Tähän kysymykseen ei ole helppoa vastausta: Mitkä rakennetun ympäristön piirteet voivat vaikeuttaa eri kulttuurien ja elintapojen rinnakkaiseloa? Tai toisin päin: Voiko rakennettu ympäristö helpottaa maahanmuuttajien kotoutumista ja vähentää Meidän epäluulojamme Heitä kohtaan?
Meilläkö kulttuurisia epäluuloja, meillä ’suvaitsevaistoksi’ pilkatuilla sivistyneillä ihmisillä? Viime keväänä filosofi Thomas Wallgren otsikoi kirjoituksensa ”Olen rasisti, mutta siitä voi yrittää parantua” (HS Mielipide 15.3.2011). Wallgren ei taida olla yksin. Halusi tai ei, meillä jokaisella on kansallinen identiteetti ja henkilökohtainen reviiri, jolla on näkymättömät, mutta tarkat puolustuslinjat. Haaste onkin, miten oppia tunnistamaan ja ylittämään ne.
Sveitsissä järjestettiin marraskuussa 2009 kansanäänestys moskeijoiden minareettien rakentamiskiellosta, jota äänestäjien enemmistö yllättäen kannatti.
Oikeistopopulistinen kansanpuolue oli ajanut sitä keinona estää poliittisen islamin leviäminen. Minareetit nähtiin vallanhalun eikä uskonnon symboleina. ”Onnitteluni, Sveitsin rohkea kansa. 57 prosenttia teistä äänesti minareettikiellon puolesta. … Kansa on puhunut ja viesti on selvä - islamisaatiolle on laitettava piste.” Näin äänestystulosta kommentoi perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja (Simon Elo, US blogi 30.11.2009).
Jos Helsingin Kamppiin olisi reilu vuosikymmen sitten rakennettu kappeli, sen katolle olisi todennäköisesti nostettu risti. Nyt kauppakeskuksen ja vanhan linja-autoaseman kulmille nousee K2S Arkkitehtien suunnittelema hiljaisuuden kappeli ilman ulkoisia tunnustuksellisia symboleja. Paikan tarkoitus on olla tila henkilökohtaiselle hiljentymiselle, ei yhteisöllisille kirkollisille menoille. Tulkitsen sen Helsingin kaupungin ja evankelisluterilaisten seurakuntien kädenojennukseksi monikulttuurisuudelle. Kansainvälisillä lentokentillä, ei-kenenkään-maalla näitä on totuttu näkemään, muttei kaupungeissa. Kampissa on jo pitkään ollut synagoga ja Katajanokalla ortodoksikatedraali. Voisiko Kalasatamassa olla moskeija?
Rakennukset ja niiden funktiot leimaavat tilaa, joka niitä ympäröi. Perinteisesti menemisen ja tulemisen paikat, rautatieasemat ja bussiterminaalit ovat olleet vierasmaalaisten ensimmäisiä kokoontumispaikkoja. Vaikka ne sijaitsevat kaupungin sydämessä, ne ovat kaupungin rajalla. Vain parin askeleen nousu junavaunuun, ja olet jo lähempänä määränpäätä.
San Franciscon Chinatown tai New Yorkin Little Italy ovat turistinähtävyyksiksi muodostuneita etnisiä kaupunginosia. Korttelien rakennukset olivat olemassa jo ennen maahanmuuttajien tuloa, mutta immigranttien ravintolat ja kaupat ovat antaneet alueelle uuden luonteen. Pääkaupunkiseudulle nousee asuinalueita kymmenille tuhansille ihmisille. Suunnitellaanko niitä edelleen suomalaiselle keskivertoperheelle? Oletetaanko yhä, että jokainen kerrostaloasukas haluaa oman saunan? Onko kaikilla oma auto? Haluavatko kaikki pienet pojat pelata jääkiekkoa? Onko puistossa paikka taiji’lle tai etnisille maalaismarkkinoille?
Yksi kotouttamisstrategia on jenkkien melting pot, sulauttaminen. Kanadalaisten mosaic of cultures säilyttää mahdollisuuden omaan kulttuuri-identiteettiin, vaikka riskinä on jääminen ulkopuoliseksi uudessa kotimaassa. Toronton kiinalais- ja intialaiskortteleissa vaistoaa, että takahuoneissa asuu ihmisiä, jotka puhuvat vain vanhaa äidinkieltään eivätkä liiku alueen ulkopuolella. Mutta millaisista lähiöistä syntyy kasvualusta toisen tai kolmannen polven työttömien maahanmuuttajanuorten tai muuten syrjäytyneiden ihmisten mellakoille, joita on nähty eurooppalaisissa kaupungeissa?
Kansainvälinen kilpailukyky on yksi globalisaation alttareista, jolle kaikki kaupunkikehitys halutaan uhrata. Liike-elämää huolestuttaa katumellakoiden aiheuttama vaurio Lontoon kansainväliselle imagolle. Tuskin kukaan odotti, että juuri Lontoo joutuisi vakuuttelemaan muulle maailmalle luotettavuuttaan olympiaisäntänä. Pormestari Boris Johnsonin sanoin katujen väkivalta on ollut ”massiivinen laukaus omaan maaliin”. (FT 11.8.2011)
Etnisiä ruokakauppoja ja ravintoloita arvostetaan tyylikkään kansainvälisyyden merkkeinä. Jossakin mustassa pisteessä etninen vieraus ei olekaan enää kiehtovaa vaan muuttuu pelottavaksi. Slut walk’illa vaaditaan, että naisen pitää saada pukeutua seksuaalisesti provosoivasti. Samaan aikaan toiset pitävät loukkaavana vieraaseen kulttuuriin kuuluvaa, siveästi peittävää pukeutumista.
Maahanmuuton varjopuolet ovat yksi globalisaation hinnoista. Kaupungit joutuvat kaikkialla maailmassa kohtaamaan ilmiön kasvoista kasvoihin. Pako yhtenäiskulttuurin lintukotoon onnistuu vain korpimetsien piilopirteissä. Kiinan maaseudulta miljoonakaupunkeihin muuttavat ihmiset kokevat samaa vierautta ja syrjintää kuin Suomeen eri syistä päätyvät afrikkalaiset.
Monikulttuurista kaupunkia ei rakenneta pelkästään kaavoituksen ja rakennussuunnittelun keinoin. Arkkitehtien ei silti pidä jäädä sivustakatsojiksi. Mantra ”korkeatasoisesta arkkitehtuurista” ei riitä. Monessako toimistossa on maahanmuuttajia töissä muuten kuin siivoojina? Migraatio on yksi nykyajan suurista ilmiöistä, johon löytyy ratkaisuja vain vuoropuhelussa muiden ammattikuntien, politiikantekijöiden – ja maahanmuuttajien kanssa.
(Arkkitehtiuutiset, kolumni)
Thursday, September 01, 2011
Tuesday, June 28, 2011
TARVITAANKO LÄHIDEMOKRATIAA?
Julkaistu Kuntalehden numerossa 8/2011, 16.6.2011
Eduskuntavaalit olivat protestivaalit, mutta mikä oli protestin kohde? EU:sta saatiin ”hyvä syy”, mutta se ei tainnut olla varsinainen syy. Taustalla oli hahmottomampi tyytymättömyys ja ulkopuolisuuden kokemus. Soini tarjosi suoran vastauksen julkilausumattomaan kysymykseen, miten saada äänensä kuulumaan. Sopivasti ajoittunut EU:n rahoituskriisi näytti kristallisoivan sen, mistä ehkä oikeasti oli kyse: minua koskevia päätöksiä tehdään jossakin kaukana enkä ymmärrä miten se tapahtuu, en ymmärrä edes mistä päätetään tai kuka lopulta päättää.
EU:n hienosta subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteesta ei ole kansalaisen näkökulmasta katsottuna tullut totta. On vaikea nähdä, että EU:kin on maailmapolitiikassa vain yksi monista toimijoista ja että Suomen tai oman kylän ääntä olisi mahdotonta saada kuulumaan ilman muiden tukea. Ei ole helppo erottaa, mistä asioista kannattaa sopia lähifoorumeilla. Äänestäjästä tuntuu, että kaikki päätöksenteon tasot, oli sitten kyse kaupunginvaltuustosta, maakuntahallituksesta tai eduskunnasta, ovat yhtä kaukana, YK aivan ulkoavaruudessa.
Lähidemokratiasta on tullut ajankohtainen aihe myös, koska kuntaliitosten yhteydessä herätellään mielikuvia arkitodellisuudesta etääntyvästä hallinnosta. Yhteen aikaan innostuttiin kaupunginosavaltuustoista. Mutta jos valtuusto on etäinen, miksi toinen samalla periaatteella toimiva elin olisi sen ketterämpi? Voi myös kysyä, miksi asuinpaikan osoite olisi ainoa kiintopiste, jonka perusteella saa oikeuden vaikuttaa yhteisiin asioihin. Elämä kun on jatkuvaa pendelöintiä kodin, kesämökin, työpaikan, terveyskeskuksen, koulun ja ostoparatiisien välillä.
Kukaan ei tunnu tietävän, miten lähidemokratia voisi toteutua. On tainnut unohtua, että kuntalaki (§§ 27–31) velvoittaa valtuuston huolehtimaan asukkaiden ja palveluiden käyttäjien edellytyksistä osallistua kunnan toimintaan. Lain mukaan vaikuttamista edistettäisiin esimerkiksi valitsemalla palvelujen käyttäjien edustajia kunnan toimielimiin; selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa tai järjestämällä kunnallisia (neuvoa-antavia) kansanäänestyksiä.
Vähintään viisi prosenttia äänioikeutetuista kuntalaisista voi jo nyt tehdä kansanäänestysaloitteen. Aloite ei toki riitä, siitä ja vasta-aloitteista on käytävä laaja keskustelu, jotta äänestäjillä on edellytykset tehdä ”valistunut päätös”. Demokratia edellyttää tietoa ja vuoropuhelua.
Brasiliassa Porto Alegressa kehitetty osallistuvan budjetoinnin malli kauhistuttaa kamreereita, muttei ole syytä huoleen. Yli tuhat kaupunkia eri puolilla maailmaa olisi tuskin ottanut sitä käyttöön, jos se johtaisi perikatoon. Asukkaat päättävät annetun budjettiosuuden raameissa alueensa investointien tärkeysjärjestyksestä.
Markkinointitutkimuksessa käytettyä ’focus group’ –haastattelumenetelmää voisi soveltaa niin, että ryhmä asukkaita kutsutaan keskustelemaan joko nykyisten palveluiden käyttökokemuksista tai uuteen palveluun kohdistuvista toiveista. Kansalainen voisi ilmaista näkemyksensä juuri siitä asiasta, joka hänelle sillä hetkellä, siinä elämänvaiheessa ja siinä paikassa on tärkeä. Ryhmän vetäjä huolehtii siitä, että kaikki osallistuvat keskusteluun – myös maan hiljaiset.
Lähidemokratian tavoitteena ei voi olla tarjota lisämahdollisuuksia äänekkäimmille, jotka aina osaavat pitää puolensa, eikä uutta kanavaa yhden asian liikkeille tai lobbareille. Ellei ole huolestunut kansanvallan tilasta ja halua sen vuoksi lisää lähidemokratiaa, on toinenkin tulkintamahdollisuus. Ehkä saadaan parempia palveluita, kun kuunnellaan varsinaisia asiantuntijoita, käyttäjiä, ja otetaan heidät mukaan kehittämistyöhön.
Vahva lähidemokratia ei tarkoita, että asiantuntijat ja kuntapoliitikot olisivat heikkoja. Päinvastoin, avatessaan lisää kanavia asukkaiden äänelle virkamiehet ja valtuutetut osoittavat viisauttaan, koska eivät usko yksin tietävänsä kaikkia kysymyksiä saati vastausvaihtoehtoja.
Eduskuntavaalit olivat protestivaalit, mutta mikä oli protestin kohde? EU:sta saatiin ”hyvä syy”, mutta se ei tainnut olla varsinainen syy. Taustalla oli hahmottomampi tyytymättömyys ja ulkopuolisuuden kokemus. Soini tarjosi suoran vastauksen julkilausumattomaan kysymykseen, miten saada äänensä kuulumaan. Sopivasti ajoittunut EU:n rahoituskriisi näytti kristallisoivan sen, mistä ehkä oikeasti oli kyse: minua koskevia päätöksiä tehdään jossakin kaukana enkä ymmärrä miten se tapahtuu, en ymmärrä edes mistä päätetään tai kuka lopulta päättää.
EU:n hienosta subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteesta ei ole kansalaisen näkökulmasta katsottuna tullut totta. On vaikea nähdä, että EU:kin on maailmapolitiikassa vain yksi monista toimijoista ja että Suomen tai oman kylän ääntä olisi mahdotonta saada kuulumaan ilman muiden tukea. Ei ole helppo erottaa, mistä asioista kannattaa sopia lähifoorumeilla. Äänestäjästä tuntuu, että kaikki päätöksenteon tasot, oli sitten kyse kaupunginvaltuustosta, maakuntahallituksesta tai eduskunnasta, ovat yhtä kaukana, YK aivan ulkoavaruudessa.
Lähidemokratiasta on tullut ajankohtainen aihe myös, koska kuntaliitosten yhteydessä herätellään mielikuvia arkitodellisuudesta etääntyvästä hallinnosta. Yhteen aikaan innostuttiin kaupunginosavaltuustoista. Mutta jos valtuusto on etäinen, miksi toinen samalla periaatteella toimiva elin olisi sen ketterämpi? Voi myös kysyä, miksi asuinpaikan osoite olisi ainoa kiintopiste, jonka perusteella saa oikeuden vaikuttaa yhteisiin asioihin. Elämä kun on jatkuvaa pendelöintiä kodin, kesämökin, työpaikan, terveyskeskuksen, koulun ja ostoparatiisien välillä.
Kukaan ei tunnu tietävän, miten lähidemokratia voisi toteutua. On tainnut unohtua, että kuntalaki (§§ 27–31) velvoittaa valtuuston huolehtimaan asukkaiden ja palveluiden käyttäjien edellytyksistä osallistua kunnan toimintaan. Lain mukaan vaikuttamista edistettäisiin esimerkiksi valitsemalla palvelujen käyttäjien edustajia kunnan toimielimiin; selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa tai järjestämällä kunnallisia (neuvoa-antavia) kansanäänestyksiä.
Vähintään viisi prosenttia äänioikeutetuista kuntalaisista voi jo nyt tehdä kansanäänestysaloitteen. Aloite ei toki riitä, siitä ja vasta-aloitteista on käytävä laaja keskustelu, jotta äänestäjillä on edellytykset tehdä ”valistunut päätös”. Demokratia edellyttää tietoa ja vuoropuhelua.
Brasiliassa Porto Alegressa kehitetty osallistuvan budjetoinnin malli kauhistuttaa kamreereita, muttei ole syytä huoleen. Yli tuhat kaupunkia eri puolilla maailmaa olisi tuskin ottanut sitä käyttöön, jos se johtaisi perikatoon. Asukkaat päättävät annetun budjettiosuuden raameissa alueensa investointien tärkeysjärjestyksestä.
Markkinointitutkimuksessa käytettyä ’focus group’ –haastattelumenetelmää voisi soveltaa niin, että ryhmä asukkaita kutsutaan keskustelemaan joko nykyisten palveluiden käyttökokemuksista tai uuteen palveluun kohdistuvista toiveista. Kansalainen voisi ilmaista näkemyksensä juuri siitä asiasta, joka hänelle sillä hetkellä, siinä elämänvaiheessa ja siinä paikassa on tärkeä. Ryhmän vetäjä huolehtii siitä, että kaikki osallistuvat keskusteluun – myös maan hiljaiset.
Lähidemokratian tavoitteena ei voi olla tarjota lisämahdollisuuksia äänekkäimmille, jotka aina osaavat pitää puolensa, eikä uutta kanavaa yhden asian liikkeille tai lobbareille. Ellei ole huolestunut kansanvallan tilasta ja halua sen vuoksi lisää lähidemokratiaa, on toinenkin tulkintamahdollisuus. Ehkä saadaan parempia palveluita, kun kuunnellaan varsinaisia asiantuntijoita, käyttäjiä, ja otetaan heidät mukaan kehittämistyöhön.
Vahva lähidemokratia ei tarkoita, että asiantuntijat ja kuntapoliitikot olisivat heikkoja. Päinvastoin, avatessaan lisää kanavia asukkaiden äänelle virkamiehet ja valtuutetut osoittavat viisauttaan, koska eivät usko yksin tietävänsä kaikkia kysymyksiä saati vastausvaihtoehtoja.
Monday, June 06, 2011
10 KYSYMYSTÄ GUGGENHEIMISTA
Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarin viitossivulla 6.6.2011
Helsingin kaupunki, Suomen kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden ovat maksaneet 2 miljoonaa Euroa newyorkilaiselle Guggenheim-säätiölle, jotta se selvittää, kannattaako Helsinkiin perustaa Guggenheim-taidemuseo. Konsultit ovat täällä 6.6. esittelemässä hanketta ja vastaamassa kaupunginvaltuutettujen kysymyksiin.
