviin toimiin. Teknologiat ovat olemassa, nyt tarvitaan politiikkaa. Yhdysvaltain nykyhallinnon ilmastosuurlähettiläs pitäytyi perinteisessä kielenkäytössä: lisää tutkimusta, kehitystä ja uutta teknologiaa.
Aivan toisenlainen ilmapiiri vallitsi lehdistötilaisuudessa, jossa esiintyivät ihmisoikeusaktivistina tunnettu Bianca Jagger ja brasilialainen professori, joka työskentelee alkuperäiskansojen edustajien kanssa sademetsien suojelemiseksi. Metsäkysymys on yksi ilmastoneuvottelujen suurista kysymyksistä. Kehitysmaat vaativat korvausta sille, että ne jättävät maailman keuhkot hakkaamatta. Nicaraguasta syntyisin olevan Bianca Jaggerin palopuhe Amazonin metsien suojelemiseksi ei jättänyt ketään kylmäksi.
Kaikkia meitä tarvitaan - pitkäjänteisesti pienimpiäkin yksityiskohtia hiovia virkamiehiä, älyllisten ja eettisten oivallusten valaisemia matkasaarnaajia, vaikeitakin päätöksiä tekeviä poliitikkoja, epävarmuuksia tarkentavia tiedemiehiä ja tutkijoita, energiatehokkaampia ratkaisuja kehittäviä firmoja, yleistä mielipidettä muokkaavia kansalaisjärjestöjä, ...
ks. myös http://www.24d.fi/component/option,com_wrapper/Itemid,70/
Olin 8.12. kansainvälisen energiajärjestö IEA:n tilaisuudessa, jossa he esittelivät tuoreimman World Energy Outlook -raporttinsa. Tylyjä kaavioita ja rajuja numeroita siitä, millainen on energiatarpeen kasvu, jos kulutus ja kasvu jatkuvat entisellään. Myös öljylähteet loppuvat, ellei energiateollisuus investoi uusiin kohteisiin. IEA:n mukaan ei ole muita vaihtoehtoja kuin lisätä energiatehokkuutta - sillä on hoidettava puolet energiantarpeen kasvusta - ja uusiutuvien energialähteiden osuutta energiatuotannosta. Poliittisille päätöksentekijöille luetaan nyt kovia lukuja. EU-puheenjohtajamaata Ranskaan edustanut ilmastosuurlähettiläs totesi finanssikriisin osoittaneen, että jos hallitukset haluavat, ne pystyvät nopeisiin ja mittaviin toimiin. Teknologiat ovat olemassa, nyt tarvitaan politiikkaa. Yhdysvaltain nykyhallinnon ilmastosuurlähettiläs pitäytyi perinteisessä kielenkäytössä: lisää tutkimusta, kehitystä ja uutta teknologiaa.
Aivan toisenlainen ilmapiiri vallitsi lehdistötilaisuudessa, jossa esiintyivät ihmisoikeusaktivistina tunnettu Bianca Jagger ja brasilialainen professori, joka työskentelee alkuperäiskansojen edustajien kanssa sademetsien suojelemiseksi. Metsäkysymys on yksi ilmastoneuvottelujen suurista kysymyksistä. Kehitysmaat vaativat korvausta sille, että ne jättävät maailman keuhkot hakkaamatta. Nicaraguasta syntyisin olevan Bianca Jaggerin palopuhe Amazonin metsien suojelemiseksi ei jättänyt ketään kylmäksi.
Kaikkia meitä tarvitaan - pitkäjänteisesti pienimpiäkin yksityiskohtia hiovia virkamiehiä, älyllisten ja eettisten oivallusten valaisemia matkasaarnaajia, vaikeitakin päätöksiä tekeviä poliitikkoja, epävarmuuksia tarkentavia tiedemiehiä ja tutkijoita, energiatehokkaampia ratkaisuja kehittäviä firmoja, yleistä mielipidettä muokkaavia kansalaisjärjestöjä, ...
ks. myös http://www.24d.fi/component/option,com_wrapper/Itemid,70/
Thursday, October 30, 2008
451 x KIITOS
Kiitos jokaiselle 451 helsinkiläiselle, joka antoi minulle äänensä kuntavaaleissa! Olen pahoillani puolestanne, ettei kampanja kantanut valtuuston varsinaiseksi jäseneksi, kuten äänestäjänä varmaan olitte luottaneet. Varapaikalta pitää kuitenkin myös pyrkiä vaikuttamaan asioiden hoitoon, siihen äänenne antavat vahvan mandaatin.
Onneksi vaikuttamisen kanavia on monia - ehkä parempiakin kuin valtuusto. Ollaan yhteydessä!
(Tarkistuslaskenta toi muutamia lisä-ääniä aikasemman luvun päälle.)
Friday, October 17, 2008
861 - KUNTAVAALIKAMPANJAN LOPPUKIRI
Lue Erkki Tuomiojan blogi 17.10.2008 www.tuomioja.org
Välipäivinä työnteko haittaa pahasti kampanjointia: puheenjohtajana YK:n Marrakech-prosessiin liittyvässä seitsemän työryhmän valmistelukokouksessa ja jäsenenä prosessin Advisory Committeen neuvottelussa UNEPissa
25.10. (11-13) TEAM KAARIN TAIPALE TÖÖLÖNTORILLA! Tavataan ensin Alkon edessä
25.10. (12 - 16) Helsingin kirjamessuilla, kello 15:00 - 15:30 Jörn Donner ja Kaarin Taipale keskustelevat pienen metropolin suurista hankkeista kuten keskustakirjastosta, osasto 6b69 (Messukeskus)
26.10. (12-18) Kolmen sepän vaalimökillä
26.10. KUNTAVAALIPÄIVÄ (Helsingissä 861 on paras numero)
Välipäivinä työnteko haittaa pahasti kampanjointia: puheenjohtajana YK:n Marrakech-prosessiin liittyvässä seitsemän työryhmän valmistelukokouksessa ja jäsenenä prosessin Advisory Committeen neuvottelussa UNEPissa
25.10. (11-13) TEAM KAARIN TAIPALE TÖÖLÖNTORILLA! Tavataan ensin Alkon edessä
25.10. (12 - 16) Helsingin kirjamessuilla, kello 15:00 - 15:30 Jörn Donner ja Kaarin Taipale keskustelevat pienen metropolin suurista hankkeista kuten keskustakirjastosta, osasto 6b69 (Messukeskus)
26.10. (12-18) Kolmen sepän vaalimökillä
26.10. KUNTAVAALIPÄIVÄ (Helsingissä 861 on paras numero)
Monday, October 06, 2008
ELECTION CAMPAIGN IN THE CENTRE OF HELSINKI
Standing at a street-corner, talking with people, is a huge learning experience.
Most passers-by are very kind and don't ask much questions. Either they rush by or they stop for a minute, smile as a thank for a cup of coffee, grasp a brochure and hurry onwards. But some take the opportunity to bring up an issue that they have on their mind.
The absolute majority of people that I've talked with worry about the situation of the elderly and the retired: The tram or bus ticket is too expensive, even if it would mean a lot to leave the solitude of their apartment, to be able to come downtown, walk around and feel part of the city. The pension is far too small and it gets relatively smaller every year. The family members that take care of their handicapped or sick relatives are exhausted and get no help and support. There is not enough rental housing, and the rents are too high.
A man was frustrated about the position of someone who has bought a new apartment. The client has to pay for the home in advance, but once the construction company has left, it is almost impossible to make it fix anything that is not correct or properly done. A private person is far too weak a party to fight with a big developer with its professional lawyers. The man suggested that the public sector should allow free trials for private people who have to take their complaints to court.
Finland is a rich country and Helsinki is a wealthy capital. We call and consider ourselves a welfare society with universal social services. But also in the city centre, in front of the most expensive department store, there is a constant flow of people - mostly men - who don't even try to hide the fact that they have dropped outside of the societal order. With shaky hands, they take the cup of coffee, put a lot of sugar and milk into it, fill their pockets with cookies and candy, and come by the next day, again. I was watching a tired man, who was afraid to take cookies: can I take them with my dirty hands, he asked. Of course he could, his hands were not more dirty than mine.
Most passers-by are very kind and don't ask much questions. Either they rush by or they stop for a minute, smile as a thank for a cup of coffee, grasp a brochure and hurry onwards. But some take the opportunity to bring up an issue that they have on their mind.
The absolute majority of people that I've talked with worry about the situation of the elderly and the retired: The tram or bus ticket is too expensive, even if it would mean a lot to leave the solitude of their apartment, to be able to come downtown, walk around and feel part of the city. The pension is far too small and it gets relatively smaller every year. The family members that take care of their handicapped or sick relatives are exhausted and get no help and support. There is not enough rental housing, and the rents are too high.
A man was frustrated about the position of someone who has bought a new apartment. The client has to pay for the home in advance, but once the construction company has left, it is almost impossible to make it fix anything that is not correct or properly done. A private person is far too weak a party to fight with a big developer with its professional lawyers. The man suggested that the public sector should allow free trials for private people who have to take their complaints to court.
Finland is a rich country and Helsinki is a wealthy capital. We call and consider ourselves a welfare society with universal social services. But also in the city centre, in front of the most expensive department store, there is a constant flow of people - mostly men - who don't even try to hide the fact that they have dropped outside of the societal order. With shaky hands, they take the cup of coffee, put a lot of sugar and milk into it, fill their pockets with cookies and candy, and come by the next day, again. I was watching a tired man, who was afraid to take cookies: can I take them with my dirty hands, he asked. Of course he could, his hands were not more dirty than mine.
