ETTÄ PITÄISKÖ TAIDETTAKIN TUKEA?

Suomen kulttuurirahaston järjestämällä Kulttuurinpuolustuskurssilla muuan suosittu miesnäyttelijä aloitti puheenvuoronsa siteeraamalla Winston Churchilliä. Jotta sodankäyntiin liikenisi enemmän puntia, pääministerille ehdotettiin, että taidemäärärahoja pitäisi leikata. Churchillin kerrotaan vastanneen tokaisemalla, että minkä puolesta sitten olisi tarkoitus taistella.   

Sir Winstonin kanssa käyty keskustelu ei ehkä mennyt sanatarkasti näin, mutta tarina on jäänyt elämään, koska se kiteyttää kysymyksen taiteen ja kulttuurin asemasta yhteiskunnassa.

Kulttuurirahasto oli kirjannut osallistujille ennakkoon joukon vaikeita kysymyksiä. Mitkä tahot ovat vastuussa taiteen rahoituksesta, millaisia rooleja niillä on? Kenelle rahoituspäätösten tekeminen kuuluu: poliitikoille, yleisölle, asiantuntijoille vai taiteilijoille itselleen? Montako teatteria ja orkesteria Suomessa tarvitaan? Miten, miksi ja millä keinoin rahoitusta tulisi kohdentaa toisin taiteilijoiden, taidelaitosten ja taiteenalojen välillä?

Usein sanotaan, ettei pidä investoida seiniin vaan sisältöön. Kuulostaahan se fiksulta, mutta heittoa ei ajatella loppuun asti. Taide, aivan kuten talouskin tarvitsee tilansa. Tämä ei tarkoita, että pitäisi jatkuvasti pystyttää uusia korkkiruuvin näköisiä taloja. Esimerkiksi monet maailman hienoimmista taidemuseoista on sijoitettu olemassa olevien seinien sisälle, vanhoille rautatieasemille tai entisiin teollisuusrakennuksiin. Taide elää myös ulkotilassa, kaduilla, toreilla ja puistoissa, jopa moottoriteiden varsilla.

Taidekin tarvitsee pysyvät instituutionsa: koulutuksen, orkesterit, teatterit, museot, kirjastot. Taidelaitoksista taas on tapana sanoa, etteivät ne uudistu vaan estävät uusien tekijöiden ja taidemuotojen esiintulon. On totta, että uusi taide syntyy aina marginaalissa, mutta kaikki uusikin rakentuu vuosisatojen ja –tuhansien aikana syntyneelle traditiolle, sitä kommentoimaan, murskaamaan tai täydentämään.

Voisiko seinien ja sisällön rahoituksen eriyttää? Itse innostuin ajatuksesta, että julkisen sektorin vastuulla olisi pitää yllä taiteen ’infrastruktuuria’ – rakennuksia ja perusinstituutioita –, kun taas säätiöt ja yksityiset tukisivat erityisesti valtavirran ulkopuolelta nousevaa sisältöä. Samalla infrastruktuuri pitäisi avata eri toimijoiden käyttöön heidän rahoituslähteestään riippumatta. Otin vertauskohdaksi yhteiset sähkön tai teleliikenteen jakeluverkostot, joita eri tuottajat käyttävät.

Siitäkin keskusteltiin, miten taiteen rahoituksen tarve perustellaan, oheisvaikutuksilla vai itseisarvolla. Perustuslaki takaa kansalaisille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Meidät on totutettu ajattelemaan, että talous määrittää kaiken, sivistys hoituu koulutuksella ja sosiaaliset oikeudet ovat pelkkä rahareikä. Onko taiteella tai kulttuurilla mitään arvoa, ellei se synnytä epäsuoria rahavirtoja?

