WHO BELIEVES IN ARCHITECTURAL POLICIES?

(this is a post-scriptum to two EU-conferences on this topic this year, first in Helsinki, second in Hamburg)

Let me open with a polemical question: Do we need “Architectural policies” – or should we focus on other policies, which could have a more direct impact on the built environment than the art of building?

“Cities”, the urban scale has become the talk of the town. Analysts, strategists, bankers, business people, sociologists, ICT gurus, R&D thinkers, politicians, everyone loves to talk about the changing role of cites on the global scene, glocalization. Local politicians may not exactly know what it means – but as long as it seems to give them more clout, they’ll repeat that “cities are drivers of national and global economies”. Urban planners, often with a background in architecture, are dumbfounded. They don’t know how to interpret the changing urban paradigm, which now embraces also the metropolitan dimension, or regionalization that professor Jefferey M. Sellers talks about. This means two more policies to deal with: Urban policies and Metropolitan policies.

Let’s turn the question around for a moment: What do we want to gain with an architectural policy? Do architects feel misunderstood, not truly appreciated and sufficiently honor(ari)ed? In other words: are architectural policies supposed to strengthen the role of architects in society? Or is the goal to make our cities and communities more liveable?

If the aim is to ask governments to sign something like a trade union declaration of architects as a profession, I’d like to distance myself. Even professionally, this is not the age of guilds and clubs any more, but of roundtables and forums, where the most diverse points of view should converge. One of professor Julian Wékel’s conclusions is that “planners in today’s radical changes have to rethink urban planning, have to rethink the city, and have to rethink society”. He notes that this is “a task not to be solved only by planners, but by of all us”.

If the intention is, however, to find new answers to old and new questions of urbanization and metropolitanization, such as upgrading urban structures, housing for all, mobile work, services to the aged, mobility, energy consumption, public space, urban agriculture, you name it, I’m all for it. This brings me back to my original question: Are we convinced that architectural policies – and not something else – will do the trick? Let me list some of the policies that I’ve in mind.

Transparency. Unfortunately, real estate development and construction are infamous for corruption all over the world. Any policies and the best of intentions won’t make construction any more sustainable, if corruption cuts long processes short. Action against corruption could be the most efficient architectural policy, not only in developing countries and countries in transition, but also in our so-called ‘transparent’ welfare states? The basic problem with corruption is, of course, not that someone earns big money without really having earned it, but that jointly agreed goals get blurred, and technical, social, contextual and functional priorities are pushed aside.

Energy policies. Worldwide 30-40% of all energy is used in buildings and construction. Almost all of this energy is consumed during the operational phase of buildings (heating, cooling, lighting, appliances). We know that the savings potential is huge and that saving energy saves money, human health and the climate. Another 20% are poured into mobility and logistics.

Increasing the proportion of renewable energy sources in energy production is the third pillar of sustainable energy consumption – after savings and increasing efficiency. Given the present construction boom in many parts of the world, low-energy construction should be the rule, not the exception! It does not need rocket science but mainly basic technology, which is already available. How can public policies and architects promote sustainable energy use in the built environment?

Privatization policies. Andres Kurg paints a lively picture of two opposite housing ideals in post-Soviet Estonia. The more recent Aaviku area consists of colourful detached single family suburban dwellings for predominantly better-off Estonian residents, whereas the area of Lasnamäe with grim 1970s pre-fabricated multi-storey apartment buildings is inhabited by mostly Russians. Kurg highlights, not the architecture as such, but the way how neo-liberal economy has transformed the socialist city. In Lasnamäe, privatization has become visible in particular in the courtyards which are fragmented into portions, making the coordinated use of public space almost impossible. In Aaviku, this boxing-in is taken for granted from the beginning.

Anything and everything in our daily environment is being privatized: water, energy, public transport, schools, childcare, care for the elderly, the whole “public sphere”. Privatization, sometimes the mere outsourcing, of basic public services means that decision-making is moved to closed chambers, also decisions concerning architecture.

Real estate policies. Whereas Kurg looks at the change of politics from close-up, Valentina Croci has followed the same phenomenon from a distance, analyzing how the redefinition of the European Union, the joining of ten countries in May 2004 not only changed ‘Old’ into ‘New’ Europe, but put unpredictable, non-linear cultural processes into motion. “As the economic and political balance of the enlarged European Union is being redrawn, the identities of the newly joined countries are in flux”, she writes. Real estate policies and political attitudes to historic preservation of the cultural heritage will determine the future of cities in the former ‘Eastern’ Europe within a few quickly passing years. How much of the built environment that was saved by poverty will be erased by newly acquired economic wealth?

.

Public procurement policies. Public sector purchasing amounts to about 15% of the GDP of OECD countries. If wisely used, it can be a powerful strategic tool to support innovation, decent work and fair trade, and to save energy and other resources. As an example, one of the goals of the Sustainable Procurement Action Plan in the United Kingdom is a sustainably built and managed central government estate that minimises carbon emissions, waste and water consumption and increases energy efficiency.

Organizing open architectural competitions in order to find the best architect and best solution is a well-know form of public procurement. Not only can the use of different kinds of competitions be mainstreamed, but the award criteria have to be updated continuously. Energy has to be everywhere.

As a conclusion, I’m afraid that architectural policies won’t do the trick alone. The point of view of the built environment as the context of human life – not of architecture – has to be omnipresent in all policies. In order for this to happen, architects will have to step into politics and push for other policies, as well.

Tarvitseeko demokratia sähköjäniksiä?

Vastaus Vantaan kaupungin lakimiehen sähköpostiviestiin (31.5.2007)[i]

Usean kaupungin- ja apulaiskaupunginjohtajan viran täyttö on viime aikoina ollut näyttävästi esillä julkisessa keskustelussa. On jopa ilmaistu huolta, että vakavasti otettavia kandidaatteja on vaikea saada ehdolle. Yhtenä, ei toki ainoana syynä pidetään valikoivasti argumentoivaa julkisuutta, jonka varassa yllättävän suuri osa päätöksentekijöistäkin on. Moni parhaista ehdokkaista ei lähdekään prosessiin omasta aloitteestaan, vaan päätöksentekijöiden on houkuteltava harkitsemaan viranhakua.

Yksityisellä puolella toimitusjohtajien valintaan ei liity vastaavaa kalabaliikkia. Epäilemättä tämä heijastaa julkisen ja yksityisen sektorin perustavanlaatuista erilaisuutta. Sukupuolten tasa-arvoakaan ei yksityisfirmoissa ja hallintoneuvostoissa jouduta punnitsemaan yhtä tarkkaan. – Julkisuutta ei tietenkään pidä säikkyä, avoimuus kuuluu oleellisesti julkishallintoon. Valintaa tehdessään päättäjillä pitäisi kuitenkin olla käytössään kattava ja monipuolinen esittelyaineisto hakijoista, myös luottamuksellisena pidettäviä ulkopuolisten tekemiä henkilöarviointeja.

Kun Vantaalla nyt päädyttiin lähettämään joukko kärkihakijoita ns. psykologiseen testiin, syntyi mielikuva, että erityisesti johtamistaidoille olisi haluttu antaa aikaisempaa enemmän painoa. Kokopäiväinen testaus erillisine palautesessioineen ei ole hakijallekaan pelkkä huvireissu, etenkään, ellei sen tuloksia hyödynnetä päätöksenteossa. Todennäköinen seuraus sekä Porvoon että Vantaan oikeustapauksista Suomen kaupungeissa lieneekin, ettei johtajiston virkoja hakeneita henkilöitä enää lähetetä esimerkiksi yhteistyökykyä ja johtamisominaisuuksia puntaroiviin testeihin.

Ei ole helppo neuvoa, miten kaupunginjohtajien valintatapaa pitäisi kehittää niin, että se samalla lisäisi prosessin avoimuutta, pitäisi hakijoiden ammatillisen osaamisen tason korkeana, korostaisi työssä vaadittavien johtamistaitojen merkitystä valintakriteereinä ja kannustaisi vielä rohkeaan poliittisen vastuun kantamiseen. Suomalaisten kaupunginjohtajien status valtuuston valitsemina virkamiehinä on maailmalla täydellinen poikkeus ja jatkuvan ihmettelyn kohde. Yleensä kaupunginjohtajat ovat suorilla vaaleilla valittuja, täyspäiväistä työtä tekeviä poliittisia viranhaltijoita. Tampereen ja Turun kokeilut näyttävät, mennäänkö siihen suuntaan meilläkin.

Julkishallinnossa tehdyistä virheistä voi valittaa eri oikeusasteisiin, joiden tulkinnat on jatkossa otettava huomioon päätöksenteossa. Käsillä olevassa tapauksessa kolme vantaalaista kaupunginvaltuutettua huomautti siitä, ettei tietoja henkilöarvioinnin tuloksista annettu valtuutetuille. Helsingin hallinto-oikeus katsoi, että valitus oli aiheellinen.

Oikeuden päätös ei kuitenkaan lisää Vantaan päätöksentekoprosessin avoimuutta, ellei apulaiskaupunginjohtajan virkaan ilmoittaudu muita kuin sen virkaatekevä haltija. Vantaa ei ole julistanut virkaa uudestaan avoimeksi vaan on ilmoittanut pelkästään tarkistavansa prosessia. Tämä tarkoittaa, että ellei kukaan muista virkaa aiemmin hakeneista ilmoita olevansa käytettävissä, valtuutetut eivät koskaan tule näkemään mitään henkilöarvioinnin tuloksia.

Vaikka olisin kansalaisena mielelläni tukenut valituksen tehneiden kaupunginvaltuutettujen tavoitetta lisätä valintaprosessin avoimuutta, ei ole mielekästä lähteä sähköjäniksenä kilpaan, jossa ei voi voittaa. Siksi en ole tällä erää enää käytettävissä Vantaan maankäytön ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaa täytettäessä.