1. Monissa kaupungeissa on oma taidemuseo ja teatteri, joskus orkesterikin. Miten Helsinki perustelee, että voidakseen yksityistää julkisen kulttuurilaitoksensa ylikansalliselle franchising-ketjulle se joutuu myymään mm. kaupunkilaisten rakastamat Lasipalatsin ja Tennispalatsin kiinteistösijoittajille? Mitä muuta aiotaan yksityistää?
2. Millä summalla Helsinki subventoi Guggenheimia, kun lasketaan kertainvestoinnit (esiselvitys, eri suunnitteluvaiheet, tontti, uudisrakennus, oikeus G-tavaramerkkiin) ja vuosittaiset käyttökustannukset (G-näyttelyiden vuokrat ja kokoelmien hankinnat, rakennuksen käyttökulut, henkilökunnan palkat)? Mikä on kaupungin taidemuseon vuosibudjetti nyt ja jatkossa?
3. Pääkaupunkiseudulla näkee kuvataidetta 1850-luvulta nykyaikaan ainakin Emmassa, Kiasmassa ja Ateneumissa sekä Helsingin kaupunginmuseon eri tiloissa. Minkä merkittävän aukon Guggenheim täyttäisi? Miksei murto-osaa sen vaatimista resursseista sijoiteta oman taidemuseon kehittämiseen ja tehdä siitä jotakin ainutkertaista?
4. Guggenheimia on perusteltu sillä, että se auttaisi suomalaisia taiteilijoita kansainvälistymään. Miten Guggenheim takaisi, että täällä työskentelevät taiteilijat, jotka muuten pitäisivät näyttelyn Helsingin kaupunginmuseon tiloissa, saisivat työnsä esille edes Helsingin saati New Yorkin Guggenheimissa?
5. Museolle etsitään aivan ”uudenlaista konseptia”. Mutta lehdistötiedotteen [www.guggenheim.org/new-york/press-room] mukaan “kuluneiden kolmen kuukauden aikana esiselvityksessä on tutkittu hankkeen toimintaympäristöä. Tiimi alkaa nyt selvittää taide- ja näyttelyohjelmaa. Sen jälkeen tiimi tarkastelee markkinatutkimusta ja talousnäkymiä, hallintoa ja rakennukselle asetettavia vaatimuksia. Viime vaiheessa, vuoden loppuun mennessä laaditaan suositukset.” Millä tavalla Guggenheim-museo olisi innovatiivinen Helsingissä, kun se ei ole sitä missään muualla?
6. Guggenheimin maine perustuu arvokkaisiin taidekokoelmiin 1850-luvulta nykyaikaan ja kolmeen huomiota herättävään rakennukseen. Miten Helsingissä varmistettaisiin, että Guggenheimista tulisi Frank Lloyd Wrightin (New York) tai Frank Gehryn (Bilbao ja Abu Dhabi) luomuksia vastaava häkellyttävä monumentti? Kuka Frank sen suunnittelisi, koska Gehry piirtää nykyään vähäeleisiä laatikoita, joista ainakaan Helsingin Sanomat ei pidä (vrt. Musiikkitalo)?
7. Tarvitseeko Helsinki juuri nyt lisää häkellyttäviä monumentteja? Tai mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset kuitenkin tulisivat katsomaan rakennusta?
8. Helsingin Guggenheimia perustellaan vertauksella 15 vuoden takaiseen Bilbaoon, jossa museo sijoitettiin entiselle teollisuusalueelle ja kaupunkiin rakennettiin myös metro ja kongressikeskus. Taustalla oli EU:n ja Espanjan tuki ja työttömyydestä kärsineen baskimaan ”positiivinen diskriminaatio”. Miksei Guggenheim samalla logiikalla etsi paikkaa Kajaanista tai Portugalista? Mitä innovatiivista on väärinymmärretyn vanhan idean kopioinnissa?
9. Guggenheim-hanke ei usko helsinkiläiseen kaupunkikulttuuriin vaan kansainväliseen turismiteollisuuteen. Lähteekö joku vihdoin Abu Dhabiin, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?
10. Hankkeesta informoidaan nettisivulla www.guggenheim.fi. Sivun ainut viesti on: Forbidden (Kielletty). Onko helsinkiläisten tarpeen tietääkään enempää?
Helsingin kaupunki, Suomen kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden ovat maksaneet 2 miljoonaa Euroa newyorkilaiselle Guggenheim-säätiölle, jotta se selvittää, kannattaako Helsinkiin perustaa Guggenheim-taidemuseo. Konsultit ovat täällä 6.6. esittelemässä hanketta ja vastaamassa kaupunginvaltuutettujen kysymyksiin.
1. Monissa kaupungeissa on oma taidemuseo ja teatteri, joskus orkesterikin. Miten Helsinki perustelee, että voidakseen yksityistää julkisen kulttuurilaitoksensa ylikansalliselle franchising-ketjulle se joutuu myymään mm. kaupunkilaisten rakastamat Lasipalatsin ja Tennispalatsin kiinteistösijoittajille? Mitä muuta aiotaan yksityistää?
2. Millä summalla Helsinki subventoi Guggenheimia, kun lasketaan kertainvestoinnit (esiselvitys, eri suunnitteluvaiheet, tontti, uudisrakennus, oikeus G-tavaramerkkiin) ja vuosittaiset käyttökustannukset (G-näyttelyiden vuokrat ja kokoelmien hankinnat, rakennuksen käyttökulut, henkilökunnan palkat)? Mikä on kaupungin taidemuseon vuosibudjetti nyt ja jatkossa?
3. Pääkaupunkiseudulla näkee kuvataidetta 1850-luvulta nykyaikaan ainakin Emmassa, Kiasmassa ja Ateneumissa sekä Helsingin kaupunginmuseon eri tiloissa. Minkä merkittävän aukon Guggenheim täyttäisi? Miksei murto-osaa sen vaatimista resursseista sijoiteta oman taidemuseon kehittämiseen ja tehdä siitä jotakin ainutkertaista?
4. Guggenheimia on perusteltu sillä, että se auttaisi suomalaisia taiteilijoita kansainvälistymään. Miten Guggenheim takaisi, että täällä työskentelevät taiteilijat, jotka muuten pitäisivät näyttelyn Helsingin kaupunginmuseon tiloissa, saisivat työnsä esille edes Helsingin saati New Yorkin Guggenheimissa?
5. Museolle etsitään aivan ”uudenlaista konseptia”. Mutta lehdistötiedotteen [www.guggenheim.org/new-york/press-room] mukaan “kuluneiden kolmen kuukauden aikana esiselvityksessä on tutkittu hankkeen toimintaympäristöä. Tiimi alkaa nyt selvittää taide- ja näyttelyohjelmaa. Sen jälkeen tiimi tarkastelee markkinatutkimusta ja talousnäkymiä, hallintoa ja rakennukselle asetettavia vaatimuksia. Viime vaiheessa, vuoden loppuun mennessä laaditaan suositukset.” Millä tavalla Guggenheim-museo olisi innovatiivinen Helsingissä, kun se ei ole sitä missään muualla?
6. Guggenheimin maine perustuu arvokkaisiin taidekokoelmiin 1850-luvulta nykyaikaan ja kolmeen huomiota herättävään rakennukseen. Miten Helsingissä varmistettaisiin, että Guggenheimista tulisi Frank Lloyd Wrightin (New York) tai Frank Gehryn (Bilbao ja Abu Dhabi) luomuksia vastaava häkellyttävä monumentti? Kuka Frank sen suunnittelisi, koska Gehry piirtää nykyään vähäeleisiä laatikoita, joista ainakaan Helsingin Sanomat ei pidä (vrt. Musiikkitalo)?
7. Tarvitseeko Helsinki juuri nyt lisää häkellyttäviä monumentteja? Tai mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset kuitenkin tulisivat katsomaan rakennusta?
8. Helsingin Guggenheimia perustellaan vertauksella 15 vuoden takaiseen Bilbaoon, jossa museo sijoitettiin entiselle teollisuusalueelle ja kaupunkiin rakennettiin myös metro ja kongressikeskus. Taustalla oli EU:n ja Espanjan tuki ja työttömyydestä kärsineen baskimaan ”positiivinen diskriminaatio”. Miksei Guggenheim samalla logiikalla etsi paikkaa Kajaanista tai Portugalista? Mitä innovatiivista on väärinymmärretyn vanhan idean kopioinnissa?
9. Guggenheim-hanke ei usko helsinkiläiseen kaupunkikulttuuriin vaan kansainväliseen turismiteollisuuteen. Lähteekö joku vihdoin Abu Dhabiin, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?
10. Hankkeesta informoidaan nettisivulla www.guggenheim.fi. Sivun ainut viesti on: Forbidden (Kielletty). Onko helsinkiläisten tarpeen tietääkään enempää?
Thursday, April 21, 2011
GRATTIS, MOSES!
Syntymäpäivähaastattelussaan (UD 21.4.2011) Paavo Lipponen pysyi uskollisena ’so what’ -tyylilleen. Hänellä ”on tieto siitä, että eräät sosialidemokraatit suunnittelivat vaalien alla ylimääräisen puoluekokouksen koolle saattamista”.
Satoja litroja kampanjakahvia keittäneenä rividemarina tiedän vain, että ainakaan puoluekokouksessa, viime puoluevaltuustoissa, Stadin Demarien piirihallituksessa, Töölön Demareissa tai vaalimökillä ei ylimääräisestä puoluekokouksesta ole puhunut kukaan. Ei sanallakaan, ei edes rivien välissä. Täytyy vain ihmetellä, ketä Mooses kuuntelee ja missä piireissä liikkuu. Hulluilla päivilläkö?
On täysin edesvastuutonta maalailla mielikuvaa ”40 prosentin sosialidemokraateista” ja kylvää epäluulon siemeniä. Ketä se hyödyttää ellei vihjailijaa itseään?
Sitten puhuu lobbari-Lipponen: ”punavihreän puuron keittäminen ei ole sosialidemokraatteja yhtään auttanut. Eräänlainen hypetys teennäisellä vihreydellä antoi tilaa perussuomalaisille.” Lipponen valittelee Matti Putkosen loikkaa perussuomalaisiin.
Teennäiseen vihreyteen viitatessaan Lipponen on osittain oikeassa. Kaikki demarit eivät ole vielä sisäistäneet kestävän kehityksen arvomaailmaa eivätkä ole oivaltaneet, että sen ydintavoite on nimenomaan työnteon ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön välinen tasapaino. Kansainvälisyyttä korostavana EU-miehenä Lipposen pitäisi tietää tämä erittäin hyvin. Arhinmäki on sen ymmärtänyt, ja siksi monet yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavat vihreät äänestivät vasemmistoliittoa. Juuri heidän olisi pitänyt kannattaa demareita. Putkosen lähtö oli puolueen tulevaisuuden kannalta viime aikojen iloisimpia uutisia.
Tvåspråkigheten till ära: Grattis på födelsedagen!
Friday, April 01, 2011
MARKKINOINTIVERKOSTO EI OLE KESTÄVÄN RAKENTAMISEN PUOLUEETON FOORUMI
(HS Mielipide -sivulla maaliskuussa 2011 ollut vastine, joka liittyi Harri Hautajärven aikaisemmin julkaistuun kirjoitukseen ja siihen lähetettyyn mielipidekirjoitukseen)
Harri Hautajärvi esitti Suomeen perustettavaksi kansallista kestävän rakentamisen foorumia (HS vieraskynä 4.3.). Maija Virta väitti (HS Mielipide 9.3.) johtamansa Green Building Council Finlandin (FIGBC) jo hoitavan tätä tehtävää, vieläpä riippumattomasti.
Koska parempaakaan ei ole saatu aikaan, ovat monet kiinteistö- ja rakennusalan yritykset ja järjestöt liittyneet Green Building Councilin (GBC) Suomen yhdistyksen FIGBC:n jäseniksi. Sen toiminta on vasta aluillaan, mutta valta on jo keskittynyt konsultti- ja suuryrityksille, ja painopiste kallistunut kiinteistöinvestointien kehittämiseen vihreydellä.
Amerikkalaislähtöinen GBC leviää nopeasti maailmalla. Järjestö on perustettu lanseeraamaan rakennusten ympäristöluokitusjärjestelmiä. GBC´t jyräävät kovalla markkinoinnilla etenkin kehittyvissä maissa ja nousevissa talousmahdeissa maiden omien, usein hyvin korkeatasoisten tutkimuslaitosten ja ministeriöiden tietopääoman. Näin viedään pohja kehitystyöltä, jonka lähtökohtana ovat paikalliset ilmastolliset ja sosiaaliset olot ja rakentamisperinteet.
GBC edistää lähes joka maassa tiettyä kaupallista sertifiointijärjestelmää, joka toimii pyramidijärjestelmän tavoin. Asiakas maksaa konsultille sertifiointiprosessista, konsultti kansainväliselle luokitusjärjestelmälle toimiluvastaan ja asiakas sertifikaatista. Suomessa jo rakennusluvan ehdot täyttävät melkoiset luokitusvaatimukset. Suomalaisittain melko löyhille standardeille perustuvat sertifikaatit ovatkin Suomessa ensisijaisesti osa kiinteistönjalostusta. Brändileimoja hankitaan kiinteistöjen saattamiseksi myyntikuntoon kansainvälisen kiinteistösijoittamisen markkinoille.
Suomeen tarvitaan riippumaton kansallinen kestävän rakentamisen foorumi. Siirtyminen kestävään energiatehokkaaseen rakentamiseen on vaikeaa ilman yhteistä näkemystä, sillä eri tahoilla joudutaan samanaikaisesti tutkimaan ja kokeilemaan ratkaisuja samantyyppisiin ongelmiin. Monikansallisen teollisuuden sattumanvaraisesti kehittämät tuotteet ja menetelmät saavat silloin helposti liian suuren jalansijan suunnittelussa ja rakentamisessa, ja siitä on jo riittämiin esimerkkejä.
Siksi tarvitaan yleishyödyllinen yhteistyöelin mm. koordinoimaan tutkimusta, kehitystyötä, kestävyyden seurantaa ja koerakentamista. Puolueeton foorumi kokoaisi ja jakaisi tietoa kaikkien rakennusalan toimijoiden, tutkijoiden ja hallinnon avoimena keskustelupaikkana.
Harri Hautajärvi
Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti
Kaarin Taipale
Tekniikan tohtori, International Initiative for a Sustainable Built Environment (iiSBE), varapj
Harri Hautajärvi esitti Suomeen perustettavaksi kansallista kestävän rakentamisen foorumia (HS vieraskynä 4.3.). Maija Virta väitti (HS Mielipide 9.3.) johtamansa Green Building Council Finlandin (FIGBC) jo hoitavan tätä tehtävää, vieläpä riippumattomasti.
Koska parempaakaan ei ole saatu aikaan, ovat monet kiinteistö- ja rakennusalan yritykset ja järjestöt liittyneet Green Building Councilin (GBC) Suomen yhdistyksen FIGBC:n jäseniksi. Sen toiminta on vasta aluillaan, mutta valta on jo keskittynyt konsultti- ja suuryrityksille, ja painopiste kallistunut kiinteistöinvestointien kehittämiseen vihreydellä.
Amerikkalaislähtöinen GBC leviää nopeasti maailmalla. Järjestö on perustettu lanseeraamaan rakennusten ympäristöluokitusjärjestelmiä. GBC´t jyräävät kovalla markkinoinnilla etenkin kehittyvissä maissa ja nousevissa talousmahdeissa maiden omien, usein hyvin korkeatasoisten tutkimuslaitosten ja ministeriöiden tietopääoman. Näin viedään pohja kehitystyöltä, jonka lähtökohtana ovat paikalliset ilmastolliset ja sosiaaliset olot ja rakentamisperinteet.
GBC edistää lähes joka maassa tiettyä kaupallista sertifiointijärjestelmää, joka toimii pyramidijärjestelmän tavoin. Asiakas maksaa konsultille sertifiointiprosessista, konsultti kansainväliselle luokitusjärjestelmälle toimiluvastaan ja asiakas sertifikaatista. Suomessa jo rakennusluvan ehdot täyttävät melkoiset luokitusvaatimukset. Suomalaisittain melko löyhille standardeille perustuvat sertifikaatit ovatkin Suomessa ensisijaisesti osa kiinteistönjalostusta. Brändileimoja hankitaan kiinteistöjen saattamiseksi myyntikuntoon kansainvälisen kiinteistösijoittamisen markkinoille.
Suomeen tarvitaan riippumaton kansallinen kestävän rakentamisen foorumi. Siirtyminen kestävään energiatehokkaaseen rakentamiseen on vaikeaa ilman yhteistä näkemystä, sillä eri tahoilla joudutaan samanaikaisesti tutkimaan ja kokeilemaan ratkaisuja samantyyppisiin ongelmiin. Monikansallisen teollisuuden sattumanvaraisesti kehittämät tuotteet ja menetelmät saavat silloin helposti liian suuren jalansijan suunnittelussa ja rakentamisessa, ja siitä on jo riittämiin esimerkkejä.