Katajanokan hotellihanke puhuttaa
Kiitos Katajanokan hotellihankkeen kriitikoille – heidän argumenttinsa ovat itse asiassa kirkastaneet minulle projektin vahvuuksia. Jos näet jotakin hanketta vastutetaan tosi kiukkuisesti (kuten tukiasuntoja Töölössä tai aikoinaan Kiasmaa) ja jos osa argumenteista on tuulesta temmattuja, vastustukselta putoaa helposti pohja. Siinä saattavat pitävätkin argumentit mennä roskikseen samassa rytäkässä.
Tänään keskustelimme silakkamarkkinoilla aktiivisten kaupunkilaisten kanssa hotellista ja muista vanhan keskustan "elävöittämishankkeista", Malisen Jouko ja minä.
Ei ole epäilystäkään, että kyse on yhdestä valtakunnan vaativimmista rakennuspaikoista. Sen symboliarvo on ihmisten mielissä lähes yhtä korkea kuin Töölönlahden. Se on jokaiselle ”minun ikioma Helsinki-maisemani”.
Mutta perustelu, että ollaan historiallisessa empire-keskustassa, ei pidä aivan paikkaansa: nyt ollaan Katajanokan puolella, jossa lähinaapurustossa sekä Aallon Enso-Gutzeitin pääkonttori että vielä uudempi ulkoministeriön rakennus ovat viime vuosisadan loppupuoliskolta, rantaviivan rakennuksista puhumattakaan.
Käsitys, että ahne hotelliketju on keksinyt tontin ja haluaa kaapata sen tehdäkseen businesta, on virheellinen. Paikka vapautui suunnittelulle sen jälkeen, kun alueelle suunniteltu designtalo -hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miksi paikalla ei voisi olla hotellia? Kuka muistaa, mikä oli nykyisen kaupungintalon alkuperäinen käyttötarkoitus? Hotelli. Myös hotellikäyttöön korjattu vanha satamamakasiini antaa koko kulmakunnalle kaivattua elämää ja sosiaalista kontrollia.
Hotellivarauksen ehdoksi asetettiin, että suunnittelussa käytettäisiin huippuarkkitehteja. Maailman parhaita nimiä etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Joku kommentaattori on arvellut Herzogin ja de Meuronin toimistoa tuntemattomaksi. Näin voi tuskin väittää sen jälkeen, kun esimerkiksi heidän suunnittelemansa Beijingin olympiastadion tuli kesällä tutuksi kautta maailman.
Esittelykuvien perusteella ärsyttää taatusti rakennuksen korkeus. Katajanokalla ei pidä tehdä samaa virhettä, mikä tehtiin Sanoma-taloa suunniteltaessa: tuli yhtä kerrosta liian korkea. Jos hotellioperaattori ilmoittaa, että hotellista tulee muuten liian pieni ja kannattamaton, pitää vain sanoa, että vahinko, ei voi mitään. Ei mahdu.
Monet rakastavat vihata Aallon Enso-taloa. Harva haluaa myöntää, että talo jatkaa hienolla tavalla Pohjois-Esplanadin arvotalojen rivistöä. Herzog & deMeuronin talo ottaa Enson viestikapulan ja jatkaa samaa pitkää ketjua tämän ajan keinoin.
Mikä olisi parempi ratkaisu? Jättää paikka silleen? Muistatteko, millainen rakennus paikalla nyt on? Käykääpä katsomassa. Onko se kansallismaiseman arvoinen?
Sitten on vielä aivan toinen kysymys, onko hanketta viety eteenpäin tämän ajan vaatimusten mukaisella avoimella prosessilla. Ei ole. Ei ole käyty keskustelua siitä, mitä tontille voisi rakentaa tai mikä toiminta tarvitsee tiloja näin hienolta paikalta. Ei ole liioin käyty julkista, kansainvälistä kilpailua sen enempää hankkeen konseptista kuin sen suunnittelusta. - Luulen, että tämä prosessikompurointi aiheuttaakin enemmän tuskaa kuin mikään muu. Kaupunkilaisilla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä saati pohtia vaihtoehtoja. Vaihtoehdottomuuden ajan pitäisi olla ohi, vaan eipä ole.
Tänään keskustelimme silakkamarkkinoilla aktiivisten kaupunkilaisten kanssa hotellista ja muista vanhan keskustan "elävöittämishankkeista", Malisen Jouko ja minä.
Ei ole epäilystäkään, että kyse on yhdestä valtakunnan vaativimmista rakennuspaikoista. Sen symboliarvo on ihmisten mielissä lähes yhtä korkea kuin Töölönlahden. Se on jokaiselle ”minun ikioma Helsinki-maisemani”.
Mutta perustelu, että ollaan historiallisessa empire-keskustassa, ei pidä aivan paikkaansa: nyt ollaan Katajanokan puolella, jossa lähinaapurustossa sekä Aallon Enso-Gutzeitin pääkonttori että vielä uudempi ulkoministeriön rakennus ovat viime vuosisadan loppupuoliskolta, rantaviivan rakennuksista puhumattakaan.
Käsitys, että ahne hotelliketju on keksinyt tontin ja haluaa kaapata sen tehdäkseen businesta, on virheellinen. Paikka vapautui suunnittelulle sen jälkeen, kun alueelle suunniteltu designtalo -hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Miksi paikalla ei voisi olla hotellia? Kuka muistaa, mikä oli nykyisen kaupungintalon alkuperäinen käyttötarkoitus? Hotelli. Myös hotellikäyttöön korjattu vanha satamamakasiini antaa koko kulmakunnalle kaivattua elämää ja sosiaalista kontrollia.
Hotellivarauksen ehdoksi asetettiin, että suunnittelussa käytettäisiin huippuarkkitehteja. Maailman parhaita nimiä etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Joku kommentaattori on arvellut Herzogin ja de Meuronin toimistoa tuntemattomaksi. Näin voi tuskin väittää sen jälkeen, kun esimerkiksi heidän suunnittelemansa Beijingin olympiastadion tuli kesällä tutuksi kautta maailman.
Esittelykuvien perusteella ärsyttää taatusti rakennuksen korkeus. Katajanokalla ei pidä tehdä samaa virhettä, mikä tehtiin Sanoma-taloa suunniteltaessa: tuli yhtä kerrosta liian korkea. Jos hotellioperaattori ilmoittaa, että hotellista tulee muuten liian pieni ja kannattamaton, pitää vain sanoa, että vahinko, ei voi mitään. Ei mahdu.
Monet rakastavat vihata Aallon Enso-taloa. Harva haluaa myöntää, että talo jatkaa hienolla tavalla Pohjois-Esplanadin arvotalojen rivistöä. Herzog & deMeuronin talo ottaa Enson viestikapulan ja jatkaa samaa pitkää ketjua tämän ajan keinoin.
Mikä olisi parempi ratkaisu? Jättää paikka silleen? Muistatteko, millainen rakennus paikalla nyt on? Käykääpä katsomassa. Onko se kansallismaiseman arvoinen?
Sitten on vielä aivan toinen kysymys, onko hanketta viety eteenpäin tämän ajan vaatimusten mukaisella avoimella prosessilla. Ei ole. Ei ole käyty keskustelua siitä, mitä tontille voisi rakentaa tai mikä toiminta tarvitsee tiloja näin hienolta paikalta. Ei ole liioin käyty julkista, kansainvälistä kilpailua sen enempää hankkeen konseptista kuin sen suunnittelusta. - Luulen, että tämä prosessikompurointi aiheuttaakin enemmän tuskaa kuin mikään muu. Kaupunkilaisilla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä saati pohtia vaihtoehtoja. Vaihtoehdottomuuden ajan pitäisi olla ohi, vaan eipä ole.
Monday, September 15, 2008
PITÄÄKÖ MIELISTELLÄ?
Kuntavaaliehdokkaana olemiseen liittyy monenlaista. Moton ja ohjelman suunnittelua, yhteistyökumppanien etsimistä (en nyt tarkoita rahoitusta, sitä ei valitettavasti ole tulossa), tukiryhmän kokoamista, Facebookin päivittämistä, blogien pitoa, vaalikoneisiin vastaamista, ilmoitusten ja muun vaalimateriaalin taittoa ja painatusta, sentin venytystä, valokuvien valikointia, turuilla ja toreilla seisomista, ihmisten kuuntelua, puheiden pitoa, paneeleissa skarppina kommentointia...
Yksi haaste on tullut yllätyksenä: erilaiset vaalikyselyt, jotka ovat todellisuudessa pelkkää eturyhmälobbausta. "Onko ammattikuntamme edustaja hyvä kaupunginvaltuutettu?", "saako eläimiä kohdella huonosti?", "onko tämän tai tuon hinta liian korkea?", "eikö juuri meidän alamme olekin aliedustettu?".
Kysymykset on muotoiltu johdattelevasti niin, että kysyjän näkökulmasta katsottuna ainut oikea vastaus on tarjottimella. Vastaajan odotetaan myötäilevän, myötäkauhistelevan, silittävän myötäkarvaan ja sitoutuvan taistelemaan milloin minkäkin asian puolesta täysin riippumatta mahdollisista hyvinkin oikeutetuista vasta-argumenteista. Vastaajan odotetaan myös tietävän kaikista maailman asioista riittävästi voidakseen vastata ehdottomalla varmuudella kyllä tai ei.
Tällaisia valtuutettujako (jotkut) äänestäjät haluavat? Ei kai! Siinä tapauksessa olen ihan väärä ihminen. Osaamiseni, kokemukseni ja tietoni ovat laajoja mutta rajallisia. En ole joka alan ekspertti. Opin toki jatkuvasti uutta, ja niin täytyykin, sillä useimpiin asioihin en voi ottaa kantaa tuntematta taustoja ja kuulematta erilaisia näkökantoja ja argumentteja.
