Rakkauden kaupunki ja muita kaupunkibrändejä

Olin YK:n ilmastokokouksen tiimoilta joulun alla pari viikkoa Pariisissa, jossa on monien kansainvälisten järjestöjen ja yritysten päämaja ja suurten messujen ja kongressien pitopaikka. 

Seisoessani yhdellä Seinen silloista tajusin, ettei Pariisi kuitenkaan häpeä leimautua rakkauden kaupungiksi. Romantiikan näkymättömän kosketuksen voi aistia Mona Lisan hymyssä, puistokäytävien hiekassa, patongin rapeudessa, kahviloiden pöydissä, valtakatujen ihmismeressä, sivukujien hämärässä, metron äänissä tai Eiffel-tornin huipulta pimeälle taivaalle sinkoavassa valonsäteessä.  

Jos matkustusta ja turismia tarkastelee viileästi vientiteollisuuden sektorina, se tuotti toissavuonna suoraan ja välillisesti liki 10 prosenttia maailman kansantuotteesta. Ala tarjosi suoraan yli 100 miljoonaa työpaikkaa ja kasvoi muita nopeammin. Toimialan asiakkaista 46 prosenttia tuli kehittyvän talouden maista.

Ei siis ihme, että matkailijoiden ja kongressijärjestäjien suosiosta kilpaillessaan kaupungit pohtivat, miten kasvattaa houkuttelevuuttaan ja millaisella profiililla erottautua muista. Rooma on ”ikuinen kaupunki”, jonne kaikki tiet vievät, Lontoo ja Frankfurt pankkimaailman keskuksia ja Geneve kansainvälisten järjestöjen kotipaikka.

New York tunnetaan runsaudensarvena, ”Isona Omenana”. Monet Pohjois-Amerikan ja Australian metropolit ovat leimallisesti maahanmuuttajien kaupunkeja, joihin jokainen siirtolaisaalto jättää oman jälkensä.

Kaupungin herättämä mielikuva riippuu toki katsojan näkökulmasta. Berliini on yksille uuden kaupunkikulttuurin ja taiteen vapaakaupunki, toisille jaetun ja uudelleen yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Hampuri voi tuoda mieleen sataman ja Reeperbahnin tai rikkaan porvariston hansakaupungin.

Joidenkin kaupunkien imago rakentuu yksittäisen maamerkin tai miljöön varaan. Läpivirtaavat joet luonnehtivat niin Budapestiä, Pariisia kuin Lontoota. Shanghaissa Huangpu-joen Pudongin puolen pilvenpiirtäjäviidakko kertoo Kiinan talousihmeestä, Pekingin Taivaallisen rauhan aukio vallasta. Ateenalle riittää tavaramerkiksi Akropolis ja Riolle Copacabana. Berliinin symboliksi on muodostunut Brandenburgin portti entisen idän ja lännen välissä.

Mikä mahtaa olla sinun lempikaupunkisi?

 

(Julkaistu kolumnina Demokraatti-lehdessä tammikuussa 2016)

Hanasaari B:n sulkeminen - ryhmäpuheenvuoro valtuustossa 2.12.2015

HELEN OY:N KEHITYSOHJELMA – Helsingin kaupunginvaltuusto 2.12.2015  
Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro - Kaarin Taipale 

Arvoisa puheenjohtaja, valtuutetut, virkamiehet

Tänään me kaikki olemme pariisilaisia, ainakin vähän.

 Esityksen mukainen Helen Oy:n kehitysohjelmaa koskeva päätös liittää Helsingin siihen satojen kaupunkien maailmanlaajuiseen joukkoon, joka haluaa pysäyttää ilmastonmuutoksen. – Tarkastelen nyt tehtävää päätöstä kolmesta eri vinkkelistä: globaalista, paikallisesta ja julkisesta.

GLOBAALI – Transformative change

 Vakuutusjätit kuten Swiss Re olivat ensimmäisten joukossa varoittamassa siitä, mitä on tulossa: jäätiköiden sulaminen, merenpinnan nousu, äärimmäiset sääilmiöt, maaperän aavikoituminen, nälänhätä, pakolaisvirrat. Neljä vuotta sitten aavikoitumisen aiheuttama ruokakriisi ajoi tunisialaisen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhaan. Nyt aletaan nähdä yhteys maapallon lämpenemisen ja demokratian voittona juhlitun arabikevään välillä. Toivon kevät on kuitenkin taittunut maailmanpolitiikan hyytäväksi talveksi.

Ilmastonmuutosta pysäytettäessä ja siihen sopeuduttaessa ei ole tilaa sivustakatsojille. Pariisissa puhutaan ”transformatiivisesta”, käänteentekevästä, kaikkea ja kaikkia koskevasta muutoksesta.

 Oli suuri erehdys, että maapallon lämpenemisen symboliksi nostettiin kuva jäälautalla ajelehtivasta jääkarhusta. Se piti aivan liian kauan yllä väärinkäsitystä, että ilmastonmuutos olisi ”vain ympäristöasia”. Jos niin olisi ollut, ympäristöministerit ja eläinsuojelijat olisivat jo aikoja sitten hoitaneet homman.

Mutta Pariisissa kokoontuu nyt, paitsi noin 150 valtionpäämiestä, myös naisia, ja rakennusalan, maanviljelijöiden, tutkimuslaitosten, rahoittajien, ympäristöjärjestöjen, teollisuuden, liike-elämän ja työntekijöiden edustajia, metsäaktivisteja ja tuhansittain muuta väkeä.

PAIKALLINEN – Transformative action

 Pariisissa kokoontuu myös satoja eri puolilta maailmaa tulleita kaupunginjohtajia, jotka Pariisin demaripormestari Anne Hidalgo on ylihuomenna kutsunut kaupungintalolle paikallishallinnon omaan ilmastoseminaarin. Kaupungeilla on aina ollut vahva edustus ilmastokokouksissa, ja vaikka valtiot eivät ole päässeet sopimukseen, kaupungit ovat toimineet siitä riippumatta.

 YK:n kaupunkijärjestö Habitatin keräämien tietojen mukaan merkittäviä päästövähennyksiä ovat toteuttaneet mm. Mexico City, New York, Toronto, Madrid, Hampuri, Berliini, Kööpenhamina ja Tukholma.

 Maailman väestöstä yli puolet asuu nyt kaupungeissa. Kaupungeissa syntyy 75 % bruttokansantuotteesta, mutta myös 75 % päästöistä. Vuonna 2050 jo kaksi kolmesta ihmisestä on kaupunkilainen. Urbaanissa elämänmuodossa on siis sekä ongelman ydin että ratkaisun avain.

Siksi on välttämätöntä, että Helen muuttaa tuotantostrategiaansa, että liikkumisen vaihtoehdot ovat kaupunkisuunnittelun keskiössä, tai että lämmityksen ja jäähdytyksen energiatehokkuutta lisätään.  

