Onko joukkoliikenne ekologista? Ei ole.

Kestävä kehitys on perusta, jolle SDP:n puolueohjelma ja Sanna Marinin hallitusohjelma rakentuvat. Itse asiassa tarkoitetaan 17:ää kestävän kehityksen tavoitetta. YK:n jäsenvaltiot hyväksyivät ne vuonna 2015 otsikolla Agenda 2030, siis asialista kuluvalle vuosikymmenelle.  

 

Kestävä kehitys mainitaan usein aivan kuin se tarkoittaisi vain ”niitä ympäristöasioita” tai ”ilmastonmuutosta”. Kyse on kuitenkin siitä, että päätöksenteossa on otettava yhtä aikaa huomioon sekä ekologiset, ekonomiset että sosiaaliset vaikutukset. Siksi kestävän kehityksen toteuttaminen sopiikin juuri SDP:n, työn puolueen tavoitteeksi.  

 

Voimme vallan hyvin jättää ”ne ympäristöasiat” tai ”ekologian” vihreille ja ”ne talousasiat” kokoomukselle, jolle ne ovat rakkaimpia. Etsittäessä ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin SDP:lle jää vaikein rasti: miten hahmotetaan yhtä aikaa kaikki eri näkökulmat. Laskukone ja mikroskooppi eivät riitä, tarvitaan myös laajakulmaa ja kaukoputkea.

 

Ilmastopolitiikka on hyvä esimerkki. Olemme päättäneet, että Suomen tulee olla hiilineutraali vuonna 2035 ja hiilinegatiivinen nopeasti tämän jälkeen. Tavoitetta ei saavuteta erillisellä ilmastopolitiikalla. Pitää toteuttaa paitsi kestävää energiapolitiikkaa myös kestävää liikennepolitiikkaa, kaupunki- ja aluepolitiikkaa, metsäpolitiikkaa, koulutus-, tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, hankintapolitiikkaa, veropolitiikkaa, kauppapolitiikkaa…   

 

Reilu siirtymä viittaa kestävän kehityksen sosiaaliseen ja taloudelliseen ulottuvuuteen. Energiavallankumous ja resurssitehokkuuden vaatimus tarkoittavat, että teollisuus ja teolliset prosessit muuttuvat. Työ muuttuu kuten se muuttui jo ensimmäisen teollisen vallankumouksen ja myöhemmin digitalisaation myötä.

 

EU-komission Vihreän kehityksen ohjelma (Green Deal) painottaa ilmastonmuutoksen torjuntaa. Maailmalle vietävät eurooppalaiset tuotteet ja palvelut edellyttävät uusiutuvan energian, tekoälyn ja bioteknologian osaamista. Siltana murroksen yli EU:n Oikeudenmukaisen siirtymän rahasto (JTF) tukee työntekijöiden ja työnhakijoiden uudelleenkoulutusta ja talouden monipuolistamista alueilla, joihin muutos vaikuttaa eniten.

 

Entä se poliittisen ohjelman ”ekologinen joukkoliikenne”? Ekologia määritellään biologian haaraksi, joka tutkii kasvien, eläinten ja ihmisten vuorovaikutusta toistensa ja ympäristönsä kanssa. Ratsastaminen rehua syövillä hevosilla saattaisi olla ekologisesti kestävä ratkaisu, mutta se tuskin oli tekstinikkareilla mielessä. He tarkoittivat varmaan kestävää kehitystä toteuttavaa joukkoliikennettä; se palvelee ihmisten tarpeita, se on turvallista ja esteetöntä, sen rahoitusmalli on reilu niin käyttäjille, työntekijöille kuin veronmaksajille, ja se on päästötöntä.

 

(Julkaistu 17.9.2020 Puheenvuoro-palstalla Demokraatti-lehden numerossa 16/20, perustuu Tampereen puoluekokouksessa käytettyyn puheenvuoroon.)

UUSI NORMAALI – tuleeko sellaista?

Poikkeusoloissa aletaan jo hahmotella näkymää aikaan koronan jälkeen. Jos tulee, palataanko entiseen vai käytetäänkö tilaisuus harpata uuteen normaaliin? Miten ihmiset ja yritykset selviävät talousshokista? Mitä digitalisaation läpimurto voi tarkoittaa? Muuttuuko turismi? Miten käy median ja valemedian taistelussa? Säilyykö luottamus yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana? Pystytäänkö hyvinvointivaltio uudistamaan, demokratia ja oikeusvaltio turvaamaan? Tässä muutama arvaus.

