HELSINKI EI SAA OLLA MYYTÄVÄNÄ PALVELUALOITTEELLAKAAN

Julkisen omaisuuden ja palveluiden yksityistämistä voi tehdä eri tavoilla, saavikaupalla tai pipetillä. Tavoite on sama. Iso kaupunki myi kertarysäyksellä energialaitoksensa ja pikkukunta ulkoisti terveydenhuoltonsa. Helsingissä kokoomus kokeilee tipottaista menetelmää kauppaamalla palvelualoitetta.

Perustelut kuulostavat aina yhtä kauniilta: valinnan vapaus, yksityisen sektorin hyvä tehokkuus ja julkisen sektorin paha byrokratia. Kukas niitä nyt voisi vastustaa?

Unohtuu, että verovaroilla maksettujen palveluiden ostaminen ja niiden laadun seurantakin maksaa, ne transaktiokustannukset. Vai jätettäisiinkö kontrolli kokonaan pois?

Sekin unohtuu, mihin ulkoistamisen edellyttämä palveluiden ’tuotteistaminen’ eli tarkka rajaaminen johtaa. Liittyvätkö vaikkapa julkisen liikenteen maksut ehkä vanhuspalveluihin tai etsivä nuorisotyö ammattikoulutukseen? Kauan kaivatut sektorirajat ylittävät palveluketjut heitetään roskakoriin.

Miksi kukaan tukisi veroeuroillaan voittoa tavoittelevaa ja verosuunnittelua harjoittavaa firmaa sen sijaan että niillä kehitettäisiin parempaa kaupunkia?

Yhteisillä varoilla kustannetun yhteisen hyvän osuuden pienentäminen ja yksityisten yritysten roolin kasvattaminen yhteiskunnassa on iät ja ajat ollut konservatiivien tavoitteena. Kuunnelkaa vaikka Mitt Romneyn ja Barack Obaman väittelyä. On älyllistä epärehellisyyttä väittää, ettei se olisi ideologista. Vastaavasti vasemmiston ideologiaan kuuluu, että yhteisistä rahoista pidetään yhdessä huolta eikä ketään jätetä yksin.

(Julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 11.10.2012)

KAUPUNKEJA MYYTÄVÄNÄ

Miten niin myytävänä? Miksi Espoo myi energialaitoksensa saksalaisille kun Helsinki vielä omistaa omansa? Miksi Jämsän terveydenhoidosta huolehtii sijoitusyhtiö? Miksi Pariisi osti vesilaitoksensa takaisin? Milloin asukkaista alettiin puhua asiakkaina ja kaupungeista konserneina?

 

Ulkoistaminen, yhtiöittäminen ja yksityistäminen ovat kuntapäättäjien puheissa paljon useammin kuin julkinen tila ja asukasdemokratia. Joidenkin mielestä kyse on ”uudistuksesta”. Yksityinen sektori valtaa alaa yhtä lailla terveyspalveluissa kuin infrastruktuureissa ja kaupunkitilassa. Ilmiö ja yritykset ovat kansainvälisiä, ovathan ihmisten perustarpeetkin samoja kaikkialla. Myös perustelut yksityistämiselle ovat asiasta ja paikasta riippumatta jokseenkin sanasta sanaan samat.

"Kaupunkeja myytävänä" on 3.10. julkistettavan pamflettini otsikko. Sen synty juontaa juurensa Saksan hallituksen vuonna 2001 Bonnissa järjestämään vesikonferenssiin. Edustin siellä paikallishallintoa roolissani kuntien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtaja (www.iclei.org).

Kahvijonossa ranskalainen herrasmies lausui kohteliaisuuksia esittämistäni kommenteista. Vasta myöhemmin tajusin syyn. Herra edusti kansainvälistä vesiyhtiötä, joka olisi mielellään sponsoroinut järjestöni organisoimia koulutustilaisuuksia erityisesti kehitysmaiden pääkaupungeissa.

Firman idea on yksityistää vesihuolto olettaen, että kaupunki tukee vähävaraisimpia asukkaita, joilla ei ole varaa maksaa yksityistetyn veden hintaa. Näin kaupunki siis kantaa yrityksen riskit ja varmistaa sen voitot ja osakkeenomistajien osingot.

Sitten tulivat ylikansalliset energiayhtiöt, jotka ostivat paikallisia energialaitoksia. Jätehuolto ja bussiliikenne alkoivat olla kansainvälisten yritysten käsissä. Terveys- ja sosiaalipuolen yritykset ovat nyt tulleet tutuiksi.  

Minipamfletti valottaa yksityistämisen taustoja, analysoi argumentteja ja kertoo esimerkkejä niin Suomesta kuin maailmalta. Kokemukset osoittavat, ettei yksityistäminen ratkaise kaikkia ongelmia vaan synnyttää uusia. "Kaupunkeja myytävänä" julkaistaan yhteistyössä Vapaus Valita Toisin ry:n kanssa. Sarjassa ovat aikaisemmin ilmestyneet "Ei riitä" ja "Metropolipolitiikkaa".

RAKENTAMISEN NORMEISTA VALITTAMINEN ON POPULISMIA

Populistiset lausunnot jäykästä kaavoituksesta ja turhista määräyksistä toistuvat yhtä varmasti kuin syksy ja sateet.