 Neuvottelujen rinnalla Pariisissa järjestetään lukuisia tapahtumia. Joukko kaupunkeja käyttää tilaisuutta hyväkseen brändätäkseen itseään ilmastopolitiikan – siis uusimman teknologian – edelläkävijänä. Ohjelmissa on otsikkoja kuten

 

-          Miten Kööpenhaminasta tulee hiilineutraali vuoteen 2025 mennessä?
-          Miten Oslosta tulee nolla-päästö-kaupunki?
-      Tuleeko kaupungeista hiilineutraaleja, kysyvät Reykjavikin ja Växjön pormestarit.
-          Helsinkiä ei näissä otsikoissa näy.

 JULKINEN – Think global, act local

Julkisen, siis läpinäkyvän, avoimen sektorin tehtävä on kantaa vastuuta yhteisistä asioista. Maapallon lämpenemisen pysäyttäminen, jos mikä, on ihmiskunnan yhteinen asia.

Helsingin kaupunginvaltuusto ei olisi tänään tekemässä päätöstä Helenin kehitysohjelmasta, ellei kyse olisi kaupungin omasta yhtiöstä. Vain siksi on voitu ilmaista poliittinen tahto luopua hiilestä, ja pyytää uusia vaihtoehtoja. Vain siksi Helsinki voi nyt toteuttaa strategista energia- ja ilmastopolitiikkaa ja asettaa määräajan Hanasaari B:n sulkemiselle vuonna 2024.

Ilman määräaikaa puhuisimme täällä vain lämpimiksemme. Näin toteutuu myös yksi ilmastopolitiikan perusperiaatteista, että tulosten pitää olla mitattavissa, raportoitavissa ja tarkistettavissa.

 

Poliittista tahtoa tarvitaan jatkossakin. On otettava vielä pidempiä askelia tiellä, jolla esimerkiksi Tukholma, Oslo ja Kööpenhamina jo kulkevat.

 

Energiansäästön, energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian kriteerit eivät enää saa puuttua mistään kaupungin toiminnasta tai investoinnista; kun tehdään hankintoja, järjestetään kuljetuksia, suunnitellaan tietojärjestelmiä, rakennetaan infraa, luovutetaan tontteja, kehitetään opetusohjelmia tai uudistetaan palveluketjuja.

 Pariisin reunalla, Le Bourget’n tarkkaan vartioidulla sinisellä vyöhykkeellä puhutaan siis globaalitason transformatiivisesta muutoksesta. Aidan ulkopuolella, vihreällä vyöhykkeellä on kaupunkien ja alueiden paviljonki. Siellä puhutaan transformatiivisesta toimintaohjelmasta (Transformative Actions Programme). Kaupungit ovat toteuttajia!

 Ilmastosopimukset ovat hallitustenvälisiä. Ne kantavat kuitenkin aina sen kaupungin nimeä, jossa niistä on päätetty, on

 

-          Kioton pöytäkirja (Kyoto Protocol 1991)
-          Kööpenhaminan julkilausuma (Copenhagen Accord 2009),
-          Cancunin sopimukset (Cancún Agreements 2010)
-          Durbanin neuvottelutulokset (Durban outcomes 2011),

Entä milloin Helsinki nostetaan maailmankartalle isännöimällä kokousta, jonka tuloksena kirjataan vaikkapa Helsingin toimintaohjelma – Helsinki Action Plan?

Sosialidemokraattinen valtuustoryhmä haluaa antaa täyden tukensa Helenin kehitysohjelman vaihtoehdolle 3, ja sen toteutukselle. 

Ei jääkarhu vaan suuri muutos - Pariisin COP21

Globaalista ilmastosopimuksesta päättää lopulta pieni piiri: suurvaltojen ja maaryhmien päämiehet. Miksi Pariisin kokoukseen sitten osallistuu noin 40 000 ihmistä eri puolilta maailmaa? Miksi sopiminen on niin vaikeaa, vaikka ilmakehän lämpenemisen syistä ja seurauksista ollaan yhtä mieltä?

Vakuutusyhtiöjätit olivat ensimmäisten joukossa varoittamassa, mitä on tulossa: jäätiköiden sulaminen, merenpinnan nousu, maaperän aavikoituminen, nälänhätä, äärimmäiset sääilmiöt, pakolaisvirrat. Nyt analyytikot linkittävät demokratian voittokulkuna juhlitun arabikevään kuivuuteen ja ruokakriisiin, jotka ajoivat tunisialaisen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhaan. Toivon kevät taittui maailmanpolitiikan hyytäväksi talveksi.

Kuva jäälautalla ajelehtivasta jääkarhusta oli hirveä harhautus. Se piti yllä käsitystä, että ilmastonmuutos olisi ”vain ympäristöasia”. Siinä tapauksessa riittäisi, että Pariisissa kokoontuisivat ympäristöministerit ja eläinsuojelijat, ja kokous olisi ohi viikossa.

Ilmastonmuutosta pysäytettäessä ja siihen sopeutumisessa ei ole sivustakatsojia. Pariisissa puhutaan ”transformatiivisesta”, käänteentekevästä, kaikkea ja kaikkia koskevasta muutoksesta. Neuvottelujen pohjana olevassa päätösluonnoksessa vuodelle 2050 asetetun päästövähennystavoitteen haarukka liikkuu 40 ja 95 prosentin välillä verrattuna vuoden 2010 tasoon. Nettopäästöjen pitäisi olla nollassa vuoteen 2060 tai 2080 mennessä.

Muutos koskee energian tuotantoa. Öljyn ja kivihiilen viennillä eläneiden valtioiden on pakko uudistaa elinkeinorakenteensa. Silti toistaiseksi julkistetut ”valtioiden sitoumukset eivät takaa edes pysymistä alle neljän asteen lämpenemisen”, sanoo Bill Gates. Hän sijoittaa miljardeja dollareita puhtaiden energiamuotojen tutkimiseen ja kehittämiseen. Näitä panostuksia ajaa myös ilmastoskeptikoksi luultu Björn Lomborg.

Muutos koskee energiaintensiivistä tuotantoa ja kulutusta, joiden kilpailukyky on perustunut halpaan fossiiliseen energiaan. Teollisuuden muutos hävittää samalla kymmeniä miljoonia työpaikkoja, jotka on synnytettävä uuteen työhön.

Raha ratkaisee myös ilmastopolitiikassa. Kuka rahoittaa puhtaan teknologian vaatimat investoinnit? Tiukin kysymys on, kuka kustantaa uuden teknologian käyttöönoton kehittyvissä maissa. Ne katsovat, että vastuu on teollisuusmailla, jotka ovat tuhonneet ilmakehää jo vuosisadan ajan.

 Suomalaisia on huolettanut, miten metsien rooli hiilinieluna saadaan näyttämään mahdollisimman suurelta. Bioenergiaankin liittyy monia ongelmia: eteläisen pallonpuoliskon sademetsien tuho palmuöljyplantaasien tai karjatalouden vaatiman rehutuotannon tieltä, turpeen päästöistä puhumattakaan. Ruuan huoltovarmuus onkin ilmastopolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä. Maapallo ei kestä kasvavaa väkimäärää, joka syö yhä enemmän punaista lihaa. Aavikoituminen syö viljelyalaa.

