PÄRJÄÄKÖ KUNTAKILPAILUSSA IMAGODOPINGILLA?

Juoksukisan voittajalle on luvassa sponsorisopimuksia ja sankaruuden sädekehä. Jos Suomen lätkäjoukkue hakkaa muut, sankareita oomme kaikki. Diilit ja Idolsit perustuvat unelmalle voitosta, joka muuttaa koko elämän. Kilpakumppanien nöyryytys kuuluu pelin henkeen: ”You are fired!”

Pitääkö myös kaupunkien, kuntien ja kylien kilpailla jatkuvasti? Maakuntaliitossa vuoden uusmaalaista kylää valittaessa todettiin, että vertailu Mellunkylän ja Nurmijärven Rajamäen välillä on mahdotonta. On kyse kriteereistä. Millä perusteella joku on ’parempi’ kuin toinen?

Millaisia arviointiperusteita kuntien keskinäisessä kilpailussa pitäisi käyttää? Puhutaanko kansallisesta vai maakuntasarjasta, teollisuusmaiden välisestä vai globaalista kilpailusta? Keneen halutaan tehdä vaikutus: investointipankkiireihin, teollista vai valkokaulustyötä tarjoaviin yrityksiin, ”luovaan luokkaan” – keitä lienevätkin – vai laitoshoitajiin? Diskriminoidaanko positiivisesti vai negatiivisesti: halutaanko saastuttavan teollisuuden muuttavan kehitysmaihin ja vanhusten ja vaivaisten naapurikuntaan, vai onko tavoitteena hyvä arkiympäristö kaikille? Luovan luokan unelma-asukkaatkin saattavat olla huumeongelmaisia tai kipeitä. Hekin tarvitsevat hoitajia ja bussikuskeja, joilla täytyy olla varaa asua työpaikkansa lähellä. Vai huolehtiiko naapurikaupunki?

Ei tarvita suurta viisautta sen ymmärtämiseen, että todellinen voitto vaatii pitkäjänteistä työtä. Yksittäinen temppu tai hienoinkaan tavaramerkki ei auta, vaikka kuntien strategiapaperien höttöslangista niin voisi päätellä. Ollaan Euroopan johtavia, älykkäitä, luovia ja innovatiivisia, tai kisa-, kulttuuri- ja designkaupunkeja. Tuotemarkkinoinnista omaksuttua brändäystä on tulkittu niin, että hyvä mainoskampanja ja tunnistettavuus riittäisivät. New York tunnistetaan vapaudenpatsaasta, Sydney oopperatalosta ja Turku tuomiokirkosta. Kuvia, mielikuvia ja hankkeiden määräaikoja tarvitaan, mutta vuosileimat, symbolirakennukset tai veistokset eivät riitä. Kaupunkien elämä, kehitys ja vetovoima ovat muualla.

Monet kaupungit vakuuttavat, että kestävä kehitys kaikkine ulottuvuuksineen kuuluu niiden arvoihin. Mutta missä se näkyy? On ”viherretty”, istutettu puita ja rauhoitettu lintukosteikkoja. Samaan aikaan on kuitenkin surutta rakennettu kauppakeskuksia valtateiden risteyksiin ja näytetty ihmisille, että ilman omaa autoa ette muuten selviä. Puhtaan juomaveden merkitys on ymmärretty, mutta pohjavesien suojelu tuntuu liioittelulta. Jätehuollon ja kierrätyksen logiikat näyttävät sameilta. Suomalainen mieshän ei biojätteitä lajittele!

Vain harvat maailman kaupungeista ovat oivaltaneet globaalien haasteiden ja oman toimintansa kohtalonyhteyden. Ne pitävät vesi- ja energiapäätökset omissa käsissään, investoivat infrastruktuurin ja palveluiden energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian hajautettuun tuotantoon. Uudisrakentamisessa kelpaa vain 0-nettoenergiataso, eli talo tuottaa vuoden aikana saman verran energiaa kuin kuluttaa. Lähiöremonteille kehitetään liiketoimintamalli, jossa kaikki hyötyvät. Riskejä analysoidaan ja niihin varaudutaan.

Kestävä kehitys demokratisoidaan. Asukasosallistumisesta ja palveluiden yhteiskehittämisestä tulee vakiokäytäntö. Tuloerojen kasvun ja maahanmuuton paineissa sosiaalinen eheys on kaupunkien ykköstavoite. Arkielämä pelkästään julkisen liikenteen varassa tulee mahdolliseksi. Kaikissa hankinnoissa ja investoinneissa käytetään kestävän kehityksen kriteereitä.

Oikeatkaan ratkaisut eivät vie pitkälle, elleivät ne liity saumoitta toisiinsa. Siksi tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä, integroitua suunnittelua ja tinkimätöntä toteutuksen seurantaa. Money talks, mutta investoinnit, verot ja maksut pannaan puhumaan kestävyyden kieltä. Kun energiavallankumouskin on tehty ja jalankulkija kadun kuningas, voi alkaa puhua kansainvälisestä kilpailukyvystä ja kestävästä kehityksestä kunnan toimintaa ohjaavana arvona. Ei ennen.

Kuntalehden tammikuun 2012 numeroon kirjoitettu kolumni.