Aleksis Salusjärvi totesi radiokolumnissaan, että taiteen on korvannut ’luovuus’ ja ’innovaatio’, jonka ainoa olemassaolon oikeutus on sen tuottama taloudellinen lisäarvo. Silloin taide kuihtuu markkinaehtoiseksi ajanvietteeksi, joka menettää yhteiskuntakriittisen olemuksensa. Viihde auttaa unohtamaan, taide ymmärtämään.

Kulttuurinpuolustuskurssin porukan hiljensi mukana olleen kansanedustajan loppupuheenvuoro. Hän muistutti lippalakkipäisistä metsien miehistä, joiden lauantai-iltaan kuuluu hetki raha-automaattiyhdistyksen peliautomaatilla paikallisen bensa-aseman baarissa. ”Ne miehet keräävät kolehtia taiteelle. Kyllä he tietävät, etteivät he pajatsossa voita.”  

(Tarkennuksena on lisättävä, että valtion budjetin ulkopuolelta kulttuuria ei rahoita RAY vaan Veikkaus.)

Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 17.10.2014

VIEKÖ NE MUN TERVEYSKESKUKSEN? ELI: SOTE-PALVELUVERKKOUUDISTUS TULEE!

Viekö ne meiltä nyt kaikki terveysasemat ja juoksuttaa ympäri kaupunkia? Kun kerran sanomalehdessäkin luki, että nykyisten 25 terveyskeskuksen tilalle tulee vain kuusi? – Ehkä ei kuitenkaan ihan näin.

Luvut ja virkamieskieliset nimet hämäävät. Virkamiesten alustavissa suunnitelmissa on, että vuoteen 2030 - siis vasta 2030! -  mennessä Helsingissä olisi kuusi (6) terveys- ja hyvinvointikeskusta, viisi (5) perhekeskusta, joissa lapsiperheiden asioita hoidetaan saman katon alla sekä neljätoista (14) monipuolista palvelukeskusta, joissa huolehditaan ikäihmisistä, monisairaista ja muistisairaista. Lisäksi kaupungilla on kaksi päivystyssairaalaa. - 

Palvelukeskusten kokonaismäärä 25 pysyy siis ennallaan, mutta ne sekä erikoistuvat että monipuolistuvat. Terveydenhoidon lisäksi keskuksiin tulee myös sosiaalipalveluita, jotka ovat aikaisemmin olleet hajallaan lukuisissa pikku yksiköissä. Tämä on valtakunnallisen sote-lakiuudistuksenkin idea, on sekä SO että TE. Helsingissä terveys- ja sosiaalivirastot on jo hallinnollisesti yhdistetty, nyt sovitetaan käytännön toimintoja yhteen. Ei ihan pieni urakka.

”Tulit juuri oikeaan paikkaan. Miten voin auttaa?” Tämä on virkamiesten esityksen motto. Potilaalla tai perheellä saattaa olla yhtä aikaa useita erilaisia pulmia, joiden ratkomiseen tarvitaan eri ammattilaisten apua. Kaupunkilaisia ei haluta pompotella paikasta toiseen, vaan ratkaisuja etsitään yhteisvoimin yhdessä paikassa.

Palveluiden kirjo on laaja: perinteisen sairaanhoidon lisäksi psykiatriaa, päihdepalveluita, omaishoitoa, neuvoloita, hammashoitoa, laboratorioita, erilaisia terapioita, välinehuoltoa, päivätoimintaa, kuntoutusta, palveluasumista, kotihoitoa, lastensuojelua, perhetyötä, nuorten palveluita, sosiaalityötä, maahanmuuttajapalveluita, vammaispalveluita, työkykyselvityksiä, …

Ydinkeskustaan suunniteltava suuri ’terveys- ja hyvinvointikeskus’ tulee taatusti olemaan helposti saavutettavassa paikassa, tuli mistä päin vain. Tarkkaa sijaintia ei vielä tiedetä, mutta tiloja etsitään Kampin metroaseman läheltä. Toinen terveys- ja hyvinvointikeskus olisi mahdollisesti Laakson sairaala-alueella. Ikäihmisten ’monipuolisia palvelukeskuksia’ kantakaupunkiin kaavaillaan jopa kolmea, Kamppiin, Kivelään tai Mariaan ja Töölöön. 