Mutta auta armias, ellen vastaa kaikkiin kyselyihin! Silloin tulen varmaan leimatuksi ylimieliseksi. Jos vastaan kriittisesti tai epäilevästi, olen varmaan hankala ihminen. Sekin riski pitää ottaa.
Yksi haaste on tullut yllätyksenä: erilaiset vaalikyselyt, jotka ovat todellisuudessa pelkkää eturyhmälobbausta. "Onko ammattikuntamme edustaja hyvä kaupunginvaltuutettu?", "saako eläimiä kohdella huonosti?", "onko tämän tai tuon hinta liian korkea?", "eikö juuri meidän alamme olekin aliedustettu?".
Kysymykset on muotoiltu johdattelevasti niin, että kysyjän näkökulmasta katsottuna ainut oikea vastaus on tarjottimella. Vastaajan odotetaan myötäilevän, myötäkauhistelevan, silittävän myötäkarvaan ja sitoutuvan taistelemaan milloin minkäkin asian puolesta täysin riippumatta mahdollisista hyvinkin oikeutetuista vasta-argumenteista. Vastaajan odotetaan myös tietävän kaikista maailman asioista riittävästi voidakseen vastata ehdottomalla varmuudella kyllä tai ei.
Tällaisia valtuutettujako (jotkut) äänestäjät haluavat? Ei kai! Siinä tapauksessa olen ihan väärä ihminen. Osaamiseni, kokemukseni ja tietoni ovat laajoja mutta rajallisia. En ole joka alan ekspertti. Opin toki jatkuvasti uutta, ja niin täytyykin, sillä useimpiin asioihin en voi ottaa kantaa tuntematta taustoja ja kuulematta erilaisia näkökantoja ja argumentteja.
Mutta auta armias, ellen vastaa kaikkiin kyselyihin! Silloin tulen varmaan leimatuksi ylimieliseksi. Jos vastaan kriittisesti tai epäilevästi, olen varmaan hankala ihminen. Sekin riski pitää ottaa.
Monday, August 04, 2008
VAALEILLA VALITTU PORMESTARI
Suorilla vaaleilla valittu pormestari - siis uuden tyyppinen poliittinen kaupunginjohtaja - on mielestäni aina ollut hyvä juttu. En vaan nyt keksi, miksi kepulaiset ovat ottaneet asian esille juuri nyt, nostaisiko se enemmän kepulaisia miehiä kuntaliitoksista syntyvien isojen maalaiskaupunkien johtoon? Keskustelun vei joka tapauksessa täysin harhateille Hesarin julkaisema mätäkuun juttu, jossa entisiä ja nykyisiä kepulaisia ministereitä esitettiin Helsingin pormestariksi. Ei tässä nyt siitä ole kyse.
Sitäpaitsi, Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan kaupunginjohtajat ovat virkamiehiä, eivät poliittisia luottamushenkilöitä. Vaaleilla pitäisi siis valita pormestari, joka olisi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja jolle uusi homma olisi täyspäivätyö, ei luottamustehtävä kuten nykyisin. Vastaavasti kaupungin virkamiesjohdon asema ammattijohtajina, valmistelijoina ja toimeenpanijoina korostuisi. Nykyisen kaltaisiin virkoihin ei kaupunginjohtajia siis valittaisi suoralla vaalilla. Pajunen vaan saisi antaa vitjansa valtuuston puheenjohtajalle, josta tulisi pormestari. Näin se ainakin monessa muussa maassa maailmalla toimii.
Suomalainen malli onkin kansainvälisesti aivan poikkeuksellinen. Eivät sitä oikein ole sisäistäneet nykyiset kaupunginjohtajatkaan, jotka pitävät itseään edelleen suurina poliittisina päättäjinä. Tämä taas harmittaa valtuutettuja ja lautakuntien jäseniä, jotka oikeutetusti tuntevat olevansa pelkkiä kumileimasimia.
Ilman muuta kaupunkilaisten pitää päästä päättämään kaupungin johtohenkilöistä. Mutta ensin pitää selvittää tarkkaan, millaisia hallintomalleja maailmalta löytyy ja mikä sopii meille parhaiten. Eihän esimerkiksi siinä olisi mitään järkeä, että suuremmissa kaupungeissä, joissa on useampia kaupunginjohtajia, yksi valittaisiin vaaleilla ja toisia ei. Virkamiehet pysykööt virkamiehinä (kaikella kunnioituksella) ja poliittista vastuuta kantakoot vaaleilla valitut Mayorit tai Bürgermeisterit.
Sitäpaitsi, Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan kaupunginjohtajat ovat virkamiehiä, eivät poliittisia luottamushenkilöitä. Vaaleilla pitäisi siis valita pormestari, joka olisi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja jolle uusi homma olisi täyspäivätyö, ei luottamustehtävä kuten nykyisin. Vastaavasti kaupungin virkamiesjohdon asema ammattijohtajina, valmistelijoina ja toimeenpanijoina korostuisi. Nykyisen kaltaisiin virkoihin ei kaupunginjohtajia siis valittaisi suoralla vaalilla. Pajunen vaan saisi antaa vitjansa valtuuston puheenjohtajalle, josta tulisi pormestari. Näin se ainakin monessa muussa maassa maailmalla toimii.
Suomalainen malli onkin kansainvälisesti aivan poikkeuksellinen. Eivät sitä oikein ole sisäistäneet nykyiset kaupunginjohtajatkaan, jotka pitävät itseään edelleen suurina poliittisina päättäjinä. Tämä taas harmittaa valtuutettuja ja lautakuntien jäseniä, jotka oikeutetusti tuntevat olevansa pelkkiä kumileimasimia.
Ilman muuta kaupunkilaisten pitää päästä päättämään kaupungin johtohenkilöistä. Mutta ensin pitää selvittää tarkkaan, millaisia hallintomalleja maailmalta löytyy ja mikä sopii meille parhaiten. Eihän esimerkiksi siinä olisi mitään järkeä, että suuremmissa kaupungeissä, joissa on useampia kaupunginjohtajia, yksi valittaisiin vaaleilla ja toisia ei. Virkamiehet pysykööt virkamiehinä (kaikella kunnioituksella) ja poliittista vastuuta kantakoot vaaleilla valitut Mayorit tai Bürgermeisterit.
PELKKÄÄ RETORIIKKAA
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 29.7.2008
Poliittinen puhe on pelkkää retoriikkaa, niin on tapana sanoa. Viime viikolla retoriikka nousi otsikkoihin, kun valtiovarainministeri totesi näin: ”On mielettömän kaunista ajatella, että annetaan pieni- ja keskituloisille kevennyksiä ja rikkaat eivät niinkään tarvitse.” Ministerin mielestä tämä kuitenkin on ”retorisesti kaunis mutta ’ontto’ ajatus.” (HS 26.7.)
Mitäs se retoriikka oikein on? Pitää ottaa avuksi Aristoteles. Hän jaotteli argumentit, siis perustelut, sen mukaan, mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Retorinen argumentti pyrkii vakuuttamaan tietyn kuulijakunnan jonkun väitteen todenmukaisuudesta, mutta argumentti perustuu pelkästään vakuuttavuuteen. Argumentti ei siis pohjaa tosiasioihin eikä yleisesti hyväksyttyihin ajatuksiin vaan pelkästään uskottavuuteen.
Poliitikon vakuuttavuus tai politiikan uskottavuus ovatkin usein kuultuja vaatimuksia. Onko naispoliitikko uskottava? Miten nuori voi olla vakuuttava? Heikentääkö korkea ääni uskottavuutta? Onko tumma vakuuttavampi kuin vaalea?
Mutta palataan argumentaation. On ratkaistava, mikä on silkkaa retoriikkaa, siis pelkästään uskottavan oloista puhetta, mikä taas paikkansapitävää perustelua. Muukin kuin pelkkä retorisuus voi viedä argumentilta pohjan pois. Silloin on kyse harha-argumentista. Se on perustelu, joka näyttää paikkansapitävältä, mutta ei sitä ole.
Tuhatkunta vuotta Aristoteleen jälkeen, 1690, John Locke listasi kolme harha-argumentin perustyyppiä. Ensimmäinen niistä on vastahyökkäys, joka kohdistuu väitteen esittäneeseen henkilöön, ei siis itse asiaan. Jos vaikkapa pääministeri nimittäisi jotakuta henkilöä typeräksi eikä perustelisi väitettä, tästä olisi kyse. Toinen harha-argumentti perustelee väitettä vetoamalla asiantuntijaan tai johonkin arvostettuun tahoon. Esimerkiksi Ideaparkin isä argumentoi televisiokeskustelussa näin: ”Minun on saatava rakentaa Vihtiin, koska tunnen muitakin ministereitä”. Hän vetosi korkeampiin voimiin, kun muut argumentit olivat ilmeisesti loppuneet. Kolmas harha-argumentti perustuu oletukseen, ettei kuulija tiedä asiasta tarpeeksi tai ei ainakaan pysty perustelemaan vastaväitettä. Viime aikoina tämä väite on ollut usein käytössä: ”Tarvitsemme lisää ydinvoimaa, koska emme muuten pääse EU:n ilmastotavoitteisiin.” Yritäpä siinä nopeasti väittää vastaan.
Eivät harha-argumentit näihin kolmeen perustyyppiin lopu, niitä on runsaasti lisää. Poliitikoilla on tapana vastata kysymykseen puhumalla jostakin aivan muusta kuin mitä kysyttiin. Puhuvat asian vierestä, mikä on klassinen harha-argumentti. Jos minä taas väittäisin, että Euroopan Unioni vaatii käyriä kurkkuja, vaikka hyvin tietäisin, ettei näin ole, kyse on myös harha-argumentista. Liioittelevalla väitteellä yrittäisin saada EU:n näyttämään naurettavalta.