Maailman väestöstä yli puolet asuu kaupungeissa. Niissä syntyy 75 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta myös päästöistä. Vuonna 2050 jo kaksi kolmesta ihmisestä on kaupunkilainen. Urbaani elämänmuoto on siis sekä haaste että ratkaisun avain. Siksi Helsingin Energia muuttaa tuotantostrategiaansa, liikkumisen vaihtoehdot ovat kaupunkisuunnittelun keskiössä, tai asumisen energiatehokkuus on tärkeä tavoite.

Pariisissa kokoontuvat nyt, paitsi suurvaltojen päämiehet, myös naiset, rakentajat, maanviljelijät, metsänsuojelijat, pormestarit, meteorologit, pankkiirit, teollisuuden ja liike-elämän edustajat, ympäristöjärjestöt ja monet muut. Pariisissa ”katukin puhuu”, kuten ranskalaiset sanovat: ihmiset kansoittavat bulevardit ja vaativat suurta muutosta, energiavallankumousta.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina joulukuun 2015 alussa)

Sammakko ja kalenteri - demarien linja

Kuolemanvakavaa ilmasto- ja energiapoliittista keskustelua on usein kevennetty kertomalla tarinaa hölmöstä sammakosta. Se ei älyä loikata pois pienellä tulella hiljalleen lämpenevästä vesipadasta, vaan nautiskelee olostaan, kunnes vesi kiehuu ja on liian myöhäistä pelastautua.

 Äskettäin saman jutun kertoi pääministeri Sipilä. Hän oli kuitenkin siirtänyt juonen toiseen ympäristöön, kuvaamaan Suomen talouden tilaa, hallituksensa kärkiteemaa.

Hyvä kertomus on yleispätevä, joten käytetäänpä sitä vielä Suomen sosialidemokraattisen puolueenkin yhteydessä. Viime viikkoina on kellistelty nousevien galluppien kädenlämpöisessä vedessä ja oltu tyytyväisiä itseemme. Jotkut ovat olleet jo hyppäämässä hallitukseenkin, vaikka kyselyitä ei tietääkseni ole tullut.

Samalla meille kaikille on selvää, että gallupnumeroiden noususta on toistaiseksi kiittäminen ennen muuta Juha Sipilän hallitusta. Se on viikosta toiseen kantanut oppositiolle hopeatarjottimella syöttejä, joihin on tartuttukin terävästi. Kovan, aiheellisen kritiikin aiheita ei ole puuttunut käsittämättömistä budjettileikkauksista, olemattomasta kaupunkipolitiikasta eikä horjahtelevasta EU-politiikasta, joilla Suomea irrotetaan pohjoismaisten sivistys- ja hyvinvointivaltioiden viiteryhmästä.

Jossakin vaiheessa opposition räksytys alkaa kuitenkin kyllästyttää kuulijoita ja menettää tehoaan. Hallituksen on liian helppo käyttää ”te vain vastustatte kaikkea” –leimakirvestä. Ollakseen uskottava, opposition on tehtävä näkyväksi oma visionsa ja piirrettävä tiekartta sen toteuttamiseksi. Vihonviimeinen demaristrategia olisi nyt miettiä, miten mielistellä mahdollisia ps-paluumuuttajia ’maahanmuuttajakriittisyydellä’.

Maassa maan tavalla, mutta mikä on sosialidemokraattisen Suomen tapa nyt ja 2020-luvulla?

Vuoden 2017 huhtikuun 9. on päivämäärä, josta aikataulua voi rakentaa taaksepäin. Silloin järjestettävissä kuntavaaleissa valitaan valtuutetut todennäköisesti täysin uuden, kaksiportaisen paikallishallinnon päätöksentekijöiksi. Vaikka puolet vastuusta siirtyisi ’pehmeän sektorin’ sote-itsehallintoalueille, kunnille jää runsain mitoin ’kovan sektorin’ valtaa.

Vuoden 2017 tammi-helmikuun vaihteessa ehditään pitää puoluekokous juuri ja juuri ennen vaalikampanjan loppukiriä. Puoluekokouksessa on siis tuhannen taalan paikka naulata sosialidemokraattisen paikallisdemokratian teesit ja tämän poliittisen liikkeen suunta.

Vuonna 2016 heti kesälomilta palattua äänestetään puoluekokousedustajista, jotta he pääsevät kiinni kokouksen päätösten ja henkilövalintojen valmisteluun. Keskustelunaiheista ei taatusti tule pulaa. Isompi ongelma on, miten osataan keskittyä olennaiseen ja ”kill your darlings” eli maltetaan luopua kaikenkarvaisista lempiaiheista, jotka harhauttavat reitiltä.

Kohta vuosi vaihtuukin. Nyt on viime hetki pohtia ja päättää, mikä meitä yhdistää, mikä taas hajottaa. Mikä erottaa meitä muista puolueista, mikä taas voisi vahvistaa punavihreää oppositiovoimaa. Missä menee kansainvälinen sosialidemokratia?

Pelkkä itsehallintoalueiden lukumäärä ei vastaa sote-kysymyksiin. Yhtä vähän kannattaa luottaa siihen, että järjestöuudistus pelastaisi suomalaisen sosialidemokratian. Suunta, sisältö ja toiminta ratkaisevat. On vaikea kuvitella paikallista, kansallista ja maailmanpoliittista tilannetta, joka vaatisi oikeudenmukaisuutta ja alati uusiutuvaa sosialidemokratiaa enemmän kuin tämä päivä ja huominen. Mutta vesi kiehuu kohta.

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina marraskuussa 2015)

Kaupunginjohtaja vai pormestari?

Valitaanko seuraavissa, kevään 2017 kuntavaaleissa paitsi 85 kaupunginvaltuutettua myös pormestari? Lehtijutuista voi saada kuvan, että Helsingin uudesta johtamismallista olisi jo päätetty, mutta ei ole. No onko sillä mitään väliä, kuulen jo kysymyksen.

Selviä eroja on muutama. Nyt kaupunginjohtajat valitaan seitsemän vuoden määräajaksi, pormestarimalleissa johtajisto vaihtuisi kuntavaalien yhteydessä joka neljäs vuosi. Mutta kaikkien suureksi hämmästykseksi Pajunen esitti vastikään, että kaupunginjohtaja valittaisiinkin ”toistaiseksi” eli loppuiäksi. Siinä oli hänen omankin puolueensa edustajilla nieleskelemistä. Radiohaastattelussa kommentti olikin, että ”toki kaupunginjohtaja voi tehdä oman esityksensä”-

Vaikka kaupunginjohtajien tuolit nykyään jaetaan poliittisin perustein, he ovat kuitenkin virkamiehiä, eivät luottamushenkilöitä, siis poliitikkoja. Tätä roolieroa on kuntalaisten, joskus kaupunginjohtajien itsensäkin vaikea hahmottaa. Eroa hämärtää sekin, että Helsingissä kaupunginjohtaja saa koreat käädyt ja pormestarin arvonimen. Se ei kuitenkaan muuta hänen virka-asemaansa. Herra se on herrakin, ja nyt ylipormestarin herra on joko kaupunginhallitus tai valtuusto.

Suora pormestarivaali muuttaisi vaalikampanjaa, koska ehdokkaat joutuisivat esittelemään konkreettisemman ohjelman, samaan tapaan kuin miten eduskuntavaaleista on tullut pääministerivaalit. Valitulla pormestarilla olisi sitten tietysti myös vahva valtuutus toteuttaa ohjelmansa.

Muutosta ajaa halu vahvistaa poliittista ohjausta ja heikentää ’virkamiesvaltaa’, kuten sitä usein nimitetään. Asian voi sanoa toisinkin eli niin, että poliitikot haluavat lisää poliittista valtaa, siis arvoihin ja arvostuksiin perustuvaa valtaa.  Jotkut haluavat samalla vähemmän asiantuntijavaltaa, siis faktoihin perustuvaa valtaa.

Tässä yhteydessä esitetty vastakkainasettelu poliittisen ja virkamiesvallan välillä on hyvin tarkoitushakuinen. Virkamieskunta kun ei edusta "pahaa byrokratiaa" vaan monipuolista asiantuntemusta, jonka merkityksen ei soisi vähentyvän. Yhtä mielellään halutaan nähdä hallinto ”turhana byrokratiana” ja unohdetaan, että hallinnon tehtävä on valmistella asiat päätöksentekoa varten niin yrityksissä kuin kunnissa, ja varmistaa, että päätökset toteutetaan.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, näköpiirissä on myös sote-uudistus, joka toteutuessaan mullistaa kuntien tehtäväkentän. Valtakunnan hallitushan kaavailee, että sosiaali- ja terveyshuolto siirtyisi vuonna 2019 kokonaan pois kunnilta, erikseen perustettavan aluehallinnon vastuulle ja valtion maksettavaksi. Tämä tarkoittaisi, että puolet Helsinginkin menoista ja henkilökunnasta siirtyisi valtion budjettiin. Samalla menisivät sote-palveluiden tilat ja rakennukset.

(Julkaistu Slämy-verkkolehdessä lokakuussa 2015)

Kruunusilloista kruununjalokivi

San Francisco tunnetaan Golden Gate –riippusillasta ja New Yorkin symboleihin kuuluu kaksikerroksinen Brooklyn Bridge. Kaikkialle maailmaan televisioitavien Australian uudenvuoden ilotulitusten taustalla on Sydneyn sataman teräksinen kaarisilta. Venetsian pakollisiin matkakohteisiin kuuluu Rialton silta, Firenzessä Ponte Vecchio. Pariisin romantiikkaa on mahdotonta kuvitella ilman siltoja.

Jo vuosia suunniteltuja Kruunusiltoja pitkin päästään joskus ratikalla Rautatientorilta Laajasaloon. Kaupunginhallituksen pöydällä on nyt vasta asemakaava siltaosuuksista Nihdistä eli Kalasataman eteläkärjestä Korkeasaareen ja Kruunuvuorenrantaan. Nihdistä jatkettaisiin länteen todennäköisesti Hakaniemen torille, mikä näyttää olevan liikenteellisesti helpoin vaihtoehto. Muita mahdollisuuksia ovat reitti Pohjoisrantaan ja joko Liisankatua tai Aleksanterinkatua pitkin keskustaan.

Varsinainen rakentamispäätös Kruunusilloista voidaan tehdä aikaisintaan ensi vuoden alkupuolella. Matkassa on vielä monta mutkaa, joista hankalin on Helsingin Energian Helenin Hanasaari B:n tulevaisuus. Onko voimalaan jatkossakin tuotava polttoainetta laivoilla vai löytyykö parempia ratkaisuja? Tämä merkittävä valinta tulee päättäjien eteen vielä ennen tämän vuoden loppua.

Jos Sörnäisten voimalaan pitäisi jatkossakin päästä laivalla, on Kalasataman eteläkärjen ja kantakaupungin välinen meriyhteys jätettävä auki ja Kruunusiltojen idean ydin katoaa. Toki Nihdistä voi järjestää yhteyden Kalasataman metroasemalle ja sitä kautta keskustaan ja muihin suuntiin, mutta usea liikennevälineen vaihto hankaloittaa matkaa eikä houkuttele käyttäjiä.

Kruunusillat avaavat kantakaupungista uuden yhteyden sekä itäisen Helsingin asuinalueille että virkistysalueille. Korkeasaareen ja Mustikkamaalle pääsisi mukavasti ratikalla. Samalla helpotetaan Kulosaaren sillan ruuhkapaineita ja tarjotaan esimerkiksi Laajasalon nykyisille ja uusille asukkaille suora, noin puolen tunnin yhteys keskustaan.

Kruunusillat on tarkoitettu pelkästään raitiovaunuille, pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Raitiovaunuissa kulkisi liki 30 000 matkustajaa päivittäin, pyöräilijöiden lukumääräksi arvioidaan 3 000. Siltojen pintarakenteet tehdään sellaisiksi, että ne sallivat kulun hälytysajoneuvoille. Lumituiskuihin, myrskyihin ja jäähän varaudutaan tietenkin myös.

Ajan henkeen sopisi hyvin, että Helsingistä lähetettävien turistipostikorttien kuvavalikoimaan tulisi kauppatorin, tuomiokirkon, Sibelius-monumentin ja olympiastadion lisäksi näkymä Kruunuvuorensillalla raitiovaunun rinnalla pyöräilevästä pariskunnasta.

(Julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä lokakuussa 2015)

Saako rakentaa?

Maankäytön ja liikenteen suunnittelu on paikallispolitiikan kovaa ydintä, koska sen kautta maan arvo nousee tai laskee. Siksi harvalla muulla paikallisen päätöksenteon lohkolla on niin paljon suhmurointiepäilyjä, syystä tai syyttä.

 

Moni muistaa maakuntien miehet, jotka yrittivät hattutemppua pystyttämällä ideaparkkeja eri puolille maata. Rakennuspaikoiksi katsottiin metsälämpäreitä tai peltoplänttejä valtaväylien varsilta tai risteysalueilta. Ne olivat tonttimaana arvottomia, koska niillä ei ollut rakennusoikeutta.

 

Kenellekään ei ollut juolahtanut mieleen, että joku haluaisi käyttää alueita rakentamiseen, koska jo pitkään oli omaksuttu periaate, että kaiken merkittävän lisärakentamisen pitää tukeutua raideliikenteeseen tai ainakin joukkoliikenteeseen. Tähän oli luottanut myös Siuntio, kunnes liikenneministeri äskettäin päätti, että VR:n junaliikenne loppuu. Ilmoitusasia.

 

Aina on oltu huolissaan myös siitä, että asukkaita lähellä olevat palvelut ja olemassa olevien keskustojen pienyritykset kuihtuvat pois. Huoli ei ole haihtunut, vaan Porvoon, Hangon tai Keravan kaltaiset kaupungit taistelevat jatkuvasti pitääkseen keskustansa elävinä. 