Jotkut palvelut voivat tulla asukkaan luokse, esimerkiksi lasten määräaikaiset terveystarkastukset voidaan tehdä päiväkodissa. Kotikäynnit ja verkossa ympäri vuorokauden toimiva tuki sisältyvät vaihtoehtoihin. Iltavastaanottoja on helpompi järjestää, jos samassa paikassa on useampia lääkäreitä.

Totta puhuen, edessä oleva julkinen keskustelu tästä isosta asiasta pelottaa. Moni kaupunkilainen saattaa näet tulkita, että juuri häneltä viedään jotakin pois. Kuivan koukeroinen kieli ei liioin helpota ymmärtämään pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia kaavailuja.

Konkreettiset muutokset tapahtuvat vasta vuosien mittaan, ensimmäisenä valmistuu Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskus vuonna 2018.

Nyt lokakuussa 2014 sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, miten virkamiesten hahmottelemia periaatteita viedään eteenpäin. Kehittämisen periaatteet on kerrankin suunniteltu oman henkilökunnan voimin ja omiin kokemuksiin perustuen, niitä ei ole vain tilattu valmiina kaikkitietävältä ulkopuoliselta  konsultilta. Nostan tälle hattua ja luotan siihen, että suunnitelmilla haetaan nykyistä toimivampaa yhden luukun vaihtoehtoa. 

Ennen kuin nousen barrikadille uudistusta vastustamaan, odotan tarkentuvia tietoja.

Vuoteen 2030 on muuten vielä 15 vuotta. Silloin Helsingissä ennustetaan olevan 700 000 asukasta, joista yli 65-vuotiaita lähes 150 000.    

EPÄPÄTEVÄ VAI SOPIMATON?

”Poliittiset virkanimitykset ovat vanhanaikaista, 70- ja 80-lukujen politiikkaa”, totesi pääministeri Stubb keskiviikkona MTV-uutisten mukaan.

Poliittiset virkanimitykset ovat ikuisuuskysymys. Kerrasta toiseen esitetään samat kysymykset ja kuullaan samat perustelut. Vakuutetaan, ettei kyseessä ole poliittinen valinta, vaikka sokea Reettakin näkee, että on se. Toistetaan samat tekopyhät julistukset, että juuri meidän puolueemme ei sellaiseen sorru vaan nuo muut. Tiedotusvälineet herkuttelevat skandaaleilla, joilla murennetaan luottamusta poliittiseen päätöksentekoon.

Ihminen voi tietenkin olla yhtä aikaa sekä poliittisesti sitoutunut että ammattitaitoinen, vaikka puolueen teltalle poikkeavaa kaupunkilaista on siitä vaikea vakuuttaa. Kiusallisempaa on puolustaa hurskastelua, että valinta on kohdistunut pätevimpään, jos on selvää, että osaajat on ohitettu ja paikalle nostettu uskollinen sotamies. Silloin tehdään hallaa paitsi päättäjien uskottavuudelle, myös kyseiselle työpaikalle. Se saa tomppelin päällikön, joka tuhoaa organisaation kehittymismahdollisuudet vuosikausiksi.

Jos minulta entisenä virkamiehenä olisi kysytty, olisin neuvonut kutsumaan Laura Rädyn lyhyen ministerikauden aikaiseksi sijaiseksi jonkun sote-viraston monissa liemissä keitetyistä johtajista. Vasta huhtikuun 2015 eduskuntavaalien jälkeen tiedetään, palaako Räty takaisin vai pannaanko virka avoimeen hakuun pätevyysvaatimuksineen. Silloin on mahdollista saada vakavasti otettavia hakemuksia ja päästä vertailemaan sekä hakijoiden poliittista painoa että ammatillista osaamista ja johtamistaitoa.

