KEHITYKSEN SUUNTA RATKEAA KAUPUNGEISSA

Yli puolet maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Vuonna 2050 jo yli 6 miljardia ihmistä, lähes 70 prosenttia maailman väestöstä, elää kaupunkimaisessa ympäristössä. Silloin pelkästään Afrikan kaupungit ovat kasvaneet Yhdysvaltain nykyisen asukasluvun verran. Aasiassa siirrytään vielä pitkään maalta kaupunkeihin, joissa on rakennettava ennennäkemätön määrä asuntoja, työpaikkoja, palveluita ja infrastruktuuria. 

Kasvu ei koske vain miljoonakaupunkeja. Noin puolet kaupunkiväestöstä asuu tulevaisuudessa alle puolen miljoonan asukkaan kaupungeissa. 

Kaupunkien kasvu ei koskaan ole ollut yhtä kiivasta kuin nyt. Nopeiten kaupungistuvat kaikkein vähiten kehittyneet maat ja nousevat talousmahdit, joissa ei ole pitkää suurkaupunkiperinnettä. Niiden liikekeskustoihin kopioidaan usein länsimaisten kaupunkien huonoimmat ratkaisut – pysäköintikenttien ympäröimät energiasyöpöt lasitornit. Reuna-alueilla rönsyilevät sekä laittomat slummit että muurien taakse suojautuvan vauraan yläluokan huvila-alueet. 

Infrastruktuurin rakentaminen ei pysy kaupungistumisen vauhdissa: joka viidennellä maailman ihmisellä ei ole sähköä, 2,7 miljardia keittää ruokansa polttamalla risuja ja kuivaa lantaa, ja lähes 900 miljoonalta puuttuu puhdas vesi sekä 2,6 miljardilta viemäröinti. Elinympäristön sosiaalinen jakautuminen ja suuri nuorisotyöttömyys tekevät monien kehitysmaiden kaupungeista alttiita yhteiskunnallisille räjähdyksille. 

Keskiviikkona (20.6.2012) alkavassa Rion kestävän kehityksen kokouksessa pohditaan luonnonvarojen riittävyyttä, taloudenpidon kestävyyttä, vihreää taloutta ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Nämä kysymykset on ratkaistava myös kaupungeissa.

Suurin osa luonnonvaroista kuluu kolmen perustarpeen tyydyttämiseen: ruokaan, asumiseen ja liikkumiseen. Valtaosa raaka-aineista kulutetaan kaupunkiseuduilla, koska teollisuus ja palvelutuotanto ovat siellä ja elintaso on kaupungeissa maaseutua korkeampi. 

Asumisen ja liikkumisen ratkaisut koskevat kaupungin infrastruktuuria: Millaisia vesihuolto ja vedenpuhdistusjärjestelmä ovat? Mistä saadaan puhdasta energiaa lämmitykseen, jäähdytykseen ja sähkön tuotantoon? Mikä asetetaan etusijalle liikennesuunnittelussa? Miten yksityisautoilu, tavarankuljetukset, julkinen liikenne, jalankulku ja pyöräily sovitetaan yhteen? Miten työpaikat ja palvelut olisivat helposti saavutettavissa?

Infrastruktuurin suunnittelu sisältää kaikki kolme kestävän kehityksen ulottuvuutta. Hyvä esimerkiksi tästä on energia, jonka saatavuus on sosiaalinen, hinta taloudellinen ja tuotanto ympäristöriskiin liittyvä kysymys.

Suurimman murroksen edessä ovat energian tuotanto ja jakelu. Uusiutuvat energialähteet – aurinko, tuuli, vesi, maalämpö ja biomassa – sopivat hyvin hajautettuun tuotantoon. Siirtyminen keskitetystä lämmön- ja sähköntuotannosta lähienergiaan tulee kuitenkin olemaan kivuliasta, sillä öljyntuottajamaat ja energiayhtiöt valvovat tiukasti etujaan ja käyttävät valtaansa vaikuttaakseen poliittiseen päätöksentekoon. 

Toisaalta monet maat ottavat mallia Saksasta, jossa siirtymistä uusiutuvan energian käyttöön on vauhditettu syöttötariffilla. 

Jos tieto- ja sähköverkot pystytään yhdistämään, kuten yhdysvaltalainen ekonomisti Jeremy Rifkin on visioinut, jokaisesta rakennuksesta ja kansalaisesta voi tulla energian tuottaja aivan samoin kuin tietotekniikka ja avoimet verkot ovat tehneet meistä tiedon tuottajia. 

Uusiutuva energia luo myös uutta työtä ja lisää omavaraisuutta, mikä parantaa kaupungin mahdollisuuksia varautua ennalta arvaamattomiin tapahtumiin. 

Pitkään ajateltiin, että yksittäiset ratkaisut, kuten energiapihit talot ja sähköautot, veisivät kehitystä eteenpäin. Viimein on kuitenkin oivallettu, että on välttämätöntä tarkastella kaupunkien laajempia rakenteita ja tuotteiden koko elinkaaren vaikutuksia. 

Kaupunki on järjestelmä, jonka on kulutettava mahdollisimman vähän uusiutumattomia luonnonvaroja. Jos vesijohtoverkko vuotaa, hukkaan menee paitsi puhdistettua vettä myös veden pumppaamiseen ja lämmittämiseen tarvittua energiaa. Jos julkisen liikenteen verkosto ei ole riittävän laaja, kadut täyttyvät henkilöautoista mutta autottomat eivät pääse töihin tai ostoksille.

Vanhan, monissa maissa yhä noudatettavan käytännön mukaan ruuhkien helpottamiseksi rakennetaan leveämpiä väyliä ja tunneleita. Ne täyttyvät kuitenkin pian taas autoista, joilla ajetaan entistä kauemmas. Kun kaupunkirakenne hajoaa ja tieverkosto vie yhä enemmän tilaa, on samantekevää, kulkevatko autot sähköllä tai ruokaöljyllä. 

Yhdyskunnat ovat pirstaloituneet, koska kaupunkeja on suunniteltu yksi asia kerrallaan, esimerkiksi pelkästään liikenteen tai maanomistuksen lähtökohdista. Kodit, työpaikat, palvelut ja harrastukset erkaantuvat yhä kauemmas toisistaan, mikä heikentää yhteisöllisyyden edellytyksiä. Lisäksi tulee suhteettoman kalliiksi rakentaa hajautuneiden yhdyskuntien palveluverkot, joiden käyttö on tehotonta ja tuhlaa luonnonvaroja.

Kaupunkeja on ryhdyttävä tarkastelemaan kokonaisuuksina ja niiden rakenteita arvioimaan entistä tiukemmilla kriteereillä. Yksittäisten talojen, laitteiden tai palvelujen kehittäminen ei riitä, vaan koko kaupungin tulisi toimia energiaa ja luonnonvaroja säästäen. On opittava laskemaan, paljonko kaupungeissa kulutetaan luonnonvaroja ja energiaa ja paljonko niitä menee hukkaan. 

Riossa ei tehdä kaupunkeja sitovia päätöksiä, mutta siellä tulisi rohkaista hallituksia sekä kansainvälisiä järjestöjä ja rahoituslaitoksia tukemaan kaupunkien kestäviä valintoja, sillä päätökset kaupunkien tulevaisuudesta tehdään lopulta kuitenkin kaupungeissa.

Teksti on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.6.2012

Se perustuu kirjoittajan Rio+20-kokoukselle laatimaan raporttiin kaupunkien kestävän kehityksen haasteista "Challenges and way forward in the urban sector".