Pari päivää sitten terveysalan yritys Pihlajalinna ilmoitti
listautuvansa Helsingin pörssiin. Sitran omistama Terveysrahasto rahoitti
aikoinaan Jokilaakson Terveys Oy:tä, jonka osaomistajia Pihlajalinna oli.
Rahoittajana on ollut aikoinaan myös Tekes. Pihlajalinna korostaa
kotimaisuuttaan ja sitä, että se maksaa veroja Suomeen. Julkisesta tuesta
osansa saanut firma ilmoittaa tavoitteekseen, että liikevoiton taso on yli
seitsemän prosenttia liikevaihdosta.
Miten tyhminä meitä pidetään? Jos yhtiö listautuu pörssiin,
sen omistajuudella tai voittojen kotiutumisella ei enää ole kotimaata. Jos
sosiaali- ja terveyspalvelut siirretään pörssiyhtiöiden hoidettaviksi
verorahoilla, Oy Suomi Ab:ssa voidaan pian naulata ovet ja ikkunat kiinni.
Opiskelin 2000-luvun alussa Helsingin kauppakorkeakoulussa organisaatioteoriaa.
Kurssin lukulistaan kuului reilut parikymmentä kansainvälistä
tutkimusartikkelia. Julkisen sektorin käsitettä ei esiintynyt yhdessäkään. Muutamissa
viitattiin joko sääntelystä vastaaviin toimijoihin, yritysten
institutionaaