PREPARING FOR RIO+20

The United Nations Rio+20 Conference on Sustainable Development is going to take place in Rio de Janeiro 11 - 22 June 2012. 

Under the overall title "SUSTAINABLE DEVELOPMENT IN THE 21ST CENTURY (SD21)" the secretariat in charge of organizing the conference (United Nations Department of Economic and Social Affairs, Division for Sustainable Development) has compiled background material on different key topics to be discussed in Rio. 

Cities - urban issues - is one of the key topics. 

My report on urban challenges can be downloaded here: 

www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_pdf/challenges_and_way_forward_in_the_urban_sector_web.pdf 

The text is one of about ten background reports, which are available at: 

www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_reports.shtml

The publication is going to be published by the UN in an event in Rio de Janeiro 17 June.

DEMOKRATIA JA ”UUSI DEMOKRATIA”

Mistä tuulee, kun EVA ja Sitra kiinnostuvat demokratiasta? Demokraatin pääkirjoitus ”Demokratiaa varottava vesittämästä” (20.3.) puuttuu ajankohtaiseen aiheeseen.

Pääministeri David Cameron toi 2010 vaalikampanjassaan brittikeskusteluun käsitteen ’Big Society’, josta EVA käyttää suoraa käännöstä ’suuri yhteiskunta’. Voi kuvitella, että samat tekstinikkarit, jotka keksivät ’työväen presidentin’, yrittävät keksiä sanaparille vielä myyvempää suomennosta.

”Yhteiskuntaa ei ole olemassa, on vain yksittäisiä miehiä, naisia ja perheitä,” oli Margaret Thatcherin motto. Big Society oli Cameronin irtiotto Thatcherin perinnöstä sen jälkeen kun ’kolmas tie’ valtion ja markkinoiden välissä oli joutunut umpikujaan. Yhteisöllisyys ja kolmas sektori nostettiin esiin. Thatcherin politiikkana oli ajaa julkinen sektori minimiin ja antaa sen tehtävät yksityiselle sektorille. Onko Cameronin tavoitteena jättää kansalaisten vastuulle se, mitä vielä on jäljellä? Big Societia markkinoidaan laajempana demokratiana ja vallan jakamisena kansalaisille, joita kutsutaan kehittämään ja toteuttamaan julkisia palveluita.

Analyysissään Valta yhteisöille! - mitä opittavaa Suomella on Ison-Britannian Big Societysta? (2011) EVAn tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto esittää, että perinteinen tapa ajatella hyvinvointivaltiota on tullut tiensä päähän. Hänen mukaansa Big Society tarjoaa kiinnostavan mallin julkisten palveluiden uudistukselle, koska siinä hyvinvointiyhteiskunnan peruskivi ei ole sen julkinen sektori, vaan yhteisöllisyys. ”Hanke uudistaa julkisia palveluita siirtämällä voimakkaasti päätösvaltaa ja resursseja keskushallinnolta paikallishallin¬nolle, yhteisöille, yrityksille, julkisen sektorin työntekijöille sekä kansalaisille, eli julkisten palveluiden käyttäjille ja tuottajille.” EVAlle Big Society tarkoittaa esimerkiksi palvelusetelin laajempaa käyttöönottoa.
Big Society –käsitettä on tulkittu myös toisin: Valtion kovien budjettileikkausten jälkeen vapaaehtoisille halutaan sälyttää velvollisuuksia, joiden kantamiseen niillä ei ole edellytyksiä. Julkisia palveluita sanotaan ostettavan pieniltäkin kansalaisjärjestöiltä, mutta hintakilpailutuksessa pärjäävät vain suuret organisaatiot, joiden toiminta ei poikkea yritysmaailmasta.
Suomessakin puhutaan ylevään äänensävyyn yksilön vastuusta, asiakkaiden voimaannuttamisesta, yhteistuotannosta ja kolmannen sektorin roolista. Marja-Liisa Niinikoski ja Liisa Välikangas kirjoittivat (HS 24.2.), että ”tekojen demokratiassa palvelujen tuottamisesta tehdään kansalaisoikeus”. Heidän artikkelissaan niin arabikevät ja Occupy Wall Street kuin ekologisen ruuan viljely ja vanhusten unelmalähiö Arizonassa edustivat uutta yhteisöllisyyttä, joka muuttaa demokratiaa.

Voi toki ajatella, että 'uusi' demokratia täydentää 'vanhaa', edustuksellista ja puolueiden kautta tapahtuvaa demokratiaa. Mutta mitä tekemistä yhteisöllisyydellä on demokratian kanssa?

Demokratian kriisi tulee näkyväksi syrjäytymisenä, eriarvoistumisena ja ulkopuolisuuden kokemuksena. Mutta pystyäkseen toimimaan demokratiassa, ihmisen on tultava tietoiseksi itsestään täysivaltaisena kansalaisena. Peruskysymys kuuluukin: miten kasvetaan syrjäytymisestä ja apatiasta osallisuuteen ja kansalaisuuteen?

Tämä kasvu voi tapahtua erilaisten yhteisöjen kautta. Täysiverinen demokratia rakentuu sisältäpäin, ihmisten halusta päättää yhteisistä asioista. Siksi yhteisöjä täytyy rakentaa paikan päällä, siellä missä ulkopuolisuus on vienyt vallan, ei vain siellä, missä käsi on jo piparipurkissa.

Kansalaisyhteiskunta rakentuu yhteisöistä, joiden kautta ihmisten ääni alkaa kuulua voimakkaammin. ’Uudessa demokratiassa’ yhteisöjen kirjo on entistä laajempi. Kansalaisyhteiskunnan jäseniksi ovat nyt pyrkimässä myös ’kolmas sektori’ ja ’sosiaaliset yritykset’, jotka ovat julkisen ja yksityisen sektorin välissä.

Miksi juuri nyt olisi uuden yhteisöllisyyden aika? Yhtäällä ovat politiikanteon paineet: puolueita vieroksutaan, poliittiselle asialistalle tulee jatkuvasti uusia asioita ja politiikkaa tehdään projekti kerrallaan. Toisaalta tulevat paineet ajaa julkista sektoria alas. Ulkoistamisten ja yksityistämisten jälkeen kolmas sektori näyttää siivolta palvelijalta tuottamaan palveluja ja korvaamaan purettavan hyvinvointivaltion rakenteita.

Suomessakin on välttämätöntä avata päätöksentekoprosesseja ja laajentaa demokratian muotoja. Mutta sen varjolla ei saa sysätä ihmisiä itsepalveluyhteiskuntaan, jossa vain ’ketterimmät’ selviävät. Kuntauudistuksen yhteydessä on lisättävä sekä asukas- että lähidemokratiaa.

Ei kuitenkaan pidä sekoittaa kahta eri asiaa: demokratiaa ja tapaa tuottaa palveluita. Demokratia ei ole liiketoimintamalli. Tutkimusjohtaja Torsti Hyyryläistä (YLE Puhe 19.3.) lainaten, tarvitaan muutakin kuin ’big society’ korjaamaan rikkinäinen yhteiskunta.

Teksti on julkaistu mielipidekirjoituksena Demokraatti-lehdessä huhtikuussa 2012

KUVIA KAUPUNGISTUVASTA MAAILMASTA

Nyt jo yli puolet maailman kasvavasta väestöstä asuu kaupungeissa. On arvioitu, että vuonna 2050 yli 6 miljardia ihmistä, liki 70% väestöstä, asuu kaupunkimaisessa ympäristössä. Pelkästään Afrikan kaupungeissa parin tulevan vuosikymmenen kasvu vastaa Yhdysvaltain nykyistä asukasmäärää. Paine ei kohdistu pelkästään yli 10 miljoonan suurkaupunkeihin, joita vuonna 2010 oli 21 (niistä 15 kehitysmaissa) tai 5-10 miljoonan kaupunkeihin, joita oli 33. Noin puolet kaupunkiväestöstä sijoittuu alle puolen miljoonan asukkaan kaupunkeihin.

Samalla, kun yhä useammissa kaupungeissa halutaan keskittyä palvelutuotantoon ja ’korkeaan’ teknologiaan, likaisin työ jää tehtäväksi köyhimmissä kaupungeissa, joilla on huonoimmat edellytykset huolehtia asukkaistaan. Kaikkein alikehittyneimpien maiden kaupungistumistahti tulee olemaan nopeinta. Globaali eriarvoistuminen heijastuu myös kaupunkien sisäisenä segregaationa. Kolmas maailma on läsnä rikkaimpienkin kaupunkien keskellä tai reunoilla.

Samoin kuin meillä, monissa vanhoissa teollisuusmaissa puhutaan vanhenevasta ikärakenteesta. Maailman nuoriso keskittyy Aasiaan ja Afrikkaan. Vuonna 2050 yhdeksän kymmenestä 15-24 –vuotiaasta asuu kehitysmaissa. He tarvitsevat koulutusta ja työtä.