Ilmastonmuutos ei katoa asialistojen kärjestä. Energiavallankumous ei odota. Liikkumisen, rakentamisen ja ruuantuotannon kustannuksia aletaan laskea myös CO2-päästöissä. Maailmanlaajuisesti on iso riski, että lamasta nousemiseksi palataan vanhentuneisiin prosesseihin ja teknologiaan. Trump ehti jo murehtia öljyn hinnan romahdusta ja vaatia Venäjää ja Saudi-Arabiaa supistamaan tuotantoaan.

Digitalisaatio korvaa Brysselin-koneen. Säästyy aikaa, rahaa ja lentopetrolia. Etäopetus tuo koulutuksen kaikkien ulottuville. Kansalaisliikkeet muuttuvat some-kampanjoiksi, #MeToo -liike ehti sen jo todistaa. Polttavimmat ongelmat ovat globaaleja, ja niiden ratkaisemiseen digitaaliset alustat on kuin luotu. Mutta voivatko hashtag-parvet koskaan korvata toria, sananvapauden fyysistä tilaa? En usko, katu puhuu yhä.  

Turismi, ainakin liikematkustaminen vähenee varmasti. Hotellirakentamisen buumi pysähtyy, risteilyalusten maine on saanut särön. Lähes kaikkien maailman kaupunkien elinkeinopoliittisissa strategioissa luotettiin kansainvälisiin investointeihin, suurtapahtumiin, ostoskeskuksiin ja matkailuteollisuuteen kasvun moottoreina. Kaupunkeja kehitettiin ja sijoittajia etsittiin turismin ehdoilla. Tuleeko asukas välillä keskiöön?

Asumista arvioidaan uusilla mittareilla. Etätyöläiset ja -koululaiset tarvitsevat työtilaa, ehkä uudenlaisia yhteistiloja. Huoneeseen osuvaa auringonsädettäkään ei enää pidetä turhana ylellisyytenä. Omistusaravat toteuttavat unelmaa omasta kodista sen sijaan, että kerrytettäisiin vuokratuloja kansainvälisille sijoittajille.

Hyvinvointivaltion – infran, julkisen terveydenhoidon, sosiaaliturvan ja koulutuksen arvo paljastui kriisioloissa pian. Vaikka valtioiden velkaantuminen tarjoaa populisteille veitsenteräviä perusteluja leikkauslistojen laatimiseen ja privatisaatioon, turvaverkon ja infrastruktuurin elintärkeyttä on vaikea kieltää. Ehkä veroparatiisipakolaisetkin palaavat Suomeen myös veronmaksajiksi, ei vain tehohoitoon. Yksinyrittäjien ja alustatalouden renkien tukeman palvelusektorin riskejä aletaan ennakoida. Keskustelu perustulosta saa uusia sävyjä. Huoltovarmuuden ja resilienssin käsitteet arkipäiväistyvät.

Solidaarisuutta tarvitaan entistä enemmän. Valtionrajojen sulkeminen oli tarpeen hidastamaan viruksen leviämistä. Jotkut tulkitsivat sen merkiksi kansallisen itsekkyyden salonkikelpoisuudesta. Jääkö viidakon laki voimaan? Viime vuosikymmenet olivat globalisoitumisen ja keskinäisriippuvuuden kasvun aikaa. Tuotantoprosessit pätkittiin hintakilpailutettuihin osiin, jotka ripoteltiin eri puolille maailmaa. Euroopan unionin kantava ajatus oli, että yhdessä olemme vahvempia kuin erikseen. Nyt kansainvälinen solidaarisuus näyttää nopeasti murentuneen. Apuaan ovat tarjonneet yllättävät ystävät; Kuuba lähetti lääkäreitä Italiaan, Kiina asiantuntijoita Afrikkaan, Taiwan lahjoitti suojanaamareita, Venäjä varusteita Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat tarjosi apua Iraniin, joka kieltäytyi siitä. Avustuslennot paljastuivat kansainvälisen politiikan irvokkaaksi pr-teatteriksi. Hybridisodankäynnin aseet naamioitiin solidaarisuuden eleiksi. Mutta kuka auttaa pakolaisleirien turvapaikanhakijoita, Intian ja Brasilian slummien miljoonia asukkaita tai suurkaupunkien paperittomia siirtolaisia ja asunnottomia?

