METROPOLIPOLITIIKKAA

Vielä kymmenisen vuotta sitten puhuttiin Suur-Helsingistä, yhdestä kaupungista, joka kattaisi Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisen. Nyt karttaharjoituksissa piirrellään aivan toisenlaisia kuntarajoja. Miten tässä näin kävi?

Espoossa tosin ei ole koskaan hyväksytty ajatusta, että kaupunkien pitäisi tehdä läheisempää yhteistyötä – ”vapaaehtoista verkostoitumista” ehkä, mutta ilman sitovia päätöksiä. Espoossa on uskottu hyvien aikojen jatkuvan ja hyvien veronmaksajien pysyvän Westendin, Tapiolan ja Otaniemen tuntumassa. Miksi  siis jakaa varallisuutta köyhempien naapureiden kanssa ja osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen?

Kaupunkien kilpailumenestys on osittain näköharhaa. Metropolialueen asukkailla on koti yhdessä kunnassa, töissä käydään toisessa, harrastuksissa kolmannessa, neljännessä opiskellaan ja vaativin erikoissairaanhoito haetaan pääkaupungista. 

Jossakin vaiheessa Helsingin kaupunginjohtaja kyllästyi katselemaan Sipoon korpimaisemia ja halusi nähdä siellä mieluummin itäisen Westendin. Matti Vanhasen hallitus hyväksyi  vuonna 2007 pakkoliitoksen, jolla Östersundomista tuli pääkaupungin lähiö. Viimeistään siihen loppuivat metropolialueen kuntien liitoshalut. 

Helsinki ja Vantaa selvittelivät yhdistymistä 2010. Helsinki olisi ollut liittoon valmis, mutta Vantaa antoi rukkaset.

Rakenneuudistuksen ja kestävyysvajeen  nimissä nykyinen hallitus on patistanut kuntia yhdistymään, jotta niillä olisi ”leveämmät hartiat” hoitaa tehtäviään: parantaa sairaita, kouluttaa lapsia, järjestää julkista liikennettä, rakentaa katuja, suunnitella maankäyttöä ja hoitaa puistoja.

”Hyökkäys on paras puolustus” lienee ollut kahdeksan Kuuma-kunnanjohtajan motto, kun he yllättäen ilmoittivat neuvottelevansa Suomen suurimmasta kuntaliitoksesta. Siihen kuuluisivat Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Tuusula, Nurmijärvi, Mäntsälä, Sipoo ja Pornainen. Vihti ja Kirkkonummi puolestaan suunnittelevat liittoa Espoon ja Kauniaisten kanssa.

Näin kermankuorijat yrittivät kiriä etumatkaa ja ryhtyivät rakentamaan epäpyhiä alliansseja, joiden uskottavuus on kyseenalainen. Jäljelle jäivät köyhäksi luultu lentokenttäkaupunki Vantaa ja sipoonsyöjä-Helsinki, joita kukaan ei halua kaverikseen.

Pikkupolitikoinnissa on kuitenkin unohtunut harjoituksen tarkoitus, yhteisiä asioita koskevan päätöksentekokyvyn vahvistaminen. Neljätoista kuntaa kattavan metropolihallinnon idea on juuri tässä: metropolitasolla on ratkaistava ne asiat, jotka eivät ratkea yksittäisten kuntien rajojen sisällä eivätkä vapaaehtoisella yhteistyöllä. Näitä ovat esimerkiksi asuminen, liikkuminen ja elinkeinopolitiikka.

Vakioargumentti metropolihallintoa vastaan on, ettei haluta "lisää byrokratiaa". Harva kuitenkaan vastustaa suurkuntia samalla perusteella, vaikka kyse on samasta asiasta vähän eri mittakaavassa! Päinvastoin, metropolihallinto tekee turhaksi lukemattoman määrän toimintakyvyttömiä kabinettikerhoja ja päätösvallattomia koordinaatioryhmiä.

Metropolisaatio ei ole kotikutoinen keksintö vaan se näkyy eri muodoissa kaikkialla maailmassa. Suurten kaupunkiseutujen kuntien kehittäminen on mahdollista vain niiden vahvalla yhteistyöllä, jota ohjaavat suorilla vaaleilla valitut päättäjät. Tervetuloa, pääkaupunkiseudun metropoli!

(Kolumni on julkaistu Töölöläinen ja Kamppi-Eira -paikallislehdissä)