---

[i] Olette hakeneet 1.-30.3.2006 haettavana ollutta Vantaan kaupungin maankäytön ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaa. Helsingin hallinto-oikeus on menettelyvirheen johdosta 31.5.2007 antamallaan päätöksellä kumonnut kaupunginvaltuuston päätöksen 29.5.2006 § 5, jolla virkaan valittiin Jukka Peltomäki. Tämän vuoksi ko. apulaiskaupunginjohtajan viran täyttäminen valmistellaan pikaisesti uuteen käsittelyyn. Tästä johtuen tiedustelemme, oletteko edelleen käytettävissä apulaiskaupunginjohtajan virkaa täytettäessä.

Pyydämme ilmoittamaan vastauksenne 6.6.2007 klo 12.00 mennessä. Mikäli olette käytettävissä, ilmoitamme, että suoritetun henkilöarvioinnin tulokset tulevat olemaan valtuutettujen käytettävissä.

BB & CC: Big Brother and Climate Change

(teksti on julkaistu myös PES@ctivists -blogissa)

“The United States is taking the lead, and that’s the message I’m going to take to the G-8,” Mr. Bush said according to the New York Times (NYT 1^st June 2007). – Is 'leadership' all that it is about? Until now – and certainly in the foreseeable future – the EU has been the obvious world leader in the fight against climate change.

No, it is not just about political power, I guess, but also about economic power. Bush has now understood that there is no way around but also the industry will have to take climate change seriously. He’d like to see that US companies would negotiate directly with Indian and Chinese governments and businesses and agree on standards and transfer of technologies.

For Bush, energy efficiency is suddenly ok, if it is achieved with technologies that the US can sell to other countries, instead of technologies developed in the EU, Japan, Korea, India or China.

What drives me nuts is that within the EU, there is still a huge number of politicians, business leaders and, I’m sorry to say, trade union leaders, who don’t see that the EU really has to get serious about energy savings, energy efficiency and renewable energy sources.

This morning in Helsinki, the EU Energy Commissioner Andris Piebalgs gave a presentation about EU energy policies. He listed three challenges: security, sustainability (well, he only discussed the climate change) and compatibility. He praised President Bush’s speech. Maybe this was ‘only’ diplomacy. The EU has every reason to denounce a plan to hold any “climate talks” next Fall parallel to the Bali negotiations about the next phase of the Kyoto Protocol.

How disappointing, such skilful political manoeuvring: to disguise business promotion as concern for the environment. Let us hope that the EU will be more skilful, more united and more swift in its moves than the Big Brother.

Poor kids, poor kids

(teksti on julkaistu myös PES@ctivists blogissa)

How appropriate that PES has childcare week now; in Finland the Conservatives who won the parliamentary elections this March, are now showing the true nature of "HOPE" that was their campaign platform.

One of their first actions has been to announce that everyone will have to pay for the daycare of children, also the unemployed and the single parents with very low income. In Finland until now, the public daycare of children has been regarded as one of the flagships of the Nordic Welfare State, giving also the kids of the poorest homes such basic benefits as decent food every day, and allowing mothers, also single mothers, to go to work and take care of their family.

During the election campaign, the Conservatives blamed the Social Democrats for having wasted public money into what they called "employment-creation-tricks" and beautifying the unemployment statistics, whereas the labor market in fact would need more workforce for low-paying jobs (such as healthcare, care for the elderly, childcare, you know what kind of work is not regarded fancy, fit for a man, and worth paying for).

And now, what else does this proposal mean than taking (mostly) women off the workforce, because they are supposed to stay at home and take care of their kids. Kinder, Küche, Kirche, as the German used to say, keep women between the stove and the bed. That is what they call "restoring family values".

This suggestion of the Conservatives, still supported by the Prime Minister's Center Party, is so appalling that also the Greens, who are in the coalition Government now, have had a really hard time defending it.

Sure, the poorest families will always get free daycare for their kids, "for social reasons", the Conservatives say. That would mean writing applications, getting scrutinized, getting labelled as "a social case".

This is the fundamental difference between neoliberal welfare policies of the Conservative and true equity: pennies and cents for the beggars instead of equal access to basic services.

Letter to Class 7C of Agenda 21 School in Hamburg

Dear students of the Class 7C,

we met Thursday 10 May in the courtyard of the City Hall of Hamburg and discussed urban sustainability. It was a wonderful day in many ways: first and foremost, it was the official inauguration of the World Future Council, and a beautiful day in the magnificent historical setting of Hamburg.

Now, back at my writing desk in Helsinki, also on a beautiful Spring day, it is time to reflect on the day a week ago. I’m wondering what the day meant for you all – in my life it was one of those days that I’ll never forget. I had the honor to be part of a group which shares the same values and dreams as I: a sustainable world with peace and equity among people. This probably sounds pretentious and pompous, like a manifest, and it definitely needs to be translated into real actions before it has any real meaning.

Building sustainable cities is one of the practical ways to reach the big goal. That may also sound like a very theoretical concept, but as we discussed, in real life it means very concrete things: reducing the use of water and energy, creating a good public transport system, building safe places to live for all people, securing decent jobs for everyone, celebrating cultural diversity, and so on.

You all will have a very good starting point for your lives, because you have become familiar with these ideas already at school. – I was lucky to get a good education, as well, but I did not learn about “sustainability” before I was much older than you are now. This means that you are getting a “head start”, you’ll have the possibility to create a much better world than my generation! (But we are also trying hard to repair the mistakes that we’ve made!)

Thank you very much for your interest and contributions to the Agenda 21, for the kind welcoming letter, and for the flowers! It was a great experience to meet with you.

With best wishes to you all – your teachers, as well!

Saadaan uusi asuntoministeri!

Aijjai, nyt saadaan vihdoin egolookista omakotitaloasumista Sipooseen, jonne jokainen perheenjäsen voi ajaa omalla hybridimaasturillaan. Ja tonttipula jää historiaan, kun kaavoitus vihdoin nopeutuu. Sehän tapahtuu niin, että grynderit saavat kaavoittaa omat maansa - kunnat vain leimaavat paperit sutjakkaasti - ja muilta kuin maanomistajilta poistetaan valitusoikeus maankäytön suunnitelmista.

Valtioneuvosto tekee Sipoon rajansiirrosta pikapäätöksen ja sitten pannaan töpinäksi tonttien pakkolunastusten kanssa, että saadaan kunnon aluerakentamiskohteita. Sitten kunnat myyvät tontit edullisesti gryndereille kaavoitettaviksi ja saavat samalla vähän käteistä, jolla maksetaan palveluseteleillä yksityislääkäreiltä ostettuja käyntejä. Etteikö PARAS-hanke ja kuntien palvelurakenteen uudistus muka toteutuisi!

Asuntotuotantoon tulee vauhtia, kun rakennusfirmat saavat tehdä sitä mikä kaupaksi menee - pieniä bulkkituote-kerrostaloasuntoja sisämaahan ja suuria butiikkituote-luksuskämppiä rantatonteille. Jos korot pysyvät nykyisillään ja pankkiirit antavat lainoja viime vuosien malliin, asuntotuotantokone pelaa kuin enkeli. Rakennusfirmojen osakkeet nousevat kuin häkä. Jälkiä ei tarvitse alkaa korjata ennen kuin vasta neljän vuoden kuluttua - mutta korjattavaa riittääkin sitten vuosiksi eteenpäin.

Politiikan pelko vai varjohallitus?

Vaalitappion jälkipuinti alkaa päästä täyteen vauhtiin. Alkuvaiheen "kampanja epäonnistui" -hätävarjelusta on siirrytty todellisten syiden etsintään. Esiin nousee yhtäältä epäsuhta puheiden ja tekojen välillä hallitusvallan aikana, toisaalta puolueen sisäinen keskustelemattomuus. Puoluetta johdetaan ylhäältä eikä joukkojen keskeltä, sitä pidetään vaaliorganisaationa eikä kansanliikkeenä. Voi käydä niin, että jälkipuinnin hedelmät häviävät samaan tyhjiöön, "viesti ei mene perille".

Politiikka on kadonnut politiikan teosta, politiikkaa pelätään - "ettei vain joku säikähtäisi tai pahoittaisi mieltään". Itse liityin puolueeseen voidakseni olla mukana tekemässä politiikkaa, voidakseni "osallistua", siitä kai on kysymys.

Uutiset kertovat, että eilen kokoontuivat Tölö Unga Socialister - joista tiedetään, etteivät he ole nuoria, eivät asu Töölössä eivätkä ole sosialisteja - mutta myös joukko vanhempia sosialidemokraatteja, jotka Erkki Tuomioja oli kutsunut eduskunnan väljäksi tulleeseen ryhmähuoneeseen. Itse asiassa jako nuoriin ja vanhoihin ei ole todellinen vedenjakaja. Varsinaiset erot syntyvät suhteesta tuloeroihin, hyvinvointivaltioon, SAK:oon, NATOon, ydinvoimaan, globalisaatioon, privatisaatioon ja kestävään kehitykseen.

Ehdotin että perustetaan varjohallitus, eräänlainen roundtable-klubi-thinktank, jossa salkut jaetaan oikeiden kysymysten mukaan: pätkätyöministeri, globalisaatioministeri, vanhuusministeri, kotiministeri, kestävän kehityksen ministeri (Ranskassa sellainen on, Ruotsissakin oli ennen porvarihallitusta), kaupunkiministeri jne. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi esimerkiksi kestävän kehityksen ministeriön valtiosihteeriksi. Syvälle substanssiin menevää, kaikki asiasta kiinnostuneet mukaan ottavaa keskusteluprosessia tarvitaan ennen kuin voidaan kuvitella mentävän kunnallisvaaleihin tai tehtävän terävää oppositiopolitiikkaa.

