SOTE-RATKAISUN VÄLIARVIO

SOTE-uudistus on ollut taas otsikoissa, koska lakiluonnoksesta pyydetty lausuntokierros päättyi äskettäin. Marinin hallituksen sote-esitystä ei ole rakennettu tyhjältä pöydältä vaan on hyödynnetty aiemmissa selvityksissä saatu tieto, esimerkiksi perustuslakivaliokunnan lausunnot.

Kaksi keskeistä eroa Sipilän hallituksen sote-esitykseen verrattuna on, että maakuntien tehtävät on rajattu sosiaali- ja terveydenhuoltoon sekä pelastustoimeen, ja että yksityissektorin palveluja ei rinnasteta suoraan julkisiin.

Sipilän hallituksen sote-mallissa yksityiset – käytännössä lähinnä perusterveydenhoidon lääkärikäynnit – olivat ratkaisussa yhdenvertaisina julkisten rinnalla ”valinnanvapauden” otsikon alla. Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan hyväksynyt tätä vaan katsoi, että maakunnilla on oltava ”riittävä oma palvelutuotanto”.

Sipilän mallissa tilaajaorganisaatio (maakunta) oli julkinen ja palveluita tuottivat julkiset ja yksityiset toimijat. Nyt esitetyssä mallissa julkinen järjestämisvastuu kattaa sekä tilaamisen että tuottamisen. Mikään ei silti estä maakuntia hankkimasta täydentäviä palveluita myös yksityisiltä firmoilta tai järjestöiltä. Syytökset ideologisesta privaattipuolen syrjinnästä ovat perusteettomia.

Sipilänkin mallissa rahoitus tuli valtiolta ennen kuin maakunnat saavat oman verotusoikeuden. Myös sote-maakuntien suora demokratia vastakohtana nykyisten kuntayhtymien epäsuoralle demokratialle on sama. Maakuntapäättäjät siis valitaan vaaleilla suoraan vastuuseen laajemmasta kokonaisuudesta sen sijaan, että he nykyään ovat kunnanvaltuustojen valitsemia, yksittäisten kuntien edunvalvojia.

Ainoa ratkaisu, jota ei aiemmin ole testattu perustuslakivaliokunnassa, on Helsingin ja muiden Uudenmaan kuntien voimallisesti vaatima erillisratkaisu. Siinä Uusimaa jaetaan neljään eri sote-maakuntaan (Itä-, Keski- ja Länsi-Uusimaa sekä Vantaa-Kerava), Helsingin kaupunki viidentenä. Erikoissairaanhoidosta vastaava kuntayhtymä HUS (Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiiri) muutetaan maakuntien omistamaksi yhtymäksi.

Lakiluonnos on kuitenkin rakennettu niin, että jos Uudenmaan ja HUSin palastelussa nähdään perustuslaillisia ongelmia, erillisratkaisu voidaan poistaa pykälistä eikä lakiesitys sen vuoksi mene uusiksi.

Pohdittavaksi tulee esimerkiksi, voidaanko Uudenmaan pikkumaakuntien, Helsingin kaupungin ja perustettavan HUS-maakuntayhtymän välille laatia juridisesti riittävän sitovat erikoissairaanhoitoa koskevat sopimukset. Lääkäriliitto onkin ilmaissut huolensa HUSin tulevaisuudesta, jos se jää viiden eri omistajaorganisaation puristukseen (HS 29.9.2020).

Voi myös kysyä, miten Uudellamaalla toteutuu lain tavoitteena oleva erikoissairaanhoidon ja sosiaali- ja perusterveydenhoidon yhteensovittaminen.

Rahoitusmallia on isojen kaupunkien lausunnoissa moitittu kestämättömäksi. Perusteluna on, että niiden resurssit muihin investointeihin kapenevat, koska valtio leikkaa niiden verotuloista sote-osuuden. On pidetty epäoikeudenmukaisena, että ”hyvin talouttaan hoitaneet kaupungit” kärsivät ja ”etelä elättää köyhiä”.

Lausunnoissa ei tunnusteta, ettei rahoituksen nykytilanne voi pysyä ennallaan, jos ja kun uudistuksen tavoitteena on kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja, turvata yhdenvertaiset palvelut, parantaa palveluiden saatavuutta, turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti ja hillitä kustannusten kasvua koko maassa.

Julkisuudessa on väitetty rahoituksen olevan riittämätöntä, koska ”kustannusten noususta korvataan vain 80 prosenttia”. Todellisuudessa palvelutarpeen kasvuksi arvioidaan 1,2 prosenttia, josta ennakkoon budjetoidaan vain 80 prosenttia, eli 0,96 prosenttia vuodessa. Lausunnoissa vedotaan nopean ikääntymisen aiheuttamiin lisäkustannuksiin. Uudellamaalla väestö kuitenkin ikääntyy muuta Suomea hitaammin. Maahanmuuttajien korkeampi osuus huomioidaan rahoituskriteereissä, joihin kuuluu vieraskielisyyslisä.

Sote-keskustelussa esitetään usein vertailuja muiden maiden malleihin. Kuitenkin vain harvojen maiden rakenteet ovat vertailukelpoisia keskenään, Suomen kanssa lähinnä vain Tanskan ja Espanjan. Terveysmenot ovat Suomessa EU:n keskiarvoa.

Edelliskierroksella puhuttiin paljon maakuntien lukumäärästä. Joidenkin mielestä viisi olisi riittänyt, toisten mielestä sote olisi pitänyt jatkossakin toteuttaa kuntapohjaisesti. Kuntia on nyt 296 ja sairaanhoitopiirejä 20. Jatkossa on 21 sote-maakuntaa, lisäksi Helsingin kaupunki ja maakuntayhtymä HUS. Jos Uudenmaan erikoinen erillisratkaisu kaatuu, jää pelkät 18 sote-maakuntaa. Mitä enemmän hallinto selkiytyy, sitä vaikeampi on ymmärtää herjaa ”uusista hallintohimmeleistä”.

Asiantuntijat sanovat, että koronan hoito olisi uudessa sote-mallissa ollut nykyistä paljon helpompaa. Saadut lausunnot käydään läpi ja tehdään tarvittavat tarkistukset. Lakiesitys halutaan viedä eduskuntaan vielä ennen tämän vuoden loppua niin, että valiokuntakäsittelyjen jälkeen laki tulisi voimaan 1.7.2021. Ensimmäiset maakuntavaalit pidetään alkuvuonna 2022 ja sote-maakunnat aloittavat 1.1.2023.

Kolumni julkaistu 2.10.2020 Töölöläinen-lehdessä 13/20

Onko joukkoliikenne ekologista? Ei ole.

Kestävä kehitys on perusta, jolle SDP:n puolueohjelma ja Sanna Marinin hallitusohjelma rakentuvat. Itse asiassa tarkoitetaan 17:ää kestävän kehityksen tavoitetta. YK:n jäsenvaltiot hyväksyivät ne vuonna 2015 otsikolla Agenda 2030, siis asialista kuluvalle vuosikymmenelle.  

 

Kestävä kehitys mainitaan usein aivan kuin se tarkoittaisi vain ”niitä ympäristöasioita” tai ”ilmastonmuutosta”. Kyse on kuitenkin siitä, että päätöksenteossa on otettava yhtä aikaa huomioon sekä ekologiset, ekonomiset että sosiaaliset vaikutukset. Siksi kestävän kehityksen toteuttaminen sopiikin juuri SDP:n, työn puolueen tavoitteeksi.  

 

Voimme vallan hyvin jättää ”ne ympäristöasiat” tai ”ekologian” vihreille ja ”ne talousasiat” kokoomukselle, jolle ne ovat rakkaimpia. Etsittäessä ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin SDP:lle jää vaikein rasti: miten hahmotetaan yhtä aikaa kaikki eri näkökulmat. Laskukone ja mikroskooppi eivät riitä, tarvitaan myös laajakulmaa ja kaukoputkea.

 

Ilmastopolitiikka on hyvä esimerkki. Olemme päättäneet, että Suomen tulee olla hiilineutraali vuonna 2035 ja hiilinegatiivinen nopeasti tämän jälkeen. Tavoitetta ei saavuteta erillisellä ilmastopolitiikalla. Pitää toteuttaa paitsi kestävää energiapolitiikkaa myös kestävää liikennepolitiikkaa, kaupunki- ja aluepolitiikkaa, metsäpolitiikkaa, koulutus-, tutkimus-, innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, hankintapolitiikkaa, veropolitiikkaa, kauppapolitiikkaa…   

 

Reilu siirtymä viittaa kestävän kehityksen sosiaaliseen ja taloudelliseen ulottuvuuteen. Energiavallankumous ja resurssitehokkuuden vaatimus tarkoittavat, että teollisuus ja teolliset prosessit muuttuvat. Työ muuttuu kuten se muuttui jo ensimmäisen teollisen vallankumouksen ja myöhemmin digitalisaation myötä.

 

EU-komission Vihreän kehityksen ohjelma (Green Deal) painottaa ilmastonmuutoksen torjuntaa. Maailmalle vietävät eurooppalaiset tuotteet ja palvelut edellyttävät uusiutuvan energian, tekoälyn ja bioteknologian osaamista. Siltana murroksen yli EU:n Oikeudenmukaisen siirtymän rahasto (JTF) tukee työntekijöiden ja työnhakijoiden uudelleenkoulutusta ja talouden monipuolistamista alueilla, joihin muutos vaikuttaa eniten.