On selvää, että kaupunginjohtajat saavat tuolinsa poliittisten läänitysten perusteella kuntavaalien tuloksen perusteella, Helsingissä nykyään seitsemän vuoden määräajaksi. Heiltä kuitenkin odotetaan myös ammatillista osaamista. On sitten toinen juttu, että monen kaupunginjohtajan on vaikea nähdä itsensä virkamiehenä, joka hän meidän systeemissämme kuitenkin on.

Suomen erikoislaatuisessa järjestelmässä kaupunginjohtajat ovat kyllä poliittisia, mutta eivät kuitenkaan varsinaisia poliittisia päättäjiä vaan esittelijöitä. Kansainvälisen pormestarimallin ystävät pitävätkin parempana mallia, jossa johtajisto pannaan uusiksi aina kuntavaalien jälkeen ja ylin johto näyttää poliittiselta, on poliittista, valitaan poliittisesti ja toimii poliittisesti. Ammatillinen vastuu siirtyy virkamiehille.

Ylempien viranhaltijoiden valinnassa liikutaan nelikentässä poliittinen/sitoutumaton ja ammatillisesti pätevä/ammattitaidoton, eli vailla asianmukaista koulutusta ja riittävää työ- ja johtamiskokemusta. Media noteeraa huippunimitykset, mutta sama käytäntö koskee tietysti myös julkisuuden varjoon jäävää järjestömaailmaa, työryhmiä ja projekteja.

Jos valitsijoilla on poliittiset silmälasit, ei pidä kuvitella, ettei niitä käytettäisi valinnoissa. Yhtä sinisilmäistä on uskoa, että ammatti-ihmiset olisivat poliittisia neutreja vailla arvoja ja maailmankatsomusta. Mutta ellei päättäjillä ole halua ja kykyä erottaa oikeaa ammattiosaamista pyrkyryydestä, he ovat moraalittomia hölmöjä, jotka tuottavat yhteiskunnalle suunnatonta vahinkoa.

”Tämä ei näyttänyt hyvältä, joten tällainen korjausliike oli tehtävä”, sanoi pääministeri. Sorry, ei kyse ole vain siitä, miltä asia näyttää, vaan siitä, mitä se on.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 5.9.2014)

ONKO KAUPUNGISSA KAIKKI KAUPAN?

Muistatteko vielä lehtien palstoilla laajaa julkisuutta saaneen Helsinki Garden –suunnitelman? Oopperan ja olympiastadionin välimaastoon istutettu jättimäinen lentävä lautanen asuntotorneineen, jäähalleineen ja hypermarketteineen oli tyly yllätys muille kuin innokkaimmille kiekkofaneille.

Korein kuvin kaupattu suunnitelma oli niin härski, ettei kukaan asiantuntija ottanut sitä vakavasti. 

Jotta jatkossa säästyttäisiin vastaavanlaisilta ideanikkareiden koepalloilta stadionin ympäristössä, kaupunkisuunnitteluvirastossa alettiin hahmotella pelisääntöjä Eläintarhan alueen suunnittelulle. Tällä tarkoitetaan keskuspuiston osaa, jota rajaavat Nordenskiöldinkatu, Vauhtitie, Helsinginkatu ja Urheilukatu.

Periaatteita esiteltiin talvella kaupunkilaisille ja myös Töölö ry antoi niistä lausunnon. Kiitimme huolellisesta selvitystyöstä ja rakentavasta otteesta. 

Jos joku haluaisi perustaa kylpylän, innostuimme ajatuksesta, että sen voisi upottaa talvipuutarhan ja uimastadionin väliin. Jos joskus haluttaisiin suurempi jäähalli, pidimme vaihtoehdosta, jossa nykyistä hallia laajennettaisiin. Jos tulevaisuudessa olisi tarvetta stadionia ja oopperaa palvelevalle hotellille, katsoimme, että sille voisi löytyä paikka parkkikentän laidalla.   

Olimme kaupunkisuunnittelun ammattilaisten kanssa samaa mieltä, ettei tätä keskeistä puistoaluetta voi muuttaa asuntotuotannon tonttimaaksi. 

Toukokuussa päättäjät kuitenkin päättivät toisin. 

Kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Rautava ehdotti viraston esitykseen kolmea muutosta, joiden puolesta lautakunnan selvä enemmistö, myös varapuheenjohtaja Soininvaara äänesti.

Ensiksi muutettiin eri käyttötarkoituksiin kaavailtujen alueiden rajaukset ”ohjeellisiksi”. Eläintarhan alueelle voisi siis suunnitella melkein mitä hyvänsä lähes mihin kohtaan hyvänsä.

Toinen muutos koskee asumista.  Viraston tekstissä ”aluetta kehitetään ensisijaisesti virkistyksen, urheilun, matkailun ja kulttuurin alueena”, mutta periaatteisiin lisättiin, että ”alueelle voidaan osoittaa myös asumista”. 

Kolmas muutos kehottaa selvittämään ”elinkelpoisen päivittäistavarakaupan yksikön sijoittamisen mahdollisuudet”. Ei siis mitään kodikasta korttelikauppaa.

En ole lainkaan yllättynyt, jos päivä- ja iltapäivälehtien sivuilla julkaistaan lähiaikoina uudet värikuvat Töölönlahden tienoille laskeutuvista lentävistä lautasista. Ehkä hankkeen nimi on nyt Helsinki Central Park, ja hyvin verkottunut kiinteistösijoittaja tarjoaa luksusasuntoja puistonäkymin ja ostosmahdollisuuksin.  

Sen jälkeen käydään julkista keskustelua tutuin vuorosanoin: asuntotonteista on pulaa, keskusta-asuminen on ekoloogista, Helsinkiin kaivataan kansainvälistä tyyliä, kaikkea uutta aina vastustetaan, eikä tämä mikään puisto ole – tai kysytään, miksei mihinkään saisi rakentaa vai halutaanko paikalla mieluummin säilyttää pysäköintialue.

Saa nähdä.

(Teksti on julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä 17.8.2014)

NELJÄS TEOLLINEN VALLANKUMOUS

Pääkaupunkiseudun metroa ohjaa tietomekaanikko intialaisessa valvomossa. Shanghain satamanostureita siirtelee mies Kainuussa. Anturi roskapöntössä kertoo, milloin säiliö vaatii tyhjennystä. Tieto välittyy jäteauton kuljettajalle, joka voi suunnitella ajoreittinsä fiksummin. Tieteisfantasiaako?

’Rakennemuutoksesta’ on puhuttu vuosikymmeniä ilman sen kummempia selityksiä. Se on näyttänyt merkitsevän kasvavaa työttömyyttä ja työn katoamista kaukoitään. Kasvua ja täystyöllisyyttä vaativat kuitenkin kaikki. Mutta missä ovat uuden kasvun ja työn eväät?

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat Ranskan 1700-luvun loppuvuosien vallankumouksen arvot.  Samoihin aikoihin brittein saarilla tehtiin Kehruu-Jennien ensimmäinen teollinen vallankumous, jota vauhdittivat kivihiili, höyryvoima, puuvilla, käsityötä korvanneet koneet – ja valtamerilaivat ja junat.

1800-luvun lopulla käynnistynyttä toista teollista vallankumousta luonnehtivat öljy, sähkö, teräs, massatuotanto – ja autot, joita varten joka maanosaan rakennettiin kokonaan uusi asfalttiteiden ja bensa-asemien infrastruktuuri.