 

Joissakin kunnissa on suljettu silmät ja myönnetty poikkeamislupia omakotirakentajille, koska hartiapankkiperheet on haluttu veronmaksajiksi. Nämä kodit ovat nousseet kaavoitettujen alueiden ulkopuolelle samasta syystä kuin kauppakeskukset: maa on ollut halpaa. Kalliiksi tulevat sitten palvelut, vedet, viemärit ja energia, ja riippuvuus omasta autosta.

 

Vihdin Ideapark kaatui kaavoituksesta silloin vastanneen ministerin, Jan Vapaavuoren, selkeään kannanottoon. Juristina hän luki lakia ja maakuntakaavaa, jossa Turuntien varrella ei Vihdissä ollut varausta kaupan suuryksikölle. Siinä ei auttanut myyntimiehen esittämä perustelu ”Minä tunnen ministereitä…”

Turun suunnalla Ilkka Kanerva vähätteli rooliaan maakuntahallituksen puheenjohtajana. Hän sanoi, ettei ollut kiinnostunut kaava-asioista eikä niistä poikien kanssa puhuttu. Käräjäoikeus ei tätä uskonut vuonna 2012, mutta seuraavana vuonna hovioikeus hylkäsi lahjussyytteet.

Nykyinen junavuorojenlopetus- ja normienpurkutalkoohallitus rientää taas vapaan markkinatalouden tueksi. Maakuntakaavoja ja kuntien yhteisiä yleiskaavoja ei jatkossa enää vahvisteta ympäristöministeriössä. On helppo kuvitella, millaisen painostuksen ja korruptioyritysten kohteeksi paikallispäättäjät joutuvat, kun heidän valtansa näin kasvaa. Voi käydä niinkin, että valitukset lisääntyvät eikä prosessi nopeudu, päinvastoin. Kaavoistahan lähes jokaisella on oma varma mielipide. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavaluonnoksesta saatujen asukaskommenttien perusteella minnekään ei saisi rakentaa.

 

Maankäytön suunnittelu on aina keskenään ristiriitaisten intressien sovittelua. Alueen nykyinen tai tuleva asukas, lintubongari tai metsästäjä, jalankulkija tai rekkakuski, pyöräilijä tai autoilija, kiinteistösijoittaja tai pienyrittäjä, julkinen asuntorakennuttaja tai grynderi, kivijalkakauppa tai hypermarket – kaikilla on eri näkemys yhteisestä kaupungista.

 

Myös mittakaava muuttaa näkökulmaa: paikallinen, maakunnallinen tai Suomen etu ei välttämättä ole sama. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden puitteissa voi esimerkiksi kysyä, montako satamaa Suomi tarvitsee. Mutta mikä kaupunki tai teollisuuslaitos olisi valmis luopumaan omastaan? Entä jos kauppakeskus halutaan rakentaa heti toiselle puolelle sen maakunnan rajaa, joka ei sitä omien rajojensa sisällä sallisi?

(Julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina lokakuussa 2015)

Häpeämättömästi vasemmalle!

No mikäs se teidän puolueen linja nyt on? Tähän kysymykseen joutuu vastaamaan niin vieraille, tutuille kuin itselleenkin. Kannatatteko te lisää venäläistä ydinvoimaa vai ei? Haluatteko te sen Guggenheimin vai ei? Kateuttanneko te vastustatte yrittäjiä ja puolustatte byrokratiaa? Miksi te niitä pakolaisia hyysäätte, omat asiat ensin kuntoon! – Ollaanko sitä oikeisto- vai vasemmistodemareita vai etsitäänkö osoitteetonta paikkaa politiikan keskikentällä?

”Kun työmies tai köyhä ei äänestä vasemmistoa, monesti syytetään vasemmiston hylänneen peruskannattajansa. Minä taas katson, että liian moni työmies ja köyhä on hukannut ja hylännyt vasemmistoarvot. Jos väheksyy ympäristöarvoja, pilkkaa seksuaalivähemmistöjä ja inhoaa maahanmuuttajia, silloin ei vaan ole arvoiltaan vasemmistolainen. Ja sehän taas ei ole puolueen vika, jos sydämensivistys on ihmiseltä hukassa.” Näin tiukasti linjansa määrittelee oululainen Risto Kalliorinne facebook-sivullaan. – Hyvin pohdittu.

 

Julkisuudessa vakuutetaan yhtenäisyyttä eikä pidetä sopivana korostaa jakolinjoja, joita media taas rakastaa retostella. Jokaisen puolueen sisällä on kuitenkin jyrkkiäkin ristiriitoja, mutta yhdet pitävät ne taitavammin piilossa kuin toiset. Ulospäin näytetään aurinkoista naamaa, vaikka kotona murjotettaisiin. ”Meillä on katto korkealla ja seinät leveällä”, on se poliittisesti korrekti mutta totuutta välttelevä selitys.

 

Mutta ellei puolueella ole selkeää linjaa, ei voi olla viestiä eikä uskottavuutta. Ei voi olla vähän niin ja toisaalta näin. Vaikka kaikki päätökset eivät voi olla omantunnonkysymyksiä, jossa saa vapaat kädet, ei voi olla liikaa niitäkään, joissa vain hammasta purren hyväksyy puolueen virallisen linjan.

 

Päättäjän on lopulta aina valittava joko kyllä tai ei. Sekä-että –nappeja ei ole. Demareita pilkataan ei-puolueeksi. Mutta jos joku ehdottaa idioottimaista ratkaisua, miksi pitäisi hävetä sanoa ei? Toki vaatii rohkeutta olla häpeämätön ja paljastaa, ettei keisarilla ole vaatteita.

 

Demarit ovat rakentaneet hyvinvointivaltiota, jonka kannattajiksi kaikki nyt ilmoittautuvat. On trendikästä lisätä, että jako oikeistoon ja vasemmistoon kuuluu historiaan ja että ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Äänestäjien on vaikea ymmärtää, miksi demarien hyvinvointivaltio olisi erilainen kuin oikeiston tai miksi hyvinvointivaltion puolesta ylipäänsä enää pitäisi taistella.

 

Uusliberaalista uskosta markkinoiden kaikkivoipaisuuteen on tullut puolivirallinen totuus. ”Valinnanvapaus” on hienompi tapa sanoa, että hyvinvointivaltio yksityistetään ja yritykset pelastavat sen ”tehokkuudellaan”. Hyvinvointivaltiosta muokattaisiin markkinarako ja sitä nimitettäisiin public-private-partnershipiksi, kumppanuushankkeeksi. – Tämä tulkinta ei ole yritysvihamielisyyttä vaan itsesuojelua rääkkyläläistymisen uhan alla.

 

Äänestäjien väitetään olevan ei-kenenkään-maalla keskustassa. Kuitenkin viestit Brittein saarilta ja Yhdysvaltain presidenttikampanjan alkuasetelmista kertovat, että äänestäjät arvostavat myös vaihtoehtoa uusliberalismin valtavirralle ja populismin hännystelylle. Kansalaiset kaipaavat vasemmistolaisuutta, joka uskaltaa tarvittaessa sanoa ei. 

 

Ajatus, että demarien kannatus nousisi mielistelemällä keskiluokkaa, perustuu näköharhaan. Poliittista samaistumista ei sanele yhteiskuntaluokka tai ay-status vaan arvomaailma.