 

Entä se poliittisen ohjelman ”ekologinen joukkoliikenne”? Ekologia määritellään biologian haaraksi, joka tutkii kasvien, eläinten ja ihmisten vuorovaikutusta toistensa ja ympäristönsä kanssa. Ratsastaminen rehua syövillä hevosilla saattaisi olla ekologisesti kestävä ratkaisu, mutta se tuskin oli tekstinikkareilla mielessä. He tarkoittivat varmaan kestävää kehitystä toteuttavaa joukkoliikennettä; se palvelee ihmisten tarpeita, se on turvallista ja esteetöntä, sen rahoitusmalli on reilu niin käyttäjille, työntekijöille kuin veronmaksajille, ja se on päästötöntä.

 

(Julkaistu 17.9.2020 Puheenvuoro-palstalla Demokraatti-lehden numerossa 16/20, perustuu Tampereen puoluekokouksessa käytettyyn puheenvuoroon.)

UUSI NORMAALI – tuleeko sellaista?

Poikkeusoloissa aletaan jo hahmotella näkymää aikaan koronan jälkeen. Jos tulee, palataanko entiseen vai käytetäänkö tilaisuus harpata uuteen normaaliin? Miten ihmiset ja yritykset selviävät talousshokista? Mitä digitalisaation läpimurto voi tarkoittaa? Muuttuuko turismi? Miten käy median ja valemedian taistelussa? Säilyykö luottamus yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana? Pystytäänkö hyvinvointivaltio uudistamaan, demokratia ja oikeusvaltio turvaamaan? Tässä muutama arvaus.

Ilmastonmuutos ei katoa asialistojen kärjestä. Energiavallankumous ei odota. Liikkumisen, rakentamisen ja ruuantuotannon kustannuksia aletaan laskea myös CO2-päästöissä. Maailmanlaajuisesti on iso riski, että lamasta nousemiseksi palataan vanhentuneisiin prosesseihin ja teknologiaan. Trump ehti jo murehtia öljyn hinnan romahdusta ja vaatia Venäjää ja Saudi-Arabiaa supistamaan tuotantoaan.

Digitalisaatio korvaa Brysselin-koneen. Säästyy aikaa, rahaa ja lentopetrolia. Etäopetus tuo koulutuksen kaikkien ulottuville. Kansalaisliikkeet muuttuvat some-kampanjoiksi, #MeToo -liike ehti sen jo todistaa. Polttavimmat ongelmat ovat globaaleja, ja niiden ratkaisemiseen digitaaliset alustat on kuin luotu. Mutta voivatko hashtag-parvet koskaan korvata toria, sananvapauden fyysistä tilaa? En usko, katu puhuu yhä.  

Turismi, ainakin liikematkustaminen vähenee varmasti. Hotellirakentamisen buumi pysähtyy, risteilyalusten maine on saanut särön. Lähes kaikkien maailman kaupunkien elinkeinopoliittisissa strategioissa luotettiin kansainvälisiin investointeihin, suurtapahtumiin, ostoskeskuksiin ja matkailuteollisuuteen kasvun moottoreina. Kaupunkeja kehitettiin ja sijoittajia etsittiin turismin ehdoilla. Tuleeko asukas välillä keskiöön?

Asumista arvioidaan uusilla mittareilla. Etätyöläiset ja -koululaiset tarvitsevat työtilaa, ehkä uudenlaisia yhteistiloja. Huoneeseen osuvaa auringonsädettäkään ei enää pidetä turhana ylellisyytenä. Omistusaravat toteuttavat unelmaa omasta kodista sen sijaan, että kerrytettäisiin vuokratuloja kansainvälisille sijoittajille.

Hyvinvointivaltion – infran, julkisen terveydenhoidon, sosiaaliturvan ja koulutuksen arvo paljastui kriisioloissa pian. Vaikka valtioiden velkaantuminen tarjoaa populisteille veitsenteräviä perusteluja leikkauslistojen laatimiseen ja privatisaatioon, turvaverkon ja infrastruktuurin elintärkeyttä on vaikea kieltää. Ehkä veroparatiisipakolaisetkin palaavat Suomeen myös veronmaksajiksi, ei vain tehohoitoon. Yksinyrittäjien ja alustatalouden renkien tukeman palvelusektorin riskejä aletaan ennakoida. Keskustelu perustulosta saa uusia sävyjä. Huoltovarmuuden ja resilienssin käsitteet arkipäiväistyvät.

Solidaarisuutta tarvitaan entistä enemmän. Valtionrajojen sulkeminen oli tarpeen hidastamaan viruksen leviämistä. Jotkut tulkitsivat sen merkiksi kansallisen itsekkyyden salonkikelpoisuudesta. Jääkö viidakon laki voimaan? Viime vuosikymmenet olivat globalisoitumisen ja keskinäisriippuvuuden kasvun aikaa. Tuotantoprosessit pätkittiin hintakilpailutettuihin osiin, jotka ripoteltiin eri puolille maailmaa. Euroopan unionin kantava ajatus oli, että yhdessä olemme vahvempia kuin erikseen. Nyt kansainvälinen solidaarisuus näyttää nopeasti murentuneen. Apuaan ovat tarjonneet yllättävät ystävät; Kuuba lähetti lääkäreitä Italiaan, Kiina asiantuntijoita Afrikkaan, Taiwan lahjoitti suojanaamareita, Venäjä varusteita Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat tarjosi apua Iraniin, joka kieltäytyi siitä. Avustuslennot paljastuivat kansainvälisen politiikan irvokkaaksi pr-teatteriksi. Hybridisodankäynnin aseet naamioitiin solidaarisuuden eleiksi. Mutta kuka auttaa pakolaisleirien turvapaikanhakijoita, Intian ja Brasilian slummien miljoonia asukkaita tai suurkaupunkien paperittomia siirtolaisia ja asunnottomia?

Valtiomahti median valta kasvaa entisestään. Se jakautuu yhä selvemmin eri rooleihin: kulttuurin, tutkitun tiedon ja kriittisen journalismin kanavat, valeuutisten ja somen feikkiprofiilisotureiden taistelukentät, ja sensaatiouutisia ja unohduksen oopiumia kansalle tarjoavat viihdekanavat. Kun esimerkkiä ei tohdi lähempää ottaa, Yhdysvallat ovat pelottava esimerkki siitä, miten kansakunta jakautuu sen mukaan, minkä median totuuteen se uskoo. Jos joku taho onnistuu horjuttamaan uskoa faktoihin ja instituutioihin, luottamus, ihmisyhteisöjä yhteen liittävä side katkeaa. Lukutaito ei enää riitä, pitää osata lukea mediaa.

Käsitteiden ylätasolla on näennäisen helppo heittää ideoita. Maailmaa nähnyt ystävä tiivisti ihmisen iholle tulevan covid19-kokemuksen: ”Jokaista menehtynyttä kohti on joukko omaisia. Omaisen menetys vie noin vuoden surra.” Koronakriisin aikana kansalliseksi johtajahahmoksi noussut New Yorkin kuvernööri Andrew Cuomo vakuutti, että tämän kriisin jälkeen olemme parempia ihmisiä, me selviämme tästä. Maailma koronan jälkeen ei kuitenkaan voi olla sama kuin ennen sitä. Kysymys kuuluu, osaammeko käyttää hyväksi mahdollisuuden rakentaa parempaa maailmaa, vaikka rakennustyö joudutaan aloittamaan sekä taloudellisilta että sosiaalisilta raunioilta.

Kaikki maat, kaupungit ja ihmiset ovat lähes identtisen tehtävän edessä. Mikään pandemia ei pyyhi pois ihmisoikeuksien loukkaamattomuutta, hyvinvointivaltion perusperiaatteita, julkisen sektorin vastuuroolia eikä ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun välttämättömyyttä.

(Julkaistu SAFAn blogina huhtikuussa 2020)

Asuntomarkkinat vai finanssimarkkinat?

Tiedättekö näinä nollakoron aikoina, mistä kiinteistösijoituksesta sai Suomessa vuonna 2019 parhaan tuoton? Asunnoista, 14 prosenttia. Neljätoista prosenttia. Hotellit jäivät alle kahdeksan, toimistot vaivaiseen kuuteen prosenttiin.

Lähes kaikkien kaupunkien strategioihin on kirjattu kolme tavoitetta: lisää kansainvälisiä investointeja, lisää turisteja ja lisää osaajia, sitä luovaa luokkaa. ’Investointi’ kuulostaa hienolta: perustetaan tehdas tai tytäryhtiö, joka synnyttää uusia työpaikkoja, verotuloja ja talouskasvua.

Muistatteko kiinteistöyhtiö Spondan? Blackstone osti Spondan parilla miljardilla eurolla vuonna 2017. Googlatkaapa ’Blackstone Group’ ja ‘Blackstone Housing’. Blackstonen asuntostrategiasta saa hyvän kuvan YLE Areenasta löytyvästä Push-dokumentista, josta Tarja Nurmi kirjoitti äskettäin (AU …..).

Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi helmikuussa asemakaavan, jolla olympiastadionin pohjoispuolella oleva keskuspuiston osa muutetaan tonttimaaksi viihdeareena-asunto-hotelli-ravintola-jne-korttelin rakentamista varten. (Ei, aluetta ei ole koskaan kaavoitettu parkkipaikaksi.) Pormestari iloitsi, että ”Mikä tahansa kaupunki olisi ikionnellinen tällaisesta [yksityisellä rahalla toteutettavasta] investoinnista” (HS 12.2.2020).

