Häpeämättömästi vasemmalle!

No mikäs se teidän puolueen linja nyt on? Tähän kysymykseen joutuu vastaamaan niin vieraille, tutuille kuin itselleenkin. Kannatatteko te lisää venäläistä ydinvoimaa vai ei? Haluatteko te sen Guggenheimin vai ei? Kateuttanneko te vastustatte yrittäjiä ja puolustatte byrokratiaa? Miksi te niitä pakolaisia hyysäätte, omat asiat ensin kuntoon! – Ollaanko sitä oikeisto- vai vasemmistodemareita vai etsitäänkö osoitteetonta paikkaa politiikan keskikentällä?

”Kun työmies tai köyhä ei äänestä vasemmistoa, monesti syytetään vasemmiston hylänneen peruskannattajansa. Minä taas katson, että liian moni työmies ja köyhä on hukannut ja hylännyt vasemmistoarvot. Jos väheksyy ympäristöarvoja, pilkkaa seksuaalivähemmistöjä ja inhoaa maahanmuuttajia, silloin ei vaan ole arvoiltaan vasemmistolainen. Ja sehän taas ei ole puolueen vika, jos sydämensivistys on ihmiseltä hukassa.” Näin tiukasti linjansa määrittelee oululainen Risto Kalliorinne facebook-sivullaan. – Hyvin pohdittu.

 

Julkisuudessa vakuutetaan yhtenäisyyttä eikä pidetä sopivana korostaa jakolinjoja, joita media taas rakastaa retostella. Jokaisen puolueen sisällä on kuitenkin jyrkkiäkin ristiriitoja, mutta yhdet pitävät ne taitavammin piilossa kuin toiset. Ulospäin näytetään aurinkoista naamaa, vaikka kotona murjotettaisiin. ”Meillä on katto korkealla ja seinät leveällä”, on se poliittisesti korrekti mutta totuutta välttelevä selitys.

 

Mutta ellei puolueella ole selkeää linjaa, ei voi olla viestiä eikä uskottavuutta. Ei voi olla vähän niin ja toisaalta näin. Vaikka kaikki päätökset eivät voi olla omantunnonkysymyksiä, jossa saa vapaat kädet, ei voi olla liikaa niitäkään, joissa vain hammasta purren hyväksyy puolueen virallisen linjan.

 

Päättäjän on lopulta aina valittava joko kyllä tai ei. Sekä-että –nappeja ei ole. Demareita pilkataan ei-puolueeksi. Mutta jos joku ehdottaa idioottimaista ratkaisua, miksi pitäisi hävetä sanoa ei? Toki vaatii rohkeutta olla häpeämätön ja paljastaa, ettei keisarilla ole vaatteita.

 

Demarit ovat rakentaneet hyvinvointivaltiota, jonka kannattajiksi kaikki nyt ilmoittautuvat. On trendikästä lisätä, että jako oikeistoon ja vasemmistoon kuuluu historiaan ja että ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Äänestäjien on vaikea ymmärtää, miksi demarien hyvinvointivaltio olisi erilainen kuin oikeiston tai miksi hyvinvointivaltion puolesta ylipäänsä enää pitäisi taistella.

 

Uusliberaalista uskosta markkinoiden kaikkivoipaisuuteen on tullut puolivirallinen totuus. ”Valinnanvapaus” on hienompi tapa sanoa, että hyvinvointivaltio yksityistetään ja yritykset pelastavat sen ”tehokkuudellaan”. Hyvinvointivaltiosta muokattaisiin markkinarako ja sitä nimitettäisiin public-private-partnershipiksi, kumppanuushankkeeksi. – Tämä tulkinta ei ole yritysvihamielisyyttä vaan itsesuojelua rääkkyläläistymisen uhan alla.

 

Äänestäjien väitetään olevan ei-kenenkään-maalla keskustassa. Kuitenkin viestit Brittein saarilta ja Yhdysvaltain presidenttikampanjan alkuasetelmista kertovat, että äänestäjät arvostavat myös vaihtoehtoa uusliberalismin valtavirralle ja populismin hännystelylle. Kansalaiset kaipaavat vasemmistolaisuutta, joka uskaltaa tarvittaessa sanoa ei. 

 

Ajatus, että demarien kannatus nousisi mielistelemällä keskiluokkaa, perustuu näköharhaan. Poliittista samaistumista ei sanele yhteiskuntaluokka tai ay-status vaan arvomaailma.