Kaupanteko on aina aivan omanlaisensa tilanne. Jokainen tietää, että myyjän tehtävä on liioitella työkseen tai jättää kertomatta hänen kannaltaan epäedullisia seikkoja. Silloin kyse on harha-argumentista, joka perustuu todistusaineiston peittelemiseen. Mutta ei kauppamiehen odotetakaan olevan mikään kuluttaja-asiamies, joka toisi esiin kaikki tuotteen kielteiset ominaisuudet. Tämä pätee arkielämässä, miten lie politiikassa? Meneekö Toivo kaupan? Tai Reilu Suomi? Myynnissä on niin ruiskukkaa, neliapilaa kuin ruusuja.
Populismi on harha-argumentointia, jos sen tarkoituksena on johtaa keskustelua pois asiasta, harhateille. Populistiset argumentit vetoavat n.s. ’yleiseen mielipiteeseen’ tai ’kansan syvien rivien’ tuntoihin. Tullaan aika lähelle retorisen argumentin perusolemusta, jossa kuulijan rooli on yhtä keskeinen kuin puhujan. Rakentaessaan retorista argumenttia puhuja on hyvin tietoinen siitä, ketä on suostuttelemassa puolelleen.
Poliitikkohan puhuu aina mahdolliselle äänestäjälle. Ellei itse kansalainen ole paikalla, häntä voi edustaa esimerkiksi ’julkinen sana’. Lehdistön uutiskynnyksen taas ylittää varmimmin se, joka vetoaa tunteisiin tai käyttää värikästä kieltä. Esimerkiksi Mauno Koiviston ’sopulit’ ja rento Turun murre ovat vielä hyvin muistissa.
Mitä laajempi kuulijakunta on, sitä tarkemmin poliitikko joutuu valikoimaan sanansa. Kuulijoiden pitää olla helppo hyväksyä väitteiden perustelut. Retoriset perustelut käyttävät itsestäänselviä taustaoletuksia tai yleisesti hyväksyttyä arvopohjaa. Poliittiset argumentit perustuvatkin usein ’hyviin tarkoitusperiin’ joista mahdollisimman monet voisivat olla yhtä mieltä – vanhuksia täytyy arvostaa, lapsia kasvattaa, luontoa suojella, työllisyyttä tukea, tehokkuutta lisätä. Näitä tavoitteita ei kukaan voi vastustaa ainakaan julkisesti. ”Ekoloogisuudella” esimerkiksi perustellaan nykyään melkein mitä vain. Lopputuloksena onkin mielikuva, että ”poliitikot ne lupaa kaikkea kaunista”.
Uusliberalismin kriitikko David Harvey on todennut, että poliittisissa iskulauseissa tavoitteet yritetään usein peittää hämärän retoriikan alle. Hän ottaa esimerkiksi käsitteen ’vapaus’, freedom, joka Yhdysvalloissa koskettaa ihmisiä syvästi. Harveyn mukaan sanomalla ’vapaus’”eliitti painaa nappulaa joka avaa oven massojen sydämiin lähes minkä hyvänsä asian oikeuttamiseksi.” Tällaisia taikasanoja ovat myös ’tehokkuus’, ’kustannussäästöt’ sekä kaikkien rakastama ’byrokratian vähentäminen’. Kuka nyt haluaisi lisää byrokratiaa tai kustannuksia tai tehottomuutta?
Argumenttien taustaideologialla on vahva voima. Jos puhuja voi olettaa, että kuulijat pitävät jotakin lähtökohtaa itsestään selvänä, puhujan ei tarvitse tuoda sitä esille. Voi jopa olla haitallista, jos korostaa taustaideologiaansa liikaa. Puhuja saattaa joutua tilanteeseen, jossa lähtökohta asetetaankin kyseenalaiseksi.
Alkuperäinen argumentti kuului siis näin: ”Hallituksen tulee kohdistaa veroalennukset pien- ja keskituloisille, koska he kärsivät inflaatiosta eniten.” Se on selkeä ja asiallisesti perusteltu väite. Entä vasta-argumentti: ”Väite on kaunis, mutta ontto.” Vastaväitteeltä taisivat puuttua perustelut. Yhden tavoitteen toteamus kuitenkin saavutti: se ylitti uutiskynnyksen.
Poliittinen puhe on pelkkää retoriikkaa, niin on tapana sanoa. Viime viikolla retoriikka nousi otsikkoihin, kun valtiovarainministeri totesi näin: ”On mielettömän kaunista ajatella, että annetaan pieni- ja keskituloisille kevennyksiä ja rikkaat eivät niinkään tarvitse.” Ministerin mielestä tämä kuitenkin on ”retorisesti kaunis mutta ’ontto’ ajatus.” (HS 26.7.)
Mitäs se retoriikka oikein on? Pitää ottaa avuksi Aristoteles. Hän jaotteli argumentit, siis perustelut, sen mukaan, mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Retorinen argumentti pyrkii vakuuttamaan tietyn kuulijakunnan jonkun väitteen todenmukaisuudesta, mutta argumentti perustuu pelkästään vakuuttavuuteen. Argumentti ei siis pohjaa tosiasioihin eikä yleisesti hyväksyttyihin ajatuksiin vaan pelkästään uskottavuuteen.
Poliitikon vakuuttavuus tai politiikan uskottavuus ovatkin usein kuultuja vaatimuksia. Onko naispoliitikko uskottava? Miten nuori voi olla vakuuttava? Heikentääkö korkea ääni uskottavuutta? Onko tumma vakuuttavampi kuin vaalea?
Mutta palataan argumentaation. On ratkaistava, mikä on silkkaa retoriikkaa, siis pelkästään uskottavan oloista puhetta, mikä taas paikkansapitävää perustelua. Muukin kuin pelkkä retorisuus voi viedä argumentilta pohjan pois. Silloin on kyse harha-argumentista. Se on perustelu, joka näyttää paikkansapitävältä, mutta ei sitä ole.
Tuhatkunta vuotta Aristoteleen jälkeen, 1690, John Locke listasi kolme harha-argumentin perustyyppiä. Ensimmäinen niistä on vastahyökkäys, joka kohdistuu väitteen esittäneeseen henkilöön, ei siis itse asiaan. Jos vaikkapa pääministeri nimittäisi jotakuta henkilöä typeräksi eikä perustelisi väitettä, tästä olisi kyse. Toinen harha-argumentti perustelee väitettä vetoamalla asiantuntijaan tai johonkin arvostettuun tahoon. Esimerkiksi Ideaparkin isä argumentoi televisiokeskustelussa näin: ”Minun on saatava rakentaa Vihtiin, koska tunnen muitakin ministereitä”. Hän vetosi korkeampiin voimiin, kun muut argumentit olivat ilmeisesti loppuneet. Kolmas harha-argumentti perustuu oletukseen, ettei kuulija tiedä asiasta tarpeeksi tai ei ainakaan pysty perustelemaan vastaväitettä. Viime aikoina tämä väite on ollut usein käytössä: ”Tarvitsemme lisää ydinvoimaa, koska emme muuten pääse EU:n ilmastotavoitteisiin.” Yritäpä siinä nopeasti väittää vastaan.
Eivät harha-argumentit näihin kolmeen perustyyppiin lopu, niitä on runsaasti lisää. Poliitikoilla on tapana vastata kysymykseen puhumalla jostakin aivan muusta kuin mitä kysyttiin. Puhuvat asian vierestä, mikä on klassinen harha-argumentti. Jos minä taas väittäisin, että Euroopan Unioni vaatii käyriä kurkkuja, vaikka hyvin tietäisin, ettei näin ole, kyse on myös harha-argumentista. Liioittelevalla väitteellä yrittäisin saada EU:n näyttämään naurettavalta.
Kaupanteko on aina aivan omanlaisensa tilanne. Jokainen tietää, että myyjän tehtävä on liioitella työkseen tai jättää kertomatta hänen kannaltaan epäedullisia seikkoja. Silloin kyse on harha-argumentista, joka perustuu todistusaineiston peittelemiseen. Mutta ei kauppamiehen odotetakaan olevan mikään kuluttaja-asiamies, joka toisi esiin kaikki tuotteen kielteiset ominaisuudet. Tämä pätee arkielämässä, miten lie politiikassa? Meneekö Toivo kaupan? Tai Reilu Suomi? Myynnissä on niin ruiskukkaa, neliapilaa kuin ruusuja.
Populismi on harha-argumentointia, jos sen tarkoituksena on johtaa keskustelua pois asiasta, harhateille. Populistiset argumentit vetoavat n.s. ’yleiseen mielipiteeseen’ tai ’kansan syvien rivien’ tuntoihin. Tullaan aika lähelle retorisen argumentin perusolemusta, jossa kuulijan rooli on yhtä keskeinen kuin puhujan. Rakentaessaan retorista argumenttia puhuja on hyvin tietoinen siitä, ketä on suostuttelemassa puolelleen.
Poliitikkohan puhuu aina mahdolliselle äänestäjälle. Ellei itse kansalainen ole paikalla, häntä voi edustaa esimerkiksi ’julkinen sana’. Lehdistön uutiskynnyksen taas ylittää varmimmin se, joka vetoaa tunteisiin tai käyttää värikästä kieltä. Esimerkiksi Mauno Koiviston ’sopulit’ ja rento Turun murre ovat vielä hyvin muistissa.