Mitä ’kansainvälinen investointi’ nykyään tarkoittaa? Sitä, että kaupunkien arvotontit myydään ja ne muuttuvat arvopapereiksi ja hyviksi vakuuksiksi kansainvälisiin sijoitussalkkuihin, jonne myös kiinteistöistä syntyvät tuotot menevät. Kenen salkussa talot ja tontit huomenna tai ylihuomenna ovat, miten niitä ’kehitetään’, millä hinnalla vuokrataan tai pidetään tyhjillään, sitä ohjailevat pörssimeklarit Frankfurtissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Shanghaissa.

Mitä se arkkitehdeille kuuluu? Maailma nyt vaan on sellainen, siihen pitää sopeutua, eikö niin? Eikö ole pääasia, että järjestetään kilpailuja? Vai pitäisikö rakennetun ympäristön muutoksia suunnittelevien ammattilaisten kuitenkin ymmärtää, mikä on heidän todellinen, näkymätön toimintaympäristönsä? Miten SAFA voi vaikuttaa, elleivät jäsenet tiedä, kuka naruja vetelee?

Mikä on hankkeiden syntyhistoria? Onko etusijalla asukkaan, kaupunkilaisen, kaupungin vai rahoittajan etu? Mitä sijoittajavetoisuus asuntorakentamisen, kaavoituksen ja tonttipolitiikan arjessa tarkoittaa? Myykö kaupunki esimerkiksi tontin hyvästä osoitteesta hotellihankkeelle, joka onkin tarkoitus muuttaa miniasunnoiksi eli tuottoisiksi instrumenteiksi finanssimarkkinoille?

Alan miestä lainatakseni: ”Kaikki kinuavat mahdollisuutta rakentaa pieniä vuokra-asuntoja, usein muodollisesti As Oy -muotoon, mikä muuttuu sijoittajien käsissä vuokrataloksi, mieluiten vähäisillä normeilla halpuutettuna. Samanaikaisesti kynnys omistusasumiseen on noussut, koska siihen liittyisi pankkien suurempi tarve omarahoitukseen ja muita vakavaraisuusmääräyksiä. Porukan pakkovalinta on omistajalleen hyvin tahkoava vuokra-asunto.”

Mediassa on viime aikoina julkaistu näyttäviä juttuja rakentamisen normeista syypäinä asuntojen korkeisiin hintoihin, maanomistajien vaatimuksesta saada kaavoittaa omalle maalleen tai kuntien lunastusoikeuden vääryydestä. Ettei vain olisi joku MRL-uudistus menossa?

Pohtiiko kukaan, mitä väestön ikärakenteen muutos tarkoittaa asumiselle? Onko viisasta helpottaa esteettömyysnormeja? Jos päiväkodit ja koulut jäävät ilman oppilaita, voidaanko niitä muuttaa asunnoiksi? Jos ilmastoneutraaliuden vaatimus läpäisee kaiken päätöksenteon, onko kaupunkiseuduilla järkevää kaavoittaa asuntorakentamista muualle kuin joukkoliikenteen saavutettaviin? Pitäisikö ara-vuokra-asuntojen osuutta vuosittaisesta asuntotuotannosta lisätä eikä vähentää? Olisiko ara-omistusasunnoille taas tarvetta? Jos kunnat vielä omistavat maata, kannattaisiko sitä myynnin sijaan vuokrata?

Push-dokumentin lopussa Berliinin pormestari Michael Mueller sanoo näin: ”Me emme yksityistä enää kaupungin omistamia tontteja. Ostamme maata takaisin. Berliinissä emme enää myy maata.”

(Julkaistu kolumnina Arkkitehtiuutisten numerossa 3/2020)

Investointi ja ’investointi’

Lähes kaikkien kaupunkien strategioihin on kirjattu kolme tavoitetta: lisää kansainvälisiä investointeja, lisää turisteja ja lisää osaajia, ”luovaa luokkaa”. ’Investointi’ kuulostaa hienolta: perustetaan tehdas, tytäryhtiö tai start-up, joka synnyttää uusia työpaikkoja, verotuloja ja talouskasvua.

Entä mitä ’kansainväliset investoinnit’ ovat käytännössä tarkoittaneet?

Maailmanlaajuinen pääomasijoitusyhtiö Blackstone osti vuonna 2017 kiinteistösijoittaja Spondan 1,7 miljardilla ja vuonna 2018 Olo-asuntoportfolion. Olo on ”Luotettava vuokranantaja yli 30 paikkakunnalla Suomessa”. Suomalaiset maksavat siis vuokria ja asumistukia Blackstonelle.

Tiedättekö näinä nollakoron aikoina, mistä kiinteistösijoituksesta sai Suomessa vuonna 2019 parhaan tuoton? Asunnoista, 14 %. Neljätoista prosenttia! Hotellit jäivät alle kahdeksan, toimistot vaivaiseen kuuteen prosenttiin.

Itiksen kauppakeskuksen omisti aikoinaan SKOP, sitten Sponda, joka vuonna 2002 myi sen hollantilaiselle kiinteistösijoittaja Wereldhavelle. Syksyllä 2018 Wereldhave myi Itiksen reilulla 0,5 miljardilla eurolla yhdysvaltalaisen Morgan Stanley -pankin kiinteistörahastolle. Liikenteen solmukohdassa oleva liikekeskus onkin suht varma sijoitus. Vuokralaiset ehkä vaihtuvat, mutta tulovirta säilyy – ainakin kunnes aletaan rakentaa vielä suurempaa, ja on aika myydä seuraavalle sijoittajalle.

Sähköyhtiö Fortum myi Suomen suurimman sähköverkkoyhtiön joulukuussa 2013 kansainvälisten pääomasijoittajien omistamalle Carunalle, hinta oli 2,55 miljardia euroa. Suomen sähköverkot ovat totisesti kansainvälisten suursijoittajien suosiossa, kirjoitti Talouselämä-lehti vuonna 2017. Ne kävivät rajun kilpailun sähköverkkoyhtiö Eleniasta, jonka hinta nousi 3,7 miljardiin euroon. Ostajia olivat saksalainen Allianz Capital Partners (ACP) ja australialainen Macquarie Infrastructure and Real Assets (MIRA), Valtion Eläkerahastolle jäi 10 prosentin osuus.

Velkakriisin puristuksissa Kreikan valtio myi muutamia vuosia sitten enemmistöosuuden Pireuksesta Kiinalle, joka aikoo tehdä Ateenan satamasta Euroopan suurimman. Venäläiset rakentavat kaasuputkia. Kukaan ei enää kuvittele, etteikö elintärkeiden liikenneyhteyksien tai energiaverkon omistamiseen liittyisi paitsi taloudellisia myös strategisia intressejä ja valtapolitiikkaa.

Kansainvälisillä investointimarkkinoilla julkinen vesihuolto oli ensimmäisiä kohteita, joita suuret pörssiyhtiöt alkoivat hankkia omistukseensa. Niiden tuotto on takuuvarma, koska julkisen sektorin on viime hädässä aina varmistettava kansalaisille elintärkeän veden saanti.

Jos Helsingin kaupunki etsii kansainvälisiä investoreita, se tarkoittaa esimerkiksi, että keskuspuistosta tai Etelärannasta leikataan palasia sijoittajien salkkuihin. Mitäs vikaa siinä on, eikö raha kelpaa? Toki kelpaa, jos hyväksyy kolme asiaa: kaupungin kruununjalokiviä muokataan sijoittajien ehdoilla, kiinteistöistä myöhemmin saatavat vuokratulot eivät jää tänne, eikä kaupunkilaisilla ole mahdollisuutta vaikuttaa myytyjen puistojen tai rantojen tulevaan kehitykseen.

’Kansainvälinen investointi’ voi siis tarkoittaa, että kaupunkien omaisuus muuttuu arvopapereiksi ja hyviksi vakuuksiksi kansainvälisiin sijoitussalkkuihin, jonne myös tuotot menevät. Kenen salkussa talot, tontit, satamat tai muu infrastruktuuri huomenna tai ylihuomenna ovat, miten niitä ’kehitetään’ tai millä hinnalla palveluita myydään, sitä ohjailevat pörssimeklarit Frankfurtissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Shanghaissa. Eivät enää kaupunkilaiset.

New Yorkin kaupunki kieltäytyi myymästä satamaansa. Pariisin kaupunki osti takaisin vesilaitoksensa. Jyväskylä peräytyi aikeestaan myydä osa vesihuollostaan. Sijoitusyhtiö Blackstonesta kertoneen tv-dokumentin lopussa Berliinin pormestari Michael Mueller sanoi näin: ”Me emme enää yksityistä kaupungin omistamia tontteja. Ostamme maata takaisin. Berliinissä emme enää myy maata.”

 

(Julkaistu Töölöläinen-lehden numerossa 7/20)

Kaupunki koronan jälkeen

”Uusi normaali” on kadonnut puheenparresta, mutta on selvää, ettei meitä vielä pitkään piinaava koronaepidemia häviä jättämättä jälkiä työhön, toimeentuloon, yhteiskuntaan ja kaupunkeihin. Saattaa olla toiveajattelua, mutta kaupunkipolitiikassa voisi hyödyntää tilaisuutta palata perusasioihin.

Ajattelen kokonaisuuksia, jotka monella tapaa liittyvät toisiinsa: julkinen kaupunkitila, asuminen, elämä kaupungissa – ja asukkaat. Julkinen kaupunkitila on tiedotusvälineissä kaupunkitaloustieteilijöinä haastateltavien henkilöiden tulkinnan mukaan turhaa tilaa, jolle pitäisi voida rakentaa, ”tiivistää kaupunkirakennetta”, kuten tavoite yleisen hyväksynnän hyrinän toivossa puetaan sanoiksi.

Epäilemättä moni korkeaa korkoa tuottava sijoitusvuokra-asunto jää nyt rakentamatta Töölönlahtea ympäröiviin keskuspuiston osiin tai meren rantaviivaan. Vieläkin kuulee moitteita, että musiikkitalon, Finlandia-talon ja keskustakirjaston väliselle alueelle olisi pitänyt rakentaa liiketilaa. Että riittäähän meillä Suomessa metsää ja aakeeta laakeeta...

 Mutta myös keskustan ulkopuolella viihtyisimmät korttelit reunustavat puistikkoja tai bulevardeja – niitä kalliita rakentamattomia alueita – eivät täytä niitä! Julkisella kaupunkitilalla on monet kasvot: aukiot, torit, kadut, jalankulkureitit, pyöräilyväylät, leikkipaikat, lenkkipolut, hiihtoladut, luistinradat, puistikot, puistokadut ja metsiköt. On salaisia sienestyspaikkoja, rantapromenadeja, joilta voi katsoa horisonttiin, mattolaitureita, uimarantoja tai siltoja, joilta voi heittää ongen veteen. Piilopaikkoja, joihin voi kutsua ystävän piknikille, ja aukioita, joilla voi pitää juhlapuheen tai järjestää kirpputorin.

Senaatintori on paraatiesimerkki tilasta, joka mukautuu moneen käyttöön – tänä kesänä niin maailmanlaajuisen #BlackLivesMatter -liikkeen mielenosoituksen paikaksi kuin valtavan suosituksi ravintolaterassiksi. Talvella tulevat Tuomaan markkinat ja joulukuusi, niiden mentyä lumikinosten väliin, torin poikki diagonaalisti auratut kulkuväylät.

Senaatintoreja on toki vain yksi, mutta julkisen kaupunkitilan merkitys on sama kaikkialla. Mahdollisuus liikkua, tavata ystäviä ja nähdä ihmisiä turvallisesti ulkotiloissa on koronakesänä noussut arvoon arvaamattomaan. Tyhjää puistonpenkkiä on ollut turha etsiä. Jokainen kasvi, puu ja meren aalto on ollut vertauskuva luonnon elinvoimasta, kasvusta ja tulevaisuuden toivosta.

Kaupunkikulttuurin ydin on julkisessa kaupunkitilassa, jossa ihmiset voivat vapaasti kohdata toisensa, tutut ja tuntemattomat. Se on demokratian koetinkivi, sillä vain diktatuureissa määrätään ulkonaliikkumiskieltoja mielenosoitusten estämiseksi.

Yksi pandemian seurauksista on ollut turismin romahdus ja sen musertavat vaikutukset monien palveluntuottajien elinkeinoon. Samaan aikaan meistä on tullut turisteja omissa kaupungeissamme. On lähdetty löytöretkille lähiympäristöön.

Moni on miettinyt niin omalla kohdallaan kuin yleisemmin, voiko matkailu olla jatkossa yhtä mittava globaali teollisuudenala kuin miksi se on viime vuosikymmeninä kasvanut. Pitääkö kaupunkia kehittää turisteja varten vai voisiko ajatella, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se on hyvä myös muualta tuleville?

Emmekö mekin kehuskele matkoilta tultuamme, ettei sitten menty sinne turistipaikkoihin vaan löydettiin paikallisten suosima paikka?

 

(Julkaistu 9.8.2020 Töölöläinen-lehden numerossa 8/20)

Ideologinen vai pragmaattinen?

Olette varmaan joskus kuulleet poliitikon vastaavan jotakin tulevaa päätöstä koskevaan kysymykseen, että hän aikoo muodostaa kantansa pragmaattisesti eikä ideologisesti.

Anteeksi, siis miten? Eikö poliitikko toimikaan aatteensa mukaisesti vai onko pragmaattisuus ideologia?

Toinen samantyyppinen vastausvaihtoehto on todeta, että perustelee mielipiteensä rationaalisesti eikä tunteen pohjalta. Yleensä naisten argumentteja pidetään tunnepohjaisina, kun taas miehet ovat järkeviä – vai kuinka?

Kolmas tapa on mitata päätösten taloudellisia seurauksia. Kun aletaan laskea tarkemmin, tuleekin pian karhu vastaan: Mistä hinnasta oli kyse? Investointikustannuksista, käyttökustannuksista, tuotetun hyödyn mittaamisesta euroissa, syntyvistä työpaikoista, arvioiduista verotuotoista, vuokratuloista, ennakoidusta arvonnoususta – vai mistä?

Otetaan esimerkki: Jo kauan sitten kuopattu keskustatunnelisuunnitelma on herätetty henkiin ja saanut hienomman nimen: maanalainen kokoojakatu. Vanha versio olisi vienyt Sörnäisten rantatieltä suht suoraan Länsiväylälle. Nyt kaavaillaan aivan toisen mittakaavan verkostoa, jossa kolme satamaterminaalia – Katajanokka, Eteläsatama ja Länsisatama – syöttäisivät autoliikenteensä maan alle. Nämä tunnelit risteäisivät Helsingin niemen poikki kulkevan tunnelin kanssa. Sinne sukeltaisivat niin henkilöautot, bussit kuin rahtiliikenne. Kuvitelkaa perävaunullisia rekkoja kurvailemassa metrotunnelien ja muiden olemassa olevien rakenteiden alitse pitkiä ramppeja ylös ja syvälle alas, oikealle ja vasemmalle, huolto- ja hätäpoistumisteitä, turvajärjestelmiä, olemassa olevien rakennusten läpi vedettäviä ilmastointikanavia. Hinta-arviota ei ole, koska suunnitelmat ovat vasta aivan alustavia – useissa miljardeissa kuitenkin liikutaan.

Kovin moni vaatii silmää räpäyttämättä, että tunneliverkko pitää rakentaa. Yleensä juuri nämä henkilöt korostavat olevansa pragmaattisia, rationaalisia ja ajattelevansa taloudellisesti järkevästi. Epäilevät kysymykset leimataan ideologisiksi ja tunnepohjaisiksi.

Tunteella reagoiminen on saanut myös aivan uusia, jopa maskuliinisia ulottuvuuksia. Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos: Kansainvälinen tutkijayhteisö on jo pitkään ollut yksimielinen siitä, että maapallon keskilämpötilan kiihtyvä nousu viimeksi kuuluneen vuosisadan aikana on aiheutunut ihmisen toiminnasta. Tutkijoiden ennustukset ilmastonmuutoksen vaikutuksista ovat käyneet toteen.

Niitä, jotka etsivät konkreettisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, syytetään nyt kuitenkin ’ilmastohysteriasta’. Lukutaitoinen kansalainen tietää, että lihakarjan kasvatus soijalla, joka on kasvatettu sademetsästä raivatuilla pelloilla, sekä lisää kasvihuonekaasupäästöjä että vähentää hiilinieluja. Mutta mikä on tunnereaktio: Meiltä ette vie makkaraa ja pihvejä!     

Mitä opimme tästä? Sanavalinnat ovat piiloargumentteja ja vahvoja aseita. Sanojen kanssa pitää olla varovainen niitä käyttäessään ja niitä kuullessaan. Ei saa antaa huijata itseään vaan pitää kysyä lisää.

”Garden Helsinki” herättää kysymyksiä

Vuosia sitten Garden Helsinkiä markkinoitiin HIFKin uutena hallina ja saatiin lätkäfanit hankkeen kiihkeiksi kannattajiksi. Nyt sitä markkinoidaan tapahtuma-areenana, jonka yhteydessä on ”paikallisia asukkaita palvelevia toimintoja” kuten asuntoja, hotelli, ravintoloita, liikuntatiloja ja supermarket. Tukijoukot ylistävät yksityisten sijoittajien uhrautumista jalon kulttuurihankkeen maksumiehiksi.

Tarinan julkinen osuus alkoi Helsingin Sanomien esiteltyä hankkeen ensimmäisen version, joka sijoittui olympiastadionin ja oopperan väliin. Pensaiden varjosta piirretyillä kuvilla kaupiteltu suunnitelma oli niin härski, ettei kukaan asiantuntija ottanut sitä vakavasti.

Jotta jatkossa säästyttäisiin vastaavilta yllätyksiltä, kaupunkisuunnittelijat valmistelivat talvella 2013-2014 pelisääntöjä Eläintarhan alueelle eli keskuspuiston osalle, jota rajaavat Nordenskiöldinkatu, Vauhtitie, Helsinginkatu ja Urheilukatu. ”Helsingin kaupunki muodostaa näkemyksensä Eläintarhan alueen käytöstä ja kehittämisestä”, kuten asia hankkeen nettisivuilla hienotunteisesti ilmaistaan.

Toukokuussa 2014 silloisen kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja ehdotti huolella laadittuihin suunnitteluperiaatteisiin kolmea vähäiseltä näyttänyttä muutosta, jotka menivät äänestyksessä läpi. Ensiksi muutettiin eri käyttötarkoituksiin kaavailtujen vyöhykkeiden rajaukset ”ohjeellisiksi”. Alueelle voisi siis suunnitella melkein mitä tahansa mihin hyvänsä. Toinen muutos koski asumista. Asiantuntijoiden tekstissä ”aluetta kehitetään ensisijaisesti virkistyksen, urheilun, matkailun ja kulttuurin alueena”, mutta periaatteisiin lisättiinkin, että ”alueelle voidaan osoittaa myös asumista”. Kolmanneksi tuli kehotus selvittää ”elinkelpoisen päivittäistavarakaupan yksikön sijoittamisen mahdollisuudet”. Ei mitään pikku kioskia.

Kaikki ymmärsivät kuitenkin, ettei olympiastadionin ja oopperan väliin voi tulla tällaista kiinteistökehityshanketta ja sille tarjottiin ystävällisesti mahdollisuus tutkia sijaintia Nordenskiöldinkadulla vanhan jäähallin vieressä. Kaupunki oli luonnostellut Pisara-radan linjauksia ja Töölön aseman sijaintia, jota ”Puutarhan” suunnittelijat olisivat halunneet hyödyntää. Heille muistutettiin, että Nordenskiöldinkadulta olisi lyhyt matka Pasilan asemalle.

Samoihin aikoihin käytiin kuumia keskusteluja Helsingin yleiskaavasta. Tunteita nostattivat erityisesti kaupunkibulevardit ja Vartiosaari. Monelta jäi huomaamatta, että Nordenskiöldinkadun varteen ujutettiin kaksi pikseliä osoittamaan mahdollista muutosta maankäyttöön. Usein kuultu harha-argumentti on, että ”siinähän on parkkipaikka”. Kannattaa muistaa, että Finlandia-talonkin takana oli pitkään iso pysäköintialue. Asfaltti on kuorittu pois ja nyt paikalle kasvaa vähitellen puisto, keskuspuiston eteläpää.

Mikä Puutarhan sijainnissa on vikana? Keskuspuisto alkaa Mannerheimin patsaalta ja jatkuu pitkälle Vantaan puolelle, ”Lappiin saakka”. Eläintarhan alue on poikkeuksellisesti varattu väljästi sijoitetuille urheilurakennuksille kuten olympiastadion, uimastadion, jäähalli ja jalkapallokentät. ”HIFKin halli” olisi varmaan vielä mahtunutkin sinne. Mutta Garden Helsinki ei kasvanut jäähallista massiiviseksi kortteliksi sen vuoksi, etteikö asuntorakentamiseen, hotelleille, ravintoloille ja supermarketeille olisi tarjolla tontteja muualla Helsingissä. Ainut syy on investorien liiketoimintamalli. Monitoimiareena on riskibusiness, joka pitää rahoittaa varmalla busineksella samassa osoitteessa. Kirpeän lisämausteen tuo lisävaatimus, että Helsingin olisi luovutettava vielä muualtakin korkeatasoisia asuinrakennustontteja hankkeen talousyhtälön tasapainottamiseksi. Saa nähdä, mikä riittäisi ja löytyykö rahoittajia.

Kaupungin kehittämistä eivät siis ohjaa helsinkiläiset, Helsingin suunnitteluperiaatteet saati Helsingin historia vaan yksinomaan kansainvälisten kiinteistösijoittajien etu. Malli tunnetaan maailmalla. Aiemmin alan miehet investoivat ostokeskuksiin, nyt ovat muodissa elämysareenat. Itäkeskus ja Kampin keskus ovat vaihtaneet kansainvälistä omistajaa jo moneen kertaan.

Kukaan ei tietenkään vastusta yksityisiä investointeja. Niitä Helsinki on täynnä, katsokaa vaikka Kalasataman Rediä, Keski-Pasilan Triplaa, Amos Rexiä tai tuhansia kovan rahan asuntoja ja satoja hotellihuoneita, joita kaupunkiin on viime vuosina rakennettu ja parhaillaan rakennetaan. Niille on yhdessä etsitty paikat, joissa kaikkien etu kohtaa. Redi ja Tripla ovat liikenteen solmukohdissa, toinen ratapihan, toinen entisen satama-alueen paikalla. Amos Rex antaa Lasipalatsille uuden elämän. Ne kaikki ottavat olemassa olevan ympäristön huomioon ja tuovat siihen lisäarvoa, eivät tuhoa sitä. 

Muista suurhankkeista tutuksi tulleella kaavalla Puutarhaa markkinoidaan mm. kertomalla hankkeen myötä syntyvistä työpaikoista ja verotuloista. Mutta Helsingin silhuetissa näkyy kymmeniä nostokurkia työmailla, joilla kaikilla on vastaavat vaikutukset! Eivät hyödyt mihinkään katoa, vaikka rakennetaan tarkoitukseen sopiville paikoille eikä keskuspuistoon.

Puutarhaa markkinoidaan utuisilla kuvilla. Lobbauskonsultit yrittävät saada meidät pohtimaan, miltä joku nurkka näyttää tai pitäisikö joku kerros ottaa pois. Mutta siitä ei todellakaan ole kysymys. Onko kaupunki ensisijaisesti investointiympäristö vai asukkaiden elinympäristö? Kenen ehdoilla kaupunkia kehitetään, siitä on kysymys.

(Julkaistu viikolla 38/2019 mm. Töölöläinen-lehden numerossa 20/19)

KIERTOTALOUS JA KESTÄVÄ RAKENTAMINEN

”It’s a matter of never demolishing, subtracting or replacing things, but always adding, transforming and utilizing them.” (Frédéric Druot, Anne Lacaton, Jean-Philippe Vassal, Plus: Large Scale Housing Developments. An Exceptional Case (Barcelona: Editorial Gustavo Gili, 2007)

Liikkumistavoissa ja ruokavalinnoissa näkyy jo, että monet haluavat tehdä kestäviä valintoja. Rakennetun ympäristön suunnittelussa ja ylläpidossa ei ole vielä päästy samaan. Vanhan purkaminen ”paremman” tieltä on uudis- ja korjausrakentamisessa yhä valtavirtaa, vaikka silloin ei menetetä vain yhteiskunnan muistia vaan sekä kulttuurista että aineellista pääomaa.

Yksi arkkitehtien hyvin tuntema esimerkki uudesta ajattelusta on Druot, Lacaton, Vassal ja Hutin -toimiston suunnittelema 500 asuntoa kattanut Cité du Grand Parc -lähiöremontti Bordeauxissa. Samat arkkitehdit kertovat suunnittelupyynnöstä pienen kaupunkiaukion ”elävöittämiseksi”. Aikansa aukion penkkejä ja puita tutkittuaan he päätyivät esittämään vaihtoehtonsa: aukiolle ei pidä tehdä mitään.

Pitääkö vielä opetella kiertotalousajatteluakin?

Maailmanlaajuisesti noin 40 prosenttia kaikista raaka-aineista kulutetaan rakennusalalla. Jätteistä karkeasti arvioiden puolet syntyy rakentamisessa. Suomessa Valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoite vuodelle 2023 on, että 70 prosenttia rakennus- ja purkujätteestä jatkaisi elämää materiaalikierroissa.

Nyt ei enää puhuta paperinkeräyksestä ja kotitalouksien jätehuollosta, ei ruokajätteen minimoimisesta, vaatteiden kierrätyksestä eikä lämmön talteenotosta. On puhuttava likaisista läjistä, jäteveden puhdistuksessa talteen otettavista massoista, betonimurskasta, hylätyistä ovista ja ikkunoista, putkiremonttien yhteydessä kaatopaikoille kärrättävistä käyttökelpoisista varusteista ja paljosta muusta.

Entä kuka rakentaa järjestelmän niin, että syntyvä hukka ei katoa kaatopaikoille vaan dokumentoidaan? Onko se alustataloutta ja digitalisaatiota? Kuka yhdistää isot ylikansalliset yritykset ja pienet paikalliset nyrkkipajat? Kuka järjestää logistiikan ja välivarastoinnin? Kuka kehittää uusiotuotteet? Mitä lainsäätäjän pitää osata tästä kirjoittaa? Opettaako joku tulevat ammattilaiset ja yrittäjät? Miten taloista ja tiloista tulee mahdollisimman monikäyttöisiä ja pitkäikäisiä?

Kiertotalous kansainvälisillä ja kansallisilla asialistoilla

Vuoteen 2030 tähtääviä YK:n kestävän kehityksen tavoitteita on 17. Rakennetun ympäristön näkökulmasta kaikki ovat lähes yhtä keskeisiä kuin tavoite 12, joka koskee vastuullista kulutusta ja tuotantoa. Sen graafinen symboli, ääretön -merkki, pelkistää kierrätyksen (recycling) ajatuksen. Teeman moniulotteisuuden hahmotuttua on alettu puhua kiertotaloudesta (circular economy).

Suomessa Sitra on tehnyt työtä kiertotalousajattelun ja käytäntöjen edistämiseksi. Sitran määritelmän mukaan kiertotaloudessa ”kulutus perustuu omistamisen sijasta palveluiden käyttämiseen: jakamiseen, vuokraamiseen sekä kierrättämiseen”. Kiertotalous ”maksimoi materiaalien ja niiden arvon säilymisen kierrossa mahdollisimman pitkään siten, että syntyvien päästöjen määrä on mahdollisimman vähäinen”. 

Valitettavasti Suomen kansallinen kiertotalouden tiekartta (Sitra 2016) ei vielä tarkastele rakentamisen ketjuja. Tiedon lisäämiseksi Sitralla on kuitenkin Green Building Council’in kanssa yhteishanke Kiertotaloussprintti. Hanke on julkaissut periaatepaperin, jossa tavoitteita listataan yleisellä tasolla, ja alustavan listan tähän mennessä tunnistetuista rakennus- ja kiinteistöalan kiertotaloushankkeista Suomessa.