Muuttoliikkeet koskettavat kaikkia. Immigraatio ei suinkaan aina suuntaudu köyhistä maista rikkaisiin. Suurin osa maailman 200 miljoonasta maahanmuuttajasta siirtyy joko kehitysmaasta toiseen tai teollisuusmaasta toiseen. Valtaosa muuttoliikkeistä tapahtuu kuitenkin maiden sisällä. Aasiassa ja Afrikassa siirrytään vielä pitkään maalta kaupunkeihin, joissa on rakennettava ennennäkemätön määrä asuntoja, työpaikkoja, palveluita ja infrastruktuuria. Toisaalta erityisesti itä-Euroopassa kaupungit kutistuvat, kun teollisten tuotantoprosessien muutos ajaa ihmiset auringonlaskun alojen kaupungeista niihin, joilla on kykyä uudistua kestävällä tavalla.

Ilmastonmuutos on yksi kaupunkien globaaleista haasteista, ei vain hiilidioksidi- ja muiden kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen vaan myös varautuminen erilaisten ääri-ilmiöiden myötä ilmeneviin riskeihin kuten tulviin, hellekausiin, vesi- ja sähkökatkoihin tai liikennehäiriöihin. Tietoisuus uhkista ei riitä, on opeteltava varautumaan ilman varmaa tietoa tulevista vaikutuksista. Entä miten samalla tuetaan sellaisen elinkeinorakenteen syntymistä, joka ei perustu saastuttaviin energialähteisiin? Voidaanko oppia jotakin Fukushiman jälkeisestä Japanista, jossa pakon edessä käytetäänkin nyt paljon aikaisempaa vähemmän energiaa?

Yksittäisten rakennusten resurssitehokkuuden kasvu ei riitä, vaan koko kaupunkisysteemin on toimittava säästölogiikalla. Siksi yhdyskuntarakennetta ja sitä tukevia infrastruktuureja aletaan tarkastella paljon entistä tiukemmilla kriteereillä. On opittava laskemaan, millaisia raaka-ainevirtoja kaupungit ohjaavat, paljonko kulutetaan, paljonko menee hukkaan tai millaista jätettä syntyy. ”Maalla on ekologisempaa” ei enää riitä motoksi. Infrastruktuureja koskevilla päätöksillä on kaikkein suurin vaikutus.

Kaupunkien kasvu ei tarkoita vain keskittymistä vaan myös hierarkkisia keskusverkkoja ja alueellisen tai metropolimittakaavan käyttöönottoa. Alakeskukset voivat sekä erikoistua että tarjota lähipalveluita, mutta niiden keskinäinen riippuvuus edellyttää laajempaa näkökulmaa suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tätä ajattelua opetellaan nyt Suomessakin kuntauudistus-otsikon alla.

Hallinnossa siirryttiin 1980-luvun jälkeen uuteen julkisjohtamiseen (New Public Management), jossa mallit haettiin yksityiseltä sektorilta, kaupungit olivat konserneja ja asukkaat asiakkaita. Globaalista kilpailukyvystä tuli kaupunkistrategioiden ykköstavoite. Käyttöön otettiin huomiotalouden keinot: näyttävät tapahtumat, pilvenpiirtäjät ja muu iltapäivälehtijulkisuutta tuova arkkitehtuuri. Kansainvälisissä kaupunkivertailuissa ovat kuitenkin kärkipaikoilla kaupungit, joissa perusasiat ovat kunnossa ja hallintoa ohjaa pitkäjänteinen kestävyyden kulttuuri.

Kiinteistökehittämisen muutos kansainväliseksi sijoitustoiminnaksi tukee edelleen myös meillä toimintamallia, jossa maanomistus on tärkeämpi lähtökohta kuin yhdyskuntarakenne. Kaupunkikeskustojen tilalle tulevat kauppakeskukset, jotka näyttävät olevan parhaiten tuottavia investointikohteita. Globaalien yritysten haltuun on pala palalta siirtynyt muutakin paikallista omaisuutta ja palveluita: energia- ja vesilaitoksia, julkista liikennettä ja terveydenhoitoa. Mutta muutosta alkaa jo tapahtua toiseenkin suuntaan, esimerkiksi Pariisin vesilaitos on äskettäin palautettu kaupungin omistukseen.

Vahvat kaupungit ottavat ohjia taas omiin käsiinsä. Hallinnolle ja demokratialle asetetaan uusia vaatimuksia. Valistuneet kansalaiset eivät enää hyväksy ylhäältä alas tulevaa viisautta vaan haluavat osallistua itse omia asioitaan koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon. Tämäkin haaste on sama kaikkialla maailmassa.


(Teksti on julkaistu kolumnina Arkkitehtiuutisissa maalis-huhtikuussa 2012, se perustuu laajempaan raporttiin ”Challenges and way forward in the urban sector”, joka on YK:n nettisivuilla http://www.un.org/esa/dsd/dsd_sd21st/21_pdf/SD21_Cities_final_version.pdf)

PÄRJÄÄKÖ KUNTAKILPAILUSSA IMAGODOPINGILLA?

Juoksukisan voittajalle on luvassa sponsorisopimuksia ja sankaruuden sädekehä. Jos Suomen lätkäjoukkue hakkaa muut, sankareita oomme kaikki. Diilit ja Idolsit perustuvat unelmalle voitosta, joka muuttaa koko elämän. Kilpakumppanien nöyryytys kuuluu pelin henkeen: ”You are fired!”

Pitääkö myös kaupunkien, kuntien ja kylien kilpailla jatkuvasti? Maakuntaliitossa vuoden uusmaalaista kylää valittaessa todettiin, että vertailu Mellunkylän ja Nurmijärven Rajamäen välillä on mahdotonta. On kyse kriteereistä. Millä perusteella joku on ’parempi’ kuin toinen?

Millaisia arviointiperusteita kuntien keskinäisessä kilpailussa pitäisi käyttää? Puhutaanko kansallisesta vai maakuntasarjasta, teollisuusmaiden välisestä vai globaalista kilpailusta? Keneen halutaan tehdä vaikutus: investointipankkiireihin, teollista vai valkokaulustyötä tarjoaviin yrityksiin, ”luovaan luokkaan” – keitä lienevätkin – vai laitoshoitajiin? Diskriminoidaanko positiivisesti vai negatiivisesti: halutaanko saastuttavan teollisuuden muuttavan kehitysmaihin ja vanhusten ja vaivaisten naapurikuntaan, vai onko tavoitteena hyvä arkiympäristö kaikille? Luovan luokan unelma-asukkaatkin saattavat olla huumeongelmaisia tai kipeitä. Hekin tarvitsevat hoitajia ja bussikuskeja, joilla täytyy olla varaa asua työpaikkansa lähellä. Vai huolehtiiko naapurikaupunki?

Ei tarvita suurta viisautta sen ymmärtämiseen, että todellinen voitto vaatii pitkäjänteistä työtä. Yksittäinen temppu tai hienoinkaan tavaramerkki ei auta, vaikka kuntien strategiapaperien höttöslangista niin voisi päätellä. Ollaan Euroopan johtavia, älykkäitä, luovia ja innovatiivisia, tai kisa-, kulttuuri- ja designkaupunkeja. Tuotemarkkinoinnista omaksuttua brändäystä on tulkittu niin, että hyvä mainoskampanja ja tunnistettavuus riittäisivät. New York tunnistetaan vapaudenpatsaasta, Sydney oopperatalosta ja Turku tuomiokirkosta. Kuvia, mielikuvia ja hankkeiden määräaikoja tarvitaan, mutta vuosileimat, symbolirakennukset tai veistokset eivät riitä. Kaupunkien elämä, kehitys ja vetovoima ovat muualla.

Monet kaupungit vakuuttavat, että kestävä kehitys kaikkine ulottuvuuksineen kuuluu niiden arvoihin. Mutta missä se näkyy? On ”viherretty”, istutettu puita ja rauhoitettu lintukosteikkoja. Samaan aikaan on kuitenkin surutta rakennettu kauppakeskuksia valtateiden risteyksiin ja näytetty ihmisille, että ilman omaa autoa ette muuten selviä. Puhtaan juomaveden merkitys on ymmärretty, mutta pohjavesien suojelu tuntuu liioittelulta. Jätehuollon ja kierrätyksen logiikat näyttävät sameilta. Suomalainen mieshän ei biojätteitä lajittele!

Vain harvat maailman kaupungeista ovat oivaltaneet globaalien haasteiden ja oman toimintansa kohtalonyhteyden. Ne pitävät vesi- ja energiapäätökset omissa käsissään, investoivat infrastruktuurin ja palveluiden energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian hajautettuun tuotantoon. Uudisrakentamisessa kelpaa vain 0-nettoenergiataso, eli talo tuottaa vuoden aikana saman verran energiaa kuin kuluttaa. Lähiöremonteille kehitetään liiketoimintamalli, jossa kaikki hyötyvät. Riskejä analysoidaan ja niihin varaudutaan.