SO WE LOST - TURPIIN TULI

(this text was published in pes@ctivists Bloggers' Corner 23 March)

So, last Sunday (18 March 2007) we suffered a terrible loss in the Finnish Parliamentary elections. In the 200-seat house we'll have 45 MPs instead of 53 previously. The conservatives won, like in Sweden recently - however, in Sweden they had prepared for the victory, in Finland the blue ones did not count on winning, not even themselves... This means tough talks in forming the government, lead by the center party (51), the biggest party with the slightest possible margin, just one more seat than the conservatives (50).

Why? Poor advertising campaigns? Bad weather? Bad image after 12 years in government? "Conservative tide in Europe"? Too close and too visible links with the trade unions? Poor selection of candidates (also indirectly influenced by the trade unions)? Boring message (better public services, smaller tax cuts)? Loss of credibility (why didn't you improve the public services while 12 years in government? why did you allow all the tax cuts to the wealthy)? Male chauvinist power elite in the party leadership, allowing only photogenic young ladies, with no real voice, a place in the limelight next to it? Old-fashioned leadership culture, with no real internal debate? No real understanding of contemporary urban poverty and the changing job markets? Fake eco-touches only on the surface, but conservative energy policies in reality?

I'm just quoting some of the comments in the present public debate here. Unfortunately, there is a lot of room for self-criticism - and many of us hope that the opportunity will be used for an open, constructive discussion, instead of trying to hide the mistakes that have been made. Creating a new culture of dialogue is our only chance to learn and to find a new edge.

This is a chance for the Finnish SDP to renew itself and to arrive at the 20th century - already next year we'll have local elections, where we should come up with new initiatives. Global urban policies: pioneering energy policies, sustainable public procurement as an innovation platform, and more diversified public services are on the top of my list. Not very sexy, I agree, I'll try to reformulate!

But for the next four years, it will be a cold ride. More tax cuts to the wealty, more irregular jobs with minimum wages, more poverty and unemployment, maybe strikes - and more nuclear energy.

Certainly, on the loss, we are to blame ourselves. But there is one thing that I can't understand: how could so many people believe the ads of the conservatives telling that they'll bring HOPE and that they are "a workers' party"? How on earth?

Press Release

Jakob von Uexkull’s Council of respected global pioneers is nearing completion.

Drumming for a Sustainable Future

Hamburg, Germany/London, UK, 27th February 2007

The World Future Council (WFC), founded by Jakob von Uexkull, was set up with the explicit aim of overcoming global action gaps to ensure that future generations inherit a world worth living in. The Council will research, distil and promote integrated long-term solutions to the problems of today's world.

“Taking into account only the effect that our decision-making has on our own generation often means committing a grave injustice on future generations” says Jakob von Uexkull.

Youssou N'Dour, Senegalese singer and anti-poverty activist who has been engaged in numerous projects to fight hunger and injustice, is the latest in a long line of high profile personalities to join the Council. The 47 year-old, who has been described as “African artist of the century”, also works with UNICEF and as a Goodwill Ambassador for the World Health Organisation.

At the WFC Founding Congress meeting (10th to 14th May 2007) new Councillors will meet the 22 Founding Members, among them the human rights advocate Bianca Jagger and Indian environmental activist Vandana Shiva. Together, the full Council of 50 eminent global pioneers will promote the WFC’s goals and support the organisation’s expert commissions in finding solutions for a sustainable future. In addition to N’Dour, new councillors include: Dr. Rama Mani, CEO of the International Centre for Ethnic Studies, Maude Barlow, a Director with the International Forum on Globalization, Stephen Marglin, Harvard-professor in Economics, Motoyuki Suzuki, Chair of the Japanese Central Environmental Council, Kaarin Taipale, expert in urban development, Francisco Whitaker Ferreira, co-founder of the World Social Forum and anti-corruption activist, Tariq Banuri, Director of the Asia Centre of the Stockholm Environment Institute, Scilla Elworthy, Founder of the Oxford Research Group, Fabio Feldman renowned Brazilian environmental legislator, C. S. Kiang, Founding Dean of the College of Environmental Sciences (Beijing), Rolf Kreibich, Scientific and Managing Director of the Institute for Future Studies and Technology Assessment, Ylva Lindberg the Managing Director of SIGLA and Pauline Tangiora, Maori Elder and indigenous representative.

Jakob von Uexkull summarised the founding of the Council as follows: “The power of ethics should not be underestimated. We can inspire and motivate, prepare international agreements and create model legislation. We will introduce these into national parliaments via the e-Parliament, a global online network of democratically elected parliamentarians. Our first in a series of major ongoing campaigns will be on tackling global climate change. Laws such as the German Renewable Energy Feed-In Legislation, promoting the usage of renewable energy, need to be adopted as soon as possible by all industrialised nations.”

About the World Future Council:

The World Future Council, initiated by Jakob von Uexkull (founder of the Right Livelihood Award) and Herbert Girardet (author, environmental expert and film-maker) aims at promoting sustainable development to safeguard the rights of future generations.This global organisation not only co-operates with democratically elected parliamentarians but also a network of 6000 NGOs, the media and the general public in its work.

The 5 member WFC Executive Committee is composed of human rights advocate and Council of Europe Goodwill Ambassador Bianca Jagger, Economist Manfred Max-Neef, Founder of the Small Planet Institute Frances Moore Lappé (author of “Diet for a Small Planet”), environmental activist Vandana Shiva and the former mayor of Heidelberg in Germany, Beate Weber.

Contact:

London, Alistair Whitby, +44 (0) 207 863 88 33, 07784 28 68 58 (mobile)

Hamburg: Anne Reis +49 40 39 80 35-53, 0172-4542695

Varautumisen prioriteetit

Kaikki puhuvat eduskuntavaaleista, mutta energiakysymykset ovat myös metropolipoliittisia kysymyksiä - paitsi jos niiltä suljetaan silmät, kuten nyt.

EUROVIISUT saavat Helsingissä aikaan valtaisan varautumissuunnitelman, muttei energiahuolto. Pääkaupunki on 95-prosenttisesti riippuvainen fossiilisista tuontipolttoaineista. Hyväksyttäisiinkö näin riskialtis systeemi millään muulla sektorilla?

En kanna huolta sulavilla jäälautoilla ajelehtivista jääkarhuista vaan (vesihuollon rinnalla) pääkaupungin strategisesti keskeisimmästä peruspalvelusta: energiahuollosta.

Vihreät antoivat aikoinaan vastaan hangoittelematta siirtää energian ja veden teknisen toimen apulaiskaupunginjohtajan rootelista kaupunginjohtajalle. Perustelu oli, että kyse on hankalista "liikelaitoksista", ei peruspalveluista. Kamreeriajattelu näyttää edelleen olevan etusijalla. HELENin voittoja kauhotaan yhden veroäyrin verran kaupungin kassaan sen sijaan, että edes osalla tehtäisiin strategisia investointeja uusiutuviin energialähteisiin.

Desperately looking for Gunnar-pässi

Helsingin Sanomissa (17.2.) ollut iso juttu sai minut lehden nettisivuille kummeksumaan Helsingin Energian harha-argumentteja "risurekkojen rallista". HELEN yritti tehdä naurunalaiseksi myös pääministeri Matti Vanhasen taas tämän aamun Lauantaiseurassa mainitseman faktan, että Helsingin energiantuotannon CO2-päästöt ovat moninkertaiset Tukholmaan verrattuina, koska täällä käytetään fossiilisia polttoaineita. Nettikeskusteluille tyypillinen nimetön herja pilkkasi koepalloksi heittämääni vaihtoehtoa: miksei Hanasaareen tuoda esimerkiksi pellettejä laivalla, laivallahan kivihiilikin tulee. Oli tosi hauskaa lukea eilen tullut viimeisin kommentti - nimimerkin identiteetti on arvoitus: Helsingissäkin tarvitaan biovoimaa Gunnar-pässi | 23.2.2007 17:57 Kaarin Taipale käynnisti tärkeän keskustelun. Tukholmassa on Helsinkiin verrattuna puolta pienemmät kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohti - se on iso ero! Etumatkan takaavat mm. vesivoima valtakunnan verkosta, merilämmön hyödyntäminen lämpöpumpuilla, kierrätyspolttoaineiden käyttö ja ennen kaikkea biopolttoaineet. Niistä merkittävä osa on Suomen pohjanmaalta laivalla tuotua pellettiä, jota käyttävät mm. Fortumin omistamat isot voimalat, jotka tuottavat tehokkaasti kaukolämpöä ja sähköä Tukholman seudun asukkaille. On hyvä kysymys, miksi samanlainen homma ei Helsingin Energialta onnistu. Valistunut helsinkiläinen, joka haluaa pienentää omaa globaalia ilmastokuormitustaan voi edullisesti ostaa vihreää sähköä moneltakin tuottajalta, mutta lämmön hankinnassa olemme kaikki riippuvaisia Helsingin Energian raskaspäästöisestä fossiilikaukolämmöstä. Milloin meidän omistama HELEN alkaa tarjota veronmaksajille ja kaukolämpöasiakkaille vihreätä lämpöä? Kuka vastaa? Maksukykyistä kysyntää kyllä löytyy!! Ovatko valtakunnan ja kaupungin päättäjät täysin tehtäviensä tasalla, kun näinä aikoina pitävät Suomen pääkaupungin energiahuoltoa 95-prosenttisesti riippuvaisena fossiilisista tuontipolttoaineista?? Kyselee Gunnar-pässi.

ÄÄNESTÄJÄN KÄSIKIRJA!

Eduskuntavaalien alla nuoret politiikan tekijät kokosivat kantaa ottavan pamfletin, johon muutama 'vanhuskin' sai kirjoittaa, linkki on myös viereisessä palkissa http://julkinentila.wordpress.com/2007/02/15/aanestajan-kasikirja/

Merkillisiä energia-argumentteja

Päivän Helsingin Sanomissa oli pari juttua, joihin tekee mieli reagoida.