Lasse Männistö toivoi (HS 6.8.) ”toimia kaavoitusprosessin sujuvoittamiseksi ja turhista rakentamisen hintaa nostavista normeista luopumiseksi”.

Mistä aloitetaan? Heikennetäänkö paloturvallisuutta vai ääneneristystä? Jätetäänkö hissit pois kerrostaloista? Liikkumisen esteettömyyttä pidetään turhana ennen kuin joudutaan pyörätuoliin. – Normi ei vaadi, mutta sauna rakennetaan! 

Entä ”sujuva kaavoitus”. Jätetäänkö maankäytön suunnittelu rakennusyhtiöille ja tontinomistajille? Otetaanko naapurilta valitusoikeus pois? – Mutta itsellä pitää olla oikeus valittaa naapurin aidastakin, eikö niin!

(Teksti on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide -sivulla 8.8.2012)

KEHITYKSEN SUUNTA RATKEAA KAUPUNGEISSA

Yli puolet maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Vuonna 2050 jo yli 6 miljardia ihmistä, lähes 70 prosenttia maailman väestöstä, elää kaupunkimaisessa ympäristössä. Silloin pelkästään Afrikan kaupungit ovat kasvaneet Yhdysvaltain nykyisen asukasluvun verran. Aasiassa siirrytään vielä pitkään maalta kaupunkeihin, joissa on rakennettava ennennäkemätön määrä asuntoja, työpaikkoja, palveluita ja infrastruktuuria. 

Kasvu ei koske vain miljoonakaupunkeja. Noin puolet kaupunkiväestöstä asuu tulevaisuudessa alle puolen miljoonan asukkaan kaupungeissa. 

Kaupunkien kasvu ei koskaan ole ollut yhtä kiivasta kuin nyt. Nopeiten kaupungistuvat kaikkein vähiten kehittyneet maat ja nousevat talousmahdit, joissa ei ole pitkää suurkaupunkiperinnettä. Niiden liikekeskustoihin kopioidaan usein länsimaisten kaupunkien huonoimmat ratkaisut – pysäköintikenttien ympäröimät energiasyöpöt lasitornit. Reuna-alueilla rönsyilevät sekä laittomat slummit että muurien taakse suojautuvan vauraan yläluokan huvila-alueet. 

Infrastruktuurin rakentaminen ei pysy kaupungistumisen vauhdissa: joka viidennellä maailman ihmisellä ei ole sähköä, 2,7 miljardia keittää ruokansa polttamalla risuja ja kuivaa lantaa, ja lähes 900 miljoonalta puuttuu puhdas vesi sekä 2,6 miljardilta viemäröinti. Elinympäristön sosiaalinen jakautuminen ja suuri nuorisotyöttömyys tekevät monien kehitysmaiden kaupungeista alttiita yhteiskunnallisille räjähdyksille. 

Keskiviikkona (20.6.2012) alkavassa Rion kestävän kehityksen kokouksessa pohditaan luonnonvarojen riittävyyttä, taloudenpidon kestävyyttä, vihreää taloutta ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Nämä kysymykset on ratkaistava myös kaupungeissa.

Suurin osa luonnonvaroista kuluu kolmen perustarpeen tyydyttämiseen: ruokaan, asumiseen ja liikkumiseen. Valtaosa raaka-aineista kulutetaan kaupunkiseuduilla, koska teollisuus ja palvelutuotanto ovat siellä ja elintaso on kaupungeissa maaseutua korkeampi. 

Asumisen ja liikkumisen ratkaisut koskevat kaupungin infrastruktuuria: Millaisia vesihuolto ja vedenpuhdistusjärjestelmä ovat? Mistä saadaan puhdasta energiaa lämmitykseen, jäähdytykseen ja sähkön tuotantoon? Mikä asetetaan etusijalle liikennesuunnittelussa? Miten yksityisautoilu, tavarankuljetukset, julkinen liikenne, jalankulku ja pyöräily sovitetaan yhteen? Miten työpaikat ja palvelut olisivat helposti saavutettavissa?

Infrastruktuurin suunnittelu sisältää kaikki kolme kestävän kehityksen ulottuvuutta. Hyvä esimerkiksi tästä on energia, jonka saatavuus on sosiaalinen, hinta taloudellinen ja tuotanto ympäristöriskiin liittyvä kysymys.

Suurimman murroksen edessä ovat energian tuotanto ja jakelu. Uusiutuvat energialähteet – aurinko, tuuli, vesi, maalämpö ja biomassa – sopivat hyvin hajautettuun tuotantoon. Siirtyminen keskitetystä lämmön- ja sähköntuotannosta lähienergiaan tulee kuitenkin olemaan kivuliasta, sillä öljyntuottajamaat ja energiayhtiöt valvovat tiukasti etujaan ja käyttävät valtaansa vaikuttaakseen poliittiseen päätöksentekoon. 

Toisaalta monet maat ottavat mallia Saksasta, jossa siirtymistä uusiutuvan energian käyttöön on vauhditettu syöttötariffilla. 

Jos tieto- ja sähköverkot pystytään yhdistämään, kuten yhdysvaltalainen ekonomisti Jeremy Rifkin on visioinut, jokaisesta rakennuksesta ja kansalaisesta voi tulla energian tuottaja aivan samoin kuin tietotekniikka ja avoimet verkot ovat tehneet meistä tiedon tuottajia. 

