VAIHTOEHTOJA VERORAHOJESI KÄYTÖLLE

Kuluttajasuojan nimissä ensin varoitus: tämä on hyvin ikävä teksti, koska tässä on pelkkiä faktoja ja numeroita. Tosin näitä numeroita paljon tärkeämpää on pohtia, millainen kaupunki Helsinki haluaa tulevaisuudessa olla. ”Helsinki – a city with a Guggenheim” vai jotakin muuta?

Newyorkilainen Solomon R. Guggenheim –säätiö on toistanut ehdotuksensa nimeään kantavan näyttelytilan saamisesta Helsingin ydinkeskustaan. Hankkeen toteuttaminen vaatisi Helsingin kaupungin investointimenojen kasvattamista yhteensä vähintään 160 miljoonalla eurolla sekä sen lisäksi tontista ja sen esirakentamisesta aiheutuvilla kustannuksilla. Käyttötalouden menoihin tulisi noin 12 miljoonan lisäys vuosittain. Guggenheimille maksettaisiin 5 - 7 miljoonaa joka vuosi.

Rakennuskustannuksiksi on arvioitu 130 miljoonaa plus 24 prosentin arvonlisävero 31 miljoonaa, yhteensä vähintään 160 miljoonaa. Tässä ei ole lähdetty haarukoimaan, paljonko rakennuskustannukset kokemuksen mukaan yleensä nousevat ennakkoarvioihin verrattuna.

Tontin osalta säätiö ei neuvottele enää muista vaihtoehdoista vaan edellyttää sijaintia Eteläsatamassa. Esitys lähtee siitä, että tontti luovutetaan säätiölle korvauksetta. Mikäli Helsinki kuitenkin voisi myydä omistamansa tontin, kaupunki saisi siitä karkeasti arvioiden 60 miljoonaa euroa (rakennuksen suunniteltu kerrosala on 12 000 ja tonttihinta Etelärannassa varovaisesti arvioiden 5000 euroa kerrosneliölle). Näillä rahoilla voitaisiin maksaa tontin esirakentamisesta aiheutuvia menoja, joita ei ole mainittu säätiön laskelmissa. Nyt esitetyssä mallissa ne jäisivät kokonaan verovaroin korvattaviksi.

Lisenssimaksu Guggenheim-nimen käyttöoikeudesta 20 vuodeksi on 30 miljoonaa US dollaria eli noin 23 miljoonaa euroa. Esityksen mukaan se saataisiin lahjoituksina, mutta lahjoittajista ei ole saatu mitään tietoa.

Lisäksi Guggenheim-hanke tarkoittaisi Helsingin kaupungin käyttömenoihin vähintään 11,5 – 12,0 miljoonan euron lisäystä joka vuosi:

-       Vähintään 5,0 miljoonaa euroa laitoksen nettomenoina, jolloin tulopuolelle on oletettu  550 000 vuosittaisen kävijän lipputulot ja ruhtinaalliset 1,85 miljoonan euron vuosittaiset sponsoritulot, joista osan oletetaan tulevan mainostilan muodossa.

-       Noin 0,5 – 1,0 miljoona euroa hallintomaksuna Guggenheim-säätiölle. Säätiö on puolittanut vuosi sitten esittämänsä kahden miljoonan hallintomaksun yhteen miljoonaan. Jos maksavia kävijöitä on alle 550 000, kaupungin kustannukset nousevat kuitenkin enemmän kuin mitä Guggenheim-säätiön osuus laskee.

-       Kiinteistön hoitokulut ja vuokra, joita laskelmissa ei ole otettu huomioon, olisivat vähintään 6 miljoonaa euroa. Luku on laskettu suhteuttaen neliömäärät Tukholman Moderna Museetin vuodelta 2012 ilmoittamiin kuluihin, joissa siivouskulut on oletettu kuuluviksi palkkakuluihin eikä tähän summaan.

-       Hankkeen edellyttämiä säätiön perustamisesta ja rahoituksesta syntyviä lainanhoitokuluja ei ole vielä mitenkään huomioitu.