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 8.9.2015)

Kauneudesta ja Venetsiasta

Videokuva liukuu yli kirjahyllyn teosten selkämysten. Taustalla puhuu rauhallinen miesääni. Hollantilainen Peter Custers kertoo, miksi hän nuorena opiskelijana jätti väitöskirjansa kesken, ryhtyi lehtimieheksi ja lähti vuonna 1971 itsenäistyneeseen Bangladeshiin tukemaan ja dokumentoimaan vasemmistoliikkeen nousua. Hän koulutti maattomia maanviljelijöitä ja raportoi poliittisesta tilanteesta peitenimellä Revo Conti, joka oli itse keksitty tiivistelmä sanoista ”vallankumous jatkuu”.

Tohtori Custersin tarinaa kuvaava Last Man in Dhaka Central on Dhakassa ja New Yorkissa työskentelevän 46-vuotiaan Naeem Mohaiemenin filmi, jonka ennakkoversion voi nähdä Venetsian kuvataidebiennaalissa.

 

Custers selaa arkistoitujen lehtien kellastuneita sivuja ja siloittelee niiden murtuneita nurkkia. Vuoden 1975 vasemmistolainen sotilaskaappaus jäi pelkäksi yritykseksi. Custers oli varoittanut, ettei vallankumous voi onnistua sotilasvoimalla vaan sen on noustava kansan keskuudesta. Hänet kuitenkin vangittiin epäiltynä osallisuudesta kumouksen valmisteluun, tuomittiin, armahdettiin ja karkotettiin vasta Alankomaiden hallituksen painostuksen jälkeen.

 

Onko Last Man in Dhaka Central taideteos vai dokumentti? Onko sillä mitään väliä? Kameran poimimat yksityiskohdat, kielten sekoitus tai ajallisten tasojen taidokas limitys eivät välttämättä tee dokumentista taideteosta. Vai onko taustalla intohimo etsiä totuutta, tehdä sitä näkyväksi ja kertoa koskettava tarina?

 

Kuvataidebiennaaleja on järjestetty Venetsiassa vuodesta 1895 lähtien. Tämän vuoden otsikko on All the World’s Futures – Kaikki maailman tulevaisuudet. Nigerialainen kuraattori Okwui Enwezor luonnehtii kokoamaansa Biennaalia suodattimeksi, jonka kautta tarkastellaan sekä asioiden nykytilaa että sitä, miltä asiat näyttävät. Enwezorin mukaan näyttelyn peruskysymys kuuluu: ”Miten taiteilijat, ajattelijat, kirjailijat, säveltäjät, koreografit, laulajat ja muusikot onnistuvat kuvin, esinein, sanoin, liikkein, tapahtumin, runoin ja äänin saamaan yleisön katsomaan, kuuntelemaan, reagoimaan, osallistumaan ja puhumaan, jotta käsittäisimme, mistä nykymaailman sekasorrossa on kyse.”

Näyttelyiden keskelle rakennetun Areena-tilan ohjelmassa on keskusteluja, filmejä ja työväenlauluesityksiä. Päivän päätteeksi kaksi ammattinäyttelijää lukee Karl Marxin Pääomaa. Itse osallistuin paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin, kuka nykyään tarvitsee museoita ja biennaaleja. Tulkintani mukaan niitä kaipaavat kaupungit, jotka näkevät itsensä turismiteollisuuden maailmanmarkkinoilla kaupattavina tuotteina. Kuvia kulttuurirakennuksista käytetään kaupunkien brändäyksessä, sisällöillä ei ole merkitystä. Esimerkiksi Sydneyn symbolina tunnetaan muotokieleltään poikkeava oopperatalo. Oletteko kuitenkaan kuulleet kenenkään ihastelevan talon oopperaproduktioita tai muistelevan unohtumatonta aariaa?

Kauneus kasvaa sisällöstä ja totuudesta.

Venetsiaa kuvaavassa kirjassaan Veden peili (1992) Joseph Brodsky mainitsee kääntäneensä monia amerikkalaissyntyisen Ezra Poundin runoja venäjäksi. Poundin laajaa Cantos-runoelmaa Brodsky kuitenkin kommentoi murhaavasti. ”… sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.” (Suomennos Marja Alopaeus.)

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina elokuussa 2015)

Minun periaateohjelmani

1. Sosialidemokratia on kansainvälinen aate, ei yhdenkään yksittäisen ihmisen tai ryhmän etujärjestö. SDP ei ole työmarkkinajärjestö, ei perheyrittäjien liitto eikä vanhusasiain valtuutettu.  Sosialidemokratia ei edellytä teollista tai palvelutuotantoa, se on yhtä hyvin kaupunkilaista kuin maalaista, ja sen kaulukset ovat sekä siniset että valkoiset. SDP on kaikki rajat ylittävän oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden puolue.

2. Sosialidemokratia on maailmanlaajuista, ei vain suomalaista tai eurooppalaista, ei vain teollisuusmaiden tai nousevien talousmahtien vaan myös kaikkein köyhimpien kansojen toivon liike. Sosialidemokratian on löydettävä roolinsa globalisaatiossa, joka ei sinänsä ole hyvä tai paha. Sosialidemokratian pitää tunnistaa globalisaation mahdollisuudet yhtä lailla kuin sen vääristymät, jotka estävät kestävää kehitystä: turvattomuus, hyväksikäyttö, raaka-aineiden ryöstö ja tuhlaus, ilman ja veden saastuttaminen, veroparatiisit tai korruptio.

3. Sosialidemokratia rakentuu kestävän kehityksen perustuksille. Vihreä liike lähti kapea-alaisesta luonnonsuojelusta ja kasvoi vihreän talouden asianajajaksi. Sosialidemokratian on nähtävä syvemmälle menevät keskinäiset riippuvuussuhteet ja taisteltava siivon työn, reilun maailmankaupan, puhtaan elinympäristön ja resurssiviisauden puolesta. Sosialidemokratia ei voi olla vain tässä ja nyt, vaan sen on katsottava kaukaisiin paikkoihin ja pitkälle tulevaisuuteen.

4. Sosialidemokratia on feministinen liike, miesasialiike ja liike vailla ihonväriä, kieltä ja uskontoa. Puhe on poliittinen teko. Siksi ilmaisun- ja sananvapaus on elinehto. Ihmisoikeudet ja rauha ovat ilma, jota sosialidemokratia hengittää. Sosialidemokratian vapaus ei ole kaupan kuten uusliberalismin normienpurkutalkoovapaus, jossa yhteiskuntaa ei säätele poliittinen ohjaus vaan markkinatalouden laki. – Reilu kilpailu edellyttää kuitenkin yhdessä laadittuja pelisääntöjä. 