Uusiutuva energia luo myös uutta työtä ja lisää omavaraisuutta, mikä parantaa kaupungin mahdollisuuksia varautua ennalta arvaamattomiin tapahtumiin. 

Pitkään ajateltiin, että yksittäiset ratkaisut, kuten energiapihit talot ja sähköautot, veisivät kehitystä eteenpäin. Viimein on kuitenkin oivallettu, että on välttämätöntä tarkastella kaupunkien laajempia rakenteita ja tuotteiden koko elinkaaren vaikutuksia. 

Kaupunki on järjestelmä, jonka on kulutettava mahdollisimman vähän uusiutumattomia luonnonvaroja. Jos vesijohtoverkko vuotaa, hukkaan menee paitsi puhdistettua vettä myös veden pumppaamiseen ja lämmittämiseen tarvittua energiaa. Jos julkisen liikenteen verkosto ei ole riittävän laaja, kadut täyttyvät henkilöautoista mutta autottomat eivät pääse töihin tai ostoksille.

Vanhan, monissa maissa yhä noudatettavan käytännön mukaan ruuhkien helpottamiseksi rakennetaan leveämpiä väyliä ja tunneleita. Ne täyttyvät kuitenkin pian taas autoista, joilla ajetaan entistä kauemmas. Kun kaupunkirakenne hajoaa ja tieverkosto vie yhä enemmän tilaa, on samantekevää, kulkevatko autot sähköllä tai ruokaöljyllä. 

Yhdyskunnat ovat pirstaloituneet, koska kaupunkeja on suunniteltu yksi asia kerrallaan, esimerkiksi pelkästään liikenteen tai maanomistuksen lähtökohdista. Kodit, työpaikat, palvelut ja harrastukset erkaantuvat yhä kauemmas toisistaan, mikä heikentää yhteisöllisyyden edellytyksiä. Lisäksi tulee suhteettoman kalliiksi rakentaa hajautuneiden yhdyskuntien palveluverkot, joiden käyttö on tehotonta ja tuhlaa luonnonvaroja.

Kaupunkeja on ryhdyttävä tarkastelemaan kokonaisuuksina ja niiden rakenteita arvioimaan entistä tiukemmilla kriteereillä. Yksittäisten talojen, laitteiden tai palvelujen kehittäminen ei riitä, vaan koko kaupungin tulisi toimia energiaa ja luonnonvaroja säästäen. On opittava laskemaan, paljonko kaupungeissa kulutetaan luonnonvaroja ja energiaa ja paljonko niitä menee hukkaan. 

Riossa ei tehdä kaupunkeja sitovia päätöksiä, mutta siellä tulisi rohkaista hallituksia sekä kansainvälisiä järjestöjä ja rahoituslaitoksia tukemaan kaupunkien kestäviä valintoja, sillä päätökset kaupunkien tulevaisuudesta tehdään lopulta kuitenkin kaupungeissa.

Teksti on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.6.2012

Se perustuu kirjoittajan Rio+20-kokoukselle laatimaan raporttiin kaupunkien kestävän kehityksen haasteista "Challenges and way forward in the urban sector".

PREPARING FOR RIO+20

The United Nations Rio+20 Conference on Sustainable Development is going to take place in Rio de Janeiro 11 - 22 June 2012. 

Under the overall title "SUSTAINABLE DEVELOPMENT IN THE 21ST CENTURY (SD21)" the secretariat in charge of organizing the conference (United Nations Department of Economic and Social Affairs, Division for Sustainable Development) has compiled background material on different key topics to be discussed in Rio. 

Cities - urban issues - is one of the key topics. 

My report on urban challenges can be downloaded here: 

www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_pdf/challenges_and_way_forward_in_the_urban_sector_web.pdf 

The text is one of about ten background reports, which are available at: 

www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_reports.shtml

The publication is going to be published by the UN in an event in Rio de Janeiro 17 June.

DEMOKRATIA JA ”UUSI DEMOKRATIA”

Mistä tuulee, kun EVA ja Sitra kiinnostuvat demokratiasta? Demokraatin pääkirjoitus ”Demokratiaa varottava vesittämästä” (20.3.) puuttuu ajankohtaiseen aiheeseen.

Pääministeri David Cameron toi 2010 vaalikampanjassaan brittikeskusteluun käsitteen ’Big Society’, josta EVA käyttää suoraa käännöstä ’suuri yhteiskunta’. Voi kuvitella, että samat tekstinikkarit, jotka keksivät ’työväen presidentin’, yrittävät keksiä sanaparille vielä myyvempää suomennosta.

”Yhteiskuntaa ei ole olemassa, on vain yksittäisiä miehiä, naisia ja perheitä,” oli Margaret Thatcherin motto. Big Society oli Cameronin irtiotto Thatcherin perinnöstä sen jälkeen kun ’kolmas tie’ valtion ja markkinoiden välissä oli joutunut umpikujaan. Yhteisöllisyys ja kolmas sektori nostettiin esiin. Thatcherin politiikkana oli ajaa julkinen sektori minimiin ja antaa sen tehtävät yksityiselle sektorille. Onko Cameronin tavoitteena jättää kansalaisten vastuulle se, mitä vielä on jäljellä? Big Societia markkinoidaan laajempana demokratiana ja vallan jakamisena kansalaisille, joita kutsutaan kehittämään ja toteuttamaan julkisia palveluita.