Valtiomahti median valta kasvaa entisestään. Se jakautuu yhä selvemmin eri rooleihin: kulttuurin, tutkitun tiedon ja kriittisen journalismin kanavat, valeuutisten ja somen feikkiprofiilisotureiden taistelukentät, ja sensaatiouutisia ja unohduksen oopiumia kansalle tarjoavat viihdekanavat. Kun esimerkkiä ei tohdi lähempää ottaa, Yhdysvallat ovat pelottava esimerkki siitä, miten kansakunta jakautuu sen mukaan, minkä median totuuteen se uskoo. Jos joku taho onnistuu horjuttamaan uskoa faktoihin ja instituutioihin, luottamus, ihmisyhteisöjä yhteen liittävä side katkeaa. Lukutaito ei enää riitä, pitää osata lukea mediaa.

Käsitteiden ylätasolla on näennäisen helppo heittää ideoita. Maailmaa nähnyt ystävä tiivisti ihmisen iholle tulevan covid19-kokemuksen: ”Jokaista menehtynyttä kohti on joukko omaisia. Omaisen menetys vie noin vuoden surra.” Koronakriisin aikana kansalliseksi johtajahahmoksi noussut New Yorkin kuvernööri Andrew Cuomo vakuutti, että tämän kriisin jälkeen olemme parempia ihmisiä, me selviämme tästä. Maailma koronan jälkeen ei kuitenkaan voi olla sama kuin ennen sitä. Kysymys kuuluu, osaammeko käyttää hyväksi mahdollisuuden rakentaa parempaa maailmaa, vaikka rakennustyö joudutaan aloittamaan sekä taloudellisilta että sosiaalisilta raunioilta.

Kaikki maat, kaupungit ja ihmiset ovat lähes identtisen tehtävän edessä. Mikään pandemia ei pyyhi pois ihmisoikeuksien loukkaamattomuutta, hyvinvointivaltion perusperiaatteita, julkisen sektorin vastuuroolia eikä ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun välttämättömyyttä.

(Julkaistu SAFAn blogina huhtikuussa 2020)

Asuntomarkkinat vai finanssimarkkinat?

Tiedättekö näinä nollakoron aikoina, mistä kiinteistösijoituksesta sai Suomessa vuonna 2019 parhaan tuoton? Asunnoista, 14 prosenttia. Neljätoista prosenttia. Hotellit jäivät alle kahdeksan, toimistot vaivaiseen kuuteen prosenttiin.

Lähes kaikkien kaupunkien strategioihin on kirjattu kolme tavoitetta: lisää kansainvälisiä investointeja, lisää turisteja ja lisää osaajia, sitä luovaa luokkaa. ’Investointi’ kuulostaa hienolta: perustetaan tehdas tai tytäryhtiö, joka synnyttää uusia työpaikkoja, verotuloja ja talouskasvua.

Muistatteko kiinteistöyhtiö Spondan? Blackstone osti Spondan parilla miljardilla eurolla vuonna 2017. Googlatkaapa ’Blackstone Group’ ja ‘Blackstone Housing’. Blackstonen asuntostrategiasta saa hyvän kuvan YLE Areenasta löytyvästä Push-dokumentista, josta Tarja Nurmi kirjoitti äskettäin (AU …..).

Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi helmikuussa asemakaavan, jolla olympiastadionin pohjoispuolella oleva keskuspuiston osa muutetaan tonttimaaksi viihdeareena-asunto-hotelli-ravintola-jne-korttelin rakentamista varten. (Ei, aluetta ei ole koskaan kaavoitettu parkkipaikaksi.) Pormestari iloitsi, että ”Mikä tahansa kaupunki olisi ikionnellinen tällaisesta [yksityisellä rahalla toteutettavasta] investoinnista” (HS 12.2.2020).

Mitä ’kansainvälinen investointi’ nykyään tarkoittaa? Sitä, että kaupunkien arvotontit myydään ja ne muuttuvat arvopapereiksi ja hyviksi vakuuksiksi kansainvälisiin sijoitussalkkuihin, jonne myös kiinteistöistä syntyvät tuotot menevät. Kenen salkussa talot ja tontit huomenna tai ylihuomenna ovat, miten niitä ’kehitetään’, millä hinnalla vuokrataan tai pidetään tyhjillään, sitä ohjailevat pörssimeklarit Frankfurtissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Shanghaissa.