Viime vuosisadan tietotekninen vallankumous mullisti myös käsityksen globalisaatiosta. Internetistä tuli valtatie samaan tietoon samanaikaisesti joka puolella maailmaa. Informaatioyhteiskunta on valveilla 24/7. Kiinteästä puhelimesta ja kuparikaapeleista tuli historiaa ja kommunikaatiosta liikkuvaa. Pyykkikonettakin käytetään älypuhelimella. – Polkupyörä on citymaasturia trendikkäämpi.

Jos Shanghain satamanosturia ohjataan toiselta puolen maailmaa, yritys ei ole myynyt pelkästään koneita vaan myös huolto- ja käyttöpalveluita.  Liikeidea ei perustu maailman parhaiden nostureiden suunnitteluun ja valmistukseen vaan siihen, että asiakas haluaa ostaa tuottavuutta ja työturvallisuutta.

Yksi edelläkävijöistä on ollut USA:lainen mattofirma, joka ei kaupitellut kokolattiamattoja metritavarana vaan palvelua, jonka ostajalla on aina ehjät ja siistit matot lattiallaan. Asiakkuus ei tarkoita kertakauppaa vaan jatkuvaa suhdetta.  Valmistaja saattaa pysyä tuotteen omistajana, joka vastaa sen kunnossapidosta ja lopulta kierrätyksestä.

Nyt puhutaan neljännestä teollisesta vallankumouksesta ja teollisesta internetistä, Internet of Things. Liikkeellepanijana ei ole mikään uusi luonnonvara vaan kiertotalous:  ei hyväksytä, että syntyy jätettä, vaan yhden tuotantoprosessin ylijäämämateriaali on aina jonkun toisen raaka-aine. Ei sallita maapallon lämpötilaa nostavaa polttoaineiden kulutusta, vaan energitehokkuus maksimoidaan ja hyödynnetään uusiutuvia energialähteitä. Energiaverkotkin ovat ’älykkäitä’.  

Tuotantoprosessit ovat pitkiä. Ei riitä, että joka laitteessa on sensori, joka lähettää tietoa jonnekin. On oivallettava, millaista palvelua tilaaja tarvitsee ja osattava kehittää sen vaatima teknologia. On pystyttävä myymään se asiakkaalle, jonka on älyttävä ostaa se. Jonkun pitää tietää, miten järjestelmä asennetaan ja miten sitä käytetään. On myös hallittava vesitalouden, energiantuotannon ja raaka-aineiden elinkaaret.

Uusi teollinen vallankumous, työ ja ansaintalogiikka vaativat koulutusta, tutkimusta ja kokeiluja. Ei riitä, että on huippunörtti tai että ymmärtää kaiken jonkun tuotteen tai palvelun ominaisuuksista. Vaaditaan yhtäaikaa osaamista niin teknologioista, ihmisten tarpeista kuin palveluiden suunnittelusta. Innovaatioita ja uutta työtä syntyy vasta, kun eri alojen ammattilaiset panevat luovuutensa hynttyyt yhteen.

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 22.8.2014)

TYLSIÄ VAI TERÄVIÄ OHJELMAKÄRKIÄ?

”Näin kirjoitan uuden hallituksen ohjelman” oli kutkuttava otsikko yhdelle Porin SuomiAreenan monista tilaisuuksista. Järjestäjä, Kunnallisalan kehittämissäätiö (KAKS) julkisti samalla tuloksia kyselystä, jossa oli tiedusteltu kansalaisten odotuksia ensi kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen kokoonpanosta ja ohjelmasta.

Mitä asioita hallituksen pitäisi ihmisten mielestä painottaa nykyistä enemmän? Ykkösteema ei yllättänyt: sosiaali- ja terveyspalveluiden hoidon saannin turvaaminen. Mutta kakkosprioriteetti hämmästytti: sosiaaliturvan väärinkäytön estäminen. Uskooko kaksi kolmesta suomalaisesta tosiaan, että tämä on yksi valtakunnan suurimmista ongelmista? Alkoholihaittojen ja sosiaalisen häiriökäyttäytymisen ehkäisy sai reilusti vähemmän tukea.