Ensinnäkin, luulen etten ole ainoa demari, joka on samaa mieltä kuin Satu Hassi mielipidekirjoituksessaan Paavo Lipposen ydinvoimalobbauksesta. On kuitenkin hienotunteisesti purtu huulta ja pysytty hiljaa. Suvi-Anne Siimes muistelee vasta julkaistussa kirjassaan vasemmistoliiton änkyräkommunisteja, demareissa vastaavaa mennyttä maailmaa taitavat edustaa änkyräydinvoimamiehet, sopivasti eturivissä vassareista äskettäin loikannut Viialainen.

Toinenkin asia liittyy energiaan. Kaupunkisivujen uutisen mukaan tekninen lautakunta eli Helsingin Energian lautakunta korostaa energian säästön ensisijaisuutta. Siinä se on aivan oikeassa. Mutta mitä se on päättänyt tehdä, jotta säästöpuheista päästään mitattaviin tavoitteisiin ja tekoihin?

HELEN vetoaa aina yhteistuotantoon, kun kysytään energialähteistä. Kolmoistuotanto on hieno juttu ja sitä kannattaa kehua, mutta ei pidä jäädä lepäämään laakereilla niin kauan kuin uuneissa palaa kivihiili.

HELEN argumentoi bioenergiaa vastaan maininnalla, että "suurkaupungin keskelle ajavista risu- tai turverekoista syntyisi kuitenkin hankala ralli." Ei kai kivihiiltäkään kaiveta suoraan voimaloiden alta? Voisihan biopellettejäkin tuoda voimaloihin yhtä energiatehokkaasti kuin hiiltä, laivoilla!

"Puun käyttäminen kirjojen tai huonekalujen tekoon on kai sittenkin ekologisesti kestävämpää kuin polttaminen" on myös erikoinen argumentti. Ei kai pellettejä tehdä jalopuusta eikä kirjoja energiapajusta?

METROPOLIPOLITIIKKAA!

Laskiaistiistaina 20.2. kello 18 SDP:n vaalitoimistossa
(Castreninkatu 13 Kalliossa)
keskustellaan ajankohtaisesta aiheesta,
jota ei ole puhuttu puhki vaalipaneeleissa:

KESTÄVÄ KAUPUNKIKEHITYS JA
METROPOLIPOLITIIKKA

Keskustelemassa ovat teidän lisäksenne ainakin
eduskuntavaaliehdokkaat
ANNA MÄENPÄÄ ja JOUKO MALINEN.
He varmaan kommentoivat kipakasti
alustustani - ovathan molemmat aktiivisesti mukana
Helsingin paikallispolitiikassa.

Tervetuloa! 

POLITIIKASSA VÄRILLÄ ON TAATUSTI VÄLIÄ!

Värillä ja koolla on väliä. En ymmärrä väitettä, että kaikki puolueet olisivat samanlaisia. Eivät taatusti ole! Ehkä hämää, että poliittisessa keskustelussa käytetään samoja ilmauksia, vaikka tarkoitetaan aivan eri asioita. Mainostoimistot tekevät kaikkensa sotkeakseen mielikuvia vielä lisää. ”Työväen pressa” ja ”vihreä tuuli”, uskokoon ken tahtoo.

Kielenkäyttö on vallankäyttöä. Kovat asenteet kätketään peiteilmausten alle ja yritetään näyttää nallekarhuilta. Otetaan vaikka ”tehokkuus.” Ajatushan on mitä parhain: vaikka että vähemmällä sähköllä saisi enemmän valoa, kuka sitä nyt vastustaisi. Esimerkiksi yrityssaneeraajille ”tehostaminen” tarkoittaa, että ”pistetään porukkaa pellolle jotta firman osakekurssi nousee, kun pörssimeklarit luulee, että kustannukset alenee.”

Tai toinen käsite: Asuntopolitiikka, joillekin se tarkoittaa tätä:

Meidän äänestäjille omakotitaloja Kirkkonummelle, Nurmijärvelle ja Sipooseen, isot halvat tontit, maatalousmaata, matalakorkoista lainaa, kaari-ikkunat, ihanaa luonnonrauhaa, omalla autolla moottoritietä töihin, työpaikoilla jokaiselle oma parkkipaikka, koulubussi hakee lapset tai emäntä tai lastenhoitaja vie kakkosautolla. Viikonloppuisin vietetään laatuaikaa perheen kanssa shoppailemalla kehä kolmosen ostosparatiiseissa ja seikkailuhalleissa. Kokkarifirmat rakentaa demariduunareiden kerrostalot.

Mutta toisten on pakko kysyä, että

Ø Hetkinen, miten niin halpaa? Kuka maksaa tiet, parkkipaikat, sähkö- ja vesiputket korpeen, koulubussit? Missä lastenhoitaja, siivooja ja kehä III:n sisustuskaupan myyjä asuvat ja miten kulkevat töihin ilman omaa autoa? Ihmiset haluavat turvallisen elinympäristön, ei pelkkiä seiniä. Nykyisestä asuntotuotantokoneesta on kuitenkin ulkoistettu kaikki. Rahat, tontit, kaavoitus, rakennuttaminen, rakentaminen, talot ja kunnossapito ovat kaikki eri käsissä kuin asuminen, ja jokaisella on eri tavoitteet. Yksi seuraa osakekursseja, toinen kaipaa palveluita, kolmas puolalaisia putkimiehiä, neljäs laskee korkovipua, viides parkkipaikkoja. Tee siinä sitten asuntopolitiikkaa.

(teksti on osa piakkoin ilmestyvästä laajemmasta artikkelista)

Miksi kunta-asiat ovat tärkeitä eduskunnalle?

Kaupunkiliiton sivuilla on avattu eduskuntavaalisivut, joilla mm. kysytään, miksi kunta-asiat ovat tärkeitä seuraavan eduskunnan toiminnassa - alla omat vastaukseni
http://www.kunnat.net/k_peruslistasivu.asp?path=1;29;192;114633;115058

HYVINVOINTIVALTIO!
Palvelut, infra, työ, tieto ja talous tulevat lihaksi ja Euroiksi vasta kuntien arjessa.

HANKINTAPOLITIIKKA!
Julkiset hankinnat ovat yli 15% bkt:sta. Ostetaanko vain halvinta vai arvioidaanko myös reilun työn ja ympäristövaikutusten kriteereitä? Kuntien hankintapolitiikka voi joko estää tai mahdollistaa palvelu- ja tuoteinnovaatioiden syntymisen.

KAUPUNKIPOLITIIKKA!
Globalisaatio laskeutuu maan pinnalle kaupungeissa. Kaupunkiseudut vaativat visioita, poliittista tahtoa ja pääkaupunkiseudulla myös suoralla valtakirjalla toimivan metropolihallinnon.

Energy efficiency, savings - or nuclear?

(Suomenkielinen versio alempana.)

For years now I've bored people by writing about energy, even when asked to talk about "urbanism" or "architectural styles after modernism and post-post-modernism." It has not been much appreciated, when I've stated that the quality of urban space or buildings does not depend on how they look but on what they are. It seems difficult to grasp that nothing else than the looks will change, if you change the looks... square to circle, white to red, brick to timber... so what?

My other hypothesis meets with equal disbelief: that poor design or planning in reality means an absence of it. If a structural detail or a functional aspect of a building does not work, it means that no one has spent any time thinking of it. Maybe there was no funding available, or no knowledge about alternative solutions. But the worst case - and the most common - is that it hasn't even occurred to anyone that there is a problem which needs to be solved.

This is what has happened with energy. Engineers have calculated the insulating capacity of various materials and details, and the industry has produced fantastic windows, as examples. In Finland we boast about our district heating systems and the efficiency of co-generation of energy and heat, now even tri-generation, where cooling is added. But, scrutinized by the construction industry lobby, the politicians have not set really ambitious energy targets, even if every singly new building could be a zero-net-energy building with marginal extra cost and existing technology. No rocket science.

Of all energy, almost 40% is consumed in buildings, transport takes almost 20% and industry the rest. You can argue the accuracy of the figures, but the maintenance of buildings (heating, cooling, lighting, equipment) is the single biggest consumer of energy. It is shocking to see how much energy is spent on cooling and lighting. The figures and shares change from country and continent to the other, but the principle remains the same.

These days, it is much more sexy to talk about the need to build more nuclear power than to talk about energy efficiency and savings. During a recent public debate the director of the Finnish company Fortum Nuclear Services corrected the language of other speakers by noting that energy savings are the result of energy efficiency. His implied message was that energy efficiency requires new technologies, and the applications take time.

Wrong! Efficiency is efficiency - which of course leads to a smaller growth of energy consumption - but energy savings are simply savings: again, no rocket science, no hi-tech. You switch off the light, you leave your car in the garage and walk or take the subway, or you take off the plug of the mobile phone charger when you don't need it. This requires a change in your behavior, you can't blame the engineer or the politician.

However, it may require more political will to ask for savings, instead of for more nuclear power. - Otherwise, the nuclear lobbying by the Speaker of the Finnish Parliament is totally incomprehensible.

ENERGIAA! Säästöä, tehokkuutta vai ydinvoimaa?

Jo vuosikausia olen pitkästyttänyt ihmisiä puhumalla ja kirjoittamalla energiasta, kun on kysytty "kaupunkisuunnittelusta" tai kaivattu uusia "arkkitehtuurityylejä". Olen kohdannut kummeksuntaa todettuani, ettei kaupunkitilassa tai rakentamisessa ole kyse siitä, miltä talot näyttävät vaan siitä, mitä ne ovat. Tuntuu olevan vaikea hahmottaa, että jokin muu kuin ulkonäkö muuttuisi, jos muuttaa ulkonäköä: pyöreää suorien kulmien sijaan, punaista valkoisen tilalle, puuta tiilen paikalle...

Yhtä vaikeatajuiselta vaikuttaa väitteeni, ettei ole olemassa "huonoa suunnittelua" vaan yksinkertaisesti olematonta suunnittelua, suunnittelun puutetta. Jos jotakin kohtaa ei ole ratkaistu, se tarkoittaa, ettei sitä ole mietitty, ei ole ollut aikaa pohtia tai riittävää osaamista ja tietoa eri ratkaisuvaihtoehdoista. Pahin - ja yleisin - tilanne on, ettei ole edes huomattu että kas, tässähän on ongelma joka pitää ja jonka voi ratkaista! On vaan tehty niin kuin aina ennenkin.

Näin on käynyt energian kohdalla. Insinöörit ovat laskeskelleet lämmöneristeitä ja ilmastointilaitteiden lämmön talteenottoa. Tehdään hienoja ikkunoita. Kaukolämpöjärjestelmästä ja sähkön ja lämmön yhteistuotannon tehokkuudesta muistetaan röyhistellä rintaa. Poliitikot eivät silti, rakennusteollisuuden haukansilmien alla, ole rohjenneet asettaa tiukkoja energiataloustavoitteita, vaikka jokainen uudisrakennus voisi olla 0-energiatalo marginaalisilla lisäkustannuksilla, olemassa olevalla tekniikalla. No rocket science.

Kaikesta kulutetusta energiasta rakennuksissa palaa lähes 40%, liikenne vie vajaat 20% ja teollisuus loput. Numeroista voi väitellä, koska luokitukset ovat hankalia, mutta rakennusten käyttö (lämmitys, jäähdytys, valaistus, laitteet) on suurin yksittäinen energian kuluttaja. Itse rakentaminen ja rakennusmateriaalien tuotanto vie noin kymmenyksen rakennusten 40 prosentin osuudesta. Moni hämmästyy, miten paljon valaistus ja jäähdytys polttavat. Lukuarvot ja osuudet tietysti vaihtelevat maanosien ja maiden välillä, mutta periaate on sama.

Nyt on kuitenkin seksikkäämpää puhua uudesta ydinvoimalasta kuin energiatehokkuuden ja säästöjen lisäämisestä. Tieteen päivillä esiintynyt Fortum Nuclear Services -yhtiön toimitusjohtaja Harri Tuomisto korjaili muiden kielenkäyttöä antamalla ymmärtää, että energiatehokkuuden lisääminen olisi sama asia kuin energian säästö. Fortumin miehen viesti oli, että tehokkuuden lisäys vaatii uutta teknologiaa, jonka soveltaminen vie aikaa. Väärin!

Tehokkuuden lisäys on tehokkuuden lisäystä, jolla kulutuksen kasvu hidastuu, mutta säästö on ihan tavallista säästöä, taas no rocket science, no hi-tech. Säästö on sitä, että valot pannaan pois päältä, ellei tarvita, oma auto jätetään seisomaan ja kävellään tai mennään metrolla, tai puhelimen tai hammasharjan akkulaturia ei pidetä jatkuvasti verkossa. Säästö edellyttää jokaisen omien käytöstapojen muutosta, vastuuta ei voi vierittää insinööreille eikä poliitikoille.

Säästämisen edellyttäminen taitaa kuitenkin vaatia poliittista tahtoa vielä enemmän kuin lisäydinvoiman ajaminen. Muuten en voi mitenkään ymmärtää eduskunnan puhemiehen lobbausprojektia.

Onnellista uutta vuotta!

Vuodenvaihteessa olen kirjoittanut ahkerasti - kolumnin Gloria Antiikkiin, artikkelin Arkkitehti-lehteen, esseen VTT:lle asumisen tulevaisuudesta sekä itselleni uutta (vaikeaa!) tyylilajia edustavan poliittisen satiirin. Se sisältyy ennen eduskuntavaaleja ilmestyvään kokoomajulkaisuun, jonka työnimenä on Tiekartta poliittisesti värisokeille. Kunhan tilaajat ovat julkaisseet tekstit, siirrän ne tällekin sivulle.

Tärkein (ainakin ainoa julkaisukelpoinen) uudenvuodenlupaukseni on keskittyä nyt omaan tutkimukseen: Kaupunkeja kaupan. Siitäkin jatkossa enemmän.

About housing policies and candlelight

”On winter evenings, walking through the streets of the city, I would gaze into other people’s houses through the pale orange light of home and dream of happy, peaceful families living comfortable lives.” Orhan Pamuk describes the yearning for 'home' - and makes it obvious how distant the reality can be from our dreams.

In public debate concerning housing people like to name a great number of usual suspects: insufficient availability of land, in particular for single-family houses, poor land use planning, high cost of real estate, expensive apartments in Helsinki, people having to invest too much of their income into housing, too much time spent on mobility, poor services, greedy developers, stupid architects, dismal quality of construction, lack of maintenance...

Could it be that the expectations on "housing" are too far removed from the product "house" that the "machinery" will ever be able to deliver? The whole production chain starting with investors and political decision makers and ending up with developers and construction companies can only come up with square meters and numbers of apartments. However, we keep dreaming of the security and privacy of a home, which is our castle. We miss warmth and love, caring and caressing, but get four cold walls instead. Meanwhile, housing fairs, furniture stores and illustrated magazines keep convincing us that the home is just a question of a bit more interior decoration.

Even the most perfect welfare state cannot replace the smell of freshly baked bread or the touch of a warm hand. No luxury home can repare the wounds of shattered human relationships. There are too many questions, where 'housing' is not the answer.

Here in the darkness of the Northern winter, Christmas is the festival of light, and people like to light candles. Somehow, candles represent the "pale orange light of home" and make us feel happy here and now, grateful for being alive and having friends, close and far away.

Warmest Season's Greetings, and a Happy New Year!

Quote from: Pamuk Orhan (2005) Istanbul, Memories of a City. London: Faber and Faber

Joulun kynttilöitä ja asuntopolitiikkaa

"Kävellessäni talvi-iltoina pitkin kaupungin katuja minulla oli tapana katsoa sisälle ihmisten taloihin, kodin kalpean oranssin valon lävitse, ja haaveilla onnellisista sopuisista perheistä, jotka elivät mukavaa elämää. (1) Poikavuosiaan muisteleva Nobel-kirjailija paljastaa kotiin liittyvät syvimmät tunteet: se on lämmin paikka, jossa asuu onnellinen perhe. Pukiessaan unelman sanoiksi hän ilmaisee, että todellisuus on täysin erilainen.

Asumiseen liittyvien ongelmien listaa toistetaan julkisessa keskustelussa loputtomasti: tonttipula, puute erityisesti omakotitalorakentamiseen soveltuvista tonteista, kaavoitetun maan ylihinta, asuntojen korkea neliöhinta ennen muuta Helsingissä, omistusasunnot varallisuuden ainoana ankkurina, asumisen ahtaus, liikkumisen hankaluus, palveluiden puute, liian yksityiskohtainen kaavoitus, kireät rakentamismääräykset, ahneet grynderit, tyhmät suunnittelijat, vastuuttomat rakentajat, kadonneet talkkarit ...

Vai onko niin, että asumiseen kohdistuu liikaa odotuksia, joilla ei ole mitään tekemistä taloja rakentavan päätöksenteko- ja toteutusketjun lopputuotteen kanssa? Asuntotuotantokone pusertaa putkesta asuntoneliöitä ja huoneistolukuja, kun ihmiset unelmoivat kodista. Asuntomessujen, kalustemarkkinoiden ja aikakauslehtien sisustusunelmat uskottelevat, että koti syntyy viimeistään sisustamalla.

Koti merkitsee lähes kaikkea, mitä ihminen elämältään haluaa. Se on yksityisyyden turvallinen linnake, jossa jokainen on oman reviirinsä herra. Mutta sen pitäisi myös hohtaa lämpöä ja rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa, kun kodin seinien ulkopuolella on vain kylmää välinpitämättömyyttä. Paraskaan hyvinvointivaltio ei korvaa pullan tuoksua eikä ojennettua kättä. Mikään omakotitalo ei korjaa rikkoutuneita ihmissuhteita.

Joulun kynttilöissä taitaa olla heijastus sitä "kodin kalpeaa oranssia valoa." Onni on, että saa elää tässä ja nyt.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

---

1 Pamuk, Orhan (2005) Istanbul. Memories of a city. London: Faber and Faber (Sitaatin suomennos kirjoittajan.)

Energy greetings to Porto

(PES, Euroopan Sosialistipuolue kokoontuu Portossa Portugalissa joulukuun alussa. Energiakysymykset ovat siellä taatusti esillä, siinä taustaa PES@ctivists-blogin 4.12.2006 tekstille, jossa kirjoitan energiasta, julkisesta hankintapolitiikasta ja innovaatioista.)

Unfortunately I won't be able to join you in Porto, but I'd like to mention three topics which you'll most likely discuss there, among others: energy, public procurement and innovations.

Hardly any one doubts that providing equal and safe access to energy is the most basic service, next to freshwater and sanitation. However, the hugely growing worldwide demand on energy, liberalization (read: privatization) of the market, and the proven linkages between fossil fuels and global warming make energy a politically explosive package.

Even if one would not feel sorry for the ice bears and would not be aware of the future of SIDS (Small Island Developing States), the growing price of fossil fuels has become unbearable: pollution of the environment of the poorest, and the dollars and loss of democracy spent on wars and corruption.

The answer to the energy crisis is not simply 'more energy!' First, we'll have to save energy, consume less, change our habits, think different. Second, we'll have to develop and use more energy efficient technologies - which does not necessarily mean super-hi-tech. As an example, in many climates the most traditional building is the most energy efficient building. Public transport is far more efficient than mobility based on private cars and all the infrastructure they need. Third, we'll have to shift towards renewable energy sources, and this will require a hefty dose of political will, too.

Why public procurement in this connection? The public sector - cities, governments, public institutions like universities etc. - can and must set the standard. How can we ask our citizen to think and act differently, if the tax money is not spent the way we speak?

The public sector can be an informed client, asking the private and the third sector to deliver energy efficient and ethically sustainable products and services, it won't buy any other stuff.