Samalla kun Helsingin kaupunki ja veronmaksajat sitoutuisivat maksamaan edellämainitut laskut ja kantamaan kaikki mahdolliset riskit, Guggenheim-säätiölle taattaisiin 20 vuodeksi 4 – 7 miljoonan euron vuosittaiset tulot:

-       Lisenssimaksu 1,15 miljoonaa (23 miljoonaa euroa jaettuna 20:lle vuodelle)

-       Noin 0,5 – 1 miljoonaa euroa kävijämäärään sidottua hallintomaksua (enintään 1 miljoona)

-       Näyttelykorvauksia 2,5 - 5,0 miljoonaa euroa.

Vertailun vuoksi todettakoon, että Helsingin kaupungin taidemuseon nettomenot vuonna  2012 olivat 5,7 miljoonaa euroa. Taidehankintoihin käytettiin 410 000 euroa. Erona vuoden takaiseen esitykseen kaupungin taidemuseo ei enää kuuluisi Guggenheim-hankkeeseen eikä säätiön esitys sisällä erillisiä määrärahoja taidehankintoihin.

Mainittakoon, että New Yorkin, Venetsian ja rakenteilla oleva Abu Dhabin Guggenheim-museo toimivat yksityisellä rahoituksella samoin kuin esimerkiksi Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä.

Teksti on julkaistu kolumnina Töölöläinen-lehdessä.

 

Lähteet

-       Guggenheim Helsinki, Revised Proposal 2013

-       Moderna Museet, Årsredovisning 2012

-       Helsingin kaupungin taidemuseo, Toimintakertomus vuodelta 2012

METROPOLIPOLITIIKKAA

Vielä kymmenisen vuotta sitten puhuttiin Suur-Helsingistä, yhdestä kaupungista, joka kattaisi Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisen. Nyt karttaharjoituksissa piirrellään aivan toisenlaisia kuntarajoja. Miten tässä näin kävi?

Espoossa tosin ei ole koskaan hyväksytty ajatusta, että kaupunkien pitäisi tehdä läheisempää yhteistyötä – ”vapaaehtoista verkostoitumista” ehkä, mutta ilman sitovia päätöksiä. Espoossa on uskottu hyvien aikojen jatkuvan ja hyvien veronmaksajien pysyvän Westendin, Tapiolan ja Otaniemen tuntumassa. Miksi  siis jakaa varallisuutta köyhempien naapureiden kanssa ja osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen?

Kaupunkien kilpailumenestys on osittain näköharhaa. Metropolialueen asukkailla on koti yhdessä kunnassa, töissä käydään toisessa, harrastuksissa kolmannessa, neljännessä opiskellaan ja vaativin erikoissairaanhoito haetaan pääkaupungista. 

Jossakin vaiheessa Helsingin kaupunginjohtaja kyllästyi katselemaan Sipoon korpimaisemia ja halusi nähdä siellä mieluummin itäisen Westendin. Matti Vanhasen hallitus hyväksyi  vuonna 2007 pakkoliitoksen, jolla Östersundomista tuli pääkaupungin lähiö. Viimeistään siihen loppuivat metropolialueen kuntien liitoshalut. 

Helsinki ja Vantaa selvittelivät yhdistymistä 2010. Helsinki olisi ollut liittoon valmis, mutta Vantaa antoi rukkaset.

Rakenneuudistuksen ja kestävyysvajeen  nimissä nykyinen hallitus on patistanut kuntia yhdistymään, jotta niillä olisi ”leveämmät hartiat” hoitaa tehtäviään: parantaa sairaita, kouluttaa lapsia, järjestää julkista liikennettä, rakentaa katuja, suunnitella maankäyttöä ja hoitaa puistoja.

”Hyökkäys on paras puolustus” lienee ollut kahdeksan Kuuma-kunnanjohtajan motto, kun he yllättäen ilmoittivat neuvottelevansa Suomen suurimmasta kuntaliitoksesta. Siihen kuuluisivat Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Tuusula, Nurmijärvi, Mäntsälä, Sipoo ja Pornainen. Vihti ja Kirkkonummi puolestaan suunnittelevat liittoa Espoon ja Kauniaisten kanssa.

Näin kermankuorijat yrittivät kiriä etumatkaa ja ryhtyivät rakentamaan epäpyhiä alliansseja, joiden uskottavuus on kyseenalainen. Jäljelle jäivät köyhäksi luultu lentokenttäkaupunki Vantaa ja sipoonsyöjä-Helsinki, joita kukaan ei halua kaverikseen.

Pikkupolitikoinnissa on kuitenkin unohtunut harjoituksen tarkoitus, yhteisiä asioita koskevan päätöksentekokyvyn vahvistaminen. Neljätoista kuntaa kattavan metropolihallinnon idea on juuri tässä: metropolitasolla on ratkaistava ne asiat, jotka eivät ratkea yksittäisten kuntien rajojen sisällä eivätkä vapaaehtoisella yhteistyöllä. Näitä ovat esimerkiksi asuminen, liikkuminen ja elinkeinopolitiikka.

Vakioargumentti metropolihallintoa vastaan on, ettei haluta "lisää byrokratiaa". Harva kuitenkaan vastustaa suurkuntia samalla perusteella, vaikka kyse on samasta asiasta vähän eri mittakaavassa! Päinvastoin, metropolihallinto tekee turhaksi lukemattoman määrän toimintakyvyttömiä kabinettikerhoja ja päätösvallattomia koordinaatioryhmiä.

Metropolisaatio ei ole kotikutoinen keksintö vaan se näkyy eri muodoissa kaikkialla maailmassa. Suurten kaupunkiseutujen kuntien kehittäminen on mahdollista vain niiden vahvalla yhteistyöllä, jota ohjaavat suorilla vaaleilla valitut päättäjät. Tervetuloa, pääkaupunkiseudun metropoli!

(Kolumni on julkaistu Töölöläinen ja Kamppi-Eira -paikallislehdissä)

VIELÄ 12 KYSYMYSTÄ GUGGENHEIMISTA

Aiheeseen ei enää tekisi mieli koskea pitkällä tikullakaan, mutta ihmiset ottavat sen jatkuvasti puheeksi ja esittävät mitä hämmästyttävimpiä perusteluita näkemyksilleen.

Vuosi sitten meille vakuutettiin, että Guggenheim-tarjoukseen pitää tarttua pikaisesti, koska museota havittelevia kaupunkeja on jonossa ja muuten joku muu voittaa kilpailun. Olisiko kuitenkin kysymys myyntitarjouksesta, josta voi kieltäytyä? 

Mistä kertoo, että säätiö palkkasi lobbarikseen mediatoimiston, jossa työskentelee ministerien entisiä avustajia ja säätiön johtajat pyrkivät maan hallituksen puheille juuri ennen budjettineuvotteluja? 

 

1. Oletatko, että Guggenheim-säätiön uusi esitys poikkeaa olennaisesti aikaisemmasta,  jossa kaupunki lahjoittaisi arvotontin, kaupunki rakennuttaisi talon, kaupunki maksaisi palkat ja muut käyttökulut ja kaupunki maksaisi 20 miljoonaa euroa oikeudesta käyttää brändinimeä?

2. Onko Guggenheim elinkeinopoliittinen työllistämishanke vai kulttuurihanke? Jos haussa on matkailua tukeva hanke, olisiko Disneyland tai joku muu suuria ihmisjoukkoja kiinnostava ja korkeampia pääsymaksutuloja keräävä brändikohde parempi satsaus? Jos taas kyse on kuvataidehankkeesta, jota sponsorit haluavat tukea, eikö heidän kannattaisi tukea esimerkiksi Kiasmaa ja Ateneumia niiden suunnitellessa merkittäviä kansainvälisiä näyttelyitä tai kokoelmahankintoja? Miljoonalla lisäeurolla vuodessa ne tekisivät ihmeitä.

3. Miksi valtion, siis kaikkien suomalaisten veronmaksajien pitäisi maksaa osa Helsingin turismihankkeesta? 

4. Millaisella osuudella yksityisten rahoittajien tulisi osallistua? Odotetaanko heidän sitoutuvan pitkäaikaisesti henkilöstö- ja käyttökulujen maksuun? – New Yorkin alkuperäinen Guggenheim on luonnollisesti täysin yksityinen museo.