Mitä se arkkitehdeille kuuluu? Maailma nyt vaan on sellainen, siihen pitää sopeutua, eikö niin? Eikö ole pääasia, että järjestetään kilpailuja? Vai pitäisikö rakennetun ympäristön muutoksia suunnittelevien ammattilaisten kuitenkin ymmärtää, mikä on heidän todellinen, näkymätön toimintaympäristönsä? Miten SAFA voi vaikuttaa, elleivät jäsenet tiedä, kuka naruja vetelee?

Mikä on hankkeiden syntyhistoria? Onko etusijalla asukkaan, kaupunkilaisen, kaupungin vai rahoittajan etu? Mitä sijoittajavetoisuus asuntorakentamisen, kaavoituksen ja tonttipolitiikan arjessa tarkoittaa? Myykö kaupunki esimerkiksi tontin hyvästä osoitteesta hotellihankkeelle, joka onkin tarkoitus muuttaa miniasunnoiksi eli tuottoisiksi instrumenteiksi finanssimarkkinoille?

Alan miestä lainatakseni: ”Kaikki kinuavat mahdollisuutta rakentaa pieniä vuokra-asuntoja, usein muodollisesti As Oy -muotoon, mikä muuttuu sijoittajien käsissä vuokrataloksi, mieluiten vähäisillä normeilla halpuutettuna. Samanaikaisesti kynnys omistusasumiseen on noussut, koska siihen liittyisi pankkien suurempi tarve omarahoitukseen ja muita vakavaraisuusmääräyksiä. Porukan pakkovalinta on omistajalleen hyvin tahkoava vuokra-asunto.”

Mediassa on viime aikoina julkaistu näyttäviä juttuja rakentamisen normeista syypäinä asuntojen korkeisiin hintoihin, maanomistajien vaatimuksesta saada kaavoittaa omalle maalleen tai kuntien lunastusoikeuden vääryydestä. Ettei vain olisi joku MRL-uudistus menossa?

Pohtiiko kukaan, mitä väestön ikärakenteen muutos tarkoittaa asumiselle? Onko viisasta helpottaa esteettömyysnormeja? Jos päiväkodit ja koulut jäävät ilman oppilaita, voidaanko niitä muuttaa asunnoiksi? Jos ilmastoneutraaliuden vaatimus läpäisee kaiken päätöksenteon, onko kaupunkiseuduilla järkevää kaavoittaa asuntorakentamista muualle kuin joukkoliikenteen saavutettaviin? Pitäisikö ara-vuokra-asuntojen osuutta vuosittaisesta asuntotuotannosta lisätä eikä vähentää? Olisiko ara-omistusasunnoille taas tarvetta? Jos kunnat vielä omistavat maata, kannattaisiko sitä myynnin sijaan vuokrata?

Push-dokumentin lopussa Berliinin pormestari Michael Mueller sanoo näin: ”Me emme yksityistä enää kaupungin omistamia tontteja. Ostamme maata takaisin. Berliinissä emme enää myy maata.”

(Julkaistu kolumnina Arkkitehtiuutisten numerossa 3/2020)

Investointi ja ’investointi’

Lähes kaikkien kaupunkien strategioihin on kirjattu kolme tavoitetta: lisää kansainvälisiä investointeja, lisää turisteja ja lisää osaajia, ”luovaa luokkaa”. ’Investointi’ kuulostaa hienolta: perustetaan tehdas, tytäryhtiö tai start-up, joka synnyttää uusia työpaikkoja, verotuloja ja talouskasvua.

Entä mitä ’kansainväliset investoinnit’ ovat käytännössä tarkoittaneet?

Maailmanlaajuinen pääomasijoitusyhtiö Blackstone osti vuonna 2017 kiinteistösijoittaja Spondan 1,7 miljardilla ja vuonna 2018 Olo-asuntoportfolion. Olo on ”Luotettava vuokranantaja yli 30 paikkakunnalla Suomessa”. Suomalaiset maksavat siis vuokria ja asumistukia Blackstonelle.

Tiedättekö näinä nollakoron aikoina, mistä kiinteistösijoituksesta sai Suomessa vuonna 2019 parhaan tuoton? Asunnoista, 14 %. Neljätoista prosenttia! Hotellit jäivät alle kahdeksan, toimistot vaivaiseen kuuteen prosenttiin.

Itiksen kauppakeskuksen omisti aikoinaan SKOP, sitten Sponda, joka vuonna 2002 myi sen hollantilaiselle kiinteistösijoittaja Wereldhavelle. Syksyllä 2018 Wereldhave myi Itiksen reilulla 0,5 miljardilla eurolla yhdysvaltalaisen Morgan Stanley -pankin kiinteistörahastolle. Liikenteen solmukohdassa oleva liikekeskus onkin suht varma sijoitus. Vuokralaiset ehkä vaihtuvat, mutta tulovirta säilyy – ainakin kunnes aletaan rakentaa vielä suurempaa, ja on aika myydä seuraavalle sijoittajalle.

Sähköyhtiö Fortum myi Suomen suurimman sähköverkkoyhtiön joulukuussa 2013 kansainvälisten pääomasijoittajien omistamalle Carunalle, hinta oli 2,55 miljardia euroa. Suomen sähköverkot ovat totisesti kansainvälisten suursijoittajien suosiossa, kirjoitti Talouselämä-lehti vuonna 2017. Ne kävivät rajun kilpailun sähköverkkoyhtiö Eleniasta, jonka hinta nousi 3,7 miljardiin euroon. Ostajia olivat saksalainen Allianz Capital Partners (ACP) ja australialainen Macquarie Infrastructure and Real Assets (MIRA), Valtion Eläkerahastolle jäi 10 prosentin osuus.

Velkakriisin puristuksissa Kreikan valtio myi muutamia vuosia sitten enemmistöosuuden Pireuksesta Kiinalle, joka aikoo tehdä Ateenan satamasta Euroopan suurimman. Venäläiset rakentavat kaasuputkia. Kukaan ei enää kuvittele, etteikö elintärkeiden liikenneyhteyksien tai energiaverkon omistamiseen liittyisi paitsi taloudellisia myös strategisia intressejä ja valtapolitiikkaa.

Kansainvälisillä investointimarkkinoilla julkinen vesihuolto oli ensimmäisiä kohteita, joita suuret pörssiyhtiöt alkoivat hankkia omistukseensa. Niiden tuotto on takuuvarma, koska julkisen sektorin on viime hädässä aina varmistettava kansalaisille elintärkeän veden saanti.

Jos Helsingin kaupunki etsii kansainvälisiä investoreita, se tarkoittaa esimerkiksi, että keskuspuistosta tai Etelärannasta leikataan palasia sijoittajien salkkuihin. Mitäs vikaa siinä on, eikö raha kelpaa? Toki kelpaa, jos hyväksyy kolme asiaa: kaupungin kruununjalokiviä muokataan sijoittajien ehdoilla, kiinteistöistä myöhemmin saatavat vuokratulot eivät jää tänne, eikä kaupunkilaisilla ole mahdollisuutta vaikuttaa myytyjen puistojen tai rantojen tulevaan kehitykseen.

’Kansainvälinen investointi’ voi siis tarkoittaa, että kaupunkien omaisuus muuttuu arvopapereiksi ja hyviksi vakuuksiksi kansainvälisiin sijoitussalkkuihin, jonne myös tuotot menevät. Kenen salkussa talot, tontit, satamat tai muu infrastruktuuri huomenna tai ylihuomenna ovat, miten niitä ’kehitetään’ tai millä hinnalla palveluita myydään, sitä ohjailevat pörssimeklarit Frankfurtissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Shanghaissa. Eivät enää kaupunkilaiset.

New Yorkin kaupunki kieltäytyi myymästä satamaansa. Pariisin kaupunki osti takaisin vesilaitoksensa. Jyväskylä peräytyi aikeestaan myydä osa vesihuollostaan. Sijoitusyhtiö Blackstonesta kertoneen tv-dokumentin lopussa Berliinin pormestari Michael Mueller sanoi näin: ”Me emme enää yksityistä kaupungin omistamia tontteja. Ostamme maata takaisin. Berliinissä emme enää myy maata.”