My favourite example dates back to 1970s, when the City of Curitiba in Brazil decided that they want to have a public transport system that did not exist anywhere, yet, a Bus Rapid Transport system. Finally Volvo agreed to develop a BRT bus for Curitiba - and now they have a big factory in Brazil. Isn't this what we call both technological and social innovation?

Have a great time in Porto!

Arms and ploughs

(this text appears also in my blog on the PES@ctivists website www.pes.org)

Darfur, Baghdad, Kabul - cities and villages where arms and ammunition do the talking, places filled with hate, torture and death. So much hate that watching it from my safe North European corner, I cannot even begin to understand it.

We know that rifles and Rifle Associations rule in many other countries, as well, also in the so called developed world. It is as if our societies were not able to give young men any other tools to prove their identity as men than either weapons or cars, the bigger the better.

I was in Costa Rica last week to talk about sustainable urbanism. The tropical country has a fantastic natural environment. The Costa Ricans know that there is no alternative to sustainability if they want the tourism industry to flourish. However, their cities still need a lot of development. Urban public space and public transport are some of the key areas.

But there is one hugely important sector where Costa Rica has shown the rest of the world that the unthinkable alternative works: they have no army. The small country with no military forces has the most stable government and the most equal society in Central and South America.

Whoever commands the army in a developing country, by default has a fierce opposition fighting to be in control. Because military rule is not democratic governance, it involves corruption and privileges for selected few. The poor remain excluded from this exchange of favors. The rulers' priority will always be, how to remain in control of the army - and stay alive.

This is like writing to Santa Claus: please, destroy all military forces from the face of the earth! So simple and obvious, and yet a total utopia: forging arms to ploughs, and eradicating poverty for good.

P.S. I learned in San José that the body guards of the Venezuelan President Hugo Chavez (whom I secretly admire) are from Cuba. They've been sent by Castro, who receives oil from Venezuela for a reduced price, and can resell it on the market for hard currency. - Contemporary political favors.

10 teesiä Jätkäsaaren keskustelemattomuudesta

Hyvä veli, vuorineuvos Ahlström, kiitos kommenteistanne (HS 12.11.2006)! Ihmettelette, miksei Jätkäsaaren suunnittelusta keskustella. Esitän tässä omat arvaukseni.

1. Keskustelu. Jätkäsaaren tai muiden alueiden suunnittelusta ei keskustella, koska portinvartijat eivät halua keskustella. Alueen suunnittelija erosi ammattiliitostaan, koska sen lehdessä rohjettiin haastaa keskusteluun. Päättäjät eivät pysty keskustelemaan, koska heille ei esitetä perusteluja eikä vaihtoehtoja, joista keskustella. Kaupunkisuunnittelulautakunta ei halua keskustella, koska on helpompaa olla keskustelematta. Muut lautakunnat vaietaan toteamalla että "olette saaneet sanoa mielipiteenne, mutta me tiedämme miten pitää suunnitella" tai "juna meni jo". On helpompaa jutustella vaarattomista aiheista kuten "matalaa vai korkeaa", "pyöreää vai suorakulmaista", "punaista vai valkeaa" tai "metsää vai taloja".

2. Visionäärit ja asiantuntijat. Ahlströmin mukaan teollisuudessa on käynnissä "linux-prosessi sovitettuna designiin". Siihen osallistuu iso joukko eri näkökulmia edustavia ihmisiä, jotka kaikki vaikuttavat tasavertaisesti yhteistyöhön. Ei kaupunkejakaan voi enää kehittää yksinäisissä suunnittelijakammioissa. Urbaanit innovaatiot vaativat uusia välineitä ja prosesseja, aivan uutta osaamista. Yksinäisten visionäärien aika on ohi. Visionääri on se, joka kokoaa parhaan porukan ja saa aikaan laajimman keskustelun.

3. Julkinen tila. Niin kauan kuin kuvitellaan, että kaupunki syntyy rakennuksista, ei synny kaupunkia. Urbaanin rakenteen ydin on julkinen tila, jossa jalankulkijan on hyvä olla. Katu, jolla autot ajavat ylinopeutta ja kavennetut jalkakäytävät ovat täynnä pysäköityjä autoja, ei ole julkista tilaa.

4. Keskustat. Jos kaupunkia ja kaupunkiseutua ei rakenneta alakeskusten verkostoksi, syntyy vain yksi keskusta ja joukko lähiöitä. Katsokaa Lontoota tai Pariisia: kaupunkirakenne jatkuu ehjänä, kaupunginosia eivät erota toisistaan metsävyöhykkeet vaan niiden sisällä antavat ilmaa eri kokoiset puistot, puistikot ja aukiot. Jätkäsaari on nyt kaupunginosa ilman oikeaa keskustaa, ikäänkuin Tammisaari ilman toria ja sen elämää.

5. Jatkuvuus. Ei Jätkäsaarta voi suunnitella ilman että luonnostellaan, miten se liittyy esimerkiksi Hernesaareen tai Hietalahteen. Monissa esitetyistä suunnitelmista maailma loppuu alueen reunoille. On kai ajateltu, että sama kaavoittaja suunnittelee sitten Hernesaaren seuraavaksi, kun Jätkäsaari on valmis. Mutta kaupunki ei ole koskaan valmis.

6. Yhteydet. Jos kaupungin keskeisimmäksi päivittäisen liikkumisen muodoksi ei ymmärretä julkista liikennettä vaan ikioma auto, päädytään ratkaisemaan ensisijaisesti pysäköintiongelmia. Jos julkinen liikenne tuo vain kehnoja yhteyksiä, alue marginalisoituu lähiöksi.

7. Kauppa. Jos kaupan keskusliikkeet ovat saaneet kaikki, myös grynderit, uskomaan, että ihmiset todella haluavat viettää aikaansa pysäköintikenttien ympäröimissä ostokeskuksissa, miten asuin- ja toimistorakennusten kivijalkaan enää saadaan yhtään elintarvikemyymälää tai sukkakauppaa? Jos vain pizzataksit ja megadiskot menestyvät, kuka ryhtyy pitämään etnistä perheravintolaa? Tarvitaan porkkanoita!

8. Suvaitsevaisuus. Ei ole enää Helsingin seutua ilman kulttuurien kirjoa. Alhströmin kaipaama "creative city" vilisee maahanmuuttajia ja vierailevia asiantuntijoita. Kirkko on aina ollut keskellä kylää, mutta Jätkäsaareen on ehdotettu kaikesta elämästä irrallista saarikirkkoa. Missä ovat moskeija tai hindutemppeli? Missä muu pohdinta monikulttuurisuuden vaikutuksista kaupunkirakenteeseen?

9. "Merellinen Helsinki". Ei satama lähde mihinkään, kontit muuttavat Vuosaareen. Viron laivaliikenne säilyy Jätkäsaaressa ja Hernesaareen tulee toivottavasti jatkossakin vuosittain satoja ristelyaluksia. Matkailu on yksi maailman suurimmista teollisuudenaloista, eikä sitä voi kokonaan ulkoistaa halpamaihin. Satamien rantabulevardeja käydään ihailemassa ulkomailla, mutta Helsingin kantakaupungissa satamaa kohdellaan kuin häirikköä. Sen synnyttämää elinvoimaa hyödyntämään tarvitaan enemmän kuin katettu bussipysäkki.

10. Kaupunkimaisuus. Hollantilaisen kaupunkitaloustieteilijä Gert Middelkoopin kysymys helsinkiläisille (H.S. 12.11.) osuu naulan kantaan: "Arvostatteko todella kaupunkeja?" Jos isot miehet ovat vakavalla naamalla tukemassa nurmijärveläis-sipoolaista "kotini-on-linnani-metsässä" -elämäntyyliä automarketviikonloppuineen, pitää unohtaa kaupunkivisiot. Jostakin syystä halutuimmat osoitteet taitavat kuitenkin yhä olla ankeassa kivierämaassa: Katajanokalla, Kruununhaassa tai Töölössä.

(teksti ilmestyi hieman editoituna, otsikolla "Kaupunkirakentamisesta pitää keskustella avoimesti" H.S. Mielipide-sivulla 20.11.2006)

Reading cities as political text

I’ve this theory about reading cities as political text. No, it is not an empirically or quantitatively proven theory, just a hunch. But it seems to work.

It struck me once, as I stood on a pedestrian overpass high above a 10-lane street in one of the metropolis of the world, in a so called rapidly industrializing country. There were bus stops on both sides, between the lanes, so that I could imagine how the national government or city representatives would give talks in international conferences, boasting about the well functioning public transport system and the sustainable development principles guiding the urban planning of the capital city.

However, to cross the street, the pedestrians had to climb up steep steps, at least two stories high. And to get to the narrow isles of the bus stops between traffic lanes, they had to climb down to the street level again. The bus stops were so narrow and crowded that in order to pass another person, one had to step off the isle. No one needed to give me an explanation of the principles that had guided the decision making: I could see them in real life. The privileged men driving their new cars had voted in support of the growing inequity in their city.

It was easy to read the political value system in a foreign country, where it was so blatant. It may be a bit more difficult to see it in some of our European cities, where the dictatorship of the private car is less obvious. The car industry has created so much employment during the early years of industrialization that we’ve grown somewhat blind to see how it still guides our decision-making, be it about land use, mobility planning, road infrastructure or energy issues. Look closely, and you cannot help noticing it.

(This text is posted also in the Bloggers' Corner of Pes@ctivists at www.pes.org)

Maakeinottelu uhkana Sipoossa

Sipoossa on suunnitteilla ”rajantarkistus”. Helsinki haluaa alueelleen 5000 hehtaaria, joista se omistaa noin 500, toiset 500 muualla Sipoossa. Rajan siirto ei tietenkään tarkoita, että omistusoikeus siirtyisi sen myötä, vaan tontit jäävät nykyisille omistajilleen. Mitä luulette maiden arvolle tapahtuvan, kun pääkaupungin kaavoittajat piirtelevät niitä metronvarren rakennusmaiksi? Arvio liikkuu yhden miljardin euron paikkeilla.