5. Onko Guggenheim ”kansainvälinen investointi Suomeen”, kuten muuan radiokolumnisti äskettäin sanoi? Yleensähän kansainvälinen investointi tarkoittaa, että ylikansallinen yhtiö tulee Suomeen mukanaan salkullinen kovaa valuuttaa. Tässä tapauksessa tyhjään salkkuun pakattaisiin riihikuivia suomalaisia euroja vietäväksi New Yorkiin.

6. Uskotko väitteeseen, ettei suomalainen taide-elämä ole kansainvälistä? Mihin käsityksesi perustuu? Milloin viimeksi kävit vaikkapa Kiasmassa?

7. Uskotko, ettei Ateneumin Picasso-näyttelyn kaltaisia yleisömenestysnäyttelyitä saada Helsinkiin ilman Guggenheimia? Miten on mahdollista, että Picasso-näyttely kuitenkin oli Ateneumissa? Jos uskot, ettei museoillamme tulevaisuudessa ole varaa meganäyttelyihin, miten luulet parin sadan miljoonan varainsiirron Guggenheimiin parantavan olemassaolevien kulttuurilaitosten rahoitustilannetta? Rakentamiseen, tonttiin, käyttökuluihin ja lisenssimaksuun pannuilla euroilla ei näet vielä tuoda Helsinkiin yhtään Picassoa eikä Kandinskya.

8. Onko vuosittaisten Picasso-näyttelyiden määrä oikea mittari Helsingin kulttuuriprofiilille? Voiko kulttuurikaupungin maineen ostaa?

9. Paljonko uskot, että yksi ylimääräinen Picasso-näyttely vuosittain toisi Helsinkiin ulkomaisia turisteja? Jos Oslossa tai Amsterdamissa olisi Picasso-näyttely, olisiko se sinulle syy lähteä sinne?

10. Jos Amsterdamissa tai Oslossa olisi Guggenheim-museo, olisiko se sinulle syy matkustaa sinne?

11. G-brändiin kuuluu huomiotaherättävä rakennus. Onko pääasiallinen tarjoitus siis saada Helsinkin talo, jonka rumuutta, kalleutta, vuotavaa kattoa, vaikeasti pestäviä ikkunoita ja vääränlaisia naistenhuoneita ihmiset voisivat käydä haukkumassa? Eikö meillä ole niitä jo tarpeeksi?

12. Tukisiko Helsingin brändiä pitkäjänteisemmin, että kaupungista tulisi  jonkun muun globaalisti tunnetun säätiön kotipesä? Sille lahjoitettaisiin tontti, rakennutettaisiin tilat, maksettaisiin toimintakulut ja annettaisiin vielä 20 miljoonaa käteistä? Kansainvälinen Punainen Risti? Harvard yliopisto? Transparency International? George Soroksen Open Society Foundations? Presidentti Ahtisaaren CMI?

Teksti on julkaistu kolumnina Töölöläinen –lehdessä.

AD HOMINEM

Ad hominem, henkilöön kohdistuva vastaväite on tyypillinen harha-argumentti. Sen sijaan, että väite kohdistuisi puheenaolevaan asiaan, heitto kohdistuu ’vastustajaan’. Se ei siis ole perustelu vaan asiantuntemuksen puutteessa tehty harhautusyritys. 

Keskustelu Guggenheim-hankkeesta on ollut ahdistavaa, koska siinä on viljelty niin paljon virheellistä tietoa ja henkilöön kohdistuvia syytöksiä. 

”Sinä olet niitä vastustajia.” 

-  -       Ei, en ole ’vastustaja’. Olen halunnut tuoda keskusteluun faktoja. Helsingin kaupungin päättäjät toimisivat vastuuttomasti, jos he sitoutuisivat verrattain suureen investointiin ja siihen liittyviin käyttömenoihin tietämättä, mihin rahat menevät.

”Luulenpa, että olet amerikkalaisvastainen.”

-   -      Ei, en ole amerikkalaisvastainen. Rakastan erityisesti New Yorkia, jossa olen käynyt lukemattomia kertoja ja asunut 3,5 vuotta. Sitäpaitsi Guggenheim ei ole ”amerikkalaisen taiteen museo”, kuten jotkut näyttävät luulevan. Guggenheimin maine on alun alkaen rakentunut merkittävän 1900-luvun alun eurooppalaisen taiteen kokoelman varaan. Manhattanilla muutaman korttelin päässä oleva Whitney Museum on upea amerikkalaisen modernin taiteen museo.