Siksi tarvitaan yleishyödyllinen yhteistyöelin mm. koordinoimaan tutkimusta, kehitystyötä, kestävyyden seurantaa ja koerakentamista. Puolueeton foorumi kokoaisi ja jakaisi tietoa kaikkien rakennusalan toimijoiden, tutkijoiden ja hallinnon avoimena keskustelupaikkana.
Harri Hautajärvi
Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti
Kaarin Taipale
Tekniikan tohtori, International Initiative for a Sustainable Built Environment (iiSBE), varapj
JOS GUGGENHEIM ON VASTAUS, MIKÄ ON KYSYMYS
(Julkaistu YDIN-lehden numerossa 1/2011)
Guggenheim-huuma on vallannut Helsingin virkamiehet. Ajatusta kaupungin taidemuseon liittämisestä newyorkilaisen Guggenheim-museon franchising-ketjuun täytyy arvioida myös kaupunkipolitiikan näkökulmasta, kirjoittaa Kaarin Taipale. Samoin on kysyttävä mitä museohanke merkitsisi helsinkiläiselle taiteilijalle tai asukkaalle? Jos Tennispalatsi ja Lasipalatsi myytäisiin uuden museon rahoittamiseksi, kuten on suunniteltu, menetettäisiinkö jotakin korvaamatonta?
Viime vuosikymmenten ajan on kaupunkien tehtävänä uusliberalismin hengessä pidetty suotuisan toimintaympäristön luomista yritystoiminnalle. Yksi kaupunkipolitiikan tavoitteista on ollut kansainvälisen kilpailukyvyn lisääminen. Kilpailukyvylle ei kuitenkaan ole yhteisesti sovittuja sääntöjä eikä tulosmittareita. On oletettu, että mitä enemmän suuryrityksiä tai vientiteollisuutta ja niiden henkilöstöä on veronmaksajina, sitä parempi.
Kaupunkien elinkeinotoimistot ovat houkutelleet firmoja ’kaupunkibrändäyksellä’ ja tonttitarjouksilla. Yrityksiä kiinnostavat kuitenkin suurelta osin samat asiat kuin ketä hyvänsä asukasta. Ne kysyvät, onko kaupungissa muita kansainvälisiä yhteisöjä, montako suoraa lentoyhteyttä on päivittäin eri puolille maailmaa, millaiset koulut, millaista työvoimaa, toimivatko vesi-, sähkö- ja tietoverkko ja uskaltaako sairaalassa leikkauttaa umpisuolen. – Tuskin ne kysyvät, onko siellä Guggenheim.
Olisiko taidemuseon ’saaminen’ voitto kaupunkipolitiikalle, jos sillä tarkoitetaan asuin- ja elinympäristön kehittämistä? Tuoreessa elämänlaatua mittaavassa kansainvälisessä vertailussa (Economist Intelligence Unit) Helsinki on kuudennella sijalla, edellä ovat Vancouver, Melbourne, Wien, Toronto, Calgary, heti perässä Sydney, Perth, Adelaide ja Auckland. Arvioinnin kohteena on ollut viisi osa-aluetta: turvallisuus, terveydenhoito, kulttuuri ja ympäristö, koulutus sekä infrastruktuuri.
Toisen listan (Mercer’s Quality of Living Report) mukaan 10 kärjessä ovat Wien, Zürich, Geneve, Vancouver, Auckland, Düsseldorf, Frankfurt, München, Bern ja Sydney. Monikansalliset yritykset käyttävät Mercerin arvioita sijoittumispäätöstensä tueksi. Kriteereihin sisältyvät myös asuminen, kulutusmahdollisuudet ja yhteiskunnallinen ilmapiiri (esimerkiksi sananvapaus). Listoja johtavissa suhteellisen pienissä kaupungeissa myös rikollisuus ja ruuhkat ovat hallinnassa. – Yhdessäkään ei ole Guggenheimia.
Turismi on yksi maailman suurimmista vientiteollisuuden aloista. Siksi kaupungit investoivat yhä enemmän matkailun tuotantolaitoksiin. Hotellit saavat hyviä tontteja, risteilymatkustajien toivotaan viipyvän pidempään, lentokenttiä laajennetaan. Kongressit ja kulttuurifestivaalit tuovat asiakkaita takseille, ravintoloille ja kaupoille. Isot museot ja niiden kahvilat kuuluvat nähtävyyksiin.
Kuinka moni matkustaa New Yorkiin, Venetsiaan tai Berliiniin vain, koska siellä on Guggenheim? Suunnitteleeko joku käyvänsä vihdoin Abu Dhabissa, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?
Kaupunkipolitiikasta riippuu, kasvaako metropolialue kauppahallivetoisesti kehäteiden pysäköintikenttien ympärille vai viedäänkö tiiviin eurooppalaisen kaupungin traditiota eteenpäin. Hyväksytäänkö jako hyviin ja huonoihin asuinalueisiin ja sallitaanko asuntorakentaminen kaikkialle, missä joku sattuu maata omistamaan? Rakennettu elinympäristö asettaa raamit, joiden puitteissa kaupunkikulttuuri joko kehittyy tai ei – sitä ei yksittäinen museokärkihanke tee.
Tarvitaan kaupunkipoliittista tahtoa ja kulttuurista itsetuntoa, että osataan tukea helsinkiläistä kaupunkikulttuuria, tarkoitti se sitten rantapromenadeja, silakkamarkkinoita, hiihtolatuja, lämmitettyjä bussipysäkkejä, upeita metroasemia, kirjastoja tai 2100-luvun puistotaidetta. Omaa profiilia tarvitaan enemmän kuin tuontitavaraa.
Kaupunkipolitiikan todellinen koetinkivi on julkisen tilan säilyminen julkisena. Sen ratkaisevat arkiliikkumisen muodot. On mahdotonta kuvitella kaupunkikulttuuria, jossa tuntemattomat ihmiset eivät kohtaisi toinen toisiaan jalankulkijoina julkisessa tilassa. Facebookista, Twitteristä, BBC:stä ja CNN:stä riippumatta Tahririn aukio oli välttämätön Egyptin vallankumoukselle. ’La rue’ eli katu puhuu edelleen. Vallankumouksia ei tehdä jumboissa eikä niiden parkkipaikoilla. Eikä guggenheimeissa.
Guggenheim-huuma on vallannut Helsingin virkamiehet. Ajatusta kaupungin taidemuseon liittämisestä newyorkilaisen Guggenheim-museon franchising-ketjuun täytyy arvioida myös kaupunkipolitiikan näkökulmasta, kirjoittaa Kaarin Taipale. Samoin on kysyttävä mitä museohanke merkitsisi helsinkiläiselle taiteilijalle tai asukkaalle? Jos Tennispalatsi ja Lasipalatsi myytäisiin uuden museon rahoittamiseksi, kuten on suunniteltu, menetettäisiinkö jotakin korvaamatonta?
Viime vuosikymmenten ajan on kaupunkien tehtävänä uusliberalismin hengessä pidetty suotuisan toimintaympäristön luomista yritystoiminnalle. Yksi kaupunkipolitiikan tavoitteista on ollut kansainvälisen kilpailukyvyn lisääminen. Kilpailukyvylle ei kuitenkaan ole yhteisesti sovittuja sääntöjä eikä tulosmittareita. On oletettu, että mitä enemmän suuryrityksiä tai vientiteollisuutta ja niiden henkilöstöä on veronmaksajina, sitä parempi.
Kaupunkien elinkeinotoimistot ovat houkutelleet firmoja ’kaupunkibrändäyksellä’ ja tonttitarjouksilla. Yrityksiä kiinnostavat kuitenkin suurelta osin samat asiat kuin ketä hyvänsä asukasta. Ne kysyvät, onko kaupungissa muita kansainvälisiä yhteisöjä, montako suoraa lentoyhteyttä on päivittäin eri puolille maailmaa, millaiset koulut, millaista työvoimaa, toimivatko vesi-, sähkö- ja tietoverkko ja uskaltaako sairaalassa leikkauttaa umpisuolen. – Tuskin ne kysyvät, onko siellä Guggenheim.
Olisiko taidemuseon ’saaminen’ voitto kaupunkipolitiikalle, jos sillä tarkoitetaan asuin- ja elinympäristön kehittämistä? Tuoreessa elämänlaatua mittaavassa kansainvälisessä vertailussa (Economist Intelligence Unit) Helsinki on kuudennella sijalla, edellä ovat Vancouver, Melbourne, Wien, Toronto, Calgary, heti perässä Sydney, Perth, Adelaide ja Auckland. Arvioinnin kohteena on ollut viisi osa-aluetta: turvallisuus, terveydenhoito, kulttuuri ja ympäristö, koulutus sekä infrastruktuuri.
Toisen listan (Mercer’s Quality of Living Report) mukaan 10 kärjessä ovat Wien, Zürich, Geneve, Vancouver, Auckland, Düsseldorf, Frankfurt, München, Bern ja Sydney. Monikansalliset yritykset käyttävät Mercerin arvioita sijoittumispäätöstensä tueksi. Kriteereihin sisältyvät myös asuminen, kulutusmahdollisuudet ja yhteiskunnallinen ilmapiiri (esimerkiksi sananvapaus). Listoja johtavissa suhteellisen pienissä kaupungeissa myös rikollisuus ja ruuhkat ovat hallinnassa. – Yhdessäkään ei ole Guggenheimia.
Turismi on yksi maailman suurimmista vientiteollisuuden aloista. Siksi kaupungit investoivat yhä enemmän matkailun tuotantolaitoksiin. Hotellit saavat hyviä tontteja, risteilymatkustajien toivotaan viipyvän pidempään, lentokenttiä laajennetaan. Kongressit ja kulttuurifestivaalit tuovat asiakkaita takseille, ravintoloille ja kaupoille. Isot museot ja niiden kahvilat kuuluvat nähtävyyksiin.
Kuinka moni matkustaa New Yorkiin, Venetsiaan tai Berliiniin vain, koska siellä on Guggenheim? Suunnitteleeko joku käyvänsä vihdoin Abu Dhabissa, koska sinne tulee Guggenheim? Jättääkö joku käymättä Pariisissa tai Rio de Janeirossa, koska siellä ei ole Guggenheimia?
Kaupunkipolitiikasta riippuu, kasvaako metropolialue kauppahallivetoisesti kehäteiden pysäköintikenttien ympärille vai viedäänkö tiiviin eurooppalaisen kaupungin traditiota eteenpäin. Hyväksytäänkö jako hyviin ja huonoihin asuinalueisiin ja sallitaanko asuntorakentaminen kaikkialle, missä joku sattuu maata omistamaan? Rakennettu elinympäristö asettaa raamit, joiden puitteissa kaupunkikulttuuri joko kehittyy tai ei – sitä ei yksittäinen museokärkihanke tee.
Tarvitaan kaupunkipoliittista tahtoa ja kulttuurista itsetuntoa, että osataan tukea helsinkiläistä kaupunkikulttuuria, tarkoitti se sitten rantapromenadeja, silakkamarkkinoita, hiihtolatuja, lämmitettyjä bussipysäkkejä, upeita metroasemia, kirjastoja tai 2100-luvun puistotaidetta. Omaa profiilia tarvitaan enemmän kuin tuontitavaraa.
Kaupunkipolitiikan todellinen koetinkivi on julkisen tilan säilyminen julkisena. Sen ratkaisevat arkiliikkumisen muodot. On mahdotonta kuvitella kaupunkikulttuuria, jossa tuntemattomat ihmiset eivät kohtaisi toinen toisiaan jalankulkijoina julkisessa tilassa. Facebookista, Twitteristä, BBC:stä ja CNN:stä riippumatta Tahririn aukio oli välttämätön Egyptin vallankumoukselle. ’La rue’ eli katu puhuu edelleen. Vallankumouksia ei tehdä jumboissa eikä niiden parkkipaikoilla. Eikä guggenheimeissa.
G:STÄ AA:HAN
(Julkaistu kolumnina Arkkitehtuuriuutisissa maaliskuun lopussa 2011)
Mitä enemmän Helsingin kaupungin ja Helsingin Sanomien ajamaa Guggenheim-projektia pohtii, sitä enemmän herää kysymyksiä. ”Lähes puolet helsinkiläisistä haluaa Guggenheim-museon”, otsikoi lehti (HS 22.2.2011). Saman asian olisi voinut sanoa toisinkin: yli puolet helsinkiläisistä EI halua Guggenheimia. Hanke on elinkeino- ja matkailupolitiikkaa, mutta sitä markkinoidaan kulttuuritekona. Innokkaimmat olettavat, että se on myös imagonrakennusta, jolla Helsinki nousisi kansainvälisissä kaupunkivertailuissa entistä korkeammalle.
Kaikki kriittiset pohdinnat on jo ennakkoon leimattu epäisänmaallisiksi. ”(Hankkeen) kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla. (…) Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä.” (HS pääkirjoitus 19.1.2011) Jos joku arkkitehti rohkenisi sanoa poikkipuolisen sanan, syyksi pantaisiin pelko, että G-WOW-suunnittelijaksi kutsutaan joku ulkomaanguru. Julkisia keskustelutilaisuuksia on odoteltu turhaan. Yhteenkään hankkeen taloutta koskevista kysymyksistä ei ole saatu vastauksia.
G:n nostattamat laineet leviävät laajalle. Ikoninen G-arkkitehtuuri ei nouse ilmaiseksi. Kaupungintalolla on jo selvitetty, mitkä talot on myytävä investointirahaston kartuttamiseksi. Listalla ovat myös Tennispalatsi ja Lasipalatsi. Kaupunginhallituksen enemmistön mielestä on aivan sama, myydäänkö kruununjalokiviä vai "kiinteistömassaa", kuten alan miehet sitä nimittävät, esimerkiksi anonyymejä toimistorakennuksia. Tennari ja Lasipalatsi on kaupungin toimesta (Lasipalatsi EU-tuella juuri monipuolisen toimintaideansa ansiosta) huolella korjattu nykykuntoon ja ne tuottavat myös nettona rahaa kaupungin kassaan. Kuten Kari Raimoranta (HS 27.2.2011) totesi, jos rakennukset siirtyvät nimettömän kiinteistöinvestorin salkkuun, kaupungilla ei ole enää mitään sanomista siihen, onko niissä pelkkiä kauppoja ja kapakoita vai monipuolisempaakin toimintaa. Pikkupalatsien myynti ei siis ole pelkkää kiinteistö- ja investointipolitiikkaa vaan kaupunkipolitiikkaa.
Annettaisiinko Guggenheimille ilmaiseksi jokin keskustan arvotontti vai käytettäisiinkö hanketta jonkun huonon alueen arvon nostamiseen kuten Bilbaossa? Katajanokka ja Töölönlahti on mainittu kaupungin kaavailuissa. Asukasaktivistien näkökulmasta katsoen kummastuttaa, riemastuisivatko he museorakennuksesta, jonka hahmosta ei ole vielä mitään käsitystä. Hehän vihasivat monissa fotomontaaseissa tarkkaan kuvattua, vain kevyesti häkellyttävää wow-hotellia. Vastustusta perusteltiin myös sillä, että hotelli on suljettu rakennus. Ohikulkijan kannalta lienee yhdentekevää, poikkeaako cappuccinolla hotellin vai taidemuseon aulassa. Hotellin baari tosin taitaisi olla auki myöhempään.
Töölönlahdelle on viime aikoina ehdotettu samaan hengenvetoon Guggenheimia, uutta kirjastotaloa, maanalaista kulttuuritilaa, Aalto-yliopistoa ja mahdollisesti perustettavaa taideyliopistoa. Kannattaisiko siellä musiikkitalon ja kirjaston jälkeen vihdoin keskittyä rakentamaan kaupunkipuistoa?
Teoreettisempi kysymys on, miten tilataan juuri sellaista Arkkitehtuuria, joka takuuvarmasti lyö kaikki kansat heepnaadilla. Tarkoitushan on, että vuosittain kymmenet tuhannet turistit tungeksisivat sitä äimistelemään ja siten tukisivat pääkaupungin matkailuelinkeinoa. Frank Gehry on ilmoittanut olevansa käytettävissä, mutta entä jos hänkin on jo kyllästynyt korkkiruuveihin ja tekisi ihan tavallisen laatikon, kuten uusi New World Center Miami Beachillä. ”Konserttitalo on lasilla ja valkealla rappauksella päällystetty kuusikerroksinen laatikko, joka on arkkitehtoniselta olemukseltaan sangen vaatimaton”, kuten Los Angeles Timesin arkkitehtuurikriitikko sitä luonnehti.
Lopulta, mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset tulevat katsomaan ennen muuta rakennusta, kuten Bilbaossa? Millainen Arkkitehtuuri tuo Helsinkiin turisteja? – Vastaus on helppo: Alvar Aallon Arkkitehtuuri.