Kestävä kehitys demokratisoidaan. Asukasosallistumisesta ja palveluiden yhteiskehittämisestä tulee vakiokäytäntö. Tuloerojen kasvun ja maahanmuuton paineissa sosiaalinen eheys on kaupunkien ykköstavoite. Arkielämä pelkästään julkisen liikenteen varassa tulee mahdolliseksi. Kaikissa hankinnoissa ja investoinneissa käytetään kestävän kehityksen kriteereitä.

Oikeatkaan ratkaisut eivät vie pitkälle, elleivät ne liity saumoitta toisiinsa. Siksi tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä, integroitua suunnittelua ja tinkimätöntä toteutuksen seurantaa. Money talks, mutta investoinnit, verot ja maksut pannaan puhumaan kestävyyden kieltä. Kun energiavallankumouskin on tehty ja jalankulkija kadun kuningas, voi alkaa puhua kansainvälisestä kilpailukyvystä ja kestävästä kehityksestä kunnan toimintaa ohjaavana arvona. Ei ennen.

Kuntalehden tammikuun 2012 numeroon kirjoitettu kolumni.

DEMOKRATIAVAJE, GUGGENHEIMIN PAHIN ONGELMA

Mikä on Guggenheim-Helsinki -hankkeen pahin ongelma? Pitävien argumenttien puute, talouslaskelmien aukot, väärään suuntaan kulkevat rahavirrat, kaupunkipoliittiset virhetulkinnat, sokeus kaupunkirakenteen periaatteille, kulttuurialan tuntemattomuus vai joku muu? Ehkä sittenkin demokratiavaje.

Demokratia on yhteistä päätöksentekoa yhteisistä asioista. Guggenheim-Helsingissä on kyse julkisista resursseista: kertainvestoinneista, käyttötaloudesta ja maankäytöstä. Helsingin arvokkaimman tontin kohtalosta päätettäisiin sekä kiinteistöomaisuutena että osana Kauppatorin ’kansallismaisemaa’. On kyse siitäkin, kenen ehdoilla helsinkiläisten kotikaupunkia kehitetään.

Kun vedotaan kaupunkien kansainväliseen kilpailuun, unohtuu miksi vertailujen kärjessä pysyvät Vancouver, Wien, Bern, Toronto tai Sydney, vaikkei yhdessäkään ole Guggenheimia. Niissä voi juoda vesijohtovettä, sähkö ei katkeile, netti pelaa, julkinen liikenne sujuu, kaduilla on turvallista, viranomaisia ei tarvitse lahjoa, lapsille on hyvät koulut ja sairaanhoitoon voi luottaa. Kilpailukyky rakentuu kaikkien tarvitseman julkisen infrastruktuurin laadusta ja yhteiskunnan avoimuudesta. Mukavat ravintolat, ooppera ja konsertit ovat plussaa. Kuvataiteita harrastavat vain harvat, arkkitehtuuria ja designia vielä harvemmat.

”Miksei Helsingille kelpaa sama kuin New Yorkille, Venetsialle ja Berliinille?” Toki kelpaisi, nuo Guggenheimithan ovat täysin yksityisiä! Tervetuloa ostamaan tontti, rakennuttamaan tilat, hankkimaan kokoelmat ja näyttelyt ja maksamaan palkat ja verot! Mutta miksi kaupungin pitäisi kantaa liiketoimintaa harjoittavan säätiön riskit ja maksaa vanhentuneesta tavaramerkistä?

Samaan aikaan, kun Guggenheim-säätiö laati paksua mutta sisällöltään ohutta selvitystä, Helsingissä kokoontui kaupunginhallituksen asettama Demokratia-työryhmä. Demokratiavaje laajenee eri syistä; kuntakoko kasvaa, asiat monimutkaistuvat, syrjäytyminen ja ulkopuolisuus lisääntyvät. Miten voidaan avata päätöksentekoa voidaan ja hyödyntää asukkaiden osaamista? Kun tätä pohdittiin kaupungintalolla, viereisessä huoneessa virkamiehet tiedottivat medialle, että eiköhän se Guggenheim jo 2018 ole tuossa Katajanokalla – ennen kuin selvityksen sisällöstä oli hajuakaan saati että olisi tehty yhtään päätöstä.

- EHDOTAN HELSINGIN KAUPUNGINVALTUUSTOLLE, että se päättää koota eri osaamisalueita, elämäntapoja, arvoja ja ikäryhmiä edustavan työryhmän rakentamaan realistisia vaihtoehtoja Guggenheim-hankkeelle. Mukaan kutsutaan korkeakouluja, suuria ja pieniä firmoja, kansalaisjärjestöjä, kulttuuri-ihmisiä ja luottamushenkilöitä. Keskustelua käydään eri foorumeilla.
Vaihtoehtojen tulee perustua laajaan näkemykseen suunnasta, johon Helsinkiä halutaan kehittää. Mikä on tärkeää sen elinvoimalle? Mikä on Helsingin profiili? Mitä riskejä julkisten investointien on ensisijaisesti torjuttava? Mitä monikulttuurisuus merkitsee? Mikä on kaupungin taidemuseon tehtävä? Mitä tarpeita tuleva keskustakirjasto täyttää, mitä ei?

Tausta-aineistona voi käyttää aiemmin tärkeinä pidettyjä suunnitelmia, joita ei rahanpuutteen vuoksi ole toteutettu, kuten arkkitehtuuri- ja designmuseoiden 'välipala' ja Tanssin talo, tai etnografinen museo. Voi myös aloittaa tyhjältä pöydältä ja pohtia, mitkä ovat 2020-luvun instituutioita ja symbolirakennuksia. Tarvitaanko komea näyttelytila 1900-luvun taiteelle vai jotakin aivan muuta?
G-säätiön selvitys vei vuoden ja 2,5 mio dollaria. Helsingin työryhmälle annetaan vuosi ja 1 mio Euroa. Jos ehdotusten toteutus vaatii julkisia varoja tai tiloja, päätökset tekee uusi kaupunginvaltuusto. Tämä prosessi ylittää taatusti kansainvälisen julkisuuskynnyksen ja osoittaa, että Helsinki elää ajan hermolla.

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa helmikuun 2012 alussa. Kirjoittajan toimittama pamfletti ”Guggenheimin varjossa” julkaistiin 30.1.

STEPS TOWARDS URBAN SUSTAINABILITY

Urban issues have risen high on many agendas with global questions. Most of the world’s resources are consumed in cities, where the majority of people live. It has become obvious that the sustainability of a single “green” building is marginal if it is not supported by sustainable urban infrastructure.


Cities compete with each other globally trying to please investors. There is hardly any municipality that does not in its official strategy claim that sustainability is one of its key targets. However, it is a totally different story if you ask, into what actions this declaration translates.


In all fairness, cities are at different stages in their development, and many of them in the global South have to struggle with enormous growth rates, immigration and segregation. Some urban areas in the North have opposite challenges of negative growth after old industries have died out or left to the South.


Hence, urban inequity and segregation are also an indication of global inequity. While more and more cities want to focus on services and hi-tech, the dirty work of the world remains to be done in the poorest cities with the most meager resources to develop.


For most cities, the first step when steering towards urban sustainability is visible “greening”: planting trees, promoting subsistence gardening or saving wetlands for birds. Green ‘beautification’ of the cityscape means projects that are also easy to sell to the people. However, at the same time more roads are being built for more cars.


Environmental measures with social and economic benefits come next. Health concerns put emphasis on quality of water, provision of sanitation and cleaner energy. Even poor cities may have the courage to say no to mining, if they understand that in the long run, tourism is going to bring them more employment. Waste management can turn into business, when sorting produces material for handicrafts and biowaste becomes a source for bioenergy. Clogged sewers lead to a ban on plastic bags. First lessons about ecosystem services are learned, when rivers are cleaned and watersheds are managed keeping the prevention of floods in mind.


Almost every city in the world is dealing with an influx of people from different ethnic backgrounds. Cultural festivals are promoted as measures to support minorities. Cultural heritage is increasingly understood as a resource to be kept alive, not only for tourists but also to support people's pride of place.


In the cities that try to fake it, the grassroots heritage aspects disappear as events grow bigger and more commercial. Formula One races, mega sporting events and even Eurovision song contests require major investments, but do not add to the real quality of life after the television cameras have left. Historic preservation of a couple of landmark buildings and ‘eco-labelling’ a few office buildings is mere window-dressing. Race for the cheapest ‘green building certificate’ continues in commercial development. If most public services have been outsourced or privatized, the city may not have much to say regarding the way the services are delivered.