Rakennusmateriaaliteollisuus opettelee

Kaksi globaalia sementtijättiä, sveitsiläinen Holcim ja ranskalainen Lafarge yhdistyivät vuonna 2015 ja Holcimin suojiin perustetun säätiön nimeksi tuli LafargeHolcim Foundation for Sustainable Construction. Betoniteollisuus ja kestävä rakentaminen? Kyllä! Säätiön kolmivuosittain järjestämän konferenssin teemana oli tänä vuonna kiertotalous, Re-materializing construction. Tässä tiivistelmiä käydyistä keskusteluista:

-        Tunne rakennusmateriaalisi! Mistä se on lähtöisin, miten tuotettu, kuka valmistanut ja millaisissa työoloissa, mitä sivutuotteita syntyi ja mitä niille tapahtui? Miten kuljetettiin työmaalle, kauanko materiaali kestää, mitä sille voi tehdä jälkeenpäin?

-        Muista hiilidioksidi. Rakennusala tuottaa suorasti tai epäsuorasti noin puolet maailman CO2-päästöistä. Sementin tuotannosta syntyy 5-7 prosenttia ihmisen aiheuttamista CO2-päästöistä, teräksestä toiset 5, lämmityksestä viileillä vyöhykkeillä noin 20 prosenttia.

-        Poista tuotantoprosessista materiaalihukka ja varmista syntyville sivuvirroille hyötykäyttö.

-        Tee hankinnat viisaasti. Kuljetus saattaa olla kalliimpaa kuin kuljetettava materiaali, ja siksi työmaalle ehkä tilataan varoiksi ylimääräistä, joka lopulta menee hukkaan.

-        Mikä on työn arvo? Materiaalit ehkä näyttävät samalta tai toimivat samoin, mutta raaka-aineiden hankinnasta tehtaalle ja työmaalle ulottuvan valmistusprosessin aikana saattaa työoloissa olla rankkoja eroja. Materiaalit eivät täytä kestävyyden ehtoja, ellei työntekijöiden turvallisuudesta, reiluista sopimuksista ja toimeentulosta ole huolehdittu.

-        Onko hinta oikea? Sisältyvätkö siihen kaikki materiaalin elinkaaren aikaiset kustannukset? Voitaisiinko rakennusmateriaaleihin soveltaa samaa käytäntöä kuin elektroniikkaan, jonka ostohintaan lisätään tulevasta kierrätyksestä aiheutuvat kulut?

-        Kaupungit ja purettavat talot ovat kaivoksia. Esimerkiksi kuparia on rakennuksissa enemmän kuin sitä on enää jäljellä maankuoressa. Uudisrakentamisessa ymmärretään, että työvoima on oleellinen osa talousjärjestelmää, mutta purkutyöt tehdään ajasta ja työstä säästäen. Liiketoimintamalli ja järjestelmä purkumateriaalien lajitteluun puuttuu kokonaan.

-        Ketjuun tarvitaan uudenlaisia toimijoita. Korjausrakentaminen ja purkutyöt edellyttävät asiantuntijoita, jotka arvioivat, mitkä osat kannattaa ottaa talteen, ja yrityksiä, jotka hoitavat talteenoton ja logistiikan, lajittelun ja osien puhdistuksen sekä kokoavat suunnittelijoiden ja rakentajien asiakasverkoston. Osille pitäisi myös saada takuu.

-        Säilytä, korjaa, käytä uudelleen vai kierrätä? Jätemateriaaleja ja -tuotteita arvioidessa on kysyttävä kahta asiaa: Paljonko energiaa vaatii, jotta vanhasta saadaan tarvittava tuote tai raaka-aine? Onko se enemmän vai vähemmän kuin jos materiaali tai tuote valmistetaan neitseellisistä raaka-aineista?

-        Rakenteet on suunniteltava myrkyttömiksi. Materiaalia ei voi kierrättää, jos siinä on terveydelle vaarallisia aineita kuten putkien pvc, eristeiden polyuretaani, lattialakat, vanerin formaldehydi, palonestoaineet tai saumausten raskasmetallilisäaineet.

-        Rakennusaineille on tehtävä vastaavat tuoteselosteet kuin ruokapakkauksissa. Vaadittavia tietoja olisivat esimerkiksi elinkaarikustannus, energiajalanjälki, huoltotarve ja käytetyt lisäaineet.

-        Voisivatko rakennusmateriaalit olla biohäviäviä tai loputtomiin kierrätettävissä joko biologisesti tai mekaanisesti? On kuviteltava maailma ilman jätettä. Jäte on käsitteenäkin verrattain uusi, se liittyy ajatukseen massatuotteista ja kertakäyttökulutuksesta.

-        Voiko materiaaleilla ja rakennuksilla olla sama käyttöikä? Muuttuvatko käyttötarpeet ja voidaanko muutoksia ennakoida joustavuudella ja suunnitella muunneltavuutta?

-        Rakennus on suunniteltava alun perin niin, että se voidaan purkaa osiin, osat lajitellaan, otetaan talteen ja käytetään uudelleen kuten vielä vuosisata sitten tehtiin.

Aloitetaan vaikka siitä, että unohdetaan mielikuva purkamisesta rikkomisena ja hävittämisenä – jos ylipäänsä on pakko purkaa.

(Toimituksen lyhentämä versio julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 8-2019)

Kaupunkipolitiikkaa vai mitä

Keskustavetoinen aluepolitiikka on tullut suomalaisille tutuksi, mutta mitä tarkoittaa kaupunkipolitiikka, josta kaikki nyt haluavat puhua? Onko se kaupunkisuunnittelua, maaseutuvihaa, raskaan teollisuuden halveksuntaa, urbaanin keskiluokan mielistelyä vai mitä? – Vastaan heti alkuun, ettei ole!

Miksi keskuskaupunkien erityistarpeisiin sitten pitäisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että yhä useampi ihminen muuttaa yhä suurempiin kaupunkeihin, ja kasvava osa kansantuotteesta syntyy kaupunkiseuduilla. 

Kaupunkipolitiikkaa tekevät kaupungit itse määritellessään toimintaansa ja ohjatessaan resurssejaan. Ovat ne siitä aina tietoisia tai ei, kaupunkipolitiikkaa tekevät myös ministeriöt, eduskunta, EU, YK ja kansainväliset rahoituslaitokset. Yhä useampi taho, yksityinenkin sektori, on alkanut ymmärtää kaupunkien roolin itsenäisinä toimijoina ja toimintaedellytysten turvaajana.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa paikallishallinnolla on lähes kaikki samat vastuualueet kuin kansallisvaltiolla – lukuunottamatta lainsäädäntöä, oikeuslaitosta, poliisitointa ja maanpuolustusta. Ulkopolitiikan ajateltiin aiemmin olevan diplomaateille rajattu pelikenttä, mutta kaupunkien globaalit verkostot ovat nykyään aktiivisen vuoropuhelun foorumeita. Kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti, ne tekevät kehitysyhteistyötä ja kotouttavat maahan-muuttajia. Paikallishallinnolla on edustus EU:ssa ja joissakin YK-prosesseissa.

Kaupunkipolitiikka ei ole vain paikallista vaan myös maailmanlaajuista. Maanosasta riippumatta kaupungit ratkaisevat päivittäin samoja kysymyksiä: Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kasvavalle väestölle? On aika yleispätevä nyrkkisääntö, että mitä demokraattisempi yhteiskunta, sitä enemmän vastuuta ja veronkanto-oikeutta on delegoitu paikallishallinnolle.

Mahdollisen sote-ratkaisumallin yhteydessä pitää muistaa, että uudet maakunnat olisivat osa paikallishallintoa, vaikka ne vielä näyttävätkin enemmän valtion hallinnolta. Vahvan veronkanto-oikeuden turvin suomalaiset kaupungit ovat olleet kansainvälisillä lainamarkkinoilla unelma-asiakkaita. Jos kuitenkin yli puolet veroäyreistä ja isoja kiinteistöjä katoaa soten myötä valtion salkkuihin, kaupungit tarvitsevat jatkossa takuumiehiä investointiensa vaatimille lainoille.

Kun mietitään, miten kestävän kehityksen globaalit tavoitteet täytetään, esimerkiksi voi ottaa ilmastonmuutoksen pysäyttämisen. Valtionpäämiehet kyllä allekirjoittavat sopimuksia ja ministeriöt lähettävät ohjeita, mutta käytännön toteutuksessa kaupungeilla on iso osa. Kiirehtiikö valtio apuun?

Joihinkin pääkaupunkiseudun raideinvestointeihin valtio on toki osallistunut, mutta ruuhkamaksuja raamittavaa lainsäädäntöä ei näy syntyvän. Tiehallinnon tiukka omistajan ote syvälle kaupunkirakenteeseen leikkaavista moottoriteistä on surkuhupaisa. Nykyhallituksen lepsu hyväksyntä hajarakentamiselle lyö joka tapauksessa kaikkia hyviä tavoitteita korvalle.

Ilmastopolitiikan vaatimukset näkyvät kaikkialla, esimerkiksi julkisessa hankintapolitiikassa. Kaupungit ovat merkittävä asiakas yksityiselle sektorille ja voivat niin halutessaan tukea ostoillaan innovatiivisten tuotteiden ja palveluiden pääsyä markkinoille. Tai elinkeinopolitiikassa: onko kaupungeilla porkkanoita yrityksille, jotka sitoutuvat paitsi julkisen liikenteen asiakkaiksi ja uusiutuvan energian käyttäjiksi, myös veroparatiisien välttäjiksi ja vajaatyökykyisten henkilöiden työnantajiksi?

Kaupunkipolitiikassakin on muotivirtauksensa. Jo vuosia monen kaupungin strategiassa on ykköstavoitteeksi määritelty kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tarkoitetaan kolmea asiaa: lisää ulkomaisia sijoituksia tuotantolaitoksiin tai pääkonttoreihin, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”. Kansainvälistä luovaa luokkaa on houkuteltu vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla, tapas-baareilla ja cappuccinokahviloilla, joista tietysti vähemmänkin luovat ovat saaneet nauttia, sikäli kuin rahat ovat riittäneet.