Analyysissään Valta yhteisöille! - mitä opittavaa Suomella on Ison-Britannian Big Societysta? (2011) EVAn tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto esittää, että perinteinen tapa ajatella hyvinvointivaltiota on tullut tiensä päähän. Hänen mukaansa Big Society tarjoaa kiinnostavan mallin julkisten palveluiden uudistukselle, koska siinä hyvinvointiyhteiskunnan peruskivi ei ole sen julkinen sektori, vaan yhteisöllisyys. ”Hanke uudistaa julkisia palveluita siirtämällä voimakkaasti päätösvaltaa ja resursseja keskushallinnolta paikallishallin¬nolle, yhteisöille, yrityksille, julkisen sektorin työntekijöille sekä kansalaisille, eli julkisten palveluiden käyttäjille ja tuottajille.” EVAlle Big Society tarkoittaa esimerkiksi palvelusetelin laajempaa käyttöönottoa.
Big Society –käsitettä on tulkittu myös toisin: Valtion kovien budjettileikkausten jälkeen vapaaehtoisille halutaan sälyttää velvollisuuksia, joiden kantamiseen niillä ei ole edellytyksiä. Julkisia palveluita sanotaan ostettavan pieniltäkin kansalaisjärjestöiltä, mutta hintakilpailutuksessa pärjäävät vain suuret organisaatiot, joiden toiminta ei poikkea yritysmaailmasta.
Suomessakin puhutaan ylevään äänensävyyn yksilön vastuusta, asiakkaiden voimaannuttamisesta, yhteistuotannosta ja kolmannen sektorin roolista. Marja-Liisa Niinikoski ja Liisa Välikangas kirjoittivat (HS 24.2.), että ”tekojen demokratiassa palvelujen tuottamisesta tehdään kansalaisoikeus”. Heidän artikkelissaan niin arabikevät ja Occupy Wall Street kuin ekologisen ruuan viljely ja vanhusten unelmalähiö Arizonassa edustivat uutta yhteisöllisyyttä, joka muuttaa demokratiaa.

Voi toki ajatella, että 'uusi' demokratia täydentää 'vanhaa', edustuksellista ja puolueiden kautta tapahtuvaa demokratiaa. Mutta mitä tekemistä yhteisöllisyydellä on demokratian kanssa?

Demokratian kriisi tulee näkyväksi syrjäytymisenä, eriarvoistumisena ja ulkopuolisuuden kokemuksena. Mutta pystyäkseen toimimaan demokratiassa, ihmisen on tultava tietoiseksi itsestään täysivaltaisena kansalaisena. Peruskysymys kuuluukin: miten kasvetaan syrjäytymisestä ja apatiasta osallisuuteen ja kansalaisuuteen?

Tämä kasvu voi tapahtua erilaisten yhteisöjen kautta. Täysiverinen demokratia rakentuu sisältäpäin, ihmisten halusta päättää yhteisistä asioista. Siksi yhteisöjä täytyy rakentaa paikan päällä, siellä missä ulkopuolisuus on vienyt vallan, ei vain siellä, missä käsi on jo piparipurkissa.

Kansalaisyhteiskunta rakentuu yhteisöistä, joiden kautta ihmisten ääni alkaa kuulua voimakkaammin. ’Uudessa demokratiassa’ yhteisöjen kirjo on entistä laajempi. Kansalaisyhteiskunnan jäseniksi ovat nyt pyrkimässä myös ’kolmas sektori’ ja ’sosiaaliset yritykset’, jotka ovat julkisen ja yksityisen sektorin välissä.

Miksi juuri nyt olisi uuden yhteisöllisyyden aika? Yhtäällä ovat politiikanteon paineet: puolueita vieroksutaan, poliittiselle asialistalle tulee jatkuvasti uusia asioita ja politiikkaa tehdään projekti kerrallaan. Toisaalta tulevat paineet ajaa julkista sektoria alas. Ulkoistamisten ja yksityistämisten jälkeen kolmas sektori näyttää siivolta palvelijalta tuottamaan palveluja ja korvaamaan purettavan hyvinvointivaltion rakenteita.

Suomessakin on välttämätöntä avata päätöksentekoprosesseja ja laajentaa demokratian muotoja. Mutta sen varjolla ei saa sysätä ihmisiä itsepalveluyhteiskuntaan, jossa vain ’ketterimmät’ selviävät. Kuntauudistuksen yhteydessä on lisättävä sekä asukas- että lähidemokratiaa.

Ei kuitenkaan pidä sekoittaa kahta eri asiaa: demokratiaa ja tapaa tuottaa palveluita. Demokratia ei ole liiketoimintamalli. Tutkimusjohtaja Torsti Hyyryläistä (YLE Puhe 19.3.) lainaten, tarvitaan muutakin kuin ’big society’ korjaamaan rikkinäinen yhteiskunta.

Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatti-lehdessä huhtikuussa 2012

KUVIA KAUPUNGISTUVASTA MAAILMASTA

Nyt jo yli puolet maailman kasvavasta väestöstä asuu kaupungeissa. On arvioitu, että vuonna 2050 yli 6 miljardia ihmistä, liki 70% väestöstä, asuu kaupunkimaisessa ympäristössä. Pelkästään Afrikan kaupungeissa parin tulevan vuosikymmenen kasvu vastaa Yhdysvaltain nykyistä asukasmäärää. Paine ei kohdistu pelkästään yli 10 miljoonan suurkaupunkeihin, joita vuonna 2010 oli 21 (niistä 15 kehitysmaissa) tai 5-10 miljoonan kaupunkeihin, joita oli 33. Noin puolet kaupunkiväestöstä sijoittuu alle puolen miljoonan asukkaan kaupunkeihin.

Samalla, kun yhä useammissa kaupungeissa halutaan keskittyä palvelutuotantoon ja ’korkeaan’ teknologiaan, likaisin työ jää tehtäväksi köyhimmissä kaupungeissa, joilla on huonoimmat edellytykset huolehtia asukkaistaan. Kaikkein alikehittyneimpien maiden kaupungistumistahti tulee olemaan nopeinta. Globaali eriarvoistuminen heijastuu myös kaupunkien sisäisenä segregaationa. Kolmas maailma on läsnä rikkaimpienkin kaupunkien keskellä tai reunoilla.

Samoin kuin meillä, monissa vanhoissa teollisuusmaissa puhutaan vanhenevasta ikärakenteesta. Maailman nuoriso keskittyy Aasiaan ja Afrikkaan. Vuonna 2050 yhdeksän kymmenestä 15-24 –vuotiaasta asuu kehitysmaissa. He tarvitsevat koulutusta ja työtä.

Muuttoliikkeet koskettavat kaikkia. Immigraatio ei suinkaan aina suuntaudu köyhistä maista rikkaisiin. Suurin osa maailman 200 miljoonasta maahanmuuttajasta siirtyy joko kehitysmaasta toiseen tai teollisuusmaasta toiseen. Valtaosa muuttoliikkeistä tapahtuu kuitenkin maiden sisällä. Aasiassa ja Afrikassa siirrytään vielä pitkään maalta kaupunkeihin, joissa on rakennettava ennennäkemätön määrä asuntoja, työpaikkoja, palveluita ja infrastruktuuria. Toisaalta erityisesti itä-Euroopassa kaupungit kutistuvat, kun teollisten tuotantoprosessien muutos ajaa ihmiset auringonlaskun alojen kaupungeista niihin, joilla on kykyä uudistua kestävällä tavalla.

Ilmastonmuutos on yksi kaupunkien globaaleista haasteista, ei vain hiilidioksidi- ja muiden kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen vaan myös varautuminen erilaisten ääri-ilmiöiden myötä ilmeneviin riskeihin kuten tulviin, hellekausiin, vesi- ja sähkökatkoihin tai liikennehäiriöihin. Tietoisuus uhkista ei riitä, on opeteltava varautumaan ilman varmaa tietoa tulevista vaikutuksista. Entä miten samalla tuetaan sellaisen elinkeinorakenteen syntymistä, joka ei perustu saastuttaviin energialähteisiin? Voidaanko oppia jotakin Fukushiman jälkeisestä Japanista, jossa pakon edessä käytetäänkin nyt paljon aikaisempaa vähemmän energiaa?

Yksittäisten rakennusten resurssitehokkuuden kasvu ei riitä, vaan koko kaupunkisysteemin on toimittava säästölogiikalla. Siksi yhdyskuntarakennetta ja sitä tukevia infrastruktuureja aletaan tarkastella paljon entistä tiukemmilla kriteereillä. On opittava laskemaan, millaisia raaka-ainevirtoja kaupungit ohjaavat, paljonko kulutetaan, paljonko menee hukkaan tai millaista jätettä syntyy. ”Maalla on ekologisempaa” ei enää riitä motoksi. Infrastruktuureja koskevilla päätöksillä on kaikkein suurin vaikutus.

Kaupunkien kasvu ei tarkoita vain keskittymistä vaan myös hierarkkisia keskusverkkoja ja alueellisen tai metropolimittakaavan käyttöönottoa. Alakeskukset voivat sekä erikoistua että tarjota lähipalveluita, mutta niiden keskinäinen riippuvuus edellyttää laajempaa näkökulmaa suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tätä ajattelua opetellaan nyt Suomessakin kuntauudistus-otsikon alla.

Hallinnossa siirryttiin 1980-luvun jälkeen uuteen julkisjohtamiseen (New Public Management), jossa mallit haettiin yksityiseltä sektorilta, kaupungit olivat konserneja ja asukkaat asiakkaita. Globaalista kilpailukyvystä tuli kaupunkistrategioiden ykköstavoite. Käyttöön otettiin huomiotalouden keinot: näyttävät tapahtumat, pilvenpiirtäjät ja muu iltapäivälehtijulkisuutta tuova arkkitehtuuri. Kansainvälisissä kaupunkivertailuissa ovat kuitenkin kärkipaikoilla kaupungit, joissa perusasiat ovat kunnossa ja hallintoa ohjaa pitkäjänteinen kestävyyden kulttuuri.