Mitä laajempi kuulijakunta on, sitä tarkemmin poliitikko joutuu valikoimaan sanansa. Kuulijoiden pitää olla helppo hyväksyä väitteiden perustelut. Retoriset perustelut käyttävät itsestäänselviä taustaoletuksia tai yleisesti hyväksyttyä arvopohjaa. Poliittiset argumentit perustuvatkin usein ’hyviin tarkoitusperiin’ joista mahdollisimman monet voisivat olla yhtä mieltä – vanhuksia täytyy arvostaa, lapsia kasvattaa, luontoa suojella, työllisyyttä tukea, tehokkuutta lisätä. Näitä tavoitteita ei kukaan voi vastustaa ainakaan julkisesti. ”Ekoloogisuudella” esimerkiksi perustellaan nykyään melkein mitä vain. Lopputuloksena onkin mielikuva, että ”poliitikot ne lupaa kaikkea kaunista”.
Uusliberalismin kriitikko David Harvey on todennut, että poliittisissa iskulauseissa tavoitteet yritetään usein peittää hämärän retoriikan alle. Hän ottaa esimerkiksi käsitteen ’vapaus’, freedom, joka Yhdysvalloissa koskettaa ihmisiä syvästi. Harveyn mukaan sanomalla ’vapaus’”eliitti painaa nappulaa joka avaa oven massojen sydämiin lähes minkä hyvänsä asian oikeuttamiseksi.” Tällaisia taikasanoja ovat myös ’tehokkuus’, ’kustannussäästöt’ sekä kaikkien rakastama ’byrokratian vähentäminen’. Kuka nyt haluaisi lisää byrokratiaa tai kustannuksia tai tehottomuutta?
Argumenttien taustaideologialla on vahva voima. Jos puhuja voi olettaa, että kuulijat pitävät jotakin lähtökohtaa itsestään selvänä, puhujan ei tarvitse tuoda sitä esille. Voi jopa olla haitallista, jos korostaa taustaideologiaansa liikaa. Puhuja saattaa joutua tilanteeseen, jossa lähtökohta asetetaankin kyseenalaiseksi.
Alkuperäinen argumentti kuului siis näin: ”Hallituksen tulee kohdistaa veroalennukset pien- ja keskituloisille, koska he kärsivät inflaatiosta eniten.” Se on selkeä ja asiallisesti perusteltu väite. Entä vasta-argumentti: ”Väite on kaunis, mutta ontto.” Vastaväitteeltä taisivat puuttua perustelut. Yhden tavoitteen toteamus kuitenkin saavutti: se ylitti uutiskynnyksen.
Friday, July 11, 2008
IDEAPYSÄKÖINTIÄ HAKANIEMESSÄ
Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 10.7. julkaistu kirjoitus
Kuinkas tässä näin pääsi käymään? Ideaparkituksen kaupunkiversio tuli Hakaniemeen! Vihdissä ideoidaan metsässä, Vantaalla moottoritien päällä ja Helsingissä maan alla. Kiinteistökehittäjä keksii kauppakeskuksen rahoittamaan pysäköintihallia, varmaa bisnistä – ja alueen kauppiaat ja kaupunkilaiset ovat kauhuissaan.
Kuinkas tässä näin pääsi käymään? Ideaparkituksen kaupunkiversio tuli Hakaniemeen! Vihdissä ideoidaan metsässä, Vantaalla moottoritien päällä ja Helsingissä maan alla. Kiinteistökehittäjä keksii kauppakeskuksen rahoittamaan pysäköintihallia, varmaa bisnistä – ja alueen kauppiaat ja kaupunkilaiset ovat kauhuissaan.
Paikka on mitä herkullisin, komea aukio aivan pääkaupungin keskustan kyljessä, mutta jotakin on pahasti pielessä. Mikä Hakaniemessä mättää, vaikka tori sykkii aidompaa elämää kuin kauppatori? Toisaalta, mikä vähän sokkeloisessakin kauppahallissa viehättää – jos onnistuu ylittämään Hämeentien ja pääsemään sinne asti?
Onko parkkitalo ylipäänsä ongelman ydin vai pitäisikö ratkaisua etsiä muista lähtökohdista? Miten eri käyttäjien ristiriitaiset tavoitteet sovitetaan yhteen? Ratkeavatko ongelmat rakentamalla vai tarvitaanko aivan muitakin lääkkeitä?
Mihin mahdollinen lisärakennusoikeus kannattaa sijoittaa, maan alle vai päivänvaloon? Kummat sopivat pimeään paremmin, autot vai ihmiset? Miten metroaseman sisäänkäynneistä saadaan houkuttelevampia? Millaiset uudet kaupat tuovat lisää asiakkaita, entä mistä ja miten asiakkaat tulevat?
Mutta kuka kutsui yhden gryndereistä ratkaisemaan Hakaniemen tulevaisuuden? Missä siitä päätettiin? Eikö kannattaisi hyödyntää vapaan kilpailun parhaita puolia ja pyytää useampia eri ehdotuksia kuten Kampissa tehtiin?
Helsingissä on aika vihdoin siirtyä uuteen suunnittelukulttuuriin. Otetaan eri osapuolia ja eri alojen viisaita mukaan pohdintaan alusta alkaen. Etsitään ja esitetään useita vaihtoehtoja, katsotaan ongelmakohtia monista näkökulmista. Kysytään ideoita muiltakin kuin kolmen kirjaimen gryndereiltä. Tehdään ensin oikeita kysymyksiä ennen kuin annetaan vääriä vastauksia.
Monday, June 16, 2008
IDEAPARKITTAMISEN SALAISUUS
Juttu Uutispäivä Demarissa (12.6.) Ideaparkeista rakentui vastakkainasetteluun työpaikkojen ja ympäristöongelmien välillä. Entä jos peruskysymys onkin aivan toinen: kiinteistökeinottelua ja korruptiota?
Ei ole sattumaa, että Ideaparkkien isällä on suora yhteys vaalirahoitussotkuun, n.s. Kehittyvien Maakuntien Suomi –järjestöön ja mm. Rovaniemellä profiloituneeseen Nova-kiinteistökehitysyhtiöön.
Miten Ideapark-malli toimii? Hankitaan kaavoittamatonta maata moottoriteiden melualueelta, kyllin etäältä asutuskeskuksista, jotta maan hinta on hyvin alhainen. Sen jälkeen paikallisille päättäjille esitellään koreat piirustukset ja maalaillaan tulossa olevia työpaikkoja ja verokertymiä, jos kunta laatii kaavat, antaa luvat ja rakentaa kunnallistekniikan. Mutta kunnan päätös pitää tehdä saman tien, muuten sopimus raukeaa. Hyvät veljet ovat panneet kättä päälle jo etukäteen.
Oikeastaan ei pidä ihmetellä, jos taloudellisen kehityksen kärjestä pudonneiden alueiden kunnanisät ovat mykkinä ihastuksesta. Että tällainen taivaan lahja meidän kylille, ei siitä sovi enempiä kysellä.
Kauppias rakennuttaa peltihallin, sitouttaa vuokralaiset pitkäaikaisella sopimuksella, myy kiinteistön kansainväliselle sijoittajalle ja siirtyy sitten seuraavalle kylälle. Ei se business pelkkään nappikauppaan eikä soffiin perustu vaan maan ansiottomaan arvonnousuun. Vanha temppu, aiemmin sitä harrastivat lähinnä asuntogrynderit. Vetoaminen tulevaan junayhteyteen on kansalaisten pilkkaamista. Muistatte varmaan, miten monien jo olemassa olevienkin junayhteyksien säilymisen puolesta on pitänyt taistella.
Entä ne työpaikat? Pätkätöitä matalapalkkaisille naisille. Ei panostuksia esimerkiksi kestävien vientituotteiden tutkimukseen, kehitykseen ja kotimaiseen valmistukseen vaan kaukoidän halpatuontia ja kertakäyttötuotteita.
Jos tarkoitus todella olisi maakuntien kehittäminen, työpaikkojen luominen ja palveluiden tuominen lähemmäksi ihmisiä, ratkaisut näyttäisivät aivan toisenlaisilta. Silloin rakennuspaikatkin etsittäisiin Vihdin, Lempäälän ja Pieksämäen keskustasta ja julkisen liikenteen reittien risteyksistä. Se on myös eduskunnan säätämän maankäyttö- ja rakennuslain sekä kirjain että henki, jota asuntoministerikin noudattaa.
Tuesday, June 10, 2008
Reunamerkintöjä
Paljon on taas tapahtunut - olen ollut "maailmaa parantamassa", tavannut matkojen varrella upeita, älykkäitä, visionäärisiä ihmisiä - kohdannut heidän heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, ollut imponeerattu heidän tahdonvoimastaan ja kyvystään taistella ylivoimaisilta tuntuvissa tilanteissa Etelä-Amerikassa, Intiassa, Afrikassa. Heidän esimerkkinsä antaa uskoa ja voimaa silloinkin, kun kotoiset ongelmat tuntuvat turhanaikaisilta ja siksi lamaannuttavilta. He osoittavat, että maailma on globaali joka hetki. Kaikki koskee meitä kaikkia, niin energia, vesi, nälkä, sota kuin rauha.
Toisaalta on tullut seuratuksi Ideaparkki- ja vaalirahoitussotkua turhankin läheltä - katsoin juuri, että perustamassani Facebook-ryhmässä IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU on jo 1601 jäsentä ja ryhmä kasvaa edelleen joka päivä! Vanhanen tapailee Japanin keisaria, mutta perunat ovat Kesärannan uunissa. Eduskunnan oppositio odottaa Nurmijärven kehittyvän maakunnan miestä. Saa nähdä, kauanko hän pysyy pystyssä, antaako puolue yhä lojaalisti tukeaan aivan kuin Afrikan johtajat Mugabelle - vanhan veljeyden tähden, vaikka sisältö on jo aikoja rikkoutunut.