Rakennusmaan suhteen helsinkiläinen perinne on ollut ostaa kaupungille raakamaata ja kaavoittaa se osana kokonaisuutta. Vasta sitten on järjestetty tontinluovutuskilpailuja, joiden perusteella asuntorakennuttajat on valittu. Näin kaavoituksen lisäarvona syntyvää maan arvonnousua on tuloutunut yhteiseen kassaan eikä maakeinottelun ole annettu nostaa tonttien ja asuntojen hintoja ja inflaatiota. Hämäristä tonttikaupoista, kaavoitussopimuksista ja niihin liittyvästä korruptiosta on Suomessakin riittävästi varoittavia esimerkkejä.

Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvellakseen, että Sipoon kunnanjohtajan ovella on jo jono salkkumiehiä, jotka kernaasti ostelisivat tontteja varastoon kypsymään, kaavapäätöksiä odottelemaan. Mitä vaihtoehtoja Helsingillä on? Se voi joko käynnistää valtioneuvostolla teettämänsä pakkoliitoksen jälkeen tonttien pakkolunastusprosessin tai antaa kortit maakeinottelijoiden käsiin. Jos maat jäävät yksityisille maanomistajille, heille kai jää myös viimeinen sana maan käytöstä. Ei ehkä tulekaan tiiviitä puutarhakaupunkeja.

(julkaistu HS Mielipide-sivulla 5.10.2006)

Kasvotusten totuuden kanssa

Piispa Desmond Tutu on taustalle vetäytyvä keskushahmo tilassa, jossa Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä ja -satoja kestäneitten vihollisuuksien osapuolet kohtaavat. Pöydän vastakkaisille puolille ei istuudu organisaatioita vaan ihmisiä: katolinen perhe, joka on menettänyt poikansa, ja pojan murhasta vankeusrangaistuksen kärsinyt IRA:n mies, tai pommiattentaatissa menehtyneitä sotilaita auttaneen ja itse uuden attentaatin uhrina palasiksi räjäytetyn brittisotilaan leski ja tytär ja IRA:n riveissä taistellut mies.

BBC:n ohjelman otsikon "Facing the Truth" voisi ehkä suomentaa "Kasvotusten totuuden kanssa".

Piispa Tutu ja pari muuta henkilöä kyselevät paikalle tulleilta uhreilta - jokainen on omalla tavallaan uhri - mitä parikymmentä vuotta sitten tapahtui, mitä he yhä tuntevat, tai mitä haluaisivat kysyä toiselta. Kohtaamisten intensiivisyys, itse kunkin kokema tuska ja epäoikeudenmukaisuus tai syyllisyys välittyvät vahvana kuvaruudunkin lävitse. Hämmästyttävällä tavalla, täysin ilman sentimentaalisuutta, keskustelut päättyvät sovituksen hengessä.

"Mitä toivot lapsillesi tapahtuvan?" piispa Tutu kysyy. "Tolerance", "suvaitsevaisuutta, jotta pystyisimme hyväksymään toisemme," vastaa pommiattentaatista ainoana hengissä selvinnyt brittisotilas. Hän itse kertoo kärsineensä vuosikausia syyllisyydestä, ei kuolemasta vaan elämästä. Miksi juuri hän pelastui, kun olisi ollut niin helppoa kuolla muiden rinnalla?

Tutu kiittää ihmisiä siitä, että he ovat tulleet puhumaan vastapuolen kanssa, ja toteaa, miten nöyräksi heidän rohkeutensa tekee kuulijan. Hän pyytää ihmisiä viemään viestiä, että kohtaaminen on ollut mahdollista ja että kansakuntien haavoja voidaan parantaa.

Etelä-Afrikan totuuskomission sovituksen perinne jatkuu näin Euroopassa. Jälleen kerran entiset alusmaat näyttävät mallia ns. kehittyneille valtioille. Nobelisti-piispa Tutun voima säteilee hänen hymystään ja puheestaan. Jos sovitus ja hyväksyntä on ollut mahdollista rotuerottelun Etelä-Afrikassa ja nyt katolisten ja protestanttien Irlannissa, voisiko se olla mahdollista lähi-idässä?

From the Piazza to the Internet

UN Chronicle has published in its latest issue 2/2006 on The Urban Environment my article with the subtitle "The Shift From Local Public Space to Global Public Sphere". You can find it here: www.un.org/chronicle

(http://www.un.org/Pubs/chronicle/2006/issue2/0206p34.htm)

YK:n Chronicle -aikakauslehti on uusimmassa numerossaan 2/2006, joka käsittelee kaupunkiympäristöjä, julkaissut julkisen tilan muutosta koskevan artikkelini. Löydät sen tästä osoitteesta: www.un.org/chronicle

(http://www.un.org/Pubs/chronicle/2006/issue2/0206p34.htm)

Johannesburg Declaration by Trade Unions

(This text was originally posted at www.pes.org - it is here for those who cannot access the PES Activists Bloggers' Corner.)

Talking about cooperation with developing countries, surprisingly many Europeans still have a 'von-oben' attitude: we'll give, they'll receive. Colonialism remains with us, not least in attitudes.

I'm starting to see that when it comes to political will, drive and visions, we in the cold "North" have a lot to learn from "the South".

Mayors in cities like Bogota and Cape Town have had visions about equity and urban sustainability that we can only dream of, and they've put their plans into action while we still keep talking.

Another example was a recent e-mail from ICFTU informing about the TRADE UNION AFRICAN CONFERENCE ON LABOUR AND THE ENVIRONMENT, which was held in Johannesburg, South Africa in July this year.

To my amazement in my own country Finland, some trade union representatives often use the same arguments as people from the industry associations: employment first, sustainability second, or, more energy first, no matter what kind of energy, and energy efficiency, conservation and renewables some time later. Growth first, environment only if we have to, this has been the tone of voice.

Let me quote a couple of paragraphs from the Johannesburg Declaration of the Trade Unions of 18 African countries, and their international associations:

"We agree to:

1. Strengthen our understanding of the links between the environment, labour and poverty. Decent Work should be taken to embrace environmental sustainability, as essential to sustainable livelihood.
2. Make the fundamental rights of workers and their unions a central feature of sustainable development strategies, e.g. for freedom of association, collective bargaining and the right to refuse dangerous and hazardous work.
3. Ensure gender equity and women worker issues as indicators of environmental and social sustainability and integrate such indicators into sustainable development strategies for designing and implementing change."

I'm immensely proud of my COSATU and other friends in Johannesburg.

Metsää puilta

Olin aamulla joukon jatkeena Finnforestin uudessa toimitalossa Espoossa, kun sitä esiteltiin Suomessa EU-puheenjohtajuuden tiimoilta oleville ulkomaisille lehtimiehille.

Puurakentamisen asiaa ajavan johtaja Lauri Palojärven viesti oli, että puurakentamisessa on järkeä muutenkin kuin vain omakotirakentamisessa. Finnforestin toimitalosta on tehty käyntikortti osoittamaan, että puun teolliset valmistusmenetelmät, mittatarkkuus, palonkesto ja rakenteellinen lujuus toimivat myös viisikerroksisessa toimistotalossa eikä kustannuksista, lupaprosesseista tai aikatauluista tule esteitä, joihin vedota.

Palojärvellä oli toinenkin viesti: puun käyttöä rakennusmateriaalina voisi puoltaa myös sen ympäristövaikutusten takia. Perusargumentti on, että puu sitoo hiiltä kun taas monien muiden rakennusmateriaalien tuotantoprosessissa syntyy hiilipäästöjä ilmakehään.

Paikalla ollut britti kysyi, tunsiko Palojärvi Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Wangari Mathaita, kenialaista naista joka perusti naisten kansanliikkeen istuttamaan tuhansia puuntaimia. Puiden istuttaminen ja niiden suojelu ymmärretään myönteisenä tekona, nimenomaan ympäristötekona. Kuitenkin Mathailla on ollut muitakin, myös naisten valtaistamiseen ja poliittiseen vastarintaan liittyviä tavoitteita. Monissa maissa metsittäminen on harvoja keinoja työllistää kaikkein köyhimpiä tai estää ryöstöviljeltyjen rinteiden maanvyöryt. Sillä, mikä on helpompi nähdä ja hyväksyä "vihreänä" toimintana, on siis usein monia muitakin yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

So far so good, sanoisi englantilainen, mitäs sitten? Pelastuuko maailman kasvattamalla metsiä, suojelemalla Itämerta ja rakentamalla pelkkiä puutaloja? Julkinen keskustelu haluaa yksinkertaistuksia: puu hyvä, betonilähiö paha, Nurmijärvi hyvä, tornitalo paha, matala-ja-tiivis hyvä. Valitettavasti yksi materiaali tai rakennustapa ei tee talosta "ekologista" tai "saastuttavaa". Eikä ihaninkaan ekotalo keskellä metsää auta, jos sen pihalla seisoo kaksi citymaasturia, jotta vanhemmat pääsevät töihin, lapset kouluihin ja perhe päivittäisostoksille.

Paitsi liikenne, rakennusten lämmitys ja jäähdytys, valaistus ja laitteet kuluttavat vuosien mittaan monin verroin enemmän energiaa kuin rakennusvaihe. Toisaalta, tätäkään tosiasiaa ei pidä käyttää argumenttina puolustamaan ainuttakaan saastuttavaa tuotantoprosessia. Esimerkiksi sementin osuus rakennuksen elinkaarilaskelmissa voi olla vähäinen, mutta maailmanlaajuisesti sementtituotannon hiilidioksidipäästöt ovat järisyttävän suuret ja kasvavat nopeasti. Ei ole sattuma, että sementtimegafirmat Holcim ja Lafarge ovat näyttävästi mukana globaaleissa yritysten yhteiskuntavastuuhankkeissa.