More advanced cities become aware of the inescapable links between global targets and local actions. CO2 emission reduction measures are taken at the local level, share of renewable energy is increased in municipal utilities, and energy efficiency requirements are brought to local building codes and guidelines. The cities broaden the focus to cover the social dimension and governance of sustainable development, too. City Halls realize that civil servants and council members cannot do it alone but the process has to be democratized. Open access to information, e-governance, public hearings, popular votes, polls, co-development of services and participatory budgeting become daily routine. Refurbishment of existing buildings becomes a big project, public transport systems are improved and sustainable public procurement practices are slowly introduced. The Mayor receives awards and thinks that urban sustainability has been taken care of. Sorry, but no.


After all of the good steps the quantum leap is missing. The progress is far too slow. Incremental changes of business-as-usual don’t take us anywhere. The tough steps ahead will have to include holistic visions, integrated planning and brave strategies to implement them. Even a huge amount of excellent and certified but separate pieces does not make a well functioning whole. Because money is not going to stop talking, its language will have to become sustainability. Yes, there is a Dow Sustainability Index – but what use is it if not all companies, investments and financing support sustainability? Yes, sustainability criteria may be used somewhere when coffee or paper is purchased – but what is the point if every other product and service is the outcome of an unsustainable process? Yes, there may be a solar panel here and there, but zero emissions means 100% renewable energy. Yes, there may be tree-lined roads but as long as the pedestrian is not the king of the street, don’t try to convince me that your city is sustainable!

The text is based on a column written for the webpages of The Guardian, http://www.guardian.co.uk/sustainable-business/built-environment

KIINTEISTÖMASSAA VAI KAUPUNKIRAKENTAMISTA?

Muistatteko, milloin rakennusalan sanastoon tuli käsite ”kiinteistömassa”? Thatcherin ja Reaganin voimakaksikkokaudella 1980-luvun alussa raha vapautettiin liikkumaan yli rajojen, lainaraha oli halpaa ja sitä riitti. Loppu on historiaa. Suomessa tuli 1990-luvulla tutuksi toinenkin ilmaus: kahden asunnon loukku. 2000-luvulla maa toisensa jälkeen on kokenut kiinteistömarkkinakuumeen, tuoreimpina muistissa ovat Yhdysvaltain, Irlannin ja Portugalin tarinat.

Sijoittajien ruokahalun tyydyttämiseksi on eri puolilla maailmaa rakennettu ’toimistopuistoja’ kehäteille ja ostoskeskuksia hyville kauppapaikoille. Kansalaisia on houkuteltu ostamaan ylihintaisia asuntoja, joihin heillä ei ole ollut varaa, ei etenkään lainarahalla. Sijoittajien nälkä perustuu siihen, että finanssimarkkinoilla on aina ’irtonaista rahaa’ etsimässä vakaata tuottoa. Katteettomat asuntolainapaperit taas on niputettu siisteiltä näyttäviksi rahoitusmarkkinainstrumenteiksi, jotka on myyty pikaisesti eteenpäin.

Suomessa on tältä erää vältytty pahimmalta kiinteistökuplalta. Rahoitusalalla on yhä töissä ihmisiä, jotka muistavat 1990-luvun. Mutta pian meilläkin pankkiiriliikkeitä hallitsee taas uusi menestyksennälkäinen sukupolvi, joka innovoi uusia takuuvarmoja kiinteistövivutusmekanismeja.

Rahoitus on toki välttämätöntä. Ongelma on siinä, että sijoittajan logiikka on toinen kuin kaupunkirakentajan logiikka. Maanomistajan, sijoittajan partnerin, paras liiketoimintamalli on kärsivällinen odottaminen: ”Kyllä se poikkeuslupa sieltä vielä jonakin päivänä tulee ja peltoni muuttuvat arvotonteiksi.” Investoria ei kiinnosta, hajautuuko yhdyskuntarakenne ja joutuvatko veronmaksajat kustantamaan enemmän julkisia palveluita, moottoriteitä, vesi- ja viemäriverkkoja ja tieto- ja sähkökaapeleita, tai montako autoa perheellä pitää olla, jotta pääsee ruokakauppaan. Veronmaksajalle ei koskaan näytetä laskua, joka syntyy ylimääräisen infrastruktuurin hinnasta.

Niin kaavoittajissa kuin maankäytöstä päättävissä poliitikoissa on näet jatkuvasti niitä, joiden mielestä miehen pitää saada rakentaa sinne, minne mies tahtoo, ja maanomistus tarkoittaa aina rakennusoikeutta. Kaikkialla maailmassa lopputulos on, että ylikansalliseksi ketjuuntunut kiinteistö- ja rakennusbusiness pystyttävät toimistopuistoja samoille monikansallisille yrityksille ja samanlaisia ostoskeskuksia samojen kansainvälisten franchising-ketjujen myymälöille, joissa kaupataan samoja tuotteita.

Harhautuksen huipuksi moottoriteiden pientareille ja risteyksiin nousevia taloja markkinoidaan ’ekologisina’. Ammattitaitoiset rahoittajat tosin tietävät, että kovalla hinnalla ostetut vihersertifikaatit eivät todista mitään rakennuksen kestävyydestä, mutta he tietävät myös, että kiinteistösalkussa muutama lisäleima näyttää hyvältä. Joskus tilataan äimistelyarkkitehtuuria kyseenalaisten hankkeiden läpi ajamiseen. Useimmat länsimaisten konsulttien vientiprojektit ovat ekorakentamisen huvipuistoja ja urbanismin irvikuvia.

Miksi Barcelonasta on tullut kaupunkirakentamisen Mekka? Siksikö, että siellä on muutama Gaudin talo ja muutama hieno tornitalo? Ei, vaan koska siellä pidetään tietoisesti yllä elävää kaupunkitraditiota, joka kattaa kaiken pienimmästä katukiveyksen yksityiskohdasta yli Diagonalin mittakaavan. Kaupungin kehittäminen on kaiken aikaa yhteisymmärrystä hakevan julkisen neuvonpidon kohteena. Barcelonan sielu on sen julkisessa tilassa ja elävässä katuympäristössä, joita ei uudisteta sattumanvaraisesti vaan tarkan analyysin pohjalta. Jatkuvaa uudistumista ohjaa yhteisesti sovittu strategia, johon kaikki palaset sovitetaan. Vain jokunen uuden kongressikeskuksen kaltainen megaprojekti on synnyttänyt ympärilleen kuolleen tyhjiön.

Jos kaupungeilta puuttuu yhteisesti rakennettu ja poliittisesti sinetöity visio ja käytännön strategiat sen toteuttamiseksi, niille ei jää muuta mahdollisuutta kuin kerätä irtopisteitä yksittäisillä show-rakennuksilla. Samalla ne ovat täysin puolustuskyvyttömiä sijoittajavetoisten hankkeiden äkkirynnäköiden varalta. Näillä projekteilla on sama logiikka, olivat ne sitten pilvenpiirtäjäsuunnitelmia Seinäjoelle tai ekokaupunkeja Kiinaan. On kohtalokas erehdys kuvitella, että erillistä ”hyvistä hankkeista” syntyisi hyvä kokonaisuus.

Ei tässä Impivaaraa kaivata vaan nimenomaan kaupunkeja! Sijoittajavetoinen hajarakentaminen on saatava loppumaan. Jalankulkijan on oltava kuningas. Kaupunkirakentamisen parhaita perinteitä on uskallettava soveltaa tähän aikaan. Kokonaisuus ei synny sattumista.

MISTÄ "SUUR-HELSINGISSÄ" ON KYSE

Kaupungin olennaisin piirre on läheisyys; ihmiset kohtaavat toisiaan, palvelut ovat lähellä ja valinnan varaa on runsaasti. Kaupungeissa on enemmän työnteon mahdollisuuksia kuin kylissä. Kunnallistekniikkaan – veteen, viemäröintiin, tieto- ja sähköverkkoihin, katuihin ja julkiseen liikenteeseen, päiväkoteihin, kouluihin, terveyskeskuksiin – tehdyt investoinnit saadaan tehokkaaseen käyttöön. Siksi ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja siksi kaikkialla maailmassa halutaan tiivistää olemassa olevia yhdyskuntia. Paitsi Helsingissä.

Karttoja on monenlaisia. Jos yhdistää kaksi karttaa: kunnallisverotulot per kunta ja merenrantatonttien saatavuus, voi kuvitella Kirkkonummi-Espoo-Kauniainen-Vantaa-Helsinki-Kerava-Sipoon yhtenä kaupunkina. Tässä visiossa rantavyöhyke olisi yhtenäinen omakotitalomatto lännestä itään kun taas pohjoiseen vievää radanvartta reunustaisivat kerrostalot.

”Suur-Helsinkiä” ei ole piirretty olemassa olevia rakenteita kuvaavien karttojen päälle. Kultarannikolla ajettaisiin omalla autolla. Rakentamattomien alueiden käyttöön ottaminen vaatisi valtavat investoinnit uuteen kunnallistekniikkaan ja palveluihin. Kunta jakautuisi varakkaaseen etelään ja varattomaan pohjoiseen ja rakentaisi muurin muuta metropolialuetta vasten.