Enemmistön mielestä tulevan hallituksen pitäisi painottaa enemmän myös rikollisuuden torjumista ja Suomen oman edun ajamista ja päätösvallan lisäämistä EU:ssa. KAKSin 33:n kysymyksen listalla pohjimmaisena, kahden prosentin kannatuksella, oli talousvaikeuksiin joutuneiden EU-maiden tukeminen. – Oma suu on lähinnä, eipä solidaarisuudesta mitään kysyttykään.

Yksi kesän suosikkiteemoista oli mukana: yritystoiminnan rajoitusten ja normien purkaminen. Viime aikoina ei ole kuultu sisäpoliittista keskustelua, jossa normitalkoita ei olisi nostettu politiikanteon korkeimmaksi tavoitteeksi. On luotu mielikuva, että sanan säilällä byrokratian viidakkoa karsivat uljaat soturit nyt vihdoin raivaavat normien orjuuttamalle kansalle tietä vapauteen. Tämä herravihan nykymuoto on kuitenkin ollut jo pitkään uusliberaalin maailmankuvan kulmakiviä: vähemmän valtiota, enemmän markkinaa.

Kyselyn laatija ei odota vastaajan pohtivan, ovatko hänen kommenttinsa millään tavoin keskenään ristiriidassa. Yli puolet oli sitä mieltä, että kuntien talous ja palvelut pitää turvata ja tuloeroja kaventaa. Mutta kun tiedusteltiin, olisiko taattava verotulojen riittävyys ja ehkä korotettava veroja, peukku nousi vain 20 prosentilla. 

Olisiko demarien nyt pääteltävä, että vaalimenestys edellyttää näiden asioiden nostamista kärkiteemoiksi? Vaaditaan lisää poliiseja kaduille ja sosiaalitoimistoihin. Luvataan polkea jalkaa Brysselissä. Liitytään normitalkooporukkaan. Palvelut ylös ja verot alas!

Gallup-tulokset ovat tiedotusvälineiden peruskauraa. Niistä on helppo muokata räväköitä lööppejä.  Lehtiotsikko julisti aikoinaan, että lähes puolet suomalaisista puoltaa tiettyä hanketta. Toimituksessa oli päätetty olla käyttämättä totuudenmukaisempaa sanavalintaa, että yli puolet suomalaisista siis vastustaa projektia. Valistunut lukija on kuitenkin oppinut lukemaan kysymättä jääneet kysymykset rivien välistä.

Palataan vielä kirjoittamattomaan hallitusohjelmaan. Energian saanti on turvattava, mutta millaisen energian? Voiko ilmastonmuutoksen jättää pois asialistalta vai tehdäänkö sen torjunnasta uuden kestävän työn ja talouden tukipilari? Tarvitaanko lisää luonnonsuojeluohjelmia vai myös rakennuspoliittinen ohjelma? Kotimaista aluepolitiikkaa vai kansainvälistä kaupunkipolitiikkaa? Annetaanko veroparatiisien villiintyä vai lähdetäänkö globaaliin kamppailuun niiden sulkemiseksi? Alistutaanko maan tavalle vai saadaanko aikaan lobbauksen kieltävä laki? Hoetaanko valinnan vapautta vai kehitetäänkö julkisia palveluja? Mielistelläänkö EU-populisteja vai rakennetaanko maailmaan vahvaa Eurooppaa?

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 25.7.2014)

TASKUKOKOINEN METROPOLI MAAILMASSA

”Jälleen osoitettiin, ettei mikään yhdistä seudun kunnallisia päättäjiä niin hyvin kuin tarve torjua hallituksen tukemat pyrkimykset kuntapäättäjien itsenäisyyttä rajoittavan seutuyhteistyön kehittämiseksi, myös silloin kun siihen liitettiin merkittävää valtion lisärahoitusta seudullisille hankkeille. – Puolustukselliset asenteet, reviiriajattelu ja totaalinen tulevaisuudentajun puute ovat heti valmiina kampittamaan vähääkään kauaskantoisemmat uudistusesitykset.” 