Mitä enemmän Helsingin kaupungin ja Helsingin Sanomien ajamaa Guggenheim-projektia pohtii, sitä enemmän herää kysymyksiä. ”Lähes puolet helsinkiläisistä haluaa Guggenheim-museon”, otsikoi lehti (HS 22.2.2011). Saman asian olisi voinut sanoa toisinkin: yli puolet helsinkiläisistä EI halua Guggenheimia. Hanke on elinkeino- ja matkailupolitiikkaa, mutta sitä markkinoidaan kulttuuritekona. Innokkaimmat olettavat, että se on myös imagonrakennusta, jolla Helsinki nousisi kansainvälisissä kaupunkivertailuissa entistä korkeammalle.
Kaikki kriittiset pohdinnat on jo ennakkoon leimattu epäisänmaallisiksi. ”(Hankkeen) kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla. (…) Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä.” (HS pääkirjoitus 19.1.2011) Jos joku arkkitehti rohkenisi sanoa poikkipuolisen sanan, syyksi pantaisiin pelko, että G-WOW-suunnittelijaksi kutsutaan joku ulkomaanguru. Julkisia keskustelutilaisuuksia on odoteltu turhaan. Yhteenkään hankkeen taloutta koskevista kysymyksistä ei ole saatu vastauksia.
G:n nostattamat laineet leviävät laajalle. Ikoninen G-arkkitehtuuri ei nouse ilmaiseksi. Kaupungintalolla on jo selvitetty, mitkä talot on myytävä investointirahaston kartuttamiseksi. Listalla ovat myös Tennispalatsi ja Lasipalatsi. Kaupunginhallituksen enemmistön mielestä on aivan sama, myydäänkö kruununjalokiviä vai "kiinteistömassaa", kuten alan miehet sitä nimittävät, esimerkiksi anonyymejä toimistorakennuksia. Tennari ja Lasipalatsi on kaupungin toimesta (Lasipalatsi EU-tuella juuri monipuolisen toimintaideansa ansiosta) huolella korjattu nykykuntoon ja ne tuottavat myös nettona rahaa kaupungin kassaan. Kuten Kari Raimoranta (HS 27.2.2011) totesi, jos rakennukset siirtyvät nimettömän kiinteistöinvestorin salkkuun, kaupungilla ei ole enää mitään sanomista siihen, onko niissä pelkkiä kauppoja ja kapakoita vai monipuolisempaakin toimintaa. Pikkupalatsien myynti ei siis ole pelkkää kiinteistö- ja investointipolitiikkaa vaan kaupunkipolitiikkaa.
Annettaisiinko Guggenheimille ilmaiseksi jokin keskustan arvotontti vai käytettäisiinkö hanketta jonkun huonon alueen arvon nostamiseen kuten Bilbaossa? Katajanokka ja Töölönlahti on mainittu kaupungin kaavailuissa. Asukasaktivistien näkökulmasta katsoen kummastuttaa, riemastuisivatko he museorakennuksesta, jonka hahmosta ei ole vielä mitään käsitystä. Hehän vihasivat monissa fotomontaaseissa tarkkaan kuvattua, vain kevyesti häkellyttävää wow-hotellia. Vastustusta perusteltiin myös sillä, että hotelli on suljettu rakennus. Ohikulkijan kannalta lienee yhdentekevää, poikkeaako cappuccinolla hotellin vai taidemuseon aulassa. Hotellin baari tosin taitaisi olla auki myöhempään.
Töölönlahdelle on viime aikoina ehdotettu samaan hengenvetoon Guggenheimia, uutta kirjastotaloa, maanalaista kulttuuritilaa, Aalto-yliopistoa ja mahdollisesti perustettavaa taideyliopistoa. Kannattaisiko siellä musiikkitalon ja kirjaston jälkeen vihdoin keskittyä rakentamaan kaupunkipuistoa?
Teoreettisempi kysymys on, miten tilataan juuri sellaista Arkkitehtuuria, joka takuuvarmasti lyö kaikki kansat heepnaadilla. Tarkoitushan on, että vuosittain kymmenet tuhannet turistit tungeksisivat sitä äimistelemään ja siten tukisivat pääkaupungin matkailuelinkeinoa. Frank Gehry on ilmoittanut olevansa käytettävissä, mutta entä jos hänkin on jo kyllästynyt korkkiruuveihin ja tekisi ihan tavallisen laatikon, kuten uusi New World Center Miami Beachillä. ”Konserttitalo on lasilla ja valkealla rappauksella päällystetty kuusikerroksinen laatikko, joka on arkkitehtoniselta olemukseltaan sangen vaatimaton”, kuten Los Angeles Timesin arkkitehtuurikriitikko sitä luonnehti.
Lopulta, mihin Guggenheimin hinnakkaita taideteoksia ja tavaramerkkiä tarvitaan, jos ihmiset tulevat katsomaan ennen muuta rakennusta, kuten Bilbaossa? Millainen Arkkitehtuuri tuo Helsinkiin turisteja? – Vastaus on helppo: Alvar Aallon Arkkitehtuuri.
Sunday, January 23, 2011
EI TURHIA HALLINTORAKENTEITA
Kolumni Kunta-lehdessä, joulukuu 2010
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”? / Kaarin Taipale, TkT, kaupunkitutkija (26.11.2010)
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) ottaa pienen askeleen seutuhallinnon suuntaan. Tekstin kova ydin tuppaa katoamaan luovan talouden sanahelinään, mutta jo johdannossa tunnustetaan, että kyse on ennen muuta päätöksenteon organisoinnista. ”Tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. On varmistettava ”yhteinen tahdonmuodostus luomalla osapuolia sitovat rakenteet.” – Luinko oikein: sitovat rakenteet? Voitaisiinko pääkaupunkiseudun kymmenkunta yhtymää ja keskustelukerhoa korvata yhdellä yhteen hitsatulla suunnittelu- ja päätöksentekoprosessilla?
Seudullista näkökulmaa ei korvaa massiivinenkaan kuntaliitos. Ei ole kyse vain mittakaavaeduista. Kun pöydälle levitetään isompi kartta, on suuremmat mahdollisuudet hyödyntää synergioita. Monipuolisempi elinkeinorakenne tarvitsee monipuolisempia palveluita ja synnyttää uutta työtä. Arkielämän päivärutiineihin saadaan joustavuutta. Uusiutuvan energian tuotannon ja kulutuksen yhteensovittamiseen on useampia vaihtoehtoja.
Moniin kysymyksiin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asumisen politiikka, työn ja palveluiden sijoittuminen ja vesi- ja energiahuolto. Koska asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, sektorikohtainen pohdinta ei riitä.
Joskus maalailtiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vatikaani-Kauniaisen yhdistymistä. Koska se on jäänyt haaveeksi, alettiin puhua vapaaehtoisesta yhteistyöstä yli kuntarajojen. On toki hyvä, että pääkaupunkiseudun kirjastot toimivat yhdessä, koulua voi käydä naapurikunnassa tai yleiskaavojen reunoja sovitellaan yhteen. Kissoja ei vapaaehtoispöydille kuitenkaan ole nostettu. Sekin on käynyt selväksi, että seutu on laajempi kuin 3+ kaupunkia.
Päätöksentekoa koskevat näkemykset menevät ristiin riippumatta puoluekannasta tai kotipaikasta, vaikka haasteista ollaan aika yksimielisiä. Keskustaoikeisto sanoo seutuhallinnolle pääsääntöisesti ei. Punavihreä ajattelu taas korostaa suoran demokratian välttämättömyyttä myös seututasolla. Selonteon antanut kokoomusministeri Vapaavuori toteaa, ettei ole ”seutuhallinnon lämmin kannattaja, mutta jos sellainen tehdään, sillä pitää olla aidosti valtaa. Ja jos sillä on valtaa, se pitää valita vaaleilla.” (HS 10.11.2010).
Pienten kuntien edustajat pelkäävät äänensä menettämistä. Yli 35 000 asukkaan Vuosaaren kaupunginosalla ei tunnetusti ole yhtään edustajaa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Miksi kuitenkin alle 30 000 asukkaan Vihdissä omaa valtuustoa ja useita sektorilautakuntia pidetään itsestäänselvyytenä? Mistähän niitä hallintoja hallinnon päälle oikein tulee?
Oletetaanpa, että metropolin alueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Jos kuntavaalien yhteydessä valittaisiin 80 hengen seutuvaltuusto, jokaisella 15 000 asukkaan yhdyskunnalla olisi oma edustajansa. Vuosaari saisi kaksi, huima parannus! Tai kuntien edustajien äänivalta määriteltäisiin suhteessa asukaslukuun. Ratkaisumalleja on toki muitakin.
Kaupunkipoliittinen keskustelu on ollut puhetta toinen toisensa ohi. Kysymystä on väistelty sanomalla, että metropoli on ”alue eikä hallintorakenne” tai että vapaaehtoinen yhteistyö ja ”kumppanuudet” riittävät. Uuden hallintorakenteen vastustaminen kuulostaa hyvältä, jos jättää sanomatta, että yhdellä avoimella tasolla korvattaisiin useita suljettuja organisaatioita. Nykyjärjestelmässähän asioista yritetään sopia sektorikohtaisesti eri perustein valikoituneissa kokoonpanoissa, joissa sekä syntyy päällekkäisyyksiä että jää aukkoja. Missä niitä ylimääräisiä hallintorakenteita siis oikeasti on?
Uusliberalistit ovat Thatcheristä lähtien leimanneet ”hallinto”-käsitteen tarkoittamaan ”turhaa byrokratiaa”, ”red tape”. Mutta yksityiset yrityksetkään eivät selviä ilman hallintoa. Mihin trendikästä ICT-businestakaan tarvittaisiin ilman hallintoa? Kun lisätään toinen yhtä vahvasti ladattu sana, syntyy ”hallintorakenne”, jota jokaisen kunnon populistin kuuluu vastustaa. – Entä jos alkaisimmekin puhua ”avoimesta julkisesta päätöksentekoprosessista”?
MIKÄ BRÄNDI - GUGGENHEIM VAI DISNEYLAND?
Teksti on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 23.1.2011
Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.
Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.
Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.
Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.
Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.
Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.
Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.
Onneksi on varattu kokonainen vuosi aikaa selvittää, ulkoistetaanko Helsingin kaupungin taidemuseo Guggenheim-säätiölle. Punnittavia näkökulmia on näet useita. Lopullinen päätös tehtäneen taloudellisin perustein, mutta numeroidenkin taustalla on vain oletuksia.
Kaupunkipoliittiset argumentit perustuvat kuuluisaan ”Bilbao-efektiin”. Sillä tarkoitetaan kaupunkien brändäystä näyttävillä hankkeilla, joiden uskotaan parantavan niiden kansainvälistä kilpailukykyä. Baskimaan pääkaupungille Guggenheim-tavaramerkki ja huippuarkkitehtuuri toivat mainetta ja turistien rahaa. Bilbaosta puhuttaessa unohdetaan mainita, että sinne rakennettiin myös upea metro, jonka asemia suunnitteli brittiarkkitehti Sir Norman Foster. Taustalla oli EU:n ja Espanjan määrätietoinen kehitysapu ongelma-alueelle, niin sanottu ”positiivinen diskriminaatio”.
Helsingissä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Foster kutsuttaisiin suunnittelemaan Sipoon metro, joka otettaisiin käyttöön Mellunkylän Guggenheimin avajaisten yhteydessä. Tämä ei ole vitsi.
Toista Guggenheim-kaupunkia, Abu Dhabia ei tunneta maailmalla kuvataiteista vaan huippusatsauksesta Masdariin, kokonaan uusiutuvalla energialla toimivaan esikaupunkiin. Profiloituakseen kansainvälisessä kilpailussa Abu Dhabi myös nappasi Bonnilta IRENAn, uusiutuvan energian maailmanjärjestön päämajan. Arabiemiraateissa tiedetään, ettei tulevaisuutta voi rakentaa öljyn varaan vaan tarvitaan innovatiivista energia-ajattelua – ja kulttuuria.
Jos tavoitteena on saada Helsinkiin mahdollisimman paljon kansainvälisiä matkailijoita, voi kysyä, olisiko Disneyland tuottoisampi tuontibrändi kuin Guggenheim. Silloin mallia voisi hakea Pariisista ja Miamista. Turisti-Pariisin brändiin kuuluu myös Eiffel-torni, mutta sen kopioimista ei ole ehdotettu.
Kulttuuripoliittisesti suomalaisilla taiteilijoilla ja taidelaitoksilla lienee sangen ristiriitaisia näkemyksiä Guggenheimista, mutta niistä ollaan nyt ymmärrettävästi aika hiljaa. On vaikea kuvitella, että kuvataiteilija, jolla on ollut näyttely Kluuvin galleriassa tai Meilahdessa, pääsisi koskaan Guggenheimin kynnyksen yli Helsingissä saati New Yorkissa. Siksi perustelu Guggenheimista avaamassa ovia suomalaisille taiteilijoille maailmalla ei ole uskottava.
Innovaatio-käsitettä on käytetty vauhdittamaan tätäkin hanketta. Onko innovatiivista kopioida 15 vuotta vanha idea kaupungista, jossa olosuhteet ja tavoitteet olivat aivan toiset? Nyt newyorkilaiselle mesenaatille maksetaan, että se selvittää, täyttääkö Helsinki samat kriteerit kuin Abu Dhabi tai Vilna. Entä jos suomalainen mesenaatti olisi antanut kaksi miljoonaa Euroa vaikkapa kulttuurimme lippulaivan, uuden ajan kirjaston kansainvälistä suunnittelukilpailua varten? Ja joku suomalainen ylikansallinen yritys olisi antanut sille brändinsä ja sitoumuksen pitkäaikaisesta sponsoroinnista! Nyt oletetaan kaupungin ostavan omalle taidemuseolleen kansainväliset franchising-oikeudet samaan tapaan kuin hampurilaisravintoloille. Taitavat kulttuurinen itsetunto ja kaupunki-innovaatiot olla hukassa.
Wednesday, January 05, 2011
KYSYMYKSIÄ UUDESTA ARKKITEHTUURIPOLITIIKASTA
Arkkitehtiuutiset, kolumni joulukuussa 2010
Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.
Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.
Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?
APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?
Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.
Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.
Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.
Kaarin Taipale, TkT
PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."
PS2. Hyvää joulua!
Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman joulukuussa 1998. Teksti on monilta osin yhä ajankohtaista. Nyt puuhataan uutta APOLI-versiota, jonka viimeistely jää kevään eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen (kukaties perussuomalaiselle) kulttuuriministerille.
Mitä ’politiikka’ tässä tarkoittaa? Suomenkielessä sanalla kuvataan kahta eri asiaa, joita englanniksi kuvaavat käsitteet policy (periaateohjelma, toimintaohjelma, tapa toimia) ja politics (jonkin eturyhmän asian ajaminen, politikointi, valtataistelu, tai yhteisten asioiden hoitaminen). Taitaa olla kyse molemmista.
Kenen toimintatavoista on puhe? Ajetaanko arkkitehtien asiaa: enemmän toimeksiantoja, parempia palkkioita, lisää arvostusta, lisää apurahoja, virkoja ja professuureja? Ollaanko peräti estetiikan asialla: lisää kauneutta? Olisiko etusijalla yleinen etu: elinympäristössä tapahtuvan muutoksen hallinta ja resurssitehokkaampi tapa rakentaa ja ylläpitää rakennuksia? Etsitäänkö Vitruviuksen määritelmälle utilitas, firmitas, venustas tämän ajan tulkintaa? Katsotaanko myös rakennetun ympäristön näkymättömiä ulottuvuuksia eikä vain yksittäisiä taloja?
APOLI 2.0 -valmistelua vetävän konsultin taustapaperissa todetaan, että ”Suomessa pyritään tuottamaan hyvää rakennettua ympäristöä julkisen hallintostruktuurin avulla.” Mitä johtopäätöksiä tästä analyysistä voi tehdä? ’Hallintorakenne’ on uusliberalistinen haukkumasana sille, että asioita hoidetaan yhdessä sovittujen periaatteiden ja lainsäädännön pohjalta ja että mm. varmistetaan monia rakennuttajia suunnattomasti ärsyttävä kansalaisten valitusoikeus. Malliesimerkiksi nostettu brittien CABE (Commission for Architecture and the Built Environment) on kuitenkin myös julkinen hallintostruktuuri. Valitettavasti uuden konservatiivihallituksen säästökuuri vei lokakuussa ensi töikseen CABE:lta rahoituksen. Sen pituinen se. Entä jos brändivaltuuskunta veisikin briteille monialaiset suomalaiset kaupunkikuvaneuvottelukunnat, jotka – päinvastoin kuin CABE:n design review’t – voivat antaa sitovia muutoskehotuksia?