SDP on valinnut itselleen johtajat. Ilmeisesti meillä on aina sellaiset johtajat, jotka ansaitsemme. Emme ansainneet Tuomiojaa. Urpilaiselle ei voi toivoa muuta kuin voimia ja viisautta - pyöritys tulee taatusti olemaan rajua. Kuherruskuukausi niin lehdistön kuin puolueen kanssa on pian ohi ja se joka on nopeasti nostettu, ammutaan mielellään pian alas, erityisesti nainen, nuori ja vaalea. Ks. Jäätteenmäki - vaikka kypsä ja tumma. Itse olisin suonut Urpilaisen kasvavan korkoa muutaman vuoden Ekin rinnalla, vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö Jutalla ole eväitä kasvaa johtajan mittoihin. Mutta kokemuksella on arvonsa. Nyt vaan on näin.
Toisaalta on tullut seuratuksi Ideaparkki- ja vaalirahoitussotkua turhankin läheltä - katsoin juuri, että perustamassani Facebook-ryhmässä IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU on jo 1601 jäsentä ja ryhmä kasvaa edelleen joka päivä! Vanhanen tapailee Japanin keisaria, mutta perunat ovat Kesärannan uunissa. Eduskunnan oppositio odottaa Nurmijärven kehittyvän maakunnan miestä. Saa nähdä, kauanko hän pysyy pystyssä, antaako puolue yhä lojaalisti tukeaan aivan kuin Afrikan johtajat Mugabelle - vanhan veljeyden tähden, vaikka sisältö on jo aikoja rikkoutunut.
SDP on valinnut itselleen johtajat. Ilmeisesti meillä on aina sellaiset johtajat, jotka ansaitsemme. Emme ansainneet Tuomiojaa. Urpilaiselle ei voi toivoa muuta kuin voimia ja viisautta - pyöritys tulee taatusti olemaan rajua. Kuherruskuukausi niin lehdistön kuin puolueen kanssa on pian ohi ja se joka on nopeasti nostettu, ammutaan mielellään pian alas, erityisesti nainen, nuori ja vaalea. Ks. Jäätteenmäki - vaikka kypsä ja tumma. Itse olisin suonut Urpilaisen kasvavan korkoa muutaman vuoden Ekin rinnalla, vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö Jutalla ole eväitä kasvaa johtajan mittoihin. Mutta kokemuksella on arvonsa. Nyt vaan on näin.
Monday, April 28, 2008
KANSALAISAKTIVISMIA
Viikonloppuna lähti Vihdin ja Uudenmaan liiton päättäjille allaoleva muistio Ideaparkin vaikutuksista. Helsingin Sanomien pääkirjoitus jatkoi samoista aiheista ansiokkaasti tämän aamun pääkirjoituksessa.
Eilinen sunnuntaihesarin Lippos-haastattelu sen sijaan sai aikaan melkoista hämmästystä. Näinkö entinen puoluejohtaja haluaa osoittaa, että kun ikä nousee lähemmäs 70 vuotta, harkintakyky katoaa kokonaan. Hesarissa kysyttiinkin tänään osuvasti, miten äksy julkisuuden henkilö oikein saa olla.
Jos meikäläinen olisi käyttänyt vastaavaa sananpartta tai saman tasoisia argumentteja, ei olisi julkisuuskynnys ylittynyt, tai jos olisi, olisi kummasteltu, että onko sillä hormonit ihan sekaisin, akkojen kaunaista tunteenpurkausta...
Voi vain toivoa, että entisen puoluejohtajan lobbaus Tuomiojaa vastaan ja ydinvoiman puolesta kääntyvät itseään vastaan, kun älykkäät ihmiset analysoivat, mistä oikein on kysymys. Ainakin minut haastattelu sai perustamaan adressin EI YDINVOIMAA, käykää allekirjoittamassa!
Eilinen sunnuntaihesarin Lippos-haastattelu sen sijaan sai aikaan melkoista hämmästystä. Näinkö entinen puoluejohtaja haluaa osoittaa, että kun ikä nousee lähemmäs 70 vuotta, harkintakyky katoaa kokonaan. Hesarissa kysyttiinkin tänään osuvasti, miten äksy julkisuuden henkilö oikein saa olla.
Jos meikäläinen olisi käyttänyt vastaavaa sananpartta tai saman tasoisia argumentteja, ei olisi julkisuuskynnys ylittynyt, tai jos olisi, olisi kummasteltu, että onko sillä hormonit ihan sekaisin, akkojen kaunaista tunteenpurkausta...
Voi vain toivoa, että entisen puoluejohtajan lobbaus Tuomiojaa vastaan ja ydinvoiman puolesta kääntyvät itseään vastaan, kun älykkäät ihmiset analysoivat, mistä oikein on kysymys. Ainakin minut haastattelu sai perustamaan adressin EI YDINVOIMAA, käykää allekirjoittamassa!
LOPPU PELTOJEN IDEAPARKITTAMISELLE
Kansalaisaloitteen muistio Vihdin kunnan päättäjille ja virkamiehille, 26.4.2008
UUDENMAAN MAAKUNTAKAAVAN TARKISTAMINEN
Vuonna 2000 tuli voimaan uusi maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL). Yksi sen tavoitteista oli pysäyttää kaupunki- ja kuntakeskustojen autioituminen, joka aiheutuu kaupan siirtymisestä moottoriteiden varteen. Tieto tulevasta lainmuutoksesta (MRL 58§) aiheuttikin automarkettien rakennusbuumin, jonka uskottiin sen jälkeen olevan lopullisesti ohi. Samaan aikaan löydettiin myös eheyttäviä vaihtoehtoja, joista esimerkkinä Helsingin Ruoholahti. Julkisen ja kevyen liikenteen solmukohtaan, osittain vanhoihin varastokiinteistöihin syntyi kiinteästi muuhun kaupunkirakenteeseen nivoutuva vähittäis- ja erikoiskaupan keskus, jossa on hyvät pysäköintitilatkin. Myös maaseutukaupungeissa kuten Jyväskylässä ja Kouvolassa on tehty jalankulkualue- ja pysäköintiratkaisuja, joilla vanhoihin keskustoihin on palautettu elämää. – Kehätierakentaminen ei siis ole ainoa mahdollisuus.
(MRL 58§ 3. mom). Vähittäiskaupan suuryksikköä ei saa sijoittaa maakunta- tai yleiskaavan keskustatoiminnoille tarkoitetun alueen ulkopuolelle, ellei alue ole asemakaavassa erityisesti osoitettu tätä tarkoitusta varten. Vähittäiskaupan suuryksikkö määritellään 114 §:ssä
(MRL 114 §):Vähittäiskaupan suuryksiköllä tarkoitetaan yli 2000 kerrosneliömetrin suuruista vähittäiskaupan myymälä.
Lain henki on, että suurmyymälöiden sijoittaminen on maankäytön suunnittelua, johon pitää liittyä laajempaa yhteiskunnallista harkintaa. Loppuvuodesta 2008 Uudenmaan maakuntahallitus käsittelee pitkään valmistellun vaihemaakuntakaavan, joka maakuntavaltuuston on hyväksyttävä ennen kuin se menee ympäristöministeriöön vahvistettavaksi. Maakuntakaavaan mahdollisesti tehtävä muutos käy läpi saman prosessin. Maakuntavaltuuston päätöksestä voi valittaa ympäristöministeriöön, valitusoikeus on mm. jokaisen maakunnan kunnan jäsenellä (MRL §191 ja kuntalaki §92).
VÄHITTÄISKAUPAN SUURYKSIKÖIDEN YHTEISKUNNALLISET JA YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET
Vähittäiskaupan suuryksiköt eivät sisälly yva-lainsäädännön hankeluetteloon, mutta alueellinen ympäristökeskus voi päättää myös yksittäistapauksessa yva-menettelyn soveltamisesta, vaikka hankkeen koko on asetuksessa määriteltyä pienempi tai hanketta ei ole mainittu hankeluettelossa. Vähittäiskaupan suuryksiköllä on merkittäviä ympäristövaikutuksia mm. liikennemäärien ja kasvihuonekaasupäästöjen kasvun kautta.
Yksi yhteiskunnallisista vaikutuksista on kuntalaisten jako autollisiin ja autottomiin, jolloin ulkopuolisiksi jätetään lapset, nuoret, vanhukset, liikuntarajoitteiset ja muut, joilla ei ole käytössään autoa. Koska keskustojen ulkopuolella olevat vähittäiskaupan yksiköt perustuvat yksityisautoiluun, niihin ei järjestetä sujuvia julkisen eikä kevyen liikenteen yhteyksiä. Kevyt liikenne ei näytä onnistuvan edes silloin, kun suuryksikkö sijaitsee asutuksen tuntumassa, esimerkkinä Vantaan Jumbo.
Työllisyys- ja verotuloargumentilla puolustellaan kunnissa vähittäiskaupan suuryksikköjen sijoittamista juuri kyseisen kunnan maalle. Kyse on nollasummapelistä. Lyhytaikaisia voittajia ovat vain hallien rakentajat ja pätkätöitä tekevät kaupan myyjät, kun taas häviäjiksi joutuvat naapurikaupunkien vanhat keskustat, niiden työpaikat, palvelut ja kiinteistöt. Suurmyymälöiden jatkuva lisääntyminen hajottaa yhdyskuntarakennetta, jos mikä.
Talous ei kasva rakentamalla uusia liiketiloja ja sulkemalla entisiä. Ideaparkit ovat ainoastaan kilpailua markkinaosuuksista, eivät vastausta todelliseen talouden ja kulutuksen kasvuun. Kulutus ei voi kasvaa, ellei myös tuottavuus kasva. Uusien kaupan suuryksikköjen perustaminen ei kasvata tuottavuutta vaan laskee sitä. Esimerkiksi tuotteiden keskitetty jakelu lähikauppoihin on tehokkaampaa yhteiskunnan resurssien käyttöä kuin yksilöllinen henkilöautolla tapahtuva noutojakelu. Kaupan näkökulmasta tehokkuus lisääntyy, kun se siirtää osan kuljetuksista asiakkaiden tehtäväksi, mutta kuluttaja joutuu maksamaan lisälaskun.