Lähidemokratia on noussut keskusteluihin, koska kuntaliitosten yhteydessä herää pelko yhä kauemmas etääntyvästä hallinnosta. Joidenkin poliitikkojen mielestä se tarkoittaisi ”kaupunginosavaltuustoja, joilla olisi lausuntovaltaa esimerkiksi kaavoituksessa ja peruspalveluiden järjestämisessä” (HS 22.10.). Asukasdemokratiassa ei kuitenkaan voi enää olla kyse pelkästä ”kuulemisesta”, vaan todellisista vaikutusmahdollisuuksista. Eikä monesti muuttuva kotiosoite voi olla ainoa perustelu äänivallan käyttämiselle.

Onneksi ”Suur-Helsinkiä” laajemmalla pääkaupunkiseudulla on tehokkaampikin mahdollisuus hallita kehitystään: monimuotoinen asukasvaikuttaminen ja suorilla vaaleilla valittu metropolivaltuusto. Jos pelkää byrokratian lisääntymistä, voi kysyä esimerkiksi, aiheuttaako yksi metropolivaltuusto enemmän byrokratiaa kuin kolmekymmentä kaupunginosavaltuustoa.

Kaarin Taipale, tekniikan tohtori, kaupunkitutkija
Helsinki

Julkaistu HS Mielipide –sivulla 25.10.2011 kommenttina 22.10. ilmestyneeseen artikkeliin. Siinä kaupunginjohtaja ja muutama luottamushenkilö esittelivät vision kuntaliitoksesta, joka kattaisi mielipidekirjoituksessa mainitut kaupungit.

ONKO MONIKULTTUURISUUS SUVAITSEVAISTON ILLUUSIO?

Tähän kysymykseen ei ole helppoa vastausta: Mitkä rakennetun ympäristön piirteet voivat vaikeuttaa eri kulttuurien ja elintapojen rinnakkaiseloa? Tai toisin päin: Voiko rakennettu ympäristö helpottaa maahanmuuttajien kotoutumista ja vähentää Meidän epäluulojamme Heitä kohtaan?

Meilläkö kulttuurisia epäluuloja, meillä ’suvaitsevaistoksi’ pilkatuilla sivistyneillä ihmisillä? Viime keväänä filosofi Thomas Wallgren otsikoi kirjoituksensa ”Olen rasisti, mutta siitä voi yrittää parantua” (HS Mielipide 15.3.2011). Wallgren ei taida olla yksin. Halusi tai ei, meillä jokaisella on kansallinen identiteetti ja henkilökohtainen reviiri, jolla on näkymättömät, mutta tarkat puolustuslinjat. Haaste onkin, miten oppia tunnistamaan ja ylittämään ne.

Sveitsissä järjestettiin marraskuussa 2009 kansanäänestys moskeijoiden minareettien rakentamiskiellosta, jota äänestäjien enemmistö yllättäen kannatti.

Oikeistopopulistinen kansanpuolue oli ajanut sitä keinona estää poliittisen islamin leviäminen. Minareetit nähtiin vallanhalun eikä uskonnon symboleina. ”Onnitteluni, Sveitsin rohkea kansa. 57 prosenttia teistä äänesti minareettikiellon puolesta. … Kansa on puhunut ja viesti on selvä - islamisaatiolle on laitettava piste.” Näin äänestystulosta kommentoi perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja (Simon Elo, US blogi 30.11.2009).

Jos Helsingin Kamppiin olisi reilu vuosikymmen sitten rakennettu kappeli, sen katolle olisi todennäköisesti nostettu risti. Nyt kauppakeskuksen ja vanhan linja-autoaseman kulmille nousee K2S Arkkitehtien suunnittelema hiljaisuuden kappeli ilman ulkoisia tunnustuksellisia symboleja. Paikan tarkoitus on olla tila henkilökohtaiselle hiljentymiselle, ei yhteisöllisille kirkollisille menoille. Tulkitsen sen Helsingin kaupungin ja evankelisluterilaisten seurakuntien kädenojennukseksi monikulttuurisuudelle. Kansainvälisillä lentokentillä, ei-kenenkään-maalla näitä on totuttu näkemään, muttei kaupungeissa. Kampissa on jo pitkään ollut synagoga ja Katajanokalla ortodoksikatedraali. Voisiko Kalasatamassa olla moskeija?

Rakennukset ja niiden funktiot leimaavat tilaa, joka niitä ympäröi. Perinteisesti menemisen ja tulemisen paikat, rautatieasemat ja bussiterminaalit ovat olleet vierasmaalaisten ensimmäisiä kokoontumispaikkoja. Vaikka ne sijaitsevat kaupungin sydämessä, ne ovat kaupungin rajalla. Vain parin askeleen nousu junavaunuun, ja olet jo lähempänä määränpäätä.

San Franciscon Chinatown tai New Yorkin Little Italy ovat turistinähtävyyksiksi muodostuneita etnisiä kaupunginosia. Korttelien rakennukset olivat olemassa jo ennen maahanmuuttajien tuloa, mutta immigranttien ravintolat ja kaupat ovat antaneet alueelle uuden luonteen. Pääkaupunkiseudulle nousee asuinalueita kymmenille tuhansille ihmisille. Suunnitellaanko niitä edelleen suomalaiselle keskivertoperheelle? Oletetaanko yhä, että jokainen kerrostaloasukas haluaa oman saunan? Onko kaikilla oma auto? Haluavatko kaikki pienet pojat pelata jääkiekkoa? Onko puistossa paikka taiji’lle tai etnisille maalaismarkkinoille?

Yksi kotouttamisstrategia on jenkkien melting pot, sulauttaminen. Kanadalaisten mosaic of cultures säilyttää mahdollisuuden omaan kulttuuri-identiteettiin, vaikka riskinä on jääminen ulkopuoliseksi uudessa kotimaassa. Toronton kiinalais- ja intialaiskortteleissa vaistoaa, että takahuoneissa asuu ihmisiä, jotka puhuvat vain vanhaa äidinkieltään eivätkä liiku alueen ulkopuolella. Mutta millaisista lähiöistä syntyy kasvualusta toisen tai kolmannen polven työttömien maahanmuuttajanuorten tai muuten syrjäytyneiden ihmisten mellakoille, joita on nähty eurooppalaisissa kaupungeissa?

Kansainvälinen kilpailukyky on yksi globalisaation alttareista, jolle kaikki kaupunkikehitys halutaan uhrata. Liike-elämää huolestuttaa katumellakoiden aiheuttama vaurio Lontoon kansainväliselle imagolle. Tuskin kukaan odotti, että juuri Lontoo joutuisi vakuuttelemaan muulle maailmalle luotettavuuttaan olympiaisäntänä. Pormestari Boris Johnsonin sanoin katujen väkivalta on ollut ”massiivinen laukaus omaan maaliin”. (FT 11.8.2011)

Etnisiä ruokakauppoja ja ravintoloita arvostetaan tyylikkään kansainvälisyyden merkkeinä. Jossakin mustassa pisteessä etninen vieraus ei olekaan enää kiehtovaa vaan muuttuu pelottavaksi. Slut walk’illa vaaditaan, että naisen pitää saada pukeutua seksuaalisesti provosoivasti. Samaan aikaan toiset pitävät loukkaavana vieraaseen kulttuuriin kuuluvaa, siveästi peittävää pukeutumista.

Maahanmuuton varjopuolet ovat yksi globalisaation hinnoista. Kaupungit joutuvat kaikkialla maailmassa kohtaamaan ilmiön kasvoista kasvoihin. Pako yhtenäiskulttuurin lintukotoon onnistuu vain korpimetsien piilopirteissä. Kiinan maaseudulta miljoonakaupunkeihin muuttavat ihmiset kokevat samaa vierautta ja syrjintää kuin Suomeen eri syistä päätyvät afrikkalaiset.

Monikulttuurista kaupunkia ei rakenneta pelkästään kaavoituksen ja rakennussuunnittelun keinoin. Arkkitehtien ei silti pidä jäädä sivustakatsojiksi. Mantra ”korkeatasoisesta arkkitehtuurista” ei riitä. Monessako toimistossa on maahanmuuttajia töissä muuten kuin siivoojina? Migraatio on yksi nykyajan suurista ilmiöistä, johon löytyy ratkaisuja vain vuoropuhelussa muiden ammattikuntien, politiikantekijöiden – ja maahanmuuttajien kanssa.

(Arkkitehtiuutiset, kolumni)

TARVITAANKO LÄHIDEMOKRATIAA?

Julkaistu Kuntalehden numerossa 8/2011, 16.6.2011

Eduskuntavaalit olivat protestivaalit, mutta mikä oli protestin kohde? EU:sta saatiin ”hyvä syy”, mutta se ei tainnut olla varsinainen syy. Taustalla oli hahmottomampi tyytymättömyys ja ulkopuolisuuden kokemus. Soini tarjosi suoran vastauksen julkilausumattomaan kysymykseen, miten saada äänensä kuulumaan. Sopivasti ajoittunut EU:n rahoituskriisi näytti kristallisoivan sen, mistä ehkä oikeasti oli kyse: minua koskevia päätöksiä tehdään jossakin kaukana enkä ymmärrä miten se tapahtuu, en ymmärrä edes mistä päätetään tai kuka lopulta päättää.