”Olet omaan napaan tuijottava impivaaralainen, joka pelkää kansainvälisyyttä. Edustat uutta kansallismielisyyttä ja haluat tänne pelkkää tuohivirsukulttuuria.”

-  -        Ei. Vaadin kansainvälisyyttä. Olen opiskellut ja ollut töissä Suomen ulkopuolella yhteensä noin kaksitoista vuotta. Kotini on ollut Zürichissä, New Yorkissa, Torontossa ja lyhyen aikaa Göteborgissa. Vuodesta 2000 lähtien työkenttäni on ulottunut Johannesburgista São Pauloon, Vancouverista Sendaihin, Yaoundésta Delhiin ja Abu Dhabista Shenyangiin.

”Oletko koskaan käynyt Guggenheimissa?”

-  -       Olen käynyt jokaisessa, Bilbaossa ehkä kolmesti, New Yorkissa tietenkin monesti. Viime vuosina olen NYCissä ollessa tosin mieluummin piipahtanut MoMAssa.

”Etkö halua, että helsinkiläiset näkevät hienoa taidetta?”

-  -       Haluan. Siksi olen ollut esimerkiksi Kiasman ystävien puheenjohtaja. Oman pienen nykytaiteen kokoelmani töitä on ollut Meilahden ja Taidehallin näyttelyissä. Kaikissa Helsingin seudun taidemuseoissa on erinomaisia, sekä kotimaisia että kansainvälisiä näyttelyitä, ja olisi vielä enemmän, jos niiden taloudelliset voimavarat antaisivat myöten. 

”Ai sinun mielestäsi on tärkeämpää hankkia vanhuksille vaippoja samalla rahalla.”

-  -        En ole koskaan asettanut muiden sektoreiden hankkeita ja Guggenheimia vastakkain. Guggenheim kilpailee samoista rahoista vain muiden kulttuurihankkeiden kanssa – vaikka onkin todettu, että se on erityisesti matkailuhanke.

”Mikseivät sinulle kelpaa kansainväliset investoinnit?”

-  -        Kyllä kelpaisi. Olisi loistavaa, jos Guggenheim-säätiö investoisi Helsinkiin: ostaisi tai vuokraisi kaupungilta tontin, rakennuttaisi uudisrakennuksen tai remontoisi jotkut olemassaolevat tilat (Suvilahti? Pasilan konepajat?) käyttöönsä, toisi tänne kiertonäyttelyitään ja osia kokoelmistaan, palkkaisi henkilökunnan ja pitäisi museota yllä. Olisin jopa valmis neuvottelemaan edullisesta tontinvuokrasta. Mutta Guggenheim-säätiö ei ole investoimassa tänne vaan päinvastoin odottaa Helsingin kaupungin investoivan itseensä. 

Onko liikaa toivottu, ettei tätä muka-keskustelua enää tarvitsisi käydä vaan tosiasiat voisivat puhua?

KAIPAAKO FORSSAN OHJELMA PÄIVITYSTÄ?

Kun 110-vuotiasta Forssan ohjelmaa tänä vuonna juhlitaan, on pohdittu, kaipaako se päivitystä. Kysymyksen voi asettaa toisinkin: Mihin sosialidemokratiaa tarvitaan 2000-luvulla? Onko tarpeen korostaa eri puolueiden välisiä eroja, jos kerran kaikki ovat hyvinvointivaltion asialla? Tai olisiko Forssa 2.0 hyvä kehys ytimiin menevälle aatteelliselle keskustelulle, jota monet kaipaavat?

Alkuperäisen Forssan ohjelman vahvuuksia ovat terävä analyysi omasta ajasta, rohkea näkemys tulevaisuudesta, tiivis teksti ja konkreettiset tavoitteet.  – Sitten vuoden 1903 kaksi asiaa on kuitenkin muuttunut: Kaikki on globaalia. Ainuttakaan ilmiötä ei enää voi tarkastella pelkästään itsenäisen kunnan, kansallisvaltio Suomen tai edes EU:n näkökulmasta. Samaan aikaan maapallon kantokyvyn rajat ovat tulleet näkyviksi. 