Suurten ostokeskusten varsinainen liikeidea sisältyy kiinteistöliiketoimintaan. Se hyödyntää ansiottoman arvonnousun, joka syntyy kun muuhun käyttöön vaikeasti soveltuva läpiajoliikenteen alue kaavoitetaan ostokeskuksille. Liikkeiden vuokrat tuottavat kiinteistösijoittajan vaatiman korkotuoton etenkin alhaisten lainakorkojen aikana. Kansainvälisillä markkinoilla kiinteistösijoittajien pitkän ajan tähtäin on viiden vuoden molemmin puolin. Turvallisen Suomen löytäneet kansainväliset kiinteistöinvestointiyhtiöt ovat yleensä pörssiyhtiöitä, joiden omistajuus ja intressit vaihtuvat nopeasti markkinatilanteen mukaan. – Entä miten pitkälle ulottuu kuntien maankäytön pitkä tähtäys?
VALTAKUNNALLISTEN ALUEIDENKÄYTTÖTAVOITTEIDEN TARKISTAMINEN
Tarkastellessaan hallitusohjelman mukaisesti valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita valtioneuvosto tutkinee lähiaikoina, millä tavoin maakuntakaavat tukevat valtioneuvoston muita tavoitteita kuten esimerkiksi ilmastomuutoksen torjuntaa, fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämistä, energiankäytön tehostamista, yhdyskuntarakenteen tiivistämistä sekä liikenneympäristön kehittämistä niin, että kevyen liikenteen edellytykset paranevat.
Mikäli Espoo-Lohja –rata joskus kulkee Vihdin keskustan kautta, sille saattaa asukkaiden ja maankäytön tehokkuuden kannalta löytyä parempia linjausvaihtoehtoja kuin Turuntien kyljessä. Missään tapauksessa rata ei ehtisi palvelemaan Ideaparkin mahdollisia asiakkaita.
ALLEKIRJOITTAJAT
Tämän muistion takana on IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU –kansalaisaloite. Päivittäin kasvavaan Facebook-yhteisöön kuuluu tällä hetkellä liki 800 henkilöä, joiden nimet löytyvät nettilinkistä http://www.facebook.com/group.php?gid=28153292424&ref=mf . Vaivannäkömme tavoitteena on toimittaa teille asiatietoa päätöksentekonne taustaksi, koska olemme huolestuneita esitettyjen perusteluiden yksipuolisuudesta. Toteutamme kansalaisdemokratiaa olemalla jatkossa yhteydessä tarpeen mukaan myös muihin päättäjiin ja valmisteleviin virkamiehiin.
IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU –kansalaisaloitteen puolesta
Kaarin Taipale, kaupunkitutkija, aloitteen tekijä
Sunday, April 20, 2008
Bad Idea Parks - huonojen ideoiden parkkipaikat
| | Juuri kun oli kuviteltu, että Vihdin "Ideapark" on järjettömin uusi ostokeskussuunnitelma, sunnuntai-HS räväyttää sivun verran 3-tietä: "Vantaa suunnittelee jättimäistä kauppakeskusta moottoritien ylle". - Facebookin IDEAPARKITTAMISELLE LOPPU -ryhmä muuten rikkoi tänään 500 jäsenen rajan. ... juu juu, maitoa ja kaljaa ja lenkkimakkaraa pitää saada, hyvien valikoimien ääreen pitää päästä lähiöasukkaidenkin, raideliikenteen solmukohta on hyvä paikka kaupunkikeskukselle, moottoritien päällä on tyhjää tilaa, ja niin edelleen, kaikki perustelut ovat paikallaan. Mikä sitten mättää? Se, että lähtökohtana on kauppakeskus, ei elinympäristö ihmisille, saati elävä kaupunkikeskusta. Se, että kyseessä näyttää olevan grynderihanke, joka annetaan perinteisellä kabinettisopimuksella sille yrittäjälle, jolla on parhaat suhteet kansainvälisiin rahoittajiin eli kiinteistökeinottelijoihin. Mättää se, että kaupunki ei aseta tavoitteita rakennetun ympäristönsä suhteen ja hyödynnä aidosti markkinakilpailua panemalla grynderit, eri suunnittelijat ja muut ekspertit kehittämään uusia ratkaisuja ja kisaamaan parhaasta toteutuksesta. Mättää ihan suunnattomasti, että jopa "ekologialla" kaupitellaan hanketta, jossa ei näytä olevan siitä hajuakaan. Mitä sillä tarkoitetaan? Tuleeko pelargonioita katolle tai puita parkkipaikalle? "Mieluummin Vantaalle kuin Vihtiin" on yhtä looginen perustelu kuin vaikkapa että mieluummin vasen käsi poikki kuin oikea. Kaupunkirakentamisen todelliset ongelmat jäävät kabinetteihin. |
Friday, April 18, 2008
LIIKENNEPOLITIIKKAA VAI MITÄ SE ON?
Tekstissä on tiivistelmä eduskunnan tulevaisuusvaliokunnassa 16.4.2008 esittämistäni kommenteista valtioneuvoston 27.3.2008 päivättyyn liikennepoliittiseen selontekoon eduskuskunnalle.
Kestävä kehitys ei ole pelkkää ilmastopolitiikkaa. Vaikka joka ikinen auto kulkisi tuulisähköllä, liikenneinfra ja kapseloituminen oman auton sisälle hajottavat yhteisöjä ja yhdyskuntarakenteita. Autottomat jäävät ulkopuolelle. Teknologia ei ratkaise kaikkea.
Liikennesuunnittelu on maankäytön suunnittelua – eri erillinen osa-alue! Liikennejärjestelyillä ja –infralla luodaan maalle lisäarvoa, joka on hyödynnettävä, tai haittoja, jotka on estettävä.
PPP ei ole ”elinkaarihanke” vaan yksityisrahoitteinen julkishanke. Miksi selonteossa käytetään tätä eufemistista käännöskukkasta? Elinkaari-käsite (life cycle) viittaa aivan toiseen tarkastelunäkökulmaan.
Helsingin seudun metropolialueen haasteet
Selonteossa toistetaan tiivistämisen mantraa pohtimatta tarkemmin tavoitteen sisältöä (s. 15). ”Kaupunkiseuduilla väki lisääntyy eniten reuna-alueilla ja kehyskunnissa. ... Kaupunkiseutujen joukkoliikenteen kilpailukyvyn vahvistamiseksi maankäyttöä ja liikennejärjestelmää on kehitettävä niin, että yhdyskuntarakenne tiivistyy.”
”Tiivistämien” ei riitä. Myös kaupunkiasumisen vaihtoehtoja on kehitettävä. Ei pidä antautua pilvilinnoille. ”Etätyökään” ei vähennä liikkumista. Asuntoreformikilpailu! ARA etulinjaan!
Joukkoliikennettä tuetaan sanoin mutta ei teoin eli euroin (s. 17). ”Valtio osallistuu ... kaupunkien joukkoliikenteen rahoitukseen edellyttäen, että rahoitus lisää joukkoliikenteen käyttöä, parantaa ... kilpailukykyä ... Hallitus ... parantaa kevyen liikenteen olosuhteita ...”
Liikenneympäristön laatu, johon sisältyy mm. pysäkkien ja liikennevälineiden kunto, vaatii omat hankeohjelmat ja suunnittelun, jonka taso osaltaan paljastaa julkisen ja kevyen liikenteen arvostuksen tai sen puutteen. Onko ne tarkoitettu vain roskaväelle? Investointiohjelmassa 2007 – 2011 investointien suhde on 1:17,5 (s. 52: 870 milj. € teihin vs. 50 milj. € turvallisuuteen ja joukko- ja kevytliikenteen edistämiseen). Kiinnostavaa, ettei näille investoinneille ole ilmoitettu ”hyötysuhdetta”. Sehän ei tarkoita, etteikö hyötyä tulisi, se kertoo vain laskennassa käytetyistä mittareista, siis arvoista. Epäilemättä autoilijat ovat vahva eturyhmä. – Logistiikan ja liikkuvuuden (”mobility”) innovaatioille on tilaa ja niiden täytyy koskettaa myös kävelijöitä, pyöräilijöitä ja autottomia. Monialainen kansainvälinen innovaatiokilpailu!
Raideliikennettä koskevat tavoitteet (s. 15) ovat kohdallaan, mutta mitä ne tarkoittavat käytännössä? ”Raideinvestoinnit on kyettävä ennakoimaan riitävän varhain niin, että maankäyttö voidaan suunnitella tehokkaaksi.” Tämä liittyy myös valtakunnan suunnittelun näkökulmaan: ”Valtioneuvoston on tarkoitus keväällä 2008 päättää valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkistamisesta.”
Länsimetro on pääkaupunkiseudun metro Sipoosta ja itä-Vantaalta Kivenlahteen – ei ”Espoon metro”! Se on samalla mahdollisuus luoda Espoolle kaupunki-identiteetti osana pääkaupunkiseutua. Itämetron suunnittelu Sipooseen on aloitettava nyt. Valtioneuvosto joutuu ottamaan erityisvastuuta Sipoon liikenneratkaisuista, koska se on hyväksynyt länsiosan pakkoliitoksen Helsinkiin. Pks-kunnat eivät saa vahvistaa kaavoja ennen kuin toimivista joukkoliikenneratkaisuista ja niiden toteutuksesta on sitovat päätökset. Ei voida sallia, että Sipoo hajoaa toiseksi Espoo-Nurmijärveksi.