EU:n hienosta subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteesta ei ole kansalaisen näkökulmasta katsottuna tullut totta. On vaikea nähdä, että EU:kin on maailmapolitiikassa vain yksi monista toimijoista ja että Suomen tai oman kylän ääntä olisi mahdotonta saada kuulumaan ilman muiden tukea. Ei ole helppo erottaa, mistä asioista kannattaa sopia lähifoorumeilla. Äänestäjästä tuntuu, että kaikki päätöksenteon tasot, oli sitten kyse kaupunginvaltuustosta, maakuntahallituksesta tai eduskunnasta, ovat yhtä kaukana, YK aivan ulkoavaruudessa.

Lähidemokratiasta on tullut ajankohtainen aihe myös, koska kuntaliitosten yhteydessä herätellään mielikuvia arkitodellisuudesta etääntyvästä hallinnosta. Yhteen aikaan innostuttiin kaupunginosavaltuustoista. Mutta jos valtuusto on etäinen, miksi toinen samalla periaatteella toimiva elin olisi sen ketterämpi? Voi myös kysyä, miksi asuinpaikan osoite olisi ainoa kiintopiste, jonka perusteella saa oikeuden vaikuttaa yhteisiin asioihin. Elämä kun on jatkuvaa pendelöintiä kodin, kesämökin, työpaikan, terveyskeskuksen, koulun ja ostoparatiisien välillä.

Kukaan ei tunnu tietävän, miten lähidemokratia voisi toteutua. On tainnut unohtua, että kuntalaki (§§ 27–31) velvoittaa valtuuston huolehtimaan asukkaiden ja palveluiden käyttäjien edellytyksistä osallistua kunnan toimintaan. Lain mukaan vaikuttamista edistettäisiin esimerkiksi valitsemalla palvelujen käyttäjien edustajia kunnan toimielimiin; selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa tai järjestämällä kunnallisia (neuvoa-antavia) kansanäänestyksiä.
Vähintään viisi prosenttia äänioikeutetuista kuntalaisista voi jo nyt tehdä kansanäänestysaloitteen. Aloite ei toki riitä, siitä ja vasta-aloitteista on käytävä laaja keskustelu, jotta äänestäjillä on edellytykset tehdä ”valistunut päätös”. Demokratia edellyttää tietoa ja vuoropuhelua.

Brasiliassa Porto Alegressa kehitetty osallistuvan budjetoinnin malli kauhistuttaa kamreereita, muttei ole syytä huoleen. Yli tuhat kaupunkia eri puolilla maailmaa olisi tuskin ottanut sitä käyttöön, jos se johtaisi perikatoon. Asukkaat päättävät annetun budjettiosuuden raameissa alueensa investointien tärkeysjärjestyksestä.

Markkinointitutkimuksessa käytettyä ’focus group’ –haastattelumenetelmää voisi soveltaa niin, että ryhmä asukkaita kutsutaan keskustelemaan joko nykyisten palveluiden käyttökokemuksista tai uuteen palveluun kohdistuvista toiveista. Kansalainen voisi ilmaista näkemyksensä juuri siitä asiasta, joka hänelle sillä hetkellä, siinä elämänvaiheessa ja siinä paikassa on tärkeä. Ryhmän vetäjä huolehtii siitä, että kaikki osallistuvat keskusteluun – myös maan hiljaiset.

Lähidemokratian tavoitteena ei voi olla tarjota lisämahdollisuuksia äänekkäimmille, jotka aina osaavat pitää puolensa, eikä uutta kanavaa yhden asian liikkeille tai lobbareille. Ellei ole huolestunut kansanvallan tilasta ja halua sen vuoksi lisää lähidemokratiaa, on toinenkin tulkintamahdollisuus. Ehkä saadaan parempia palveluita, kun kuunnellaan varsinaisia asiantuntijoita, käyttäjiä, ja otetaan heidät mukaan kehittämistyöhön.

Vahva lähidemokratia ei tarkoita, että asiantuntijat ja kuntapoliitikot olisivat heikkoja. Päinvastoin, avatessaan lisää kanavia asukkaiden äänelle virkamiehet ja valtuutetut osoittavat viisauttaan, koska eivät usko yksin tietävänsä kaikkia kysymyksiä saati vastausvaihtoehtoja.

10 KYSYMYSTÄ GUGGENHEIMISTA

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarin viitossivulla 6.6.2011

Helsingin kaupunki, Suomen kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden ovat maksaneet 2 miljoonaa Euroa newyorkilaiselle Guggenheim-säätiölle, jotta se selvittää, kannattaako Helsinkiin perustaa Guggenheim-taidemuseo. Konsultit ovat täällä 6.6. esittelemässä hanketta ja vastaamassa kaupunginvaltuutettujen kysymyksiin.

1. Monissa kaupungeissa on oma taidemuseo ja teatteri, joskus orkesterikin. Miten Helsinki perustelee, että voidakseen yksityistää julkisen kulttuurilaitoksensa ylikansalliselle franchising-ketjulle se joutuu myymään mm. kaupunkilaisten rakastamat Lasipalatsin ja Tennispalatsin kiinteistösijoittajille? Mitä muuta aiotaan yksityistää?

2. Millä summalla Helsinki subventoi Guggenheimia, kun lasketaan kertainvestoinnit (esiselvitys, eri suunnitteluvaiheet, tontti, uudisrakennus, oikeus G-tavaramerkkiin) ja vuosittaiset käyttökustannukset (G-näyttelyiden vuokrat ja kokoelmien hankinnat, rakennuksen käyttökulut, henkilökunnan palkat)? Mikä on kaupungin taidemuseon vuosibudjetti nyt ja jatkossa?

3. Pääkaupunkiseudulla näkee kuvataidetta 1850-luvulta nykyaikaan ainakin Emmassa, Kiasmassa ja Ateneumissa sekä Helsingin kaupunginmuseon eri tiloissa. Minkä merkittävän aukon Guggenheim täyttäisi? Miksei murto-osaa sen vaatimista resursseista sijoiteta oman taidemuseon kehittämiseen ja tehdä siitä jotakin ainutkertaista?

4. Guggenheimia on perusteltu sillä, että se auttaisi suomalaisia taiteilijoita kansainvälistymään. Miten Guggenheim takaisi, että täällä työskentelevät taiteilijat, jotka muuten pitäisivät näyttelyn Helsingin kaupunginmuseon tiloissa, saisivat työnsä esille edes Helsingin saati New Yorkin Guggenheimissa?

5. Museolle etsitään aivan ”uudenlaista konseptia”. Mutta lehdistötiedotteen [www.guggenheim.org/new-york/press-room] mukaan “kuluneiden kolmen kuukauden aikana esiselvityksessä on tutkittu hankkeen toimintaympäristöä. Tiimi alkaa nyt selvittää taide- ja näyttelyohjelmaa. Sen jälkeen tiimi tarkastelee markkinatutkimusta ja talousnäkymiä, hallintoa ja rakennukselle asetettavia vaatimuksia. Viime vaiheessa, vuoden loppuun mennessä laaditaan suositukset.” Millä tavalla Guggenheim-museo olisi innovatiivinen Helsingissä, kun se ei ole sitä missään muualla?

6. Guggenheimin maine perustuu arvokkaisiin taidekokoelmiin 1850-luvulta nykyaikaan ja kolmeen huomiota herättävään rakennukseen. Miten Helsingissä varmistettaisiin, että Guggenheimista tulisi Frank Lloyd Wrightin (New York) tai Frank Gehryn (Bilbao ja Abu Dhabi) luomuksia vastaava häkellyttävä monumentti? Kuka Frank sen suunnittelisi, koska Gehry piirtää nykyään vähäeleisiä laatikoita, joista ainakaan Helsingin Sanomat ei pidä (vrt. Musiikkitalo)?

7. Tarvitseeko Helsinki juuri nyt lisää häkellyttäviä monumentteja? Tai mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset kuitenkin tulisivat katsomaan rakennusta?

8. Helsingin Guggenheimia perustellaan vertauksella 15 vuoden takaiseen Bilbaoon, jossa museo sijoitettiin entiselle teollisuusalueelle ja kaupunkiin rakennettiin myös metro ja kongressikeskus. Taustalla oli EU:n ja Espanjan tuki ja työttömyydestä kärsineen baskimaan ”positiivinen diskriminaatio”. Miksei Guggenheim samalla logiikalla etsi paikkaa Kajaanista tai Portugalista? Mitä innovatiivista on väärinymmärretyn vanhan idean kopioinnissa?

9. Guggenheim-hanke ei usko helsinkiläiseen kaupunkikulttuuriin vaan kansainväliseen turismiteollisuuteen. Lähteekö joku vihdoin Abu Dhabiin, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?

10. Hankkeesta informoidaan nettisivulla www.guggenheim.fi. Sivun ainut viesti on: Forbidden (Kielletty). Onko helsinkiläisten tarpeen tietääkään enempää?

GRATTIS, MOSES!

Syntymäpäivähaastattelussaan (UD 21.4.2011) Paavo Lipponen pysyi uskollisena ’so what’ -tyylilleen. Hänellä ”on tieto siitä, että eräät sosialidemokraatit suunnittelivat vaalien alla ylimääräisen puoluekokouksen koolle saattamista”.

Satoja litroja kampanjakahvia keittäneenä rividemarina tiedän vain, että ainakaan puoluekokouksessa, viime puoluevaltuustoissa, Stadin Demarien piirihallituksessa, Töölön Demareissa tai vaalimökillä ei ylimääräisestä puoluekokouksesta ole puhunut kukaan. Ei sanallakaan, ei edes rivien välissä. Täytyy vain ihmetellä, ketä Mooses kuuntelee ja missä piireissä liikkuu. Hulluilla päivilläkö?

On täysin edesvastuutonta maalailla mielikuvaa ”40 prosentin sosialidemokraateista” ja kylvää epäluulon siemeniä. Ketä se hyödyttää ellei vihjailijaa itseään?

Sitten puhuu lobbari-Lipponen: ”punavihreän puuron keittäminen ei ole sosialidemokraatteja yhtään auttanut. Eräänlainen hypetys teennäisellä vihreydellä antoi tilaa perussuomalaisille.” Lipponen valittelee Matti Putkosen loikkaa perussuomalaisiin.

Teennäiseen vihreyteen viitatessaan Lipponen on osittain oikeassa. Kaikki demarit eivät ole vielä sisäistäneet kestävän kehityksen arvomaailmaa eivätkä ole oivaltaneet, että sen ydintavoite on nimenomaan työnteon ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön välinen tasapaino. Kansainvälisyyttä korostavana EU-miehenä Lipposen pitäisi tietää tämä erittäin hyvin. Arhinmäki on sen ymmärtänyt, ja siksi monet yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavat vihreät äänestivät vasemmistoliittoa. Juuri heidän olisi pitänyt kannattaa demareita. Putkosen lähtö oli puolueen tulevaisuuden kannalta viime aikojen iloisimpia uutisia.

Tvåspråkigheten till ära: Grattis på födelsedagen!

MARKKINOINTIVERKOSTO EI OLE KESTÄVÄN RAKENTAMISEN PUOLUEETON FOORUMI

(HS Mielipide -sivulla maaliskuussa 2011 ollut vastine, joka liittyi Harri Hautajärven aikaisemmin julkaistuun kirjoitukseen ja siihen lähetettyyn mielipidekirjoitukseen)

Harri Hautajärvi esitti Suomeen perustettavaksi kansallista kestävän rakentamisen foorumia (HS vieraskynä 4.3.). Maija Virta väitti (HS Mielipide 9.3.) johtamansa Green Building Council Finlandin (FIGBC) jo hoitavan tätä tehtävää, vieläpä riippumattomasti.

Koska parempaakaan ei ole saatu aikaan, ovat monet kiinteistö- ja rakennusalan yritykset ja järjestöt liittyneet Green Building Councilin (GBC) Suomen yhdistyksen FIGBC:n jäseniksi. Sen toiminta on vasta aluillaan, mutta valta on jo keskittynyt konsultti- ja suuryrityksille, ja painopiste kallistunut kiinteistöinvestointien kehittämiseen vihreydellä.

Amerikkalaislähtöinen GBC leviää nopeasti maailmalla. Järjestö on perustettu lanseeraamaan rakennusten ympäristöluokitusjärjestelmiä. GBC´t jyräävät kovalla markkinoinnilla etenkin kehittyvissä maissa ja nousevissa talousmahdeissa maiden omien, usein hyvin korkeatasoisten tutkimuslaitosten ja ministeriöiden tietopääoman. Näin viedään pohja kehitystyöltä, jonka lähtökohtana ovat paikalliset ilmastolliset ja sosiaaliset olot ja rakentamisperinteet.

GBC edistää lähes joka maassa tiettyä kaupallista sertifiointijärjestelmää, joka toimii pyramidijärjestelmän tavoin. Asiakas maksaa konsultille sertifiointiprosessista, konsultti kansainväliselle luokitusjärjestelmälle toimiluvastaan ja asiakas sertifikaatista. Suomessa jo rakennusluvan ehdot täyttävät melkoiset luokitusvaatimukset. Suomalaisittain melko löyhille standardeille perustuvat sertifikaatit ovatkin Suomessa ensisijaisesti osa kiinteistönjalostusta. Brändileimoja hankitaan kiinteistöjen saattamiseksi myyntikuntoon kansainvälisen kiinteistösijoittamisen markkinoille.

Suomeen tarvitaan riippumaton kansallinen kestävän rakentamisen foorumi. Siirtyminen kestävään energiatehokkaaseen rakentamiseen on vaikeaa ilman yhteistä näkemystä, sillä eri tahoilla joudutaan samanaikaisesti tutkimaan ja kokeilemaan ratkaisuja samantyyppisiin ongelmiin. Monikansallisen teollisuuden sattumanvaraisesti kehittämät tuotteet ja menetelmät saavat silloin helposti liian suuren jalansijan suunnittelussa ja rakentamisessa, ja siitä on jo riittämiin esimerkkejä.

Siksi tarvitaan yleishyödyllinen yhteistyöelin mm. koordinoimaan tutkimusta, kehitystyötä, kestävyyden seurantaa ja koerakentamista. Puolueeton foorumi kokoaisi ja jakaisi tietoa kaikkien rakennusalan toimijoiden, tutkijoiden ja hallinnon avoimena keskustelupaikkana.

Harri Hautajärvi
Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti

Kaarin Taipale
Tekniikan tohtori, International Initiative for a Sustainable Built Environment (iiSBE), varapj

JOS GUGGENHEIM ON VASTAUS, MIKÄ ON KYSYMYS

(Julkaistu YDIN-lehden numerossa 1/2011)

Guggenheim-huuma on vallannut Helsingin virkamiehet. Ajatusta kaupungin taidemuseon liittämisestä newyorkilaisen Guggenheim-museon franchising-ketjuun täytyy arvioida myös kaupunkipolitiikan näkökulmasta, kirjoittaa Kaarin Taipale. Samoin on kysyttävä mitä museohanke merkitsisi helsinkiläiselle taiteilijalle tai asukkaalle? Jos Tennispalatsi ja Lasipalatsi myytäisiin uuden museon rahoittamiseksi, kuten on suunniteltu, menetettäisiinkö jotakin korvaamatonta?
Viime vuosikymmenten ajan on kaupunkien tehtävänä uusliberalismin hengessä pidetty suotuisan toimintaympäristön luomista yritystoiminnalle. Yksi kaupunkipolitiikan tavoitteista on ollut kansainvälisen kilpailukyvyn lisääminen. Kilpailukyvylle ei kuitenkaan ole yhteisesti sovittuja sääntöjä eikä tulosmittareita. On oletettu, että mitä enemmän suuryrityksiä tai vientiteollisuutta ja niiden henkilöstöä on veronmaksajina, sitä parempi.

Kaupunkien elinkeinotoimistot ovat houkutelleet firmoja ’kaupunkibrändäyksellä’ ja tonttitarjouksilla. Yrityksiä kiinnostavat kuitenkin suurelta osin samat asiat kuin ketä hyvänsä asukasta. Ne kysyvät, onko kaupungissa muita kansainvälisiä yhteisöjä, montako suoraa lentoyhteyttä on päivittäin eri puolille maailmaa, millaiset koulut, millaista työvoimaa, toimivatko vesi-, sähkö- ja tietoverkko ja uskaltaako sairaalassa leikkauttaa umpisuolen. – Tuskin ne kysyvät, onko siellä Guggenheim.

Olisiko taidemuseon ’saaminen’ voitto kaupunkipolitiikalle, jos sillä tarkoitetaan asuin- ja elinympäristön kehittämistä? Tuoreessa elämänlaatua mittaavassa kansainvälisessä vertailussa (Economist Intelligence Unit) Helsinki on kuudennella sijalla, edellä ovat Vancouver, Melbourne, Wien, Toronto, Calgary, heti perässä Sydney, Perth, Adelaide ja Auckland. Arvioinnin kohteena on ollut viisi osa-aluetta: turvallisuus, terveydenhoito, kulttuuri ja ympäristö, koulutus sekä infrastruktuuri.