Nyt aletaan oivaltaa, ettei kaupunkien ja koko maan elinkeinoelämän kehitys vaadi vain intialaisia huippujohtajia, vierailevia professoreita ja Slush-nörttejä vaan myös ruohonjuuritason tekijöitä. Kummatkin tarvitsevat, paitsi työlupia myös peruspalveluita ja katon päänsä päälle, yhdet luksuskämpän mutta paljon useammat kohtuuhintaisen vuokra-asunnon. Asuntopolitiikka on sekä kansainvälisen kilpailukyvyn, elinkeinopolitiikan että koko kaupunkipolitiikan ytimessä. Siinäkin hallituksen säätämä lisäbyrokratia ara-asuntojen asukasvalintaan on elämälle vierasta.

Kaupunkipolitiikan suuren kuvan voi hahmottaa niin, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se menestyy myös kansainvälisissä vertailuissa, kuten Helsinki on osoittanut. Valtion näkökulmasta kaupunkien etu on kaikkien etu.

(Julkaistu SAFAn blogissa syyskuussa 2017)

Käänteisen syrjinnän strategia

Kaupunkien tulevaisuudesta maalataan mielellään visioita, joissa toinen toistaan korkeammat tornit kurkottavat pilviin. Harvemmin esitellään kuvia slummiutuneiden kaupunginosien autiotaloista ja villiintyneistä puutarhoista.

Kiinnostavampaa kuin miltä kaupungit saattaisivat näyttää, on yrittää hahmottaa, mitkä voimat ovat muutoksen takana ja miten niihin pitäisi reagoida.

Ei vaadi suurta viisautta ennustaa, että vahvimpia ilmiöitä ovat kaupungistuminen, ilmastonmuutos, monikulttuurisuuden lisääntyminen ja väestön ikääntyminen. Suomessa muistutetaan, että 2030-luvulla maan väestönkasvu on pitkälti maahanmuuton varassa.

Maailma ei muutu erillisissä siiloissa vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää uutta energia-ajattelua, mikä taas muuttaa tuotantoa ja kulutusta, joihin digitalisaatiokin vaikuttaa. 

Koulutusvaatimukset muuttuvat, uusi työ on entistä useammin kasvukeskuksissa. Eriarvoisuus korostuu kaupungeissa, joihin muutetaan niin oman maan sisältä kuin rajojen takaa.

Vaikka tulevaisuuteen suunnattu katse etsii huikeita visioita, kaikki ei muutu. Ihmisen perustarpeet pysyvät entisellään. Elämä kukoistaa huomennakin lukemattomissa vuosisatoja vanhoissa kaupungeissa, jotka ovat kyenneet jatkuvasti sopeutumaan teknologian muutoksiin.

Eriarvoistumiskehitystä väitetään joskus näköharhaksi. Valtioneuvoston kanslian tuoreessa raportissa todetaan, että vaikka ”Suomessa sosiaalisen sekoittamisen perinne asuinalueilla on osaltaan hillinnyt segregaatiota tehokkaasti, on pieni- ja suurituloisten välinen alueellinen eriytyminen vahvistunut 2000-luvulla useiden tekijöiden myötävaikutuksella. Etninen ja sosioekonominen segregaatio näkyvät suomalaisissa kaupungeissa.”

Yksi Helsingissä hyväksi todetuista paikallispolitiikan keinoista on koulujen positiivinen diskriminaatio eli ”käänteinen syrjintä”. Asunto-ohjelmien tavoite on, ettei millään alueella olisi pelkkiä kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja eikä liioin vain kalliita kovan rahan asuntoja.

Epäilemättä tulevaisuuden kaupunkien menestys edellyttää isoja investointeja energiantuotantoon ja -jakeluun, liikkumisen ja asumisen rakenteisiin, tietojärjestelmiin ja koulutukseen. Mutta ellei sosiaalista ja alueellista eriytymistä saada pysähtymään, urbaanin elämäntavan raamit jäävät ahtaiksi.

FAKTALAATIKKO

Uudenmaan liitossa on kartoitettu maakunnan tulevaisuuteen vahvimmin vaikuttavia muutostekijöitä:

-          ilmastonmuutos ja resurssien niukkuus

-          teknologian murros ja digitalisaatio

-          alustatalous ja palvelullistaminen

-          globalisaation uudet muodot

-          työn muutos

-          moninaistuvat elämäntavat ja arvot

-          eriarvoistuminen

-          kaupungistuminen

-          muuttoliike ja työvoiman liikkuvuus

-          ikääntyminen ja huoltosuhde. 

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa lokakuussa 2017)

Paikallinen on globaalia

Kevään vaaleissa valitut valtuutetut päättävät parhaillaan kaupunkistrategioista alkaneelle nelivuotiskaudelle. Kansainvälinen on syksyn ehdoton muotiväri.

Espoo haluaa olla Suomen kansainvälisin kaupunki ja nostaa englannin kolmanneksi viralliseksi asiointikieleksi. Helsingin tavoite on olla Euroopan kiehtovimpia sijaintipaikkoja uutta luovalle startup-toiminnalle ja maailman parhaiten digitalisaatiota hyödyntävä kaupunki. ”Kansainvälisyys on arvo sinänsä, mutta myös elinkeinopolitiikan keskeinen tavoite” Helsingille. ”Työperäistä maahanmuuttoa ja sen osuutta kokonaismaahanmuutossa pyritään kasvattamaan.”

Yhteen aikaan kaikkien kaupunkien strategioissa oltiin portteja idän markkinoille tai pyrittiin piilaaksoiksi. Monien ykköstavoite on yhä kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tarkoitetaan kolmea asiaa: ulkomaisia sijoituksia tuotantolaitoksiin tai pääkonttoreihin, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”. Luovaa luokkaa on houkuteltu vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla ja cappuccinokahviloilla, joista vähemmänkin luovat ovat saaneet nauttia, jos rahat ovat riittäneet.

Kaupunkien ja maan elinkeinoelämän kehitys vaatii sekä intialaisia huippujohtajia, vierailevia professoreita ja Slush-nörttejä että opiskelijavaihtoa ja ruohonjuuritason tekijöitä. Kaikki tarvitsevat, paitsi työlupia myös peruspalveluita ja katon päänsä päälle, yhdet luksuskämpän mutta paljon useammat kohtuuhintaisen vuokra-asunnon.

Nykyajan maailmankartta muodostuu kaupunkien verkostoista. Kaupungit sekä kilpailevat keskenään että oppivat toisiltaan. Niiden perustehtävät ja ongelmat ovat kaikkialla yllättävän samanlaisia. Siksi ne ovat myös yhtenäinen markkina-alue ylikansallisille yrityksille, jotka myyvät esimerkiksi tietotekniikkaa, vesihuoltoa, energiantuotantoa, jätehuoltoa, joukkoliikennettä tai terveyspalveluita.

Kansallisten raja-aitojen kaatuminen rahoitusjärjestelmien ja maailmankaupan tieltä, tuotanto- ja kulutusprosessien globalisoituminen, ilmastonmuutoksen monet vaikutukset, tietovirtojen digitalisoituminen, maaltamuutto tai pakolaisuus asettavat Suomenkin kaupungit päivittäin uusien kysymysten eteen.

Välillä jo kyllästyttiin sanontaan Think global, act local! –  Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti! Nyt tiedetään, että se toimii myös toisinpäin: Think local, act global!

Faktalaatikko

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 60 prosenttia maailman 19,5 miljoonasta pakolaisesta ja 80 prosenttia maailman 34 miljoonasta maansisäisestä pakolaisesta etsii turvaa ja tulevaisuutta nimenomaan kaupungeista. Samalla kun vauraissa länsimaissa opetellaan kotouttamista, köyhien maiden kaupunkeihin saapuu satojatuhansia ihmisiä, jotka ovat joutuneet pakenemaan kotiseudultaan. 

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa syyskuussa 2017)

Kotiseutu kaupungissa

Suomen Kotiseutuliitto nimesi äskettäin Vuoden kaupunginosan. Nyt tunnustuksen sai Vuosaari, Hämeenlinnan kokoinen Helsingin lähiö. Kotiseutupäivillä Jyväskylässä pohdittiin myös rakennetun ympäristön merkitystä.

Sanassa ’kotiseutu’ häivähtää mennyt maailma. Kuin kaivattaisiin maisemaa, jossa viljapelto aaltoilee ja ”pilven varjot vaeltavat” veden peilissä. ”Mä näitä nähden aattelen mun omaa sieluain”, Johan Ludvig Runeberg kirjoitti 1833 julkaistussa runossaan.

Nykyaikaan istuu paremmin maailmanmatkaajien tapa sanoa, että koti on siellä, mihin hattunsa kulloinkin ripustaa. ”Wherever I lay my hat that's my home”, lauloi Marvin Gaye.

Jos pääkaupunkiseudulla asuvalta ihmiseltä aiemmin kysyi hänen kotiseutuaan, vastaus oli ehkä Kainuu tai Savo. Nyt se on Vuosaari, Viherlaakso tai Koivukylä. Luonnonmaiseman ja kotiseudun tilalle, ainakin niiden rinnalle on tullut urbaani lähiympäristö ja kotipaikka.

Ihmisellä on tarve juurtua ja kuulua johonkin, ei vain kerran elämässään vaan yhä uudestaan. Vaikka olisi asunut jossakin kaupungissa vain lyhyen aikaa, kun sinne vuosien jälkeen palaa, tuntuu kuin tulisi kotiin, kuin tapaisi vanhan ystävän. Mistä tuo sielussa läikähtävä tuttuuden tunne syntyy, onkin toinen tarina.