Konsultin tausta-ajattelu jatkuu: ”Mutta kuinka tehokasta on ripotella yhteisen tilan tuottaminen ja rakennetun ympäristön kehittäminen useisiin itsenäisiin yksiköihin? Suomessa maankäytöstä ja kaavoituksesta vastaa ympäristöministeriö, arkkitehtuurista opetus- ja kulttuuriministeriö, kaupunkien kehittämisestä puolestaan työ- ja elinkeinoministeriö.” Ensinnäkin, yhteistä, tai kuten sanotaan, julkista tilaa tuottavat kunnat, ei valtio. Kansallisvaltio vaikuttaa siihen eniten liikennehankkeiden kautta. Ympäristöministeriö, kuten muutkin ministeriöt, vastaavat tietenkin vain lainsäädännöstä ja julkisesta rahoituksesta, eivät maankäytöstä. Veikkaan, että kaupungitkin olisivat aika yllättyneitä, jos niille kerrottaisiin, että niitä kehittää TEM. Mutta ehkä monimutkainen kokonaiskuva vielä kirkastuu tarralapputyöpajoissa.
Palataan todellisuuteen. Rakennettua ympäristöä muuttavat eniten ne, jotka eivät tule koskaan lukemaan APOLIa saati osallistumaan sen laatimiseen. Suomen merkittävimpiä arkkitehtuurisponsoreita on ollut evankelisluterilainen kirkko. Maakuntaliittojen ja kuntien poliittiset päättäjät hyväksyvät kaavoja ja riippumatta virkamiesten esityksistä myös myöntävät kaavapoikkeuksia. Kansainvälisistä ja kotimaisista pankkikriiseistä on opittu, että kiinteistökuplat syntyvät rahoituslaitosten lainapolitiikalla. Ympäristön rakentumiseen vaikuttavat paitsi liikenneinfrastuktuuria koskevat investointipäätökset myös työpaikkojen sijoittuminen ja kaiken takana oleva maanomistus. TEMillä on toki sormensa monessa asiassa, erityisesti energiapolitiikassa ja hankintamenettelyjen ohjauksessa. Valtiovarainministeriö hallinnoi Senaattia ja möi juuri osuutensa kiinteistöyhtiä Spondasta. ARAlla voisi olla tärkeä rooli. Prosessin loppupäässä ratkaisee, miten esimerkiksi joku yritys tai sairaanhoitopiiri päättää muokata tilojaan, millaista suunnittelutiimiä se käyttää, millaiset kilpailuohjelmat se laatii ja kenet kutsuu tuomaristoon.
Arkkitehtuuripolitiikkaa ei tee kulttuuriministeri eivätkä arkkitehdit. Muodollisesti APOLIn seuranta ja edistäminen on delegoitu rakennustaidetoimikunnalle. Todellinen vastuu ihmisillä, jotka luulevat ja joista luullaan, ettei heillä ole mitään tekemistä arkkitehtuurin kanssa.
Kaarin Taipale, TkT
PS1. Joulutonttu kysyi, voisiko APOLIn 3.0 tehdä niin, että esityksen ministerille kokoaa pieni, aiheeseen syvällisesti paneutunut joulupukin ikäisten supertonttujen porukka. Tonttu puhisi näet olevansa ylen uupunut tarralapputyöpajojen puppugenerointiin. Tonttu oli nähnyt esimerkiksi erään ”käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan edelläkävijän” ja ”asumisen osaamiskeskuksen” workshopin johtopäätökset ja saanut sydämentykytystä: ”Ideaalinen tulevaisuuden asuminen on laajasti hajautettua mutta samalla verkostoitunutta, lähisuuntautunutta virtuaalisesti globaalia, joustavaa ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista, fiksua, yhteisöllistä meininkiä, joka innovatiivisesti soveltaa parhaat ajassa liikkuvat ideat itseensä ja nauttii niin tehdessään."
PS2. Hyvää joulua!
Monday, November 22, 2010
METROPOLIPOLITIIKKAA
Teksti on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.11.2010
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.
Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.
Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.
Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.
Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.
Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.
Valtioneuvoston selonteko metropolipolitiikasta (5.11.2010) jatkaa monien pääkaupunkiseudun tulevaisuutta pohtineiden neuvottelukuntien työtä. Se ottaa vähin äänin askeleen vapaaehtoisen kuntayhteistyön edistämisestä tai kuntaliitoksista seutuhallinnon suuntaan. Yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että ”tarvitaan nykyistä sitovampaa yhteistä päätöksentekoa koko seudun laajuisen näkökulman saavuttamiseksi ja koko aluetta koskevien asioiden ratkaisemiseksi”. Selonteon kehittämislinjauksissa on liikaa trendikästä luovan talouden sanahelinää, mutta sen alla on myös yhdyskuntarakenteen ja seutuhallinnon kovaa ydintä, oikeaa metropolipolitiikkaa.
Metropolisaatiota kuvataan usein vastauksena globalisaation myötä syntyneeseen kilpailuasetelmaan, jossa kaupunkialueet taistelevat keskenään monikansallisten yritysten investoinneista. Tämän näkökulman korostaminen voi johtaa harhaan, sillä maailmassa on vain kourallinen varsinaisia globaalikaupunkeja, sellaisia kuin Lontoo, New York, Shanghai tai Tokio. Sosiologitutkija Saskia Sassen on osoittanut, että ne ovat ennen kaikkea finanssitalouden keskuksia monine business-to-business –palveluineen. Näiden informaatioajan kaupunkivaltioiden verkosto on jossakin määrin riippumaton sekä kansallisvaltioista että fyysisestä sijainnista. Vaikka ylikansalliset pääomamarkkinat ovat suurelta osin tietoverkoissa, ne tarvitsevat silti tuekseen suurten metropolien mikroinfrastruktuureja.
Metropoli-käsite vieraannuttaa monia suomalaisia kuntapäättäjiä, jotka oikeutetusti toteavat, ettei meillä ole metropoleja. Puhuttakoon sitten vaikka pääkaupunkiseudusta, mutta tietyt ongelmat eivät silti katoa mihinkään. Ihmiset muuttavat maalta kaupunkeihin kaikkialla maailmassa. Siksi kaupunkiseutujen kasvun hallinta on sekä paikallinen, kotimainen että maailmanlaajuinen haaste päätöksenteolle täysin riippumatta globaaleista kilpailuasetelmista.
Euroopan Unionin kuntaministerit ovat allekirjoittaneet kaksi kaupunkien tulevaisuutta koskevaa julistusta, Leipzigissa 2007 ja Toledossa 2010. Teksteissä korostetaan hallinnon eri tasojen – paikallisen, seudullisen, kansallisen ja eurooppalaisen – yhteisvastuuta ja integroidun kaupunkipolitiikan ja kaupunkiuudistuksen välttämättömyyttä. Yhteensovittamista tarvitaan moneen eri suuntaan, kun etsitään ratkaisuvaihtoehtoja kaupunkien kehittämiseen. Eurooppalainen asialista on tuttu: samalla kun kaupunkiseudut ovat kasvun moottoreita, niiden on myös jarrutettava lisääntyvien tuloerojen aiheuttamaa eriarvoistumista ja selviydyttävä esimerkiksi energiansäästön, energiatehokkuuden ja hiilivapaaseen energiaan siirtymisen vaatimuksista.
Helsingin seudulla on koko joukko arkisia kysymyksiä, joihin ei löydy kestäviä ratkaisuja sattumanvaraisesti muodostuneiden kuntarajojen sisällä. Niitä ovat maankäytön suunnittelu ja sen olennaisena osana vaihtoehtoiset väylähankkeet, julkisen liikenteen tarjonta, asuntorakentaminen, palveluiden sijoittuminen sekä vesi- ja energiahuolto. Jos vaikkapa Lohjalle halutaan raideyhteys, se kulkee monen muunkin kunnan kautta, mutta silloin joku toinen raide jää vuosikymmeniksi toteutumatta. Jos Sipooseen halutaan kohtuuhintaisia koteja, metroa on jatkettava Helsingistä Vantaan kautta itään. Jos Lahden-juna pysähtyy matkan varrella eri kunnissa, on julkisen infrastruktuurin tuhlausta olla rakentamatta asemien ympärille tiiviitä yhdyskuntia. Jos etelärannikolla halutaan lisätä paikallisten uusiutuvien energialähteiden osuutta sähkön ja lämmön tuotannossa, se tuskin onnistuu yhden kunnan alueella kerrallaan.
Lista on pitkä ja asiat liittyvät toisiinsa monin eri tavoin. Siksi niitä ei voi loputtomiin selvittää sektorikohtaisissa eri alueita kattavissa kuntayhtymissä, joita on jo joka lähtöön. Seutuistumisessa ei ole kyse pelkästään mittakaavaedusta eli siitä, että pöydälle levitetään isompi kartta tai että joukkoliikenne saadaan palvelemaan useampaa tarvitsijaa. Massiivinenkaan kuntaliitos ei korvaa seudullista tarkastelunäkökulmaa, jonka uskottavuus vaatii myös suoraa demokratiaa.
SECURING SUSTAINABILITY IS RISK MANAGEMENT
This text has been published in November 2010 on the website of SITRA The Finnish Innovation Fund [www.sitra.fi/en] and also in Finnish and Swedish translations.
The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?
Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.
Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.
But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?
The concept of Sustainable Development was not invented yesterday. The Brundtland Report, Our Common Future, was published in 1987 and the intergovernmental UN Conference on Environment and Development signed a roadmap for the 21st century, the Agenda 21, in Rio in 1992. In the past 20 years we’ve learned how to use the web and the mobile phone, but many of us continue to pretend that sustainability is nothing for beefeaters. Was the message wrong, or the messenger?
Today, the writing on the wall couldn’t be clearer: Construction Counts for Climate. No country is going to achieve its targets in greenhouse gas emission reductions unless it tackles the energy challenge of buildings. This message is now gradually getting heard for the simple reason that climate change mitigation translates to energy efficiency, which translates to saved Euros and new business opportunities. Carbon credits can be bought and sold. Money talks louder than any vision of a safer world for our children. However, energy efficiency is not the whole story of sustainable development with its mutually supporting social, societal, economic and environmental dimensions.
Let me suggest another way to interpret the imperative of sustainability in the built environment: risk management. It is no coincidence that big multinational insurance companies were the first private stakeholders to take climate change seriously many years ago. They know how to calculate risks. The giant Munich Re has set the industry benchmark. Some other sustainability risks are more obvious than the seemingly invisible global warming. For example, would it be worth bribing the building inspector in an area prone to earthquakes in order to save money by using less steel for reinforcing? Would a financing institution risk its reputation by funding a developer, which is infamous for poor construction site management and causing pollution? Would investors want to include in their portfolios real estate, where tenants change all the time because of high maintenance costs and lack of public transport? Quite the opposite, a growing number of people want to see an external expert's assessment of the corporate culture of a shareholder company before investing in it.
But how to monitor the implementation of sustainability targets and benchmark them? The trendy go shopping for the cheapest certificate - which is quite expensive. It is also trendy to complain about the strictness of building regulations. However, fulfilling the legal requirements ensures a building permit, which is at least as comprehensive a document! However, no piece of paper is going to ensure a sustainable performance of the building throughout its entire life cycle. Hence, why invest in the ephemeral glory of a logo instead of investing in ambitious performance targets, integrated planning, quality of the processes, and corporate culture of the stakeholders? Why not invest in risk management?
Tuesday, August 17, 2010
KOTI PUTKOSELLE JA MUITA POLITIIKAN ROOLIHAHMOJA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 17.8.2010
On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.
YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?
Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.
Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.
ROOLIHAHMOT
Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.
Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.
Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.
Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.
Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.
Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.
POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!
On se herttaista, kun joku löytää kodin. Näin kävi ydinvoimalobbari Putkoselle, joka vihdoin löysi poliittisen kotinsa ja ryhtyi eläkepäivillään ydinvoimaa vastaan äänestäneiden perussuomalaisten rautanyrkiksi. Helsingin Sanomissa (15.8.2010) Marko Junkkari otsikoi kolumninsa ”Loikka symboloi Sdp:n kriisiä”. Oma arvioni on, että paremmin demareille ei olisi voinut käydä. He eivät taatusti halua profiloitua testosteronia hikoilevilla entisillä ay-jyrillä, joiden maailmankuvaan mahtuu vain viime vuosisadan savupiipputeollisuutta. On tietysti eri juttu, että äänestäjissä saattaa edelleen olla koko joukko samassa oluttynnyrissä kasvanutta sakkia.
YDINVOIMAA VAI UUTTA KASVUA?
Putkosen mielestä Sdp on liian vihreä eikä välitä teollisista työpaikoista. Minun mielestäni on vastuutonta väittää, että ydinvoiman lisärakentaminen auttaisi säilyttämään Suomessa yhtään työpaikkaa, saati luomaan uusia. Ydinvoimasta hyötyvät vain ydinsähköä myyvät energiafirmat, kansainvälinen ydinvoimateollisuus ja sen rakennustyömailla ahkeroivat vierastyöläiset. Paperikoneiden tilalle tulevat energiauunit ja osa vanhasta tuotannosta jatkuu aikansa ennen kuin siirtyy lopullisesti kehitysmaihin. – Tällainen puhe on näitten putkosten korvissa akkain viherhumppaa.
Mahtaisiko Nokian ja Shellin hallitusten puheenjohtaja, kepulainen Jorma Ollila olla putkosille riittävän uskottava mies sanomaan saman? 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan (HS 15.8.2010) Ollila nimittäin sanoi olevansa ”huolissaan teollisen rakenteen jämähtämisestä”. Hän totesi, että ”täkäläisessä keskustelussa korostuu ilo metsäteollisuuden kunnon uudesta kohenemisesta, mutta silloin puhutaan vanhasta. Kasvun täytyy löytyä aivan uudenlaisilta aloilta.” Tämä mies paukuttaa nuijaa firmoissa, jotka ovat maailman suurinten yritysten listalla sijoilla 2. ja 120.
ROOLIHAHMOT
Mutta päivänpoliittisessa teatterissa ei olekaan kyse siitä, kuka on oikeassa tai kenellä on syvällisin näkemys tulevaisuudesta. Näytelmään tarvitaan ihmisiä esittämään erilaisia roolihahmoja. Tarvitaan sankari ja roisto, kaunotar ja noita-akka, vanha irstailija ja kohtalokas viettelijätär, uskollinen palvelija ja totuuden torvi tai koko näyttämön haltuun ottava klovni. Hahmot löytyvät lähes joka puolueesta ja sama ihminen saattaa esiintyä eri rooleissa. Sankareista tulee hetkessä roistoja tosielämässäkin.
Putkoset on helppo nähdä kansannäytelmien rehvakkaina isäntinä tai rämäpäisinä renkeinä, joille käy lopussa tavalla tai toisella hullusti. Jutut on kovat. Aikansa niitä kuunnellaan, mutta jossakin vaiheessa vouhotus riittää.
Poliittisista broilereista puhutaan usein. Itse asiassa on kyse kunnianhimoisista nuorista, jotka ottavat uskollisen kamaripalvelijan osan. He aloittavat vaalityöntekijöinä, kansanedustajien avustajina ja työryhmien uutterina sihteereinä. Yhdelle riittää taustavaikuttajan rooli, mutta toinen tähtää vaikkapa valtiosihteeriksi ja siitä sitten joko hyviin asemiin tai itse eduskuntaan. Tehokkaimmille juoksupojille löytyy vaalien lähestyessä yleensä joku turvallinen välilaskupaikka ennen kuin uusi hallitus kootaan ja paikat taas jaetaan.
Rooligalleriaan kuuluu myös vanhempi valtiomies. Joku on saattanut aloittaa uransa broilerina, on noussut sankariksi, paljastunut jossakin vaiheessa roistoksi mutta muuttuu väärinymmärretyksi neroksi, joka pyrkii politiikan yläpuolelle. Yllättävää kyllä, vanhojen kannattajien silmissä pahimmatkin roistot saattavat silti yhä näyttää sankareilta.
Naiset ovat myös politiikassa joko kauniita, kunnes heistä tulee petollisia viettelijättäriä, tai fiksuja, kunnes heistä tulee ilkeitä akkoja. Jos nainen sanoo painavan sanan, se on unelmahöttöä, kun taas samat sanat miehen suusta ovat puhdasta järkiasiaa. Näin on.
Analyyttiset pohdiskelijat ja asiantuntevat työmyyrät pysyvät yleensä taustalla. Heidän äänensä kuuluu vain, jos malttaa kuunnella tarkkaan. He karttavat iltapäivälehtien lööppejä ja television viihdeohjelmia. Heidän vaatekaapeistaan tai perhesuhteistaan ei tehdä syvähaastatteluja. Onneksi suomalaisessakin politiikassa on koko joukko näitä idealisteja, joilla työn tavoite pysyy kirkkaana mielessä. He eivät liioin häpeä ideologisia perusteluita kannanotoilleen. Politiikka ei voi kadota politiikasta, sillä päätösten perustelut ovat aina ideologisia, vaikka ne millä sokerilla kuorruttaisi.