Toisen listan (Mercer’s Quality of Living Report) mukaan 10 kärjessä ovat Wien, Zürich, Geneve, Vancouver, Auckland, Düsseldorf, Frankfurt, München, Bern ja Sydney. Monikansalliset yritykset käyttävät Mercerin arvioita sijoittumispäätöstensä tueksi. Kriteereihin sisältyvät myös asuminen, kulutusmahdollisuudet ja yhteiskunnallinen ilmapiiri (esimerkiksi sananvapaus). Listoja johtavissa suhteellisen pienissä kaupungeissa myös rikollisuus ja ruuhkat ovat hallinnassa. – Yhdessäkään ei ole Guggenheimia.

Turismi on yksi maailman suurimmista vientiteollisuuden aloista. Siksi kaupungit investoivat yhä enemmän matkailun tuotantolaitoksiin. Hotellit saavat hyviä tontteja, risteilymatkustajien toivotaan viipyvän pidempään, lentokenttiä laajennetaan. Kongressit ja kulttuurifestivaalit tuovat asiakkaita takseille, ravintoloille ja kaupoille. Isot museot ja niiden kahvilat kuuluvat nähtävyyksiin.

Kuinka moni matkustaa New Yorkiin, Venetsiaan tai Berliiniin vain, koska siellä on Guggenheim? Suunnitteleeko joku käyvänsä vihdoin Abu Dhabissa, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?

Kaupunkipolitiikasta riippuu, kasvaako metropolialue kauppahallivetoisesti kehäteiden pysäköintikenttien ympärille vai viedäänkö tiiviin eurooppalaisen kaupungin traditiota eteenpäin. Hyväksytäänkö jako hyviin ja huonoihin asuinalueisiin ja sallitaanko asuntorakentaminen kaikkialle, missä joku sattuu maata omistamaan? Rakennettu elinympäristö asettaa raamit, joiden puitteissa kaupunkikulttuuri joko kehittyy tai ei – sitä ei yksittäinen museokärkihanke tee.

Tarvitaan kaupunkipoliittista tahtoa ja kulttuurista itsetuntoa, että osataan tukea helsinkiläistä kaupunkikulttuuria, tarkoitti se sitten rantapromenadeja, silakkamarkkinoita, hiihtolatuja, lämmitettyjä bussipysäkkejä, upeita metroasemia, kirjastoja tai 2100-luvun puistotaidetta. Omaa profiilia tarvitaan enemmän kuin tuontitavaraa.

Kaupunkipolitiikan todellinen koetinkivi on julkisen tilan säilyminen julkisena. Sen ratkaisevat arkiliikkumisen muodot. On mahdotonta kuvitella kaupunkikulttuuria, jossa tuntemattomat ihmiset eivät kohtaisi toinen toisiaan jalankulkijoina julkisessa tilassa. Facebookista, Twitteristä, BBC:stä ja CNN:stä riippumatta Tahririn aukio oli välttämätön Egyptin vallankumoukselle. ’La rue’ eli katu puhuu edelleen. Vallankumouksia ei tehdä jumboissa eikä niiden parkkipaikoilla. Eikä guggenheimeissa.

G:STÄ AA:HAN

(Julkaistu kolumnina Arkkitehtuuriuutisissa maaliskuun lopussa 2011)

Mitä enemmän Helsingin kaupungin ja Helsingin Sanomien ajamaa Guggenheim-projektia pohtii, sitä enemmän herää kysymyksiä. ”Lähes puolet helsinkiläisistä haluaa Guggenheim-museon”, otsikoi lehti (HS 22.2.2011). Saman asian olisi voinut sanoa toisinkin: yli puolet helsinkiläisistä EI halua Guggenheimia. Hanke on elinkeino- ja matkailupolitiikkaa, mutta sitä markkinoidaan kulttuuritekona. Innokkaimmat olettavat, että se on myös imagonrakennusta, jolla Helsinki nousisi kansainvälisissä kaupunkivertailuissa entistä korkeammalle.

Kaikki kriittiset pohdinnat on jo ennakkoon leimattu epäisänmaallisiksi. ”(Hankkeen) kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla. (…) Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä.” (HS pääkirjoitus 19.1.2011) Jos joku arkkitehti rohkenisi sanoa poikkipuolisen sanan, syyksi pantaisiin pelko, että G-WOW-suunnittelijaksi kutsutaan joku ulkomaanguru. Julkisia keskustelutilaisuuksia on odoteltu turhaan. Yhteenkään hankkeen taloutta koskevista kysymyksistä ei ole saatu vastauksia.

G:n nostattamat laineet leviävät laajalle. Ikoninen G-arkkitehtuuri ei nouse ilmaiseksi. Kaupungintalolla on jo selvitetty, mitkä talot on myytävä investointirahaston kartuttamiseksi. Listalla ovat myös Tennispalatsi ja Lasipalatsi. Kaupunginhallituksen enemmistön mielestä on aivan sama, myydäänkö kruununjalokiviä vai "kiinteistömassaa", kuten alan miehet sitä nimittävät, esimerkiksi anonyymejä toimistorakennuksia. Tennari ja Lasipalatsi on kaupungin toimesta (Lasipalatsi EU-tuella juuri monipuolisen toimintaideansa ansiosta) huolella korjattu nykykuntoon ja ne tuottavat myös nettona rahaa kaupungin kassaan. Kuten Kari Raimoranta (HS 27.2.2011) totesi, jos rakennukset siirtyvät nimettömän kiinteistöinvestorin salkkuun, kaupungilla ei ole enää mitään sanomista siihen, onko niissä pelkkiä kauppoja ja kapakoita vai monipuolisempaakin toimintaa. Pikkupalatsien myynti ei siis ole pelkkää kiinteistö- ja investointipolitiikkaa vaan kaupunkipolitiikkaa.

Annettaisiinko Guggenheimille ilmaiseksi jokin keskustan arvotontti vai käytettäisiinkö hanketta jonkun huonon alueen arvon nostamiseen kuten Bilbaossa? Katajanokka ja Töölönlahti on mainittu kaupungin kaavailuissa. Asukasaktivistien näkökulmasta katsoen kummastuttaa, riemastuisivatko he museorakennuksesta, jonka hahmosta ei ole vielä mitään käsitystä. Hehän vihasivat monissa fotomontaaseissa tarkkaan kuvattua, vain kevyesti häkellyttävää wow-hotellia. Vastustusta perusteltiin myös sillä, että hotelli on suljettu rakennus. Ohikulkijan kannalta lienee yhdentekevää, poikkeaako cappuccinolla hotellin vai taidemuseon aulassa. Hotellin baari tosin taitaisi olla auki myöhempään.

Töölönlahdelle on viime aikoina ehdotettu samaan hengenvetoon Guggenheimia, uutta kirjastotaloa, maanalaista kulttuuritilaa, Aalto-yliopistoa ja mahdollisesti perustettavaa taideyliopistoa. Kannattaisiko siellä musiikkitalon ja kirjaston jälkeen vihdoin keskittyä rakentamaan kaupunkipuistoa?

Teoreettisempi kysymys on, miten tilataan juuri sellaista Arkkitehtuuria, joka takuuvarmasti lyö kaikki kansat heepnaadilla. Tarkoitushan on, että vuosittain kymmenet tuhannet turistit tungeksisivat sitä äimistelemään ja siten tukisivat pääkaupungin matkailuelinkeinoa. Frank Gehry on ilmoittanut olevansa käytettävissä, mutta entä jos hänkin on jo kyllästynyt korkkiruuveihin ja tekisi ihan tavallisen laatikon, kuten uusi New World Center Miami Beachillä. ”Konserttitalo on lasilla ja valkealla rappauksella päällystetty kuusikerroksinen laatikko, joka on arkkitehtoniselta olemukseltaan sangen vaatimaton”, kuten Los Angeles Timesin arkkitehtuurikriitikko sitä luonnehti.

Lopulta, mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset tulevat katsomaan ennen muuta rakennusta, kuten Bilbaossa? Millainen Arkkitehtuuri tuo Helsinkiin turisteja? – Vastaus on helppo: Alvar Aallon Arkkitehtuuri.

EI TURHIA HALLINTORAKENTEITA

Kolumni Kunta-lehdessä, joulukuu 2010


Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?

Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.

Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.

Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.

Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).

Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?

Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.

Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?

Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?

Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.

Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.

Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.

Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).

Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?

Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.

Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?

Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?

MIKÄ BRÄNDI - GUGGENHEIM VAI DISNEYLAND?

Teksti on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 23.1.2011



Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.



Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.



Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.



Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.



Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.



Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.



Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.

KYSYMYKSIÄ UUDESTA ARKKITEHTUURIPOLITIIKASTA

Arkkitehtiuutiset, kolumni joulukuussa 2010


Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.

Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.

Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?

APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?

Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.

Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.

Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.

Kaarin Taipale, TkT

PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."

PS2. Hyvää joulua!

METROPOLIPOLITIIKKAA

Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010

Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.

Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.

Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.

Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.

Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.

Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.

SECURING SUSTAINABILITY IS RISK MANAGEMENT

This text has been published in November 2010 on the website of SITRA The Finnish Innovation Fund [www.sitra.fi/en] and also in Finnish and Swedish translations.

The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?

Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.

Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.

But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?