5. Sosialidemokratia ymmärtää julkisen ja yksityisen sektorin välisen perustavanlaatuisen eron samalla, kun se kunnioittaa molempien erityislaatua. Julkinen ja yksityinen ovat kaksi eri maailmaa, joiden tasavertainen kumppanuus on käsitteellinen mahdottomuus. Yhteisiä asioita koskevan poliittisen päätöksenteon tila on avoin julkinen tila, jonka puitteissa voittoa tavoitteleva sektori toimii suljettuna ja läpinäkymättömänä. Markkinavoimat ovat ulkoistaneet yhteiskuntavastuunsa ja jättäneet aiheuttamansa sosiaaliset ja ympäristökustannukset veronmaksajien kontolle. Kansalaisyhteiskunta ei ole apuun rientävä kolmas sektori vaan vapaiden kansalaisten tapa toimia yhdessä taloudellista voittoa tavoittelematta.

6. Jokainen sosialidemokratian sukupolvi joutuu määrittelemään uudelleen työn, työllisyyden, työttömyyden ja toimeentulon käsitteet. Meidän aikanamme ilmastonmuutos, energiavallankumous, digitalisaatio, globaali työnjako ja siirtolaisuus muokkaavat radikaalisti tuotannon ja kulutuksen prosesseja, ansaintalogiikkaa ja työtä. Yksi sosialidemokratian tehtävistä on tulkita näitä muutosvoimia ja varmistaa, että siirtymä eilisestä huomiseen on ihmisten kannalta reilu.

 

7. Sosialidemokratia ei ole laskutoimitus eikä talousoppi. Sosialidemokratia määrittää näkymän tulevaisuuteen: vapauden, yhdenvertaisuuden, yhteisvastuun ja turvallisen elämän maapallolla. Hyvinvointivaltion rakenteet, palvelut ja niiden taloudelliset edellytykset ovat välineitä vision toteuttamiseksi, eivät enempää eikä vähempää.

 

(Julkaistu Demokraatti-lehden takasivun kolumnina 12.6.2015)

Voiko Suomea johtaa kuten yritystä?

Seurasin Helsingin Sanomien järjestämää keskustelua siitä, miten Suomi saadaan nousuun. Ykköstavoitteesta oltiin yksimielisiä: työllisyyden kasvu ja työpaikkojen lisääminen yksityiselle sektorille. Sitran yliasiamies esitteli innostuneena ratkaisunsa: ostetaan sosiaali- ja terveyspalvelut yksityisiltä yrityksiltä, jolloin syntyy valtavasti uusia työpaikkoja. – Hetkinen, miten niin uusia, eivätkö ne samalla katoa julkiselta puolelta?

Pari päivää sitten terveysalan yritys Pihlajalinna ilmoitti listautuvansa Helsingin pörssiin. Sitran omistama Terveysrahasto rahoitti aikoinaan Jokilaakson Terveys Oy:tä, jonka osaomistajia Pihlajalinna oli. Rahoittajana on ollut aikoinaan myös Tekes. Pihlajalinna korostaa kotimaisuuttaan ja sitä, että se maksaa veroja Suomeen. Julkisesta tuesta osansa saanut firma ilmoittaa tavoitteekseen, että liikevoiton taso on yli seitsemän prosenttia liikevaihdosta.

Miten tyhminä meitä pidetään? Jos yhtiö listautuu pörssiin, sen omistajuudella tai voittojen kotiutumisella ei enää ole kotimaata. Jos sosiaali- ja terveyspalvelut siirretään pörssiyhtiöiden hoidettaviksi verorahoilla, Oy Suomi Ab:ssa voidaan pian naulata ovet ja ikkunat kiinni.

Opiskelin 2000-luvun alussa Helsingin kauppakorkeakoulussa organisaatioteoriaa. Kurssin lukulistaan kuului reilut parikymmentä kansainvälistä tutkimusartikkelia. Julkisen sektorin käsitettä ei esiintynyt yhdessäkään. Muutamissa viitattiin joko sääntelystä vastaaviin toimijoihin, yritysten institutionaaliseen toimintaympäristöön tai voittoa tuottamattomaan non-profit -sektoriin, jona olemme tottuneet pitämään järjestökenttää, ”kolmatta sektoria”. 

Business-ihmiset hahmottavat maailman omanaan eivät näe yksityistä ja julkista sektoria eri eläinlajeina. Heille julkinen sektori on pelkkä menestyksen este. Muistellaanpa uusliberalistien lempimantroja:

Saavutetuista eduista tinkiminen. Maksavatko yritykset täyden hinnan henkilöstönsä saamasta koulutuksesta tai kaupunkien infrastruktuurista, jota ne päivittäin hyödyntävät? Miksi yritykset kuitenkin odottavat saavansa julkista tukea tutkimushankkeilleen?

Normitalkoot. Varsinaisissa normitalkoissa ollaan siellä, missä eri teollisuudenalojen lobbarit yrittävät syöttää ja juottaa lainsäätäjiä, jotta normit varmasti olisivat juuri heidän maksajilleen suotuisia. Esimerkkinä vaikkapa taistelut, joissa tupakkateollisuus on silmät kirkkaina väittänyt, että tupakka ei tapa.

Kilpailukyky. Miksei teollisuus hae kilpailukykyään pääsääntöisesti sijoittamalla reilusti tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta syntyisi globaaleille markkinoille kelpaavia uusia tuotteita ja palveluita?  Sen sijaan kilpailukyvyn vaatimus halutaan ulkoistaa muille: työntekijöille, kunnille ja valtiolle. Kaupunkien kansainvälisellä kilpailukyvyllä tarkoitetaan sitä, että yritykset kilpailuttavat kaupunkeja ja odottavat, että yksi kaupunki myöntää heille enemmän ilmaispalveluita kuin joku toinen: tontteja, koulutusta ja infrastruktuuria. Sen jälkeen monikansallinen vetoaa ”lailliseen verosuunnitteluun” eikä kaupunki koskaan saa osaansa sen tuottamasta voitosta. Erityisesti palvelualan yritys tarjoaa mahdollisesti työpaikkoja, mutta mikä on niiden tuottama lisäarvo, jos samat työpaikat ovat poissa joltakin toiselta työnantajalta – ehkä julkiselta sektorilta?

Kamreerit ja yrityslobbarit ovat ottaneet politiikan panttivangikseen. Missä viipyy vapauttaja?

(Kolumni on julkaistu Demokraatti-lehdessä toimituksen omalla otsikolla 8.5.2015)

Poliitikot ne vaan puhuu.

Politiikka on jatkuvaa kuuntelemista, puhumista ja kirjoittamista. Ideat heräävät keskusteluissa ja niiden syntyä innoittavat edelläkävijöiden tekstit ja palopuheet. Ajatukset kypsyvät julistuksiksi ja Forssan ohjelmiksi, yhteiskunnan pelisäännöt tiivistetään lain kirjaimiksi. 

Valistuneen demokratian merkkinä on, että päätökset muotoutuvat vuoropuhelussa ja paras argumentti voittaa. Silloin valta on sillä, joka perustelee näkökantansa uskottavimmin ja nojautuu luotettavimpaan käytettävissä olevaan tietoon. Suosittu vaihtoehto on populismi, kuulijakunnan tarkoitushakuinen mielistely ja tosiasioiden unohtaminen.