 

(Julkaistu Töölöläinen-lehden numerossa 7/20)

Kaupunki koronan jälkeen

”Uusi normaali” on kadonnut puheenparresta, mutta on selvää, ettei meitä vielä pitkään piinaava koronaepidemia häviä jättämättä jälkiä työhön, toimeentuloon, yhteiskuntaan ja kaupunkeihin. Saattaa olla toiveajattelua, mutta kaupunkipolitiikassa voisi hyödyntää tilaisuutta palata perusasioihin.

Ajattelen kokonaisuuksia, jotka monella tapaa liittyvät toisiinsa: julkinen kaupunkitila, asuminen, elämä kaupungissa – ja asukkaat. Julkinen kaupunkitila on tiedotusvälineissä kaupunkitaloustieteilijöinä haastateltavien henkilöiden tulkinnan mukaan turhaa tilaa, jolle pitäisi voida rakentaa, ”tiivistää kaupunkirakennetta”, kuten tavoite yleisen hyväksynnän hyrinän toivossa puetaan sanoiksi.

Epäilemättä moni korkeaa korkoa tuottava sijoitusvuokra-asunto jää nyt rakentamatta Töölönlahtea ympäröiviin keskuspuiston osiin tai meren rantaviivaan. Vieläkin kuulee moitteita, että musiikkitalon, Finlandia-talon ja keskustakirjaston väliselle alueelle olisi pitänyt rakentaa liiketilaa. Että riittäähän meillä Suomessa metsää ja aakeeta laakeeta...

 Mutta myös keskustan ulkopuolella viihtyisimmät korttelit reunustavat puistikkoja tai bulevardeja – niitä kalliita rakentamattomia alueita – eivät täytä niitä! Julkisella kaupunkitilalla on monet kasvot: aukiot, torit, kadut, jalankulkureitit, pyöräilyväylät, leikkipaikat, lenkkipolut, hiihtoladut, luistinradat, puistikot, puistokadut ja metsiköt. On salaisia sienestyspaikkoja, rantapromenadeja, joilta voi katsoa horisonttiin, mattolaitureita, uimarantoja tai siltoja, joilta voi heittää ongen veteen. Piilopaikkoja, joihin voi kutsua ystävän piknikille, ja aukioita, joilla voi pitää juhlapuheen tai järjestää kirpputorin.

Senaatintori on paraatiesimerkki tilasta, joka mukautuu moneen käyttöön – tänä kesänä niin maailmanlaajuisen #BlackLivesMatter -liikkeen mielenosoituksen paikaksi kuin valtavan suosituksi ravintolaterassiksi. Talvella tulevat Tuomaan markkinat ja joulukuusi, niiden mentyä lumikinosten väliin, torin poikki diagonaalisti auratut kulkuväylät.

Senaatintoreja on toki vain yksi, mutta julkisen kaupunkitilan merkitys on sama kaikkialla. Mahdollisuus liikkua, tavata ystäviä ja nähdä ihmisiä turvallisesti ulkotiloissa on koronakesänä noussut arvoon arvaamattomaan. Tyhjää puistonpenkkiä on ollut turha etsiä. Jokainen kasvi, puu ja meren aalto on ollut vertauskuva luonnon elinvoimasta, kasvusta ja tulevaisuuden toivosta.

Kaupunkikulttuurin ydin on julkisessa kaupunkitilassa, jossa ihmiset voivat vapaasti kohdata toisensa, tutut ja tuntemattomat. Se on demokratian koetinkivi, sillä vain diktatuureissa määrätään ulkonaliikkumiskieltoja mielenosoitusten estämiseksi.

Yksi pandemian seurauksista on ollut turismin romahdus ja sen musertavat vaikutukset monien palveluntuottajien elinkeinoon. Samaan aikaan meistä on tullut turisteja omissa kaupungeissamme. On lähdetty löytöretkille lähiympäristöön.

Moni on miettinyt niin omalla kohdallaan kuin yleisemmin, voiko matkailu olla jatkossa yhtä mittava globaali teollisuudenala kuin miksi se on viime vuosikymmeninä kasvanut. Pitääkö kaupunkia kehittää turisteja varten vai voisiko ajatella, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se on hyvä myös muualta tuleville?

Emmekö mekin kehuskele matkoilta tultuamme, ettei sitten menty sinne turistipaikkoihin vaan löydettiin paikallisten suosima paikka?

 

(Julkaistu 9.8.2020 Töölöläinen-lehden numerossa 8/20)