POLITIIKKA ON SILTI VÄLTTÄMÄTÖNTÄ
Eduskuntavaalit pidetään ensi huhtikuussa ja siihen saakka kaikki poliittinen keskustelu on vaalikeskustelua. Siihen kuuluu sekin, että keskustelua pyritään ohjaamaan sivupoluille tai joitakin lähtöoletuksia hoetaan absoluuttisina totuuksina. Politiikka on välttämätöntä. Sen tehtävä vain tahtoo kadota pintavaahdon alle.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siksi myös yksittäisten eturyhmien puolustaminen yritetään aina pukea yhteisen hyvän jaloon kaapuun. Siksi puolueet keräävät vaalilistoilleen eri roolihahmoja vakuuttamaan, että ajavat juuri sinun asiaasi. Politiikassa on ratkaistava mutkikkaita yhtälöitä. Päivänpolitiikan markkinoilla todellisuuden mutkia kuitenkin oiotaan, koska halutaan helppoja vastauksia. Kyllä vai ei? Mustaa vai valkoista? – Ei, vaan putkosiin palatakseni, sekä punaista että vihreää!
ÄRSYTTÄVIÄ PÄÄHINEITÄ - HATUT, MYSSYT JA BURKHAT
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni | 20.7.2010
Erääseen YK-istuntoon osallistuu joka vuosi kaveri, jolla on aina päässään lerppareunainen kalastajanlakki. Se on aina ärsyttänyt minua. Lakki tuntuu provokaatiolta ja ylimieliseltä itsensä korostamiselta. Asiasta ei tietenkään ole koskaan puhuttu. Yksi poikien muoti, jota en liioin ole koskaan ymmärtänyt, on myssyn pitäminen päässä niin sisällä kuin ulkona. Voi kuvitella, että siitäkin on aivan turha keskustella. - Mutta naisten huiveista puhutaan nyt kaikkialla Euroopassa, niin kaduilla kuin parlamenteissa.
BURKHA JA MUUT TAVAT PEITTÄÄ
Ranskan kansalliskokous päätti viikko sitten (13.7.2010) kieltää kasvot peittävien huntujen käytön julkisessa tilassa. Kielto koskee niqabia ja burkaa. Niqabissa on aukko, josta näkyvät vain silmät, burkassa huiviin on kasvojen kohdalle ommeltu pitsiverkko. Presidentti Sarkozyn perusteluna on, että huivit loukkaavat naisten arvoa eivätkä sovi ranskalaiseen yhteiskuntaan.
Arabimaailmassa näkee kaikkia huntujen ja huivien versioita. Hijab on meikäläisessäkin katukuvassa yleistynyt tiukkaan sidottu päähuivi, joka on jo kielletty mm. kouluissa Ranskassa ja Turkissa. Chador voi olla löysästi kietaistu huivi, jota esimerkiksi Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto käytti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten meilläkin oli tavallista, että lähiomaisensa menettänyt nainen käytti suruhuntua. Morsiushuntu on jäljellä, mutta se ei ole enää symboli vaan somiste. 50 vuotta sitten diakonissojen asuun kuului päähine. Herännäisliikkeen naiset käyttivät sinimustaa körttihuivia. Nunnien vaatetus peittää yhä niin vartalon kuin hiukset.
NAINEN JA MIES
Kapusiinimunkit pukeutuvat hupulliseen kaapuun. Mutta miehet eivät peitä kasvojaan, vaikka jotkut peittävät päänsä - tai kaljunsa. Länsimaissa matkustaessaan arabimiehet käyttävät länsimaisia pukuja, mutta kotimaassa virka- tai liikemiehen asu on hohtavan valkoinen, moitteettomasti tärkätty nilkkoihin ulottuva paita ja otsanauhalla sidottu päähine.
Kipa tai jarmulka on juutalaismiesten käyttämä pieni kalotti. Alun perin tarkoitus oli pään peittäminen rukoillessa, mutta kipasta on tullut tapa ilmaista uskontonsa julkisesti. Ortodoksijuutalaisen miehen tunnistaa leveälierisestä mustasta hatusta, kun taas naiset korvaavat hiukset peittävän huivin joskus paksulla peruukilla.
Huivikeskustelun argumentiksi nostetaan yleensä miehen ja naisen tasa-arvo. Oletataan, että pakottaessaan vaimonsa ja tyttärensä pitämään huntua mies käsittelee naisia kuin omaisuuttaan, jota muut eivät saa nähdä. Yksi länsimaisen kulutuskulttuurin ääri-ilmiöistä on kukoistava plastiikkakirurgiabusiness. Sen liikeideana on muokata naisista miehilleen edustavampia näyttelyesineitä. "Katsokaa, minun naisellani ei ole selluliittia!" Onko exhibitionistinen naiseuden esitteleminen moraalisesti jotenkin ylevämpää?
En tiedä. Jäin miettimään hullua, täysin teoreettista kysymystä, haluaisinko, että rakastamani mies peittäisi kasvonsa ja vartalonsa. Voimaannuttaisiko se minua, pitäisikö hänet lähempänä? Ei tietenkään, eihän kaapu kätkisi hänen silmiään, hänen ääntään eikä hänen tapaansa liikkua, ajatella ja toimia! Toista ei voi omistaa. - Tosin tämä idealismi ei taida päteä siellä, missä avioliitot järjestetään ja vaimot ostetaan.
MISTÄ ON KYSE?
Mistä lopulta on kyse: vieraan kulttuurin pelosta, naisten eriarvoisuudesta vai ihmisoikeuksista, siis uskonnonvapaudesta ja vapaudesta ilmaista itseään myös pukeutumalla tai piiloutumalla? Viihdemaailman tähdillä on Greta Garbon ajoista alkaen ollut tapana kätkeytyä suurten tummien silmälasien taakse. Transsukupuolisuus on meillä suosittu lehtijuttujen aihe, naiset pukeutuvat miehiksi ja miehet naisiksi. Tuskin kenellekään tulisi mieleen tehdä lakiesitystä, joka kieltäisi miehiä kävelemästä kadulla naisten vaatteissa ja asusteissa. Mutta aivan vakavissaan määrätään, että nainen ei voi julkisesti käyttää juuri tietyn tyyppistä huntua.
Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni niqabin ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun katsoin tarkemmin tajusin, että täysin peittävän asun alla oli itsenäinen ihminen. Hunnun aukosta näkyvät silmät oli meikattu huolellisesti. Ylväs tapa liikkua paljasti, että kyseessä oli yläluokkainen nainen, joka oli hyvin tietoinen asemastaan. Hänen rinnallaan minä olin kömpelö tyttö maalta.
Pelkään, ettei tasa-arvo huntukiellosta edisty. Miljoonat naiset elävät vailla koulutusta ja ihmisoikeuksia. Mutta se ei johdu vain hunnuista ja uskonnoista vaan valtapolitiikasta ja korruptiosta, joka pitää köyhät köyhinä. Naiset maksavat köyhyydestä kovimman hinnan.
Eurooppa pelkää eurooppalaisuuden olevan hajoamassa. Se unohtaa kolonialistisen historiansa. Ranskakaan ei ole aivan syytön siihen, että maassa on nyt viitisen miljoonaa arabia. Eurooppa unohtaa, että arabien, juutalaisten ja kristittyjen kulttuurit ovat kohdanneet täällä jo vuosisatojen ajan. - Eurooppa hajoaa sisältäpäin, jos se kuvittelee voivansa rakentaa muurin suojaamaan keinotekoista mielikuvaa puhtaasta eurooppalaisuudesta.
Erääseen YK-istuntoon osallistuu joka vuosi kaveri, jolla on aina päässään lerppareunainen kalastajanlakki. Se on aina ärsyttänyt minua. Lakki tuntuu provokaatiolta ja ylimieliseltä itsensä korostamiselta. Asiasta ei tietenkään ole koskaan puhuttu. Yksi poikien muoti, jota en liioin ole koskaan ymmärtänyt, on myssyn pitäminen päässä niin sisällä kuin ulkona. Voi kuvitella, että siitäkin on aivan turha keskustella. - Mutta naisten huiveista puhutaan nyt kaikkialla Euroopassa, niin kaduilla kuin parlamenteissa.
BURKHA JA MUUT TAVAT PEITTÄÄ
Ranskan kansalliskokous päätti viikko sitten (13.7.2010) kieltää kasvot peittävien huntujen käytön julkisessa tilassa. Kielto koskee niqabia ja burkaa. Niqabissa on aukko, josta näkyvät vain silmät, burkassa huiviin on kasvojen kohdalle ommeltu pitsiverkko. Presidentti Sarkozyn perusteluna on, että huivit loukkaavat naisten arvoa eivätkä sovi ranskalaiseen yhteiskuntaan.
Arabimaailmassa näkee kaikkia huntujen ja huivien versioita. Hijab on meikäläisessäkin katukuvassa yleistynyt tiukkaan sidottu päähuivi, joka on jo kielletty mm. kouluissa Ranskassa ja Turkissa. Chador voi olla löysästi kietaistu huivi, jota esimerkiksi Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto käytti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten meilläkin oli tavallista, että lähiomaisensa menettänyt nainen käytti suruhuntua. Morsiushuntu on jäljellä, mutta se ei ole enää symboli vaan somiste. 50 vuotta sitten diakonissojen asuun kuului päähine. Herännäisliikkeen naiset käyttivät sinimustaa körttihuivia. Nunnien vaatetus peittää yhä niin vartalon kuin hiukset.
NAINEN JA MIES
Kapusiinimunkit pukeutuvat hupulliseen kaapuun. Mutta miehet eivät peitä kasvojaan, vaikka jotkut peittävät päänsä - tai kaljunsa. Länsimaissa matkustaessaan arabimiehet käyttävät länsimaisia pukuja, mutta kotimaassa virka- tai liikemiehen asu on hohtavan valkoinen, moitteettomasti tärkätty nilkkoihin ulottuva paita ja otsanauhalla sidottu päähine.
Kipa tai jarmulka on juutalaismiesten käyttämä pieni kalotti. Alun perin tarkoitus oli pään peittäminen rukoillessa, mutta kipasta on tullut tapa ilmaista uskontonsa julkisesti. Ortodoksijuutalaisen miehen tunnistaa leveälierisestä mustasta hatusta, kun taas naiset korvaavat hiukset peittävän huivin joskus paksulla peruukilla.
Huivikeskustelun argumentiksi nostetaan yleensä miehen ja naisen tasa-arvo. Oletataan, että pakottaessaan vaimonsa ja tyttärensä pitämään huntua mies käsittelee naisia kuin omaisuuttaan, jota muut eivät saa nähdä. Yksi länsimaisen kulutuskulttuurin ääri-ilmiöistä on kukoistava plastiikkakirurgiabusiness. Sen liikeideana on muokata naisista miehilleen edustavampia näyttelyesineitä. "Katsokaa, minun naisellani ei ole selluliittia!" Onko exhibitionistinen naiseuden esitteleminen moraalisesti jotenkin ylevämpää?
En tiedä. Jäin miettimään hullua, täysin teoreettista kysymystä, haluaisinko, että rakastamani mies peittäisi kasvonsa ja vartalonsa. Voimaannuttaisiko se minua, pitäisikö hänet lähempänä? Ei tietenkään, eihän kaapu kätkisi hänen silmiään, hänen ääntään eikä hänen tapaansa liikkua, ajatella ja toimia! Toista ei voi omistaa. - Tosin tämä idealismi ei taida päteä siellä, missä avioliitot järjestetään ja vaimot ostetaan.
MISTÄ ON KYSE?
Mistä lopulta on kyse: vieraan kulttuurin pelosta, naisten eriarvoisuudesta vai ihmisoikeuksista, siis uskonnonvapaudesta ja vapaudesta ilmaista itseään myös pukeutumalla tai piiloutumalla? Viihdemaailman tähdillä on Greta Garbon ajoista alkaen ollut tapana kätkeytyä suurten tummien silmälasien taakse. Transsukupuolisuus on meillä suosittu lehtijuttujen aihe, naiset pukeutuvat miehiksi ja miehet naisiksi. Tuskin kenellekään tulisi mieleen tehdä lakiesitystä, joka kieltäisi miehiä kävelemästä kadulla naisten vaatteissa ja asusteissa. Mutta aivan vakavissaan määrätään, että nainen ei voi julkisesti käyttää juuri tietyn tyyppistä huntua.
Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni niqabin ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun katsoin tarkemmin tajusin, että täysin peittävän asun alla oli itsenäinen ihminen. Hunnun aukosta näkyvät silmät oli meikattu huolellisesti. Ylväs tapa liikkua paljasti, että kyseessä oli yläluokkainen nainen, joka oli hyvin tietoinen asemastaan. Hänen rinnallaan minä olin kömpelö tyttö maalta.
Pelkään, ettei tasa-arvo huntukiellosta edisty. Miljoonat naiset elävät vailla koulutusta ja ihmisoikeuksia. Mutta se ei johdu vain hunnuista ja uskonnoista vaan valtapolitiikasta ja korruptiosta, joka pitää köyhät köyhinä. Naiset maksavat köyhyydestä kovimman hinnan.
Eurooppa pelkää eurooppalaisuuden olevan hajoamassa. Se unohtaa kolonialistisen historiansa. Ranskakaan ei ole aivan syytön siihen, että maassa on nyt viitisen miljoonaa arabia. Eurooppa unohtaa, että arabien, juutalaisten ja kristittyjen kulttuurit ovat kohdanneet täällä jo vuosisatojen ajan. - Eurooppa hajoaa sisältäpäin, jos se kuvittelee voivansa rakentaa muurin suojaamaan keinotekoista mielikuvaa puhtaasta eurooppalaisuudesta.
Wednesday, June 23, 2010
TUOTTEITA VAI PALVELUITA?
Väitän, että tulevaisuuden tuotteet ovat palveluita, eivät kertakäyttöisiä esineitä, joista tulee ongelmajätettä kuten esimerkiksi nykyisistä mobiililaitteista. Kysymys on siitä, miten käyttäjän ongelma muotoillaan. Tarvitsenko pesukoneen vai puhtaita liinavaatteita? Onko fiksumpaa, että joku hoitaa pesulaa, jossa on tehokkaat myllyt monen muunkin pyykkejä pesemässä kuin se, että minulla on kylpyhuonetta täyttämässä kone, jota käytän pari kertaa viikossa?
Tarvitsenko kameran vai mahdollisuuden ottaa ja tallentaa kuvia? Mitä teen laatikoissa lojuvilla vanhoilla valokuvauskoneilla, joita en raski heittää pois vaikken enää käytäkään niitä? Entä jos joku vuokraisi minulle laitteen, jolla pystyn kuvaamaan, ja jos vekotinta olisi syytä uudistaa, laitteen omistaja pystyisi käyttämään vanhoja osia uudelleen? Vastuu laitteen kunnossapidosta ja kehittämisestä ja raaka-aineiden järkevästä käytöstä olisi liiketoimintaa, minä puolestani saisin juuri sen palvelun, jota tarvitsen, en muutamassa vuodessa vanhenevia tuotteita kaappeja ja kaatopaikkoja täyttämään.
En tarvitse sähköä enkä lämpöä vaan tarvitsen valaistusta, miellyttävää sisäilmastoa työhuoneeseen tai sopivaa lämpötilaa jugurttipurkin säilyttämiseen. En tarvitse autoa vaan konstin päästä paikasta toiseen tai saada pussillinen perunoita pellolta keittiöön. Epäilemättä matkan varrella tarvitaan myös sementtiä, terästä ja lasia, kun kaikkea ei kuitenkaan voi puustakaan rakentaa. Huvittava yhteensattumako lienee, että kotimaisen puun kaikkivoipaisuudesta meuhkaavat eniten samat ihmiset, jotka naama punaisena ajavat meille puolalaisten rakentamia ranskalaisia ydinvoimaloita.
Ilkka Kantola viittaa Demarin blogissaan (22.6.2010) hauskasti Blaise Pascalin ”riskianalyysiin” nyt, kun eduskunnassa on edessä ydinvoimalapäätöksen teko. Mahdottomuus arvioida tai hinnoitella riskejä on hyvä esimerkki siitä, ettei lupapäätöstä voi argumentoida pitävillä ”järkiperusteilla”.
Vähintään yhtä kohtalokasta on kuitenkin se, että ”halvalla” energialla meidät lukitaan vuosikymmeniksi 1900-luvun logiikkaan perustuvaan energiaintensiiviseen teollisuuteen sen sijaan, että vastaava panostus sijoitettaisiin tulevaisuuden tuotteiden, energian ja palveluiden kehittämiseen. Miksi edelläkävijyys on luovutettu tietoisesti muulle maailmalle?
Tarvitsenko kameran vai mahdollisuuden ottaa ja tallentaa kuvia? Mitä teen laatikoissa lojuvilla vanhoilla valokuvauskoneilla, joita en raski heittää pois vaikken enää käytäkään niitä? Entä jos joku vuokraisi minulle laitteen, jolla pystyn kuvaamaan, ja jos vekotinta olisi syytä uudistaa, laitteen omistaja pystyisi käyttämään vanhoja osia uudelleen? Vastuu laitteen kunnossapidosta ja kehittämisestä ja raaka-aineiden järkevästä käytöstä olisi liiketoimintaa, minä puolestani saisin juuri sen palvelun, jota tarvitsen, en muutamassa vuodessa vanhenevia tuotteita kaappeja ja kaatopaikkoja täyttämään.