Tuotanto- ja kulutusketjut ovat maailmanlaajuisia. Teollisuusmaat ovat ulkoistaneet halpatyön ja saastuttavat ja energiaa tuhlaavat työvaiheet kehitys- ja kehittyviin maihin. Myös ruoka tulee pöytäämme globaalien tehotuotantoketjujen kautta.

Asukkaasta on tehty asiakas ja kansalaisesta kuluttaja. Puolalaissyntyisen sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan ongelma ei ole ainoastaan se, että kulutamme liikaa vaan että kuluttajuus nähdään myös ratkaisuna sosiaalisiin ongelmiin. Oletetaan, että ihminen voi hyvin, jos hän kykenee kuluttamaan.

Kestävän kehityksen vaatimus tarkoittaa, ettei talouskasvu voi tapahtua ihmisarvoisen elämän eikä ympäristön kustannuksella. Uutta luova eettinen talous edellyttää luonnonvarojen ryöstöviljelyn ja työn polkumyynnin lopettamista. Kiihtyvän ilmastonmuutoksen tuotantoprosesseille asettamia reunaehtoja ei liioin oteta vieläkään tosissaan.

Kulutusorgioiden rinnalla miljardit ihmiset elävät yhä köyhyydessä. Vaikka Suomessa 1900-luvun alun luokkayhteiskunta on kadonnut, tulo- ja terveyserot kasvavat ja uusi luokkayhteiskunta tekee paluuta. Työttömyys, finanssikriisien monet seuraukset, luonnonkatastrofit, alueelliset kriisit, terveyden menetys, korkea ikä tai yksinäisyys ajavat jatkuvasti ihmisiä hätään ja turvattomuuteen.  

Kansallisen veropohjan ohentuminen, harmaan talouden kasvu ja veroparatiisit supistavat pohjoismaisen hyvinvointivaltion rahoituksen edellyttämää julkistalouden tulokertymää. Globaalien sijoitus- ja johdannaismarkkinoiden kuplat ja pankkiromahdukset horjuttavat kansantalouksia.

Uusliberalistinen ideologinen paine pakottaa siirtämään julkisia tehtäviä pala palalta yksityisen sektorin tuotteiksi. Ylikansalliset yritykset laajentuvat hankkimalla omistukseensa paikallisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä aiemmin julkisessa omistuksessa olleita laitoksia. Yhteisen edun käsite on unohdettu.

Kaupungistumisen nopeus on pirstaloinut yhdyskuntarakenteen yksityisauton käyttöön perustuviin pientaloalueisiin, moottoritieristeysten ostoshalleihin, ja kovan ja vähemmän kovan rahan kaupunginosiin. Myös kasvava maahanmuuttajaväestö jää segregaation puristuksiin. Monimutkainen sosiaalisten tukien ja avustusten järjestelmä ei kohtaa hädänalaista ihmistä eikä aina rohkaise uuden elämän alkuun.

Demokratia on joutunut talousraamien, populismin ja vaikeasti mitattavan ”kilpailukyvyn” tavoittelun juoksupojaksi. Rakenteita keskustelevan, valistuneen demokratian toteuttamiselle ei tueta.

Näissä paineissa vain sosialidemokratialla on edellytykset nähdä tulevaisuuteen, antaa toivoa ja löytää ratkaisuja, joissa ihmisoikeudet ja demokratia toteutuvat ja maapallo säilyy elinkelpoisena tuleville sukupolville. 

Työn ja omistajuuden käsitteitä on pohdittava ja niiden muuttuvat muodot otettava haltuun. Perustulon tai perusturvan mallien reiluudesta on uskallettava keskustella. Koulutuksen on aina varmistettava mahdollisuuksien tasa-arvo. Energiavallankumouksen väistämättömyys ja luonnonvarojen rajallisuus on tunnustettava, ja kasvu rakennettava tuon ymmärryksen varaan. Kehitykselle ja hyvinvoinnille on löydettävä uudet mittarit. Yksityisen edun on väistyttävä, kun politiikan keskiöön palautetaan yhteinen etu. Tervetuloa, Forssa 2.0!

(Teksti julkaistu Demokraatti-lehdessä kesäkuussa 2013)