Keski-Pasilasta olisi mahdollista tehdä metropolialueen uusi keskus – kaikille yhteinen, historiaton paikka, myös raideliikenteen linkki lentokentälle. Maanomistajana Ratahallintokeskuksen pitää muuttua jarrumiehestä veturinkuljettajaksi! Monialainen kansainvälinen suunnittelukilpailu!
Kehä III odottaa suuria investointeja. Miksei sitä tunneloida ja nosteta samalla alueen maan arvoa? Nyt rekka-Tonava estää Vantaan ja Helsingin luonnonmukaisen kasvun yhteen ja tiivistymisen? – Joku haluaa investoida jopa Tallinna-tunnelin tutkimiseen. Eikö Kehä III -tunneliselvitys aja edelle?
Ideaparkittaminen on lopetettava – ehdoton stop ostoparatiiseille, joihin ei ole aidosti toimivaa joukkoliikennettä ja jotka eivät liity olemassa olevaan rakenteeseen (vrt. Ruoholahti ja Vuosaari). Se on aluekehityksen nollasummapeliä jossa voittaa vain lyhyen tähtäyksen kiinteistökeinottelu. Sekä ”vähittäiskaupan suuryksiköt” (MRL §114) että ”paljon tilaa vaativat erikoistavaran kaupat” on sijoitettava pelkästään raideliikenteen ja muun julkisen liikenteen solmukohtiin, joista myös kevyen liikenteen yhteys lähiympäristöön. (Jumbo – Kartanonkoski on ihmisten pilkkaamista). Kuntapäättäjät on saatava kuriin!
Thursday, April 17, 2008
MIKSEI KESKUSTATUNNELIA?
Ne meistä, jotka olemme jo vuosikausia vastustaneet hanketta, ovat perustaneet kantansa ensinnäkin siihen, että huoltoliikenne ei tarvitse keskustatunnelia, sille on omat tunnelit keskustassa.
Toiseksi, niiden kaupunkitunnelien myötä, joita maailmalla on rakennettu (esimerkiksi Oslossa, Göteborgissa ja Seoulissa) on syntynyt uutta rakennusmaata, siis tilaa joko uudisrakentamiselle tai Seoulin tapauksessa jopa joelle ja puistoille. Lisäksi täysin erillään olevat kaupunginosat on voitu yhdistää toisiinsa. Näin ei tapahtuisi Helsingissä, katutila säilyisi katutilana.
Kolmanneksi, autojen pakokaasut eivät häipyisi mihinkään, ne vain puhallettaisiin muutamasta piipusta samalle taivaalle. Vasta-argumenttina on väitetty, että pakokaasuja syntyisi vähemmän, kun autot ajaisivat nopeammin. Mutta autojen määrähän kasvaisi samaan aikaan, sehän on koko tunnelin tavoite!
Neljänneksi on vedottu keskustan elävöittämiseen ja liike-elämän kilpailukyvyn ylläpitämiseen kehäteiden hypermarkettien rinnalla. On peloteltu, että keskustan kaupat kuolevat. Samaan aikaan kuitenkin Helsingin keskustaan on rakennettu runsaasti lisää pysäköintitilaa, kyllä sinne auton saa jos on tarvis. Sekä kansainväliset esimerkit että vilkaisu Aleksin ja Esplanadin jalkakäytäville todistavat, että ihmiset haluavat joka tapauksessa tulla oikeisiin keskustoihin kohtaamaan toisiaan.
Viides argumentti on jo pienemmän mittakaavan asia, mutta tällaisten tunnelien sisään- ja ulosajoaukkojen alueelta katoaa kaikki elämä, ne muodostavat ympärilleen kaupunkikuolion.
Sitten vielä ne kustannukset. Entä jos karkeasti arvioiden puoli miljardia euroa sijoitettaisiinkin parempaan joukkoliikenteeseen, jalkakäytäviin, aukioihin ja puistoihin? Siis ihmisiin eikä autoihin!
Saturday, April 05, 2008
Arvopohjaa etsimässä
Avoimeen vaaliin asettuvalla ehdokkaalla pitää olla agenda, oma asialista. Englanniksi sanovat 'platform', ikäänkuin taso, perustus, jolla seisoo. Olisiko se 'arvopohja'?
Onhan meillä paljon yhteisiä arvoja - veljeys tai solidaarisuus, vapaus, ja tasa-arvo tai yhdenvertaisuus. Oikeudenmukaisuus. Ihmisoikeudet. Ja kaikki nämä globaalisti! Hyvä elämä, rauha, ympäristön suojelu. Vähemmistöjen oikeudet, olivat he sitten ketä vain. Kaiken maailman hyvät asiat.
Valtakunnanpolitiikassa puhutaan veronalennuksista, perintöveron poistosta ja eläkkeiden prosenteista. Yksityistetään yliopistoja ja kouluja. Ollaan menossa nopean toiminnan joukkoihin, Afganistaniin ja joskus sitten NATOon. Valikoidaan liikennehankkeita, jotka pääsevät rahoituskoriin. Kiistellään lautasista EU:n illallispöydissä.
Mutta nyt onkin tulossa kuntavaalit. Missä on paikallispolitiikan ydin? Mikä voisi olla helsinkiläisen ehdokkaan asialista? Osa globaaliagendan asioista vaikuttaa suoraan paikallistasolle, esimerkiksi energia; jotkut valtakunnanpolitiikan päätökset samoin, esimerkiksi liikenneinvestoinnit ja kouluasiat, mutta jääkö jotakin aivan omaa?
Tässä kahdeksan kohdan lista aivan harjoituksen vuoksi:
SEKÄ PUNAISTA ETTÄ VIHREÄÄ
tai tiiviimmin:
Onhan meillä paljon yhteisiä arvoja - veljeys tai solidaarisuus, vapaus, ja tasa-arvo tai yhdenvertaisuus. Oikeudenmukaisuus. Ihmisoikeudet. Ja kaikki nämä globaalisti! Hyvä elämä, rauha, ympäristön suojelu. Vähemmistöjen oikeudet, olivat he sitten ketä vain. Kaiken maailman hyvät asiat.
Valtakunnanpolitiikassa puhutaan veronalennuksista, perintöveron poistosta ja eläkkeiden prosenteista. Yksityistetään yliopistoja ja kouluja. Ollaan menossa nopean toiminnan joukkoihin, Afganistaniin ja joskus sitten NATOon. Valikoidaan liikennehankkeita, jotka pääsevät rahoituskoriin. Kiistellään lautasista EU:n illallispöydissä.
Mutta nyt onkin tulossa kuntavaalit. Missä on paikallispolitiikan ydin? Mikä voisi olla helsinkiläisen ehdokkaan asialista? Osa globaaliagendan asioista vaikuttaa suoraan paikallistasolle, esimerkiksi energia; jotkut valtakunnanpolitiikan päätökset samoin, esimerkiksi liikenneinvestoinnit ja kouluasiat, mutta jääkö jotakin aivan omaa?
Tässä kahdeksan kohdan lista aivan harjoituksen vuoksi:
SEKÄ PUNAISTA ETTÄ VIHREÄÄ
- Enemmän tilaa ihmisille kuin autoille - ei keskustatunnelia!
- Enemmän yhteistä kuin ylikansallista - Helsingin kruununjalokiviä ei myydä!
- Enemmän omaa kuin vierasta - julkiset palvelut kuntoon!
- Enemmän uusiutuvaa energiaa kuin hiiltä ja öljyä - temmataan tuulesta!
- Enemmän reilua työtä kuin hömppää - ei uusia Euroviisuja!
- Enemmän kaupunkiasumista kuin nurmijärviunelmia - asuntoreformi!
- Enemmän sekä metropolipolitiikkaa että lähidemokratiaa - opitaan maailmalta!
tai tiiviimmin:
- Ihmisille, ei autoille
- Yhteistä, ei ylikansallista
- Uusiutuvaa, ei saastuttavaa
- Todellista, ei hömppää
- Koteja, ei harhakuvia
- Kyliä kaupungissa, ei korvessa
Wednesday, March 19, 2008
Teotihuacan
Last week, I saw the Teotihuacan near Mexico City for the first time. Incredibly impressive. However, while climbing the pyramids, one is obsessed by the obvious question: what was it that ruined the fantastic culture 1250 years ago? Lack of democracy, and overexploitation of natural resources, suggests Guide Michelin. Unsustainable development, we'd say.
The majestic site is filled, absolutely filled with local vendors trying to sell the cheapest stuff to passers-by. They approach you in a determined manner with their merchandise, "one peso only". Puzzling. Should you stop at each and every one and politely say no-thank-you? Or grab your purse and look for coins that you don't have? Or do you try to run away, change the pace and direction of your steps - and feel ashamed, and frustrated that your thoughts are constantly distracted from the PLACE, where you'll probably never return.
On the way back to the city we pass the vast informal settlements that creep upwards on the hills like a grey carpet. The huts must house millions of people that have settled "informally", and will gain ownership of their plot after five years of occupancy. I'm wondering how many are connected to water or energy networks. Are there any schools or any medical care? A bus to the city from these contemporary pyramids?
The majestic site is filled, absolutely filled with local vendors trying to sell the cheapest stuff to passers-by. They approach you in a determined manner with their merchandise, "one peso only". Puzzling. Should you stop at each and every one and politely say no-thank-you? Or grab your purse and look for coins that you don't have? Or do you try to run away, change the pace and direction of your steps - and feel ashamed, and frustrated that your thoughts are constantly distracted from the PLACE, where you'll probably never return.
On the way back to the city we pass the vast informal settlements that creep upwards on the hills like a grey carpet. The huts must house millions of people that have settled "informally", and will gain ownership of their plot after five years of occupancy. I'm wondering how many are connected to water or energy networks. Are there any schools or any medical care? A bus to the city from these contemporary pyramids?
Subscribe to:
Posts (Atom)