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina 8.9.2015)

Kauneudesta ja Venetsiasta

Videokuva liukuu yli kirjahyllyn teosten selkämysten. Taustalla puhuu rauhallinen miesääni. Hollantilainen Peter Custers kertoo, miksi hän nuorena opiskelijana jätti väitöskirjansa kesken, ryhtyi lehtimieheksi ja lähti vuonna 1971 itsenäistyneeseen Bangladeshiin tukemaan ja dokumentoimaan vasemmistoliikkeen nousua. Hän koulutti maattomia maanviljelijöitä ja raportoi poliittisesta tilanteesta peitenimellä Revo Conti, joka oli itse keksitty tiivistelmä sanoista ”vallankumous jatkuu”.

Tohtori Custersin tarinaa kuvaava Last Man in Dhaka Central on Dhakassa ja New Yorkissa työskentelevän 46-vuotiaan Naeem Mohaiemenin filmi, jonka ennakkoversion voi nähdä Venetsian kuvataidebiennaalissa.

 

Custers selaa arkistoitujen lehtien kellastuneita sivuja ja siloittelee niiden murtuneita nurkkia. Vuoden 1975 vasemmistolainen sotilaskaappaus jäi pelkäksi yritykseksi. Custers oli varoittanut, ettei vallankumous voi onnistua sotilasvoimalla vaan sen on noustava kansan keskuudesta. Hänet kuitenkin vangittiin epäiltynä osallisuudesta kumouksen valmisteluun, tuomittiin, armahdettiin ja karkotettiin vasta Alankomaiden hallituksen painostuksen jälkeen.

 

Onko Last Man in Dhaka Central taideteos vai dokumentti? Onko sillä mitään väliä? Kameran poimimat yksityiskohdat, kielten sekoitus tai ajallisten tasojen taidokas limitys eivät välttämättä tee dokumentista taideteosta. Vai onko taustalla intohimo etsiä totuutta, tehdä sitä näkyväksi ja kertoa koskettava tarina?

 

Kuvataidebiennaaleja on järjestetty Venetsiassa vuodesta 1895 lähtien. Tämän vuoden otsikko on All the World’s Futures – Kaikki maailman tulevaisuudet. Nigerialainen kuraattori Okwui Enwezor luonnehtii kokoamaansa Biennaalia suodattimeksi, jonka kautta tarkastellaan sekä asioiden nykytilaa että sitä, miltä asiat näyttävät. Enwezorin mukaan näyttelyn peruskysymys kuuluu: ”Miten taiteilijat, ajattelijat, kirjailijat, säveltäjät, koreografit, laulajat ja muusikot onnistuvat kuvin, esinein, sanoin, liikkein, tapahtumin, runoin ja äänin saamaan yleisön katsomaan, kuuntelemaan, reagoimaan, osallistumaan ja puhumaan, jotta käsittäisimme, mistä nykymaailman sekasorrossa on kyse.”

Näyttelyiden keskelle rakennetun Areena-tilan ohjelmassa on keskusteluja, filmejä ja työväenlauluesityksiä. Päivän päätteeksi kaksi ammattinäyttelijää lukee Karl Marxin Pääomaa. Itse osallistuin paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin, kuka nykyään tarvitsee museoita ja biennaaleja. Tulkintani mukaan niitä kaipaavat kaupungit, jotka näkevät itsensä turismiteollisuuden maailmanmarkkinoilla kaupattavina tuotteina. Kuvia kulttuurirakennuksista käytetään kaupunkien brändäyksessä, sisällöillä ei ole merkitystä. Esimerkiksi Sydneyn symbolina tunnetaan muotokieleltään poikkeava oopperatalo. Oletteko kuitenkaan kuulleet kenenkään ihastelevan talon oopperaproduktioita tai muistelevan unohtumatonta aariaa?

Kauneus kasvaa sisällöstä ja totuudesta.

Venetsiaa kuvaavassa kirjassaan Veden peili (1992) Joseph Brodsky mainitsee kääntäneensä monia amerikkalaissyntyisen Ezra Poundin runoja venäjäksi. Poundin laajaa Cantos-runoelmaa Brodsky kuitenkin kommentoi murhaavasti. ”… sen suurin erehdys oli jo vanha: kauneuden tavoittelu. Oli omituista, että joku joka oli asunut niin pitkään Italiassa ei ollut tajunnut, että kauneutta ei voi asettaa tavoitteeksi, että se on aina muiden, usein hyvin tavanomaisten pyrkimysten sivutuote.” (Suomennos Marja Alopaeus.)

(Teksti on julkaistu Demokraatti-lehden kolumnina elokuussa 2015)