Sananvapaus on demokratian koetinkivi. Jokaisella on oltava yhtäläinen oikeus esittää näkemyksensä ja perustelunsa ja ilmaista ne turuilla ja toreilla. Vaihtoehto on diktatuuri, jossa kaduille kokoontuneet mielenosoittajat hiljennetään pampuin ja telaketjuin.  

Julkisen tilan avoimuus on sananvapauden edellytys. Sananvapaus tukahtuu muurien takana.  Sananvapaus ei ole vain oikeus sanoa, vaan myös oikeus saada viestinsä esille ja tulla kuulluksi. Vaihtoehto on korruptoitunut julkisuus, jossa näkyvyys ja vaikutusvalta ostetaan lobbareilta eivätkä lounaat ole ilmaisia.

Kaupallinen media on pitänyt kovaa ääntä Yleisradion julkisesta rahoituksesta. Mainostuloilla rahoitetuilla tiedotusvälineillä on kova halu rajata, mitä YLE saisi tehdä, mitä ei. Mutta YLEn tehtävä on nimenomaan varmistaa demokratian ja sananvapauden edellyttämä julkinen tila, jossa ei toimita minkään yksittäisen eturyhmän ehdoilla.

Vaihtoehtoisia malleja on maailmalla yllin kyllin: kaupallinen uutisvälitys valitsee omat suosikkinsa eivätkä muut äänet pääse kuuluviin. Keskusteluohjelmissa on vieraina pelkästään filmejään, levyjään tai muuten vain itseään markkinoivia julkkiksia. Tosi-tv -seikkailut täyttävät parhaat katseluajat ja globaaleilta kriiseiltä suljetaan silmät. Eipä silti, kyllä poliittistakin lehdistöä uhkaa putkinäön riski, omia saavutuksia ylistetään ja muita vähätellään sumeilematta.

”Poliitikot, ne vaan puhuu ja puhuu, ei ne tee mitään.” Miksi poliittista keskustelua pidetään tyhjän puhumisena? Miksei puhe herätä luottamusta? Voisiko olla, että puheesta puuttuu sisältö? Ellei puhuja tunne asiaansa, sanat ovat papukaijan toistoa, pelkkiä kuplia, jotka hajoavat ilmaan. Hiljaisuus kuuluu täyttää poliittisesti korrektilla höpötyksellä, johon kukin aikakausi tuo pakolliset muoti-ilmauksensa, ymmärsi puhuja niiden merkitystä tai ei.

Hyvinvointiyhteiskuntaa tukevat puheissaan kaikki. Sanoihin ladataan kerroksittain piilomerkityksiä. Kaikki tietävät, että valinnanvapaus tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin valinnan vapautta. Myös kestävä kehitys on joidenkin puhujien suussa muuttunut tyhjäksi kuoreksi, jolla ei ole sisältöä, mutta joka tunnollisesti lisätään poliittiseen uskontunnustukseen.

Vaalikeskusteluissa on annettu ymmärtää, että poliitikko, joka lupaa leikata eniten miljardeja julkisesta taloudesta, on paras poliitikko. Meihin on pesiytynyt usko, että vain ne, jotka saarnaavat taloudellista ahdinkoa, pelastavat meidät siltä.

Rauhaa halutaan rakentaa aseilla ja turvallisuutta luoda varustelulla. Pysyvät aselevot syntyvät kuitenkin vain kärsivällisten neuvotteluiden tuloksena, diplomatialla, puhumisen taiteella.

Sanankäyttö on vallankäyttöä, joka on taitolaji. Sanan miekkaa on käsiteltävä varoen, sanoja käytettävä säästellen. Puhe on poliittinen teko.

(Teksti on julkaistu kolumnina Demokraatissa 10.4. 2015)

Kolmen ämmän vai kestävän kehityksen ministeriö?

Ministerien ja ministeriöiden nimillä spekulointi kuuluu poliittiseen ajanvietteeseen, mutta on sen takana myös kovaa valtapolitiikkaa. Kysyin pari viikkoa sitten, miksei meillä ole kaupunkitalousministeriötä, jos meillä on maatalousministeriö. Pelkästään kaupunkiministerin taloudellinen toimiala olisi paljon suurempi, muista ulottuvuuksista puhumattakaan.


Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä nosti taas esille puolueensa ikiaikaisen toiveen, että ympäristöministeriö liitettäisiin maa- ja metsätalousministeriöön (MMM). Tämä tietysti sopisi hyvin myös monien suuryritysten intressejä ajaville tahoille, jotka kuitenkin pysyvät poliittisesti korrektisti hiljaa. Joidenkin teollisuuslobbarien ja heitä myötäilevien poliitikkojen puheenparteen on aina kuulunut ympäristönsuojelun pilkkaaminen ja sen näkeminen pelkkänä esteenä voitontavoittelun tiellä. Kaikille eivät tapaus Talvivaaran opetukset ole vieläkään menneet perille.

YK järjesti ensimmäisen ympäristökonferenssin Tukholmassa 1972. Perinteisestä luonnonsuojelusta aloitettiin silloin, kun Suomen ympäristöministeriö perustettiin vuonna 1983. Maailma on niistä vuosista muuttunut. Vuonna 1992 YK järjesti Riossa kuuluisan kestävän kehityksen konferenssin, jossa korostettiin, että ympäristön, talouden ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat kiinteästi toisiinsa nivoutuneita. Ei ole ”pelkkiä” ympäristökysymyksiä, vaan aina on kysymys myös ihmisistä, työstä, tuotantoprosesseista ja kulutuksesta.


Nykyajan ylivoimaisesti suurin haaste on ilmastonmuutos. Sitä ei voi hillitä ilman radikaalia muutosta energian tuotantoon ja sen kulutuksen vähentämiseen. Siksi Suomeen nyt viimein tarvitaan myös kestävän kehityksen ministeriö, joka ei tarkastele maailmaa pelkästään luonnonsuojelun näkökulmasta, jolloin sen näkemykset voidaan aina yrittää marginalisoida merkityksettöminä.

 

Maa- ja metsätalous on toistaiseksi valitettavasti aidan toisella puolen, se on merkittävä vesistöjen likaaja ja ilmakehän saastuttaja siinä kuin kivihiiltä käyttävä energiantuotantokin. Turpeen päästöt ovat vielä kivihiiltäkin pahemmat. Tutkijat varoittavat, että myös puupohjaiset polttoaineet vahingoittavat ilmakehää nopeammin kuin kasvava metsä ehtii sitoa hiilidioksidia.  Senkin vuoksi on mahdoton ajatus, että maa- ja metsätalous olisi saman katon alla kuin ilmastopolitiikka, vain varmistamassa kestävän kehityksen ministeriön hampaattomuuden.

 

Totuutta ei muuta edes kepun esittämä kaunisteltu muotoilu, että maa- ja metsätalouden asiat liitettäisiin ympäristöministeriöön. Silloin Suomi liittyisi banaanivaltioiden joukkoon.

Kaarin Taipale on helsinkiläinen tekniikan tohtori, joka on monia vuosia toiminut kansainvälisenä asiantuntijana YK:n kestävän kehityksen prosesseissa.