En tarvitse sähköä enkä lämpöä vaan tarvitsen valaistusta, miellyttävää sisäilmastoa työhuoneeseen tai sopivaa lämpötilaa jugurttipurkin säilyttämiseen. En tarvitse autoa vaan konstin päästä paikasta toiseen tai saada pussillinen perunoita pellolta keittiöön. Epäilemättä matkan varrella tarvitaan myös sementtiä, terästä ja lasia, kun kaikkea ei kuitenkaan voi puustakaan rakentaa. Huvittava yhteensattumako lienee, että kotimaisen puun kaikkivoipaisuudesta meuhkaavat eniten samat ihmiset, jotka naama punaisena ajavat meille puolalaisten rakentamia ranskalaisia ydinvoimaloita.
Ilkka Kantola viittaa Demarin blogissaan (22.6.2010) hauskasti Blaise Pascalin ”riskianalyysiin” nyt, kun eduskunnassa on edessä ydinvoimalapäätöksen teko. Mahdottomuus arvioida tai hinnoitella riskejä on hyvä esimerkki siitä, ettei lupapäätöstä voi argumentoida pitävillä ”järkiperusteilla”.
Vähintään yhtä kohtalokasta on kuitenkin se, että ”halvalla” energialla meidät lukitaan vuosikymmeniksi 1900-luvun logiikkaan perustuvaan energiaintensiiviseen teollisuuteen sen sijaan, että vastaava panostus sijoitettaisiin tulevaisuuden tuotteiden, energian ja palveluiden kehittämiseen. Miksi edelläkävijyys on luovutettu tietoisesti muulle maailmalle?
Tuesday, June 22, 2010
VALTA, HYBRIS JA PIENET IHMISET
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 22.6.2010
Öljy-yhtiö BP:n hallituksen puheenjohtaja Carl-Henric Svanberg, insinööri ja Uppsalan ekonomi, seisoi viime viikolla (16.6.2010) Washingtonissa Valkoisen talon edustalla ja antoi lausunnon. Hän oli juuri tulossa pitkästä neuvonpidosta Yhdysvaltain presidentin kanssa. Barack Obama oli halunnut tietää, miten BP aikoo korvata Meksikonlahden öljykatastrofista ihmisille, taloudelle ja ympäristölle aiheutuvat vahingot. - Sattumaa tai ei, mutta BP:n Svanberg on Ericssonin entinen toimitusjohtaja, kun taas Nokian Jorma Ollila on nyt Shellin hallituksen puheenjohtaja.
Svanberg kertoi rahastoista, joiden perustamisesta presidentin palaverissa oli sovittu. Rauhoittaakseen kuulijoita hän halusi vielä korostaa yrityksensä yhteiskuntavastuullisuutta ja totesi näin: ”Kuulen joskus mainittavan, että isot öljy-yhtiöt ovat ahneita yhtiöitä, jotka eivät välitä mistään, mutta tämä ei pidä paikkaansa BP:n suhteen. Me välitämme pienistä ihmisistä.”
”WE CARE ABOUT THE SMALL PEOPLE”
Kuulijassa heräsi heti kysymys, keitä ne mahtavat olla, ne pienet ihmiset, joihin Svanberg viittasi paatoksellisin äänenpainoin, ruotsalaisella nuotilla, mutta selkeästi artikuloiden. Muutaman minuutin puheenvuoro oli ilmeisen tarkkaan harkittu ja harjoiteltu. ”Small people” ei ollut ajattelematon lipsahdus eikä se johtunut vierasta kieltä puhuvan ihmisen vaikeudesta löytää nopeasti juuri sopiva ilmaus.
Olen pahoillani, Carl-Henric, mutta en usko avustajiesi selityksiä. Seurasin puheenvuoroasi CNN-kanavan suorana lähetyksenä. Englanninkielesi on moitteetonta.
Kyse oli hybriksestä, ei kielitaidosta. Ei ole ihme, että amerikkalaiset ovat tuohtuneet lausunnosta. He ovat kokeneet sen vähättelynä ja loukkauksena, jonka perimmäinen tarkoitus oli korostaa sinun asemaasi. Olisi vallan mainiosti riittänyt, että olisit sanonut BP:n välittävän ”ihmisistä”. Carl-Henric, mahdatko elää suljetummassa luokkayhteiskunnassa kuin vastikään häitä juhlinut Ruotsin hovi? Siinä ”suurten ihmisten” maailmassa näyttäisi olevan vain osakkenomistajia. Suuri enemmistö jäisi pieninä ihmisinä sen ulkopuolelle nöyriksi kuluttajiksi ja työvoimaksi.
TUTANKHAMONIN HAUTA
Kairon egyptiläisessä museossa ovat esillä faarao Tutankhamonin haudan aarteet: kultaisina hohtavia naamioita, koruja, kantotuoleja, absoluuttisen vallan monia eri tunnusmerkkejä. Siellä on myös noin 4000 vuotta vanha veistos, jossa parin neliön kokoisella alustalla marssii suorissa riveissä 40 pientä nuubialaista sotilasta. Miehillä on lannevaatteet ja jousipyssyt. Egyptin faaraoiden työvoima oli mustasta Afrikasta tuotuja halpatyöläisiä. Pieniä ihmisiä.
Faaraoiden valta oli tullut suoraan jumalilta. Nyt siitä todistavat vain pyramidit ja museoesineet. Mihin mahtava valta ja kulttuuri ovat kadonneet? Pari vuosituhatta faaraoita myöhemmin Meksikon ylängöillä kukoisti Teotichuacánin kaupunki. Nyt siitäkin kertovat enää auringon ja kuun pyramidit ja raunioituneet palatsit. Teotichuacán alkoi rappeutua 600-luvulla. Arvellaan, että sen tuhoon oli kolme syytä: luonnonvarojen ehtyminen, yhteiskunnalliset ristiriidat ja keskitetyn vallan kriisi.
VALLAN NOUSU JA TUHO
Entä missä on nykyajan valta? Epäilemättä yhä niiden käsissä, joilla on sotavoimaa, työvoimaa, valuuttaa ja luonnonvaroja, erityisesti energialähteitä. Fortune-lehden listauksen mukaan maailman kuuden suurimman yrityksen joukossa on viisi öljy-yhtiötä. Suurin on Shell, toisena Exxon Mobil, kolmatta sijaa pitää vähittäiskaupan ketju Wal-Mart, sitten tulevat BP, Chevron ja Total.
Ihmiskunnan historiassa sata vuotta on lyhyt aika. Silti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on jo ehditty nähdä sekä Kiinan keisarin tuho että puhemies Maon nousu ja tuho ja sitä seurannut yltiökapitalistisen Kiinan huima nousu globaaliin poliittiseen ja talouseliittiin. Kiinan ylivoima on perustunut keskitettyyn valtaan ja pienten ihmisten loputtomiin massoihin. Mutta nyt kiinalainenkin työväki alkaa vaatia oikeuksiaan. Ja jotta Kiinalla olisi riittävästi raaka-aineita ja energiaa, siitä on tullut Afrikan uusin siirtomaaherra. On pakko kysyä, onko Kiinan viimeisin kulttuurivallankumous ollut liian raju ollakseen edellistä pitkäikäisempi.
Öljyntuottajamaiden ja öljy-yhtiöiden mahtiasema alkoi rakentua noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset firmat löysivät mustan kullan maan uumenista. Sittemmin monet kehitysmaatkin ovat rikastuneet öljyllä, esimerkiksi Malesia ja Venezuela. Öljyvalta on perustunut teollisuusmaiden öljyriippuvuuteen, OPECin kartelliin ja raakaöljyn, uusiutumattoman luonnonvaran toistaiseksi suht' helppoon saatavuuteen. Mutta ehkä ilmastokriisi ja Meksikonlahden turman laajat talousvaikutukset saavat aikaan sen, että öljyvallan ote alkaa viimein herpaantua. Valtikka voi siirtyä niille, jotka kesyttävät auringon ja tuulen.
Valta näet katoaa yllättävän nopeasti. Kulttuureista jää jäljelle tyhjiä kuoria ja vaikenevia raunioita. Suuret johtajatkin ovat vain ”pieniä ihmisiä”, etenkin jos valta tekee sokeaksi.
Öljy-yhtiö BP:n hallituksen puheenjohtaja Carl-Henric Svanberg, insinööri ja Uppsalan ekonomi, seisoi viime viikolla (16.6.2010) Washingtonissa Valkoisen talon edustalla ja antoi lausunnon. Hän oli juuri tulossa pitkästä neuvonpidosta Yhdysvaltain presidentin kanssa. Barack Obama oli halunnut tietää, miten BP aikoo korvata Meksikonlahden öljykatastrofista ihmisille, taloudelle ja ympäristölle aiheutuvat vahingot. - Sattumaa tai ei, mutta BP:n Svanberg on Ericssonin entinen toimitusjohtaja, kun taas Nokian Jorma Ollila on nyt Shellin hallituksen puheenjohtaja.
Svanberg kertoi rahastoista, joiden perustamisesta presidentin palaverissa oli sovittu. Rauhoittaakseen kuulijoita hän halusi vielä korostaa yrityksensä yhteiskuntavastuullisuutta ja totesi näin: ”Kuulen joskus mainittavan, että isot öljy-yhtiöt ovat ahneita yhtiöitä, jotka eivät välitä mistään, mutta tämä ei pidä paikkaansa BP:n suhteen. Me välitämme pienistä ihmisistä.”
”WE CARE ABOUT THE SMALL PEOPLE”
Kuulijassa heräsi heti kysymys, keitä ne mahtavat olla, ne pienet ihmiset, joihin Svanberg viittasi paatoksellisin äänenpainoin, ruotsalaisella nuotilla, mutta selkeästi artikuloiden. Muutaman minuutin puheenvuoro oli ilmeisen tarkkaan harkittu ja harjoiteltu. ”Small people” ei ollut ajattelematon lipsahdus eikä se johtunut vierasta kieltä puhuvan ihmisen vaikeudesta löytää nopeasti juuri sopiva ilmaus.
Olen pahoillani, Carl-Henric, mutta en usko avustajiesi selityksiä. Seurasin puheenvuoroasi CNN-kanavan suorana lähetyksenä. Englanninkielesi on moitteetonta.
Kyse oli hybriksestä, ei kielitaidosta. Ei ole ihme, että amerikkalaiset ovat tuohtuneet lausunnosta. He ovat kokeneet sen vähättelynä ja loukkauksena, jonka perimmäinen tarkoitus oli korostaa sinun asemaasi. Olisi vallan mainiosti riittänyt, että olisit sanonut BP:n välittävän ”ihmisistä”. Carl-Henric, mahdatko elää suljetummassa luokkayhteiskunnassa kuin vastikään häitä juhlinut Ruotsin hovi? Siinä ”suurten ihmisten” maailmassa näyttäisi olevan vain osakkenomistajia. Suuri enemmistö jäisi pieninä ihmisinä sen ulkopuolelle nöyriksi kuluttajiksi ja työvoimaksi.
TUTANKHAMONIN HAUTA
Kairon egyptiläisessä museossa ovat esillä faarao Tutankhamonin haudan aarteet: kultaisina hohtavia naamioita, koruja, kantotuoleja, absoluuttisen vallan monia eri tunnusmerkkejä. Siellä on myös noin 4000 vuotta vanha veistos, jossa parin neliön kokoisella alustalla marssii suorissa riveissä 40 pientä nuubialaista sotilasta. Miehillä on lannevaatteet ja jousipyssyt. Egyptin faaraoiden työvoima oli mustasta Afrikasta tuotuja halpatyöläisiä. Pieniä ihmisiä.
Faaraoiden valta oli tullut suoraan jumalilta. Nyt siitä todistavat vain pyramidit ja museoesineet. Mihin mahtava valta ja kulttuuri ovat kadonneet? Pari vuosituhatta faaraoita myöhemmin Meksikon ylängöillä kukoisti Teotichuacánin kaupunki. Nyt siitäkin kertovat enää auringon ja kuun pyramidit ja raunioituneet palatsit. Teotichuacán alkoi rappeutua 600-luvulla. Arvellaan, että sen tuhoon oli kolme syytä: luonnonvarojen ehtyminen, yhteiskunnalliset ristiriidat ja keskitetyn vallan kriisi.
VALLAN NOUSU JA TUHO
Entä missä on nykyajan valta? Epäilemättä yhä niiden käsissä, joilla on sotavoimaa, työvoimaa, valuuttaa ja luonnonvaroja, erityisesti energialähteitä. Fortune-lehden listauksen mukaan maailman kuuden suurimman yrityksen joukossa on viisi öljy-yhtiötä. Suurin on Shell, toisena Exxon Mobil, kolmatta sijaa pitää vähittäiskaupan ketju Wal-Mart, sitten tulevat BP, Chevron ja Total.
Ihmiskunnan historiassa sata vuotta on lyhyt aika. Silti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana on jo ehditty nähdä sekä Kiinan keisarin tuho että puhemies Maon nousu ja tuho ja sitä seurannut yltiökapitalistisen Kiinan huima nousu globaaliin poliittiseen ja talouseliittiin. Kiinan ylivoima on perustunut keskitettyyn valtaan ja pienten ihmisten loputtomiin massoihin. Mutta nyt kiinalainenkin työväki alkaa vaatia oikeuksiaan. Ja jotta Kiinalla olisi riittävästi raaka-aineita ja energiaa, siitä on tullut Afrikan uusin siirtomaaherra. On pakko kysyä, onko Kiinan viimeisin kulttuurivallankumous ollut liian raju ollakseen edellistä pitkäikäisempi.
Öljyntuottajamaiden ja öljy-yhtiöiden mahtiasema alkoi rakentua noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset firmat löysivät mustan kullan maan uumenista. Sittemmin monet kehitysmaatkin ovat rikastuneet öljyllä, esimerkiksi Malesia ja Venezuela. Öljyvalta on perustunut teollisuusmaiden öljyriippuvuuteen, OPECin kartelliin ja raakaöljyn, uusiutumattoman luonnonvaran toistaiseksi suht' helppoon saatavuuteen. Mutta ehkä ilmastokriisi ja Meksikonlahden turman laajat talousvaikutukset saavat aikaan sen, että öljyvallan ote alkaa viimein herpaantua. Valtikka voi siirtyä niille, jotka kesyttävät auringon ja tuulen.
Valta näet katoaa yllättävän nopeasti. Kulttuureista jää jäljelle tyhjiä kuoria ja vaikenevia raunioita. Suuret johtajatkin ovat vain ”pieniä ihmisiä”, etenkin jos valta tekee sokeaksi.
Tuesday, May 25, 2010
AUTOMOBIILISTA AINEETTOMAAN LIIKKUMISEEN JA MUITA INNOVAATIOITA
YLE Radio 1, ykkösaamun kolumni 25.5.2010
New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.
APPLE
Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.
Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.
Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.
SAMAAN AIKAAN SUOMESSA
Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?
Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.
MUUTOSVAATIMUS
Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.
Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.
Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.
New Yorkin keskuspuiston kaakkoiskulmassa, aivan Manhattanin sydämessä on General Motors –yhtiön toimistotalo. Aika mitäänsanomaton 50-kerroksinen pilvenpiirtäjä valmistui vuonna 1968. Silloin sen edustalla oli vähän katutasoa alemmas painettu aukio. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli tietysti autonäyttely. 2000-luvun alussa talon omistajiin kuului myös Diili-Donald Trump. Hyljeksitty aukio nostettiin parin askelman verran jalkakäytävää ylemmäksi. Autokaupasta tuli lelumyymälä ja Cadillacien ja Chevroletien tilalle muuttivat jättikokoiset nallekarhut. Mutta varsinainen mullistus tapahtui myöhemmin torin alla.
APPLE
Pimenevässä illassa aukion keskellä hohtaa valaistu lasikuutio. Se on sisäänkäynti alla olevaan tuhannen neliön suuruiseen tilaan. Kierreportaiden juurella odottaa reipas rivistö henkilökuntaa. Salissa kiertelee satoja ihmisiä korkeiden pöytien äärellä; nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, kaikkia kansallisuuksia, ihonvärejä ja pukeutumistyylejä.
Tämä on neljä vuotta sitten avattu Applen myymälä, joka on auki 24 tuntia 7 päivää viikossa. Jos haluaa henkilökohtaista opastusta, voi netissä varata etukäteen itselleen sopivan ajan. Nuoresta henkilöstöstä heijastuu partiopoikamainen asenne: ei tässä olla myymässä vaan auttamassa. Kassajonoissa seisoo niitä onnekkaita, jotka tietävät saavansa uutuustuote iPadin. He ovat tehneet ennakkotilauksen. Muuten iPad, A4-arkkia pienempi, alle kilon painoinen taulutietokone on loppuunmyyty. Ostajat kävelevät ulos mukanaan tyylikäs repuksi muotoiltu valkea muovikassi. Sen alkuperän paljastaa vain himmeänharmaa omenalogo.