Näin Erkki Tuomioja kuvaa, miten kävi Kalevi Sorsan sinipunahallituksen kesällä 1986 asettamalle komitealle, jonka työtä hän johti. Toimeksiantona oli tehdä ehdotukset ”seutuhallinnon järjestämiseksi ja sen päätösvaltaa käyttävän toimielimen valitsemiseksi suorilla vaaleilla kunnallisvaalien yhteydessä sekä kaupunginosahallinnon tai muun lähidemokratiahallinnon toteuttamiseksi pääkaupunkiseudulla”. Mitään ei tapahtunut.

Entä nyt? Maailmassa on yli 400 metropolia, yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua, joihin määritelmällisesti sisältyy myös maaseutua. Helsingin seutu oli vuonna 2007 suuruusjärjestyksessä sijalla 375. Kyse ei olekaan siitä, kuka on suurin vaan siitä, että Helsinki ja naapurikunnat häviävät maailmankartalta kokonaan, elleivät ne rakenna tulevaisuuttaan yhdessä. Brändäyksellä ei tässä pelissä pärjää.

Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) perustettiin 1970, koska ymmärrettiin, että kuntien kannattaa hoitaa esimerkiksi vesi- ja jätehuolto ja joukkoliikenne yhdessä. Vuonna 2009 YTV:n korvasivat Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin seudun ympäristö (HSY), ja uusia kuntia tuli mukaan. 

Tutkijat ennakoivat, että vuonna 2050 pääkaupunkiseudun kymmenen kunnan alueella asuu yli 1,8 miljoonaa ihmistä, ainakin 400 000 enemmän kuin nyt. Kyseessä ovat heidän elinehtonsa: mistä he tulevat, missä asuvat, miten liikkuvat, millaista työtä tekevät ja miten leipänsä ansaitsevat? 

Metropolihallinnon idea ei ole hallinnon lisäämisessä vaan vastauksissa näihin kysymyksiin, vahvassa päätöksenteossa ja toteutuksessa. Pääkaupunkiseudulla ei näytä syntyvän kuntaliitoksia, jotka kattaisivat koko 10 – 16 kunnan laajuisen työssäkäyntialueen. On kuitenkin voitava tehdä suunnitelmia ja sitovia päätöksiä kuntarajoista ja kuntien kapeista intresseistä riippumatta. Nykyiset rakenteet eivät toimi.

”Tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat hallintoa”, ivailee kokoomuksen ryhmäjohtaja (HS 23.6.). Minä tiedän, että on poliittisia ryhmiä, jotka rakastavat enemmän metsästysseurueissa tehtyjä kättä-päälle-sopimuksia.  Hyvää hallintoa kannattaakin rakastaa: huolellista valmistelua, avointa päätöksentekoprosessia ja laajaa demokratiaa. Vaihtoehto on, että asiat päätetään kabineteissa, perustelut keksitään jälkikäteen ja lobbauskonsultit palkataan varmistamaan, että päättäjät päättävät ’oikein’. 

”Sote-ratkaisu tekee metropolihallinnon tarpeettomaksi” on yksi argumenteista, joka on julkisuudessa nielaistu purematta. Kuitenkaan sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole koskaan olleet metropolihallinnon tehtävälistalla, joka pysyy entisellään. Jatkoperusteluksi esitetään, että koska valtuustoilta siirtyy paljon valtaa sote-alueille, enempää ei saa enää viedä. – Silloin unohtuu, että lukuisat kuntayhtymät, epäviralliset sopimusporukat ja ulkoistukset rapauttavat jo nyt kuntien itsehallintoa. 

Metropolivaltuusto ei vie päätösvaltaa pois vaan palauttaa sen demokraattisesti valittujen valtuutettujen käsiin. 

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 27.6.2014)