Kiinteistökehittämisen muutos kansainväliseksi sijoitustoiminnaksi tukee edelleen myös meillä toimintamallia, jossa maanomistus on tärkeämpi lähtökohta kuin yhdyskuntarakenne. Kaupunkikeskustojen tilalle tulevat kauppakeskukset, jotka näyttävät olevan parhaiten tuottavia investointikohteita. Globaalien yritysten haltuun on pala palalta siirtynyt muutakin paikallista omaisuutta ja palveluita: energia- ja vesilaitoksia, julkista liikennettä ja terveydenhoitoa. Mutta muutosta alkaa jo tapahtua toiseenkin suuntaan, esimerkiksi Pariisin vesilaitos on äskettäin palautettu kaupungin omistukseen.

Vahvat kaupungit ottavat ohjia taas omiin käsiinsä. Hallinnolle ja demokratialle asetetaan uusia vaatimuksia. Valistuneet kansalaiset eivät enää hyväksy ylhäältä alas tulevaa viisautta vaan haluavat osallistua itse omia asioitaan koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tämäkin haaste on sama kaikkialla maailmassa.


(Teksti on julkaistu kolumnina Arkkitehtiuutisissa maalis-huhtikuussa 2012, se perustuu laajempaan raporttiin ”Challenges and way forward in the urban sector”, joka on YK:n nettisivuilla http://www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_pdf/SD21_Cities_final_version.pdf)

PÄRJÄÄKÖ KUNTAKILPAILUSSA IMAGODOPINGILLA?

Juoksukisan voittajalle on luvassa sponsorisopimuksia ja sankaruuden sädekehä. Jos Suomen lätkäjoukkue hakkaa muut, sankareita oomme kaikki. Diilit ja Idolsit perustuvat unelmalle voitosta, joka muuttaa koko elämän. Kilpakumppanien nöyryytys kuuluu pelin henkeen: ”You are fired!”

Pitääkö myös kaupunkien, kuntien ja kylien kilpailla jatkuvasti? Maakuntaliitossa vuoden uusmaalaista kylää valittaessa todettiin, että vertailu Mellunkylän ja Nurmijärven Rajamäen välillä on mahdotonta. On kyse kriteereistä. Millä perusteella joku on ’parempi’ kuin toinen?

Millaisia arviointiperusteita kuntien keskinäisessä kilpailussa pitäisi käyttää? Puhutaanko kansallisesta vai maakuntasarjasta, teollisuusmaiden välisestä vai globaalista kilpailusta? Keneen halutaan tehdä vaikutus: investointipankkiireihin, teollista vai valkokaulustyötä tarjoaviin yrityksiin, ”luovaan luokkaan” – keitä lienevätkin – vai laitoshoitajiin? Diskriminoidaanko positiivisesti vai negatiivisesti: halutaanko saastuttavan teollisuuden muuttavan kehitysmaihin ja vanhusten ja vaivaisten naapurikuntaan, vai onko tavoitteena hyvä arkiympäristö kaikille? Luovan luokan unelma-asukkaatkin saattavat olla huumeongelmaisia tai kipeitä. Hekin tarvitsevat hoitajia ja bussikuskeja, joilla täytyy olla varaa asua työpaikkansa lähellä. Vai huolehtiiko naapurikaupunki?

Ei tarvita suurta viisautta sen ymmärtämiseen, että todellinen voitto vaatii pitkäjänteistä työtä. Yksittäinen temppu tai hienoinkaan tavaramerkki ei auta, vaikka kuntien strategiapaperien höttöslangista niin voisi päätellä. Ollaan Euroopan johtavia, älykkäitä, luovia ja innovatiivisia, tai kisa-, kulttuuri- ja designkaupunkeja. Tuotemarkkinoinnista omaksuttua brändäystä on tulkittu niin, että hyvä mainoskampanja ja tunnistettavuus riittäisivät. New York tunnistetaan vapaudenpatsaasta, Sydney oopperatalosta ja Turku tuomiokirkosta. Kuvia, mielikuvia ja hankkeiden määräaikoja tarvitaan, mutta vuosileimat, symbolirakennukset tai veistokset eivät riitä. Kaupunkien elämä, kehitys ja vetovoima ovat muualla.

Monet kaupungit vakuuttavat, että kestävä kehitys kaikkine ulottuvuuksineen kuuluu niiden arvoihin. Mutta missä se näkyy? On ”viherretty”, istutettu puita ja rauhoitettu lintukosteikkoja. Samaan aikaan on kuitenkin surutta rakennettu kauppakeskuksia valtateiden risteyksiin ja näytetty ihmisille, että ilman omaa autoa ette muuten selviä. Puhtaan juomaveden merkitys on ymmärretty, mutta pohjavesien suojelu tuntuu liioittelulta. Jätehuollon ja kierrätyksen logiikat näyttävät sameilta. Suomalainen mieshän ei biojätteitä lajittele!

Vain harvat maailman kaupungeista ovat oivaltaneet globaalien haasteiden ja oman toimintansa kohtalonyhteyden. Ne pitävät vesi- ja energiapäätökset omissa käsissään, investoivat infrastruktuurin ja palveluiden energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian hajautettuun tuotantoon. Uudisrakentamisessa kelpaa vain 0-nettoenergiataso, eli talo tuottaa vuoden aikana saman verran energiaa kuin kuluttaa. Lähiöremonteille kehitetään liiketoimintamalli, jossa kaikki hyötyvät. Riskejä analysoidaan ja niihin varaudutaan.