Applen kauppa on elämää suurempi ajankuva. Liukuhihnalla tuotetun automobiilin myynnin paikalle on tullut mobiili pääsy tiedon äärelle. Aineeton liikkuvuus ja aineettomat palvelut ovat korvaamassa bensiininkatkuista liikennettä ja raskaan teollisuuden tuotteita. Lipeväkäytöksiset myyntimiehet ovat kadonneet. Tilalla on viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu palveluketju ja asiakasta arvostava vuoropuhelu.
SAMAAN AIKAAN SUOMESSA
Samaan aikaan toisaalla, mitä tekee suomalainen teollisuus? Nokia markkinoi navigaattoreita autoilijoille. Erikoistuotteena se mainostaa mallia, joka on pinnoitettu 18 karaatin kullalla. Asiakaspalvelulla tarkoitetaan nettiyhteyksiä. Nyt entisiä Nokian miehiä kutsutaan verovaroin rahoitettujen suomalaisten instituutioiden johtoon. Näyttää siltä, että julkisista palveluista halutaan ”tehostaa” netissä myytäviä kaupallisia bulkkituotteita. Raskaampi teollisuus vaatii ydinenergiaa tekohengitykseksi aloille, joiden tuotanto siirtyy joka tapauksessa Etelä-Amerikkaan ja Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Sellutehtaista tulee sähkömyllyjä. Metsäteollisuus työllistää entistä vähemmän ihmisiä Suomessa. – Eikö teitä ala ahdistaa? Mitä ihmettä on tapahtunut sotavelkansa maksaneelle ja vielä 1990-luvunkin lamasta selvinneelle, tulevaisuudenuskoiselle Suomelle?
Täällä lämmitellään yhä menneiden lätkä- ja euroviisuvoittojen hehkussa. Haarukoidaan enemmistön mielipidettä sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä on oikein. Galluptuloksia markkinoidaan totuuksina. Susi ja sekunda käy huippulaadusta. Tai ei laadusta ole edes väliä, kunhan on määrää. Kaikkea pitää yrittää, syventyminen on ajanhukkaa. Pelkkää pintatietoa myydään tutkimushankkeina. ”Kyllä meillä osataan.” Voima jyllää. Äänekkäämpien edut ajavat ohi hiljaisten. Luullaan vielä, että maailma loppuu Euroopan Unionin rajoilla.
MUUTOSVAATIMUS
Suomen innovaatiojärjestelmää kehutaan hienoksi. Viime viikolla Helsingissä puhunut innovaatiopolitiikan tutkija, brittiprofessori Gordon Murray totesi kuitenkin, että Suomessa on kyllä hyllymetreittäin raportteja innovaatiojärjestelmästä, mutta selvitysten johtopäätöksiä ja suosituksia ei jakseta lukea loppuun asti. Murray luetteli koko joukon kipupisteitä: Joka asiassa ei voi olla huipulla. Suomalaiset innovaatiot alkavat olla jo vanhentuneita. Jatkuvan muutoksen kanssa on opittava elämään. Omien etujen vartioiminen ja perinteisten teollisuudenalojen intressien ajaminen ei auta. Menneisyys ei ratkaise tulevaisuutta. Suomessa puhutaan paljon mutta ei uskalleta esittää eriäviä mielipiteitä. Huippuosaajia ei rohjeta erottaa joukosta ja auttaa eteenpäin. Professory Murray muistutti myös, että varsinaiset maailmanmarkkinat ovat nyt kehitysmaissa. Siellä kaivataan halpoja ratkaisuja perustarpeisiin. – Osa Nokian menestyksestä onkin perustunut oivallukseen, että puhelimia tarvitsevat myös sadat miljoonat köyhät ihmiset eri puolilla maailmaa.
Mikä siinä Apple’ssä tekee niin suuren vaikutuksen? Onko se analyyttinen näkemys siitä, mistä tässä ajassa on kysymys? Laitteet ovat mielekkäitä, niitä on helppo ja hauska käyttää, ne ylittävät odotukset, mutta niissä ei ole mitään turhaa, niiden muodot houkuttelevat koskettamaan, palvelu on ihmistä kunnioittavaa, ja vielä se ostoskassin reppuideakin... Jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta.
Asiakaskeskeisyydestä, käyttäjän tarpeista ja innovaatioista puhuvat nyt kaikki. Valitettavasti vain harvat jaksavat pohtia, mitä ne oikeasti voisivat tarkoittaa tänään ja huomenna.
TILKKUTÄKKI JA SULATUSUUNI
YLE Radio 1 Ykkösaamun kolumni 30.3.2010
Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.
Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.
Kanadalainen kulttuurien mosaiikki
Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.
Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.
Sulatusuuni
On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.
Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …
Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.
Koti ja identiteetti
Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.
Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.
Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.
Katuvieren vihannes- ja kalatiskeillä on röykkiöittäin kiinalaisen keittiön raaka-aineita, kauppojen nimikylteissä on kiinalaiset kirjainmerkit, sisällä hyllyt on ahdettu täyteen kiinalaisia tuotteita, kortteli toisensa jälkeen myös kaikki ravintolat ovat kiinalaisia. – Ei, nyt ei olla Kiinassa vaan Kanadassa, Toronton Chinatownissa. Toisella puolen kaupunkia intialaisissa kortteleissa on omat kangaskaupat, räätälit, vaatekaupat ja valtavat intialaisten hääpukujen erikoisliikkeet. Myös New Yorkissa jokainen tietää, missä on Chinatown. Suurin kiinalaiskaupunki Aasian ulkopuolella on San Franciscossa.
Pohjois-Amerikka on maahanmuuttajien manner, joka Suomesta katsottuna näyttää yhtenäiseltä. Sinne on jo vuosisatojen ajan menty onnea etsimään. Sekä Yhdysvallat että Kanada ovat ottaneet vastaan miljoonia maahanmuuttajia. Niiden välillä on kuitenkin asenne-ero. USA:ssa puhutaan sulatusuunista, ”a melting pot”, kun taas kanadalaiset haluavat pitää yllä kulttuurien mosaiikkia, ”a mosaic of cultures”.
Kanadalainen kulttuurien mosaiikki
Kanadalaiset korostavat mielellään, että jenkkien maahanmuuttopolitiikan ideana on mukauttaminen, mutta Kanadan strategia on tilkkutäkki. He myös ylpeilevät sillä, että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, englanti ja ranska – ei pelkkä englanti, kuten naapurimaassa. Kaksikielisyydellä on monille kanadalaisille vahva symbolimerkitys. Sillä viestitetään avoimuutta paitsi eri kielille, myös eri ajattelutavoille. Kanadalaiset eivät valita pakkoranskasta tai pakkoenglannista, mitä nyt quebeciläiset haluaisivat eroon koko valtiosta.
Kulttuurien mosaiikilla halutaan kuvata eri perinteiden ja kielten rinnakkaineloa. Käsite muokattiin tietoiseksi vaihtoehdoksi sitä vanhemmalle sulatusuuni-mallille. Kulttuurien mosaiikista alettiin puhua jo 1930-luvun lopulla. 1970- luvulla pääministeri Pierre Trudeaun hallitukseen kuului myös monikulttuurisuusministeri.
Sulatusuuni
On sulatusuuneja toki muuallakin kuin Yhdysvalloissa, esimerkiksi Israelissa, Brasiliassa tai Australiassa, jossa ensimmäisen polven maahanmuuttajia on suhteessa jokseenkin saman verran kuin Kanadassa, joka viides asukas. Myös jättivaltio Intia ja monet Afrikan maat ovat täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kieliä. Yhtenäiskulttuuri taitaa olla enää mahdollinen vain Pohjois-Korean kaltaisissa diktatuureissa.
Suurkaupungissa kuten New Yorkissa Yhdysvallat ei välttämättä näytä kansakuntien sulatusuunilta. On ryhmiä, jotka aina korostavat etnistä alkuperäänsä tai vaikkapa ammatti-identiteettiään. Joissakin kortteleissa tunnistaa terävin askelin liikkuvat miehet jo etäältä ortodoksijuutalaisiksi heidän mustista takeistaan, leveälierisistä hatuistaan ja niiden alta riippuvista korkkiruuvikiharoista. Wall Streetin tienoot taas täyttyvät kiireisesti harppovista liikemiehistä hyvin istuvissa puvuissaan.
Yhdysvaltain kaupunkien historia on tarinaa maahanmuuttajaryhmistä, joista jokainen on joutunut taistelemaan paikastaan edeltäjiään vastaan; katoliset irlantilaiset protestanttisia saksalaisia vastaan, italialaiset irlantilaisia, juutalaiset italialaisia, tai afrikkalaiset ja puertoricolaiset aina kaikkia vastaan. Sitten tulivat korealaiset, armenialaiset, meksikolaiset, vietnamilaiset, filippiinot, …
Monet maahanmuuttajat ovat jo siirtyneet New Yorkin etnisistä kortteleista halvempiin osoitteisiin Manhattanin ulkopuolelle. Torontossa taas eri kansallisuuksien kaupunginosat ovat niin laajoja, että ihmiset voivat halutessaan asua niissä koko ikänsä. Kulttuurien tilkkutäkki ei ole pelkkä hallinnon luoma käsite vaan jokapäiväinen näky siellä, missä ihmiset elävät perinteidensä mukaista arkea. Sekin riski on tunnistettu, että mosaiikin palaset saattavat helposti eristäytyä ja ghettoutua.
Koti ja identiteetti
Sulatusuunin tavoitteena on ollut homogeeni yhteiskunta, jossa kaikki mukautuisivat yhtenäiseen elämäntyyliin ja katkaisisivat siteet kotimaihinsa. Todellisuudessa tilkkutäkin ja sulatusuunin välinen ero ei taida olla niin suuri kuin kanadalaiset haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta olla amerikkalainen on hyvin erilainen identiteetti kuin olla kanadalainen.
Maahanmuuttajakeskustelussa on siis kyse myös siitä, mikä on meidän oma identiteettimme, millaisena me näemme itsemme kansakuntien maailmankartalla. Mutta pystyykö kukaan määrittelemään suomalaisuutta niin, että kaikilla olisi sama käsitys siitä, mitä ”maassa maan tavalla” tarkoittaa? Pelkäänpä, ettei pysty.
Koti-Suomessa kotouttaminen ei vastanne kumpaakaan ajatusmallia, ei tilkkutäkkiä eikä sulatusuunia. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muualta tuleva ihminen voisi ymmärtää sekä kieltä että meikäläisiä toimintatapoja ja tuntea Suomen kodikseen. On kuitenkin aivan toinen kysymys, halutaanko vierasmaalaisen samalla unohtavan omat juurensa vai annetaanko hänelle mahdollisuus kutoa oma nauhansa suomalaiseen räsymattoon.
Wednesday, March 10, 2010
YDINVOIMA JA GLOBALISAATIO
Puheenvuoro SDP:n puoluevaltuustossa 10.3.2010
Tänään esiteltävästä globalisaatioraportista voi olla ylpeä. Sen loppuun tiivistetyt 40 toimenpide-esitystä sisältävät kunnianhimoisia mutta realistisia tavoitteita. Ellemme ymmärrä globalisaation vaikutusta suomalaiseen arkeen, emme ymmärrä miksi teollisuus katoaa siirtymätalouksiin, miksi Jämsän terveydenhoito privatisoidaan SITRAn monitahoisella tuella, miksi ilmastonmuutos koskee myös meitä ja miksi energiakysymykset ovat maailmanpolitiikkaa.
Nykyinen kokoomusvetoinen hallitus yrittää kuitenkin tehdä energiapolitiikasta sisäpolitiikkaa. Sen tiimoilta on syntynyt myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi Etelärannan ja Hakaniementorin välille.
Viime lauantaina YLE TV1 (siis ennen kuin Suvi Lindenin valvontakomissio lopettaa sen) haastatteli puolustusministeri Häkämiestä myös ydinvoimaluvista. Häkämiehellä oli tuttuun kokoomustyyliin kolme argumenttia:
1)teollisuuden pysyminen Suomessa
2)energiaomavaraisuus
3)ilmastonmuutoksen torjuminen.
Koska on kolme argumenttia, tarvitaan Häkämiehen mielestä kolme uutta ydinvoimalupaa.
Katsotaanpa niitä vähän lähemmin.
1) Teollisuuden pysyminen Suomessa, eli meille tärkeä työllisyys: kuka meistä uskoo, että täällä 10 vuoden kuluttua on missään tapauksessa enää paperiteollisuutta? Se mitä jää, on muuttunut bioenergian tuottajaksi. Siksi teollisuus vastustaa laaja-alaista syöttötariffia, jonka avulla myös paikallinen pienimuotoinen energiantuotanto olisi mahdollista.
2) Energiaomavaraisuus: uraania ei jalosteta Suomessa eikä Arevan tai muiden globaaliyritysten osaaminen synnytä Suomeen uusia työpaikkoja eikä uutta kotimaista osaamista. – Kaikki uusiutuvat energialähteet lisäävät omavaraisuutta ja uusiutuviin energialähteisiin keskittyminen tuottaisi myös vientiteollisuutta.
3) Globaalin ilmastonmuutoksen torjuminen ei ydinvoimalla onnistu – energiansäästöllä, energiatehokkuudella ja uusiutuvilla se onnistuu. Niihin sijoittaminen lisää suomalaista osaamista ja luo työpaikkoja.
En ole ainoa demari, joka ajattelee näin. Kansanedustajat, tuokaa eduskuntakeskusteluun vaihtoehtoja, jotka takaavat suomalaisen työllisyyden pitkällä tähtäyksellä ja varmistavat laaja-alaisen syöttötariffin ilman tehoalarajoja!
Tänään esiteltävästä globalisaatioraportista voi olla ylpeä. Sen loppuun tiivistetyt 40 toimenpide-esitystä sisältävät kunnianhimoisia mutta realistisia tavoitteita. Ellemme ymmärrä globalisaation vaikutusta suomalaiseen arkeen, emme ymmärrä miksi teollisuus katoaa siirtymätalouksiin, miksi Jämsän terveydenhoito privatisoidaan SITRAn monitahoisella tuella, miksi ilmastonmuutos koskee myös meitä ja miksi energiakysymykset ovat maailmanpolitiikkaa.
Nykyinen kokoomusvetoinen hallitus yrittää kuitenkin tehdä energiapolitiikasta sisäpolitiikkaa. Sen tiimoilta on syntynyt myös suomalaisen sisäpolitiikan epäpyhin allianssi Etelärannan ja Hakaniementorin välille.
Viime lauantaina YLE TV1 (siis ennen kuin Suvi Lindenin valvontakomissio lopettaa sen) haastatteli puolustusministeri Häkämiestä myös ydinvoimaluvista. Häkämiehellä oli tuttuun kokoomustyyliin kolme argumenttia:
1)teollisuuden pysyminen Suomessa
2)energiaomavaraisuus
3)ilmastonmuutoksen torjuminen.
Koska on kolme argumenttia, tarvitaan Häkämiehen mielestä kolme uutta ydinvoimalupaa.
Katsotaanpa niitä vähän lähemmin.
1) Teollisuuden pysyminen Suomessa, eli meille tärkeä työllisyys: kuka meistä uskoo, että täällä 10 vuoden kuluttua on missään tapauksessa enää paperiteollisuutta? Se mitä jää, on muuttunut bioenergian tuottajaksi. Siksi teollisuus vastustaa laaja-alaista syöttötariffia, jonka avulla myös paikallinen pienimuotoinen energiantuotanto olisi mahdollista.
2) Energiaomavaraisuus: uraania ei jalosteta Suomessa eikä Arevan tai muiden globaaliyritysten osaaminen synnytä Suomeen uusia työpaikkoja eikä uutta kotimaista osaamista. – Kaikki uusiutuvat energialähteet lisäävät omavaraisuutta ja uusiutuviin energialähteisiin keskittyminen tuottaisi myös vientiteollisuutta.
3) Globaalin ilmastonmuutoksen torjuminen ei ydinvoimalla onnistu – energiansäästöllä, energiatehokkuudella ja uusiutuvilla se onnistuu. Niihin sijoittaminen lisää suomalaista osaamista ja luo työpaikkoja.
En ole ainoa demari, joka ajattelee näin. Kansanedustajat, tuokaa eduskuntakeskusteluun vaihtoehtoja, jotka takaavat suomalaisen työllisyyden pitkällä tähtäyksellä ja varmistavat laaja-alaisen syöttötariffin ilman tehoalarajoja!
Friday, March 05, 2010
CITIES FOR SALE
My doctoral thesis can now finally be accessed on the web:
http://lib.tkk.fi/Diss/2009/isbn9789522480491/isbn9789522480491.pdf
http://lib.tkk.fi/Diss/2009/isbn9789522480491/isbn9789522480491.pdf
Subscribe to:
Posts (Atom)