Paikkoihin kerrostuu merkityksiä henkilökohtaisen historian myötä: Tätä katua kuljin kouluun, tuon lehmuskujan tuoksun muistan, tuossa rakennuksessa kävin töissä, tässä talossa oli ensimmäinen oma asuntoni, tuon metron äänen tunnistan. Kotipaikat ovat osa minua.

Kaupunkien jatkuva muutos rikkoo yksilön muistikuvia: miksi katupuut piti kaataa, onko raitiovaunujen pakko kulkea eri reittiä kuin ennen, miksi kaunis talo purettiin mutta ruma korjattiin? Ympäristön ja rakennusten suojelu tasapainottelevat kapinaliikkeiden keskellä. Yksittäiset puut kasvavat uudelleen, mutta rakennetusta historiasta ei voi tehdä kopioita – paitsi lavasteissa.

Rakennussuojelu tuppaa olemaan aina useita vuosikymmeniä myöhässä, ennen kuin käsitys kauneudesta ja arvosta ehtii muuttua. Rakennetun ympäristön historian kerrostumien kasvu kestää vuosisatoja, mutta se on helppo tuhota hetkessä. 

Rakennettua ympäristöä voikin lukea poliittisena tekstinä, kertomuksena siitä päätöksentekoprosessista, jonka tuloksena ympäristö on muodostunut ja jonka arvoja se heijastaa. Minun kotipaikkani ei ole yksin minun.

Faktalaatikko

Uudellamaalla on 26 kuntaa. Täällä ihmisillä ei ole yhtä vahvaa maakuntaidentiteettiä kuin vaikkapa Pohjanmaalla tai Lapissa.

Uudellemaalle on muutettu muualta Suomesta työn perässä, eläkkeellä palataan vanhalle kotiseudulle.

Kaupungeissakin kotipaikka määritellään usein kaupunginosan mukaan. Espoossa puhutaan seitsemästä kaupunkikeskuksesta, Helsingissä kaupunginosia on 60 ja Vantaalla 61.

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa elokuussa 2017)

Kaupunkipolitiikkaa vai aluepolitiikkaa?

”Uskooko joku, että maa pärjää paremmin, jos isot kaupungit pärjäävät huonommin?” Näin jyrähti Jan Vapaavuori, Helsingin uusi pormestari. ”Saaristolais- ja maaseutupolitiikkaa juhlitaan erilaisin 10-vuotisjuhlin, mutta kaupunkipoliittista ulottuvuutta on vaikea löytää nykyhallituksen ohjelmasta.”

Mitä se kaupunkipolitiikka oikeastaan on? Sekin sotkee, että suomenkielessä politiikka voi tarkoittaa joko puoluepolitiikkaa tai kehitys- ja toimintaohjelmaa, josta kaupunkipolitiikassa on kyse.

Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei ole ilman kuntia: ne järjestävät päiväkodit ja koulut, terveyskeskukset ja vanhusten hoidon, veden ja viemäröinnin, joukkoliikenteen, kadut ja sillat, puistot ja lenkkipolut, kirjastot ja kulttuuritalot. Monesti sähkön ja lämmön tuottaa kunnan oma energialaitos. Puolustusvoimia kaupungeilla ei ole, mutta ilmasto- ja ulkopolitiikkakin niiden pitää hallita.

Jo pääkaupunkiseudulla kaupungit kilpailevat keskenään sijoituksista, turisteista ja osaavista ihmisistä. Espoo vei Aalto-yliopiston ja pääkonttoreita, Vantaalla on lentokenttä ja Heureka, Helsingissä satamat ja ministeriöt.

Se varsinainen kisa on kuitenkin maailmanlaajuista: minne turistit haluavat matkustaa, missä pidetään parhaat konferenssit, minne suuryritykset tai järjestöt sijoittavat toimipisteensä, missä on huippuyliopistot.

Samalla vertaillaan aivan arkisia asioita: voiko vettä juoda hanasta, onko kaduilla turvallista, onko lapsille hyvät koulut, voiko terveydenhoitoon luottaa, toimivatko lentoyhteydet ja liikenne, löytyykö sopivia tiloja ja työvoimaa. – Tässä on se mukava puoli, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se pärjää myös kilpailussa.

Valtiolta kaupungit odottavat ymmärrystä roolilleen kehityksen vetureina. Se tarkoittaa esimerkiksi tukea asuntotuotantoon, raideinvestointeihin ja tutkimuslaitoksille, maahanmuuttajien kotoutukseen, jatkokoulutukseen ja kulttuurilaitoksiin. Juuri nyt kaupungit vaativat itselleen lisää liikkumatilaa ja toimivaltaa sote-maakuntauudistuksen ratkaisuissa.

Yhdessä asiassa olen Vapaavuoren kanssa eri mieltä. Maailmalla eivät kilpaile vain kaupungit vaan kaupunkialueet kuten pääkaupunkiseutu. Maakunnat tarvitsevat keskuksen palvelut ja kaupungit niitä ympäröivän maakunnan elinvoiman. Jos jossakin, aluepolitiikassa vastakkainasettelun aika on ohi.

FAKTALAATIKKO

Yhdysvaltain presidentti ilmoitti, että USA irtautuu Pariisissa 2015 solmitusta ilmastosopimuksesta ja että hänet on valittu edustamaan Pittsburghia eikä Pariisia.

Tästä seurasi, että kaupungit eri puolilla maailmaa julistivat sitoutuvansa Pariisin sopimuksen tavoitteisiin. Mukana ovat niin Pariisin kuin Pittsburghin pormestarit.

Siksi myös ilmastopolitiikka on kansainvälistä kaupunkipolitiikkaa.

(Julkaistu  kolumnina Helsingin Uutisissa kesäkuussa 2017)

Kaupunkien tulevaisuus

Kimaltelevia pilvenpiirtäjiä, ketteriä sähköautoja, ilma sakeana pienhelikoptereista, kattopuutarhoja, etätyötä – tällaisia visioita tulevaisuuden kaupungeista usein maalataan.

Konsulttien eri puolille maailmaa piirtämät kuvat ovatkin häkellyttävän samanlaisia riippumatta maan ilmastosta, talousrakenteesta ja elintasosta saati kaupunkien historiasta ja kulttuureista.

Nyt kaivataan taas uljaita tulevaisuusvisioita, aivan kuten 1960-luvulla. Yleensä oletetaan, että muutoksen voimakkain ajuri on teknologian kehitys. Nyt ajatellaan erityisesti digitalisaatiota, tietojärjestelmien tuloa kaikkialle.

Enemmän tai vähemmän varmoiksi arvioituja muutostrendejä ovat kaupungistuminen ja ilmastonmuutos sekä monikulttuurisuus, joka on seurausta maan sisäisistä ja rajat ylittävistä muuttoliikkeistä.  

Kaupungit ja kaupunkialueet kasvavat kaikkialla. Työ kaupungistuu ja vaatii yhä korkeampaa koulutusta. Maatalous ja ruuantuotanto teollistuvat, automatisoituvat ja työllistävät yhä vähemmän ihmisiä. Myös ilmastonmuutos ajaa ihmisiä pois maaseudulta siellä, missä maaperä aavikoituu viljelykelvottomaksi.

Pitkään kuviteltiin, että tietotekniikka mahdollistaisi etätyön ja paikka menettäisi merkitystään, koska yhteydet toimisivat kaikkiin maailmankolkkiin.  Toki mobiililaitteilla hoidetaan työasioita laiturin nokasta, mutta verkostojen hyötyjä hakevat tietotyöläiset hakeutuvat silti toistensa läheisyyteen kaupunkien keskusta-alueille. Kaikista nettifoorumeista huolimatta ongelmien ratkominen, ideoiden kypsyttäminen ja innovaatioiden synty yhä edellyttävät ihmisten kohtaamista kasvokkain.

Ilmastonmuutos pakottaa viisaaseen energiankäyttöön kaikessa toiminnassa. Se muuttaa työn ja tuotantoprosessien luonnetta siinä kuin digitalisaatio. Se vaatii myös liikkumismuotojen tehostamista ja kaupunkirakenteen tiivistämistä, mitä ylikorkea rakentaminen ei kuitenkaan ratkaise. Torni näet vaatii aina ympärilleen tyhjää tilaa. Pariisin, Berliinin, Kallion tai Töölön perinteinen umpikorttelirakenne on tehokkainta maankäyttöä.

Vanhoja rakennuksia ajanmukaistetaan uusimalla johtoja ja laitteita. Sama pätee kaupunkeihin. Niiden on kestettävä vuosisatoja, vaikka teknologiat vaihtuvat. Ei Roomaa rakenneta uudestaan, vaikka tietojärjestelmät ja liikennevälineet muuttuvat. Kaupunki ja ihmiset pysyvät.

FAKTALAATIKKO

Tulevaisuudentutkijat puhuvat elinympäristön muutoksiin vaikuttavista ilmiöistä:

• Kaupungistuminen ja metropolisaatio.
• Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen rajallisuus. 
• Teknologian muutokset ja digitalisaatio.
• Uusi työ ja globaali työnjako.
• Muuttoliikkeet maan sisällä ja maiden välillä.
• Tuloerojen kasvu ja eriarvoistuminen.
• Elämäntapojen moninaistuminen.
• Teollisuusmaiden väestön ikääntyminen. 

(Julkaistu kolumnina Helsingin Uutisissa toukokuussa 2017)