Kestävä kehitys demokratisoidaan. Asukasosallistumisesta ja palveluiden yhteiskehittämisestä tulee vakiokäytäntö. Tuloerojen kasvun ja maahanmuuton paineissa sosiaalinen eheys on kaupunkien ykköstavoite. Arkielämä pelkästään julkisen liikenteen varassa tulee mahdolliseksi. Kaikissa hankinnoissa ja investoinneissa käytetään kestävän kehityksen kriteereitä.

Oikeatkaan ratkaisut eivät vie pitkälle, elleivät ne liity saumoitta toisiinsa. Siksi tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä, integroitua suunnittelua ja tinkimätöntä toteutuksen seurantaa. Money talks, mutta investoinnit, verot ja maksut pannaan puhumaan kestävyyden kieltä. Kun energiavallankumouskin on tehty ja jalankulkija kadun kuningas, voi alkaa puhua kansainvälisestä kilpailukyvystä ja kestävästä kehityksestä kunnan toimintaa ohjaavana arvona. Ei ennen.

Kuntalehden tammikuun 2012 numeroon kirjoitettu kolumni.

DEMOKRATIAVAJE, GUGGENHEIMIN PAHIN ONGELMA

Mikä on Guggenheim-Helsinki -hankkeen pahin ongelma? Pitävien argumenttien puute, talouslaskelmien aukot, väärään suuntaan kulkevat rahavirrat, kaupunkipoliittiset virhetulkinnat, sokeus kaupunkirakenteen periaatteille, kulttuurialan tuntemattomuus vai joku muu? Ehkä sittenkin demokratiavaje.

Demokratia on yhteistä päätöksentekoa yhteisistä asioista. Guggenheim-Helsingissä on kyse julkisista resursseista: kertainvestoinneista, käyttötaloudesta ja maankäytöstä. Helsingin arvokkaimman tontin kohtalosta päätettäisiin sekä kiinteistöomaisuutena että osana Kauppatorin ’kansallismaisemaa’. On kyse siitäkin, kenen ehdoilla helsinkiläisten kotikaupunkia kehitetään.

Kun vedotaan kaupunkien kansainväliseen kilpailuun, unohtuu miksi vertailujen kärjessä pysyvät Vancouver, Wien, Bern, Toronto tai Sydney, vaikkei yhdessäkään ole Guggenheimia. Niissä voi juoda vesijohtovettä, sähkö ei katkeile, netti pelaa, julkinen liikenne sujuu, kaduilla on turvallista, viranomaisia ei tarvitse lahjoa, lapsille on hyvät koulut ja sairaanhoitoon voi luottaa. Kilpailukyky rakentuu kaikkien tarvitseman julkisen infrastruktuurin laadusta ja yhteiskunnan avoimuudesta. Mukavat ravintolat, ooppera ja konsertit ovat plussaa. Kuvataiteita harrastavat vain harvat, arkkitehtuuria ja designia vielä harvemmat.

”Miksei Helsingille kelpaa sama kuin New Yorkille, Venetsialle ja Berliinille?” Toki kelpaisi, nuo Guggenheimithan ovat täysin yksityisiä! Tervetuloa ostamaan tontti, rakennuttamaan tilat, hankkimaan kokoelmat ja näyttelyt ja maksamaan palkat ja verot! Mutta miksi kaupungin pitäisi kantaa liiketoimintaa harjoittavan säätiön riskit ja maksaa vanhentuneesta tavaramerkistä?

Samaan aikaan, kun Guggenheim-säätiö laati paksua mutta sisällöltään ohutta selvitystä, Helsingissä kokoontui kaupunginhallituksen asettama Demokratia-työryhmä. Demokratiavaje laajenee eri syistä; kuntakoko kasvaa, asiat monimutkaistuvat, syrjäytyminen ja ulkopuolisuus lisääntyvät. Miten voidaan avata päätöksentekoa voidaan ja hyödyntää asukkaiden osaamista? Kun tätä pohdittiin kaupungintalolla, viereisessä huoneessa virkamiehet tiedottivat medialle, että eiköhän se Guggenheim jo 2018 ole tuossa Katajanokalla – ennen kuin selvityksen sisällöstä oli hajuakaan saati että olisi tehty yhtään päätöstä.

- EHDOTAN HELSINGIN KAUPUNGINVALTUUSTOLLE, että se päättää koota eri osaamisalueita, elämäntapoja, arvoja ja ikäryhmiä edustavan työryhmän rakentamaan realistisia vaihtoehtoja Guggenheim-hankkeelle. Mukaan kutsutaan korkeakouluja, suuria ja pieniä firmoja, kansalaisjärjestöjä, kulttuuri-ihmisiä ja luottamushenkilöitä. Keskustelua käydään eri foorumeilla.
Vaihtoehtojen tulee perustua laajaan näkemykseen suunnasta, johon Helsinkiä halutaan kehittää. Mikä on tärkeää sen elinvoimalle? Mikä on Helsingin profiili? Mitä riskejä julkisten investointien on ensisijaisesti torjuttava? Mitä monikulttuurisuus merkitsee? Mikä on kaupungin taidemuseon tehtävä? Mitä tarpeita tuleva keskustakirjasto täyttää, mitä ei?

Tausta-aineistona voi käyttää aiemmin tärkeinä pidettyjä suunnitelmia, joita ei rahanpuutteen vuoksi ole toteutettu, kuten arkkitehtuuri- ja designmuseoiden 'välipala' ja Tanssin talo, tai etnografinen museo. Voi myös aloittaa tyhjältä pöydältä ja pohtia, mitkä ovat 2020-luvun instituutioita ja symbolirakennuksia. Tarvitaanko komea näyttelytila 1900-luvun taiteelle vai jotakin aivan muuta?
G-säätiön selvitys vei vuoden ja 2,5 mio dollaria. Helsingin työryhmälle annetaan vuosi ja 1 mio Euroa. Jos ehdotusten toteutus vaatii julkisia varoja tai tiloja, päätökset tekee uusi kaupunginvaltuusto. Tämä prosessi ylittää taatusti kansainvälisen julkisuuskynnyksen ja osoittaa, että Helsinki elää ajan hermolla.

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa helmikuun 2012 alussa. Kirjoittajan toimittama pamfletti ”Guggenheimin varjossa” julkaistiin 30.1.

STEPS TOWARDS URBAN SUSTAINABILITY

Urban issues have risen high on many agendas with global questions. Most of the world’s resources are consumed in cities, where the majority of people live. It has become obvious that the sustainability of a single “green” building is marginal if it is not supported by sustainable urban infrastructure.


Cities compete with each other globally trying to please investors. There is hardly any municipality that does not in its official strategy claim that sustainability is one of its key targets. However, it is a totally different story if you ask, into what actions this declaration translates.


In all fairness, cities are at different stages in their development, and many of them in the global South have to struggle with enormous growth rates, immigration and segregation. Some urban areas in the North have opposite challenges of negative growth after old industries have died out or left to the South.


Hence, urban inequity and segregation are also an indication of global inequity. While more and more cities want to focus on services and hi-tech, the dirty work of the world remains to be done in the poorest cities with the most meager resources to develop.


For most cities, the first step when steering towards urban sustainability is visible “greening”: planting trees, promoting subsistence gardening or saving wetlands for birds. Green ‘beautification’ of the cityscape means projects that are also easy to sell to the people. However, at the same time more roads are being built for more cars.


Environmental measures with social and economic benefits come next. Health concerns put emphasis on quality of water, provision of sanitation and cleaner energy. Even poor cities may have the courage to say no to mining, if they understand that in the long run, tourism is going to bring them more employment. Waste management can turn into business, when sorting produces material for handicrafts and biowaste becomes a source for bioenergy. Clogged sewers lead to a ban on plastic bags. First lessons about ecosystem services are learned, when rivers are cleaned and watersheds are managed keeping the prevention of floods in mind.


Almost every city in the world is dealing with an influx of people from different ethnic backgrounds. Cultural festivals are promoted as measures to support minorities. Cultural heritage is increasingly understood as a resource to be kept alive, not only for tourists but also to support people's pride of place.


In the cities that try to fake it, the grassroots heritage aspects disappear as events grow bigger and more commercial. Formula One races, mega sporting events and even Eurovision song contests require major investments, but do not add to the real quality of life after the television cameras have left. Historic preservation of a couple of landmark buildings and ‘eco-labelling’ a few office buildings is mere window-dressing. Race for the cheapest ‘green building certificate’ continues in commercial development. If most public services have been outsourced or privatized, the city may not have much to say regarding the way the services are delivered.

More advanced cities become aware of the inescapable links between global targets and local actions. CO2 emission reduction measures are taken at the local level, share of renewable energy is increased in municipal utilities, and energy efficiency requirements are brought to local building codes and guidelines. The cities broaden the focus to cover the social dimension and governance of sustainable development, too. City Halls realize that civil servants and council members cannot do it alone but the process has to be democratized. Open access to information, e-governance, public hearings, popular votes, polls, co-development of services and participatory budgeting become daily routine. Refurbishment of existing buildings becomes a big project, public transport systems are improved and sustainable public procurement practices are slowly introduced. The Mayor receives awards and thinks that urban sustainability has been taken care of. Sorry, but no.


After all of the good steps the quantum leap is missing. The progress is far too slow. Incremental changes of business-as-usual don’t take us anywhere. The tough steps ahead will have to include holistic visions, integrated planning and brave strategies to implement them. Even a huge amount of excellent and certified but separate pieces does not make a well functioning whole. Because money is not going to stop talking, its language will have to become sustainability. Yes, there is a Dow Sustainability Index – but what use is it if not all companies, investments and financing support sustainability? Yes, sustainability criteria may be used somewhere when coffee or paper is purchased – but what is the point if every other product and service is the outcome of an unsustainable process? Yes, there may be a solar panel here and there, but zero emissions means 100% renewable energy. Yes, there may be tree-lined roads but as long as the pedestrian is not the king of the street, don’t try to convince me that your city is sustainable!

The text is based on a column written for the webpages of The Guardian, http://www.guardian.co.uk/sustainable-business/built-environment