Palojärvikin totesi, että meiltä puuttuu yleisesti hyväksytty rakennusten luokitusjärjestelmä, josta saataisiin luotettavia vertailutietoja. Niitä tarvitaan työllisyysvaikutuksista, muuntojoustavuudesta eli siitä miten hyvin tilat sopeutuvat muuttuviin käyttötarkoituksiin, vaikutuksista ihmisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, raaka-aineiden käytön tehokkuudesta tai rakennusten koko elinkaaren aikaisesta energiankulutuksesta, ja niin edelleen. Miten paljon ja millaista energiaa rakentamisessa, rakennusaineiden tuotannossa ja kuljetuksessa sekä lämmittämisessä, jäähdytyksessä ja valaistuksessa kuluu? On esimerkiksi aivan eri asia, voidaanko energia tuottaa uusiutuvista lähteistä paikallisesti vai poltetaanko poliittisia, taloudellisia ja ympäristöriskejä sisältävää energiaa.

Luokitusjärjestelmistäkään ei ole pulaa, niitä on maailmalla tehty lukuisia. Ongelma on vähän sama kuin metsäsertifikaateilla; niitä on liikaa, jokainen pitää omaansa parhaimpana, eikä menetelmien luotettavuudesta ja käytöstä päästä yksimielisyyteen. Ennen muuta, niitä ei ole pakko käyttää, vaan luotetaan "markkinamekanismeihin". Markkinat tuottavat vain näyttäviä piloottikohteita, imagorakennuksia, joiden avajaiskutsuilta herrat (kyllä, herrat, mutta daameja saatetaan tarvita vaihtamaan kalvoja) menevät takaisin strategiapalavereihinsa toteamaan, että tehdään samaa kuin ennenkin niin kauan kuin se käy kaupaksi.

Vain luottamuksellisissa keskusteluissa rakennusalankin miehet (kyllä, miehet, paria julkisen sektorin naisjohtajaa lukuunottamatta) tunnustavat, että "ei me vapaaehtoisesti tehdä mitään, viranomaisten pitää säätää ensin." Mutta annas, jos vaatimustasoa aletaan korottaa, millainen poru Etelärannassa syntyy: busines menee nurin, pitää muuttaa ulkomaille, kilpailukyky romahtaa - tehän tiedätte. Jälleen on poliittisen tahdon paikka: toteutetaanko kestävän kehityksen politiikkaa vai jätetäänkö se juhlapuheisiin?

Energia panee kaiken uusiksi

Raakaöljyn hintaennätykset, öljyn tuotantolähteillä kytevät kriisit, Kiinan talouden kasvuprosentit tai Jörn Donnerin ”Gazpromin valtakunnaksi” nimittämän mahdin nousu ovat tutuksi tulleita uutisia. Energia on muuttunut itsestäänselvyydestä strategiseksi aseeksi.

Energian säästöstä, energiatehokkuudesta, uusiutuvista energialähteistä ja paikallisesta tuotannosta puhumista on pidetty taisteluna tuulimyllyjä vastaan, ilmastonmuutosta uskonasiana. Nyt taas bioenergian puoltaminen leimataan pelkäksi maaseutupolitiikaksi - tai uskon asiaksi.

Öljyttömään energiaan perustuva maailma ei ole vain biokaasuautoja ja ruokohelpipeltoja. Ongelma ei ratkea markkina- eikä ydinvoimalla. Edessä on kaikkiin yhteiskunnan prosesseihin ja rakenteisiin vaikuttava muutos. Rakennuksista voisi jo nyt tehdä nollaenergiataloja, liikenteen energiankulutusta voisi vähentää roimasti. Mutta myös teollisuus- ja palvelutuotanto on uudistettava energianäkökulmasta.

Uudet tuotantoketjut edellyttävät uutta osaamista. Monet perinteiset ammatit ja työt eivät toki häviä mihinkään. Aina tarvitaan vettä, hoivaa, opetusta ja terveyttä, mutta jokaisen esineen ja työtavan energian kulutus on pakko arvioida. Kun energiasyöpöt paperikoneet muuttavat sinne, missä kulutus ja resurssit ovat, mihin menee metsäteollisuus ja sen työvoima? Kun jugurttipurkkiin painetaan valmistuksen viemä energia kuten nyt kalorit ja suola, muuttuuko ruokavalio vai valmistustapa? Kun työnteko on yhä enemmän tietojen käsittelyä ja työpaikalle pendelöinnin hinta nousee kestämättömäksi, miten kehittyvät etätyö ja asumis- ja elintavat?

Kanadassa ”Vancouver 30+” vision lähtökohtia oli, ettei vuoden 2100 tienoilla ole enää käytettävissä fossiilisia polttoaineita. Tuntuuko kaukaiselta? Entä vuosi 1910, johon on nyt yhtä pitkä aika? Omat vanhempani olivat syntyneet 1910, ja siltä ajalta on rakennetussa ympäristössämme vielä paljon jälkiä, myös infrastruktuuria. Australiassa Melbournen tavoite on lähempänä: 0-nettopäästöt vuonna 2020. Siellä suunnitelmissa on myös teknologiakeskus tiedotukseen, koulutukseen sekä teknologiainvestointien vauhdittamiseen.

Innovaatiot vaativat jättipanostuksen tutkimukseen, kehitykseen ja markkinointiin. Mutta muutoksen liikkeelle panemisessa ovat poliittinen visio ja tahto ratkaisevia. Niitä tarvitaan juuri nyt. Kansainvälinen ay-liike esitti jo 2004 ajatuksen oikeudenmukaisesta siirtymäkaudesta hiilettömään talouteen. On hyvä muistaa, ettei Suomi ole yksin. Koko maailma on saman haasteen edessä. Ei ole kyse vain tuulimyllyistä vaan peruspalveluista, joiden markkinat ovat rajattomat.

Asuntopolitiikkaa!

Asuntopoliitiikassa on uskonkappaleita, joita on tapana heittää keskusteluun, ja sitten kaikki nyökyttelevät. Tässä kolme helsinkiläistä vakioargumenttia.

Ensimmäinen: Asuntojen hinnat ovat liian korkeita, koska ei ole tontteja eikä riittävästi tarjontaa. - Muistatteko aikaa, jolloin olisi ollut riittävästi tarjontaa? Hurjimpana lama-aikana tyhjiä asuntoja oli kaikkialla maassa, nykyisistä lainamarkkinoista ei ollut puhettakaan, ihmisillä ei ollut rahaa ostaa asuntoja ja uudistuotanto oli jäissä. Helsingissä rakennettiin silloin vain julkisella tuella kaupungin maalle - ja niin pidettiin tuotantokone (oman saarnansa arvoinen, paljastava sanahirviö sekin) edes jotenkin rasvattuna. Grynderit eivät koskeneetkaan vapaarahoitteiseen tuotantoon eikä kukaan tainnut valittaa tonttipulasta. Entä nyt? Kovalla rahalla rakennetaan kaupungin kalleimmille ja upeimmille tonteille niin kallista kuin sielu (rakennuttajan sielu) sietää. Ostajia riittää, kun halpaa lainaa yhä saa ja optiovoitoista tai yrityskaupoista on saattanut jäädä säästöönkin. Kuka hullu rakennuttaja silloin rakentaisi halvalla köyhille huonolla marginaalilla? Ei kukaan! - On ihan eri asia, että jokaiseen kaupunkiin tarvitaan erilaisia asuntoja, myös kalliita unelmakämppiä.

Toinen: Vihreät viivyttivät Vuosaaren sataman rakentamista niin, että vuosien asuntorakentamisvolyymi jäi toteutumatta. On monia asioita, joista vihreille ei voi antaa synninpäästöä, mutta eivät he yksin lähetelleet jatkovalituksia eri oikeusasteisiin, valittajien joukossa oli todennäköisesti myös hyviä kokoomuslaisia. Sitäpaitsi, oli valittajien väri mikä hyvänsä, missään kaupungissa missään teollisuusmaassa ei pidä kuvitella, että Vuosaaren sataman suuruusluokan rakennushanke voitaisiin pusertaa päätöksentekoprosessin läpi yhdellä nuijan kopautuksella. Onneksi ei sentään ihan. Lounais-Sipoon osalta Senaatitalon kortteleissa näköjään kuvitellaan yhä, että se olisi mahdollista. Viidentoista vuoden kuluttua asuntopulaa ehkä perustellaan sillä, että asuntojen hinnat nousivat Sipoon sinikeltavihreiden valitusten takia.

Kolmas: Helsingissä tarvitaan lisää edullisia asuntoja palveluammateissa toimiville ihmisille ja etenkin kaupungin omalle henkilökunnalle, jota on entistä vaikeampi saada matalapalkkaisiin mutta elintärkeisiin tehtäviin. Helsinki kyllä ostaa Asuntohankinnan kautta huoneistoja vapailta markkinoilta ja vuokraa niitä eteenpäin. Samaan aikaan kaupunki kuitenkin aikoo myydä talon keskeiseltä paikalta Töölöstä, josta Helsingin Energian väki, esimerkiksi vuorotyöläiset ja päivystäjät, ovat voineet vuokrata asunnon kohtuuetäisyydellä työpaikasta. Kamreerien argumentti on varmaan, että asuntojen omistaminen ja kunnossapito eivät kuulu vapailla markkinoilla kilpailevan HELENin toimialaan. Mutta miten ydintoimintoja mahdetaan tehostaa, jos ydintoimijat pakotetaan muuttamaan maalle? Samalla heidän kotinsa myydään gryndereille, jotka putsaavat ne näppäriksi cityasunnoiksi ja myyvät 7000 Euron neliöhinnalla. Julkisyhteisö siis sekä myy talon että lahjoittaa asuintalon arvonnousupotentiaalin, täysin riskittömän voittomarginaalin, yksityiselle sektorille ja kiihdyttää näin nousukierrettä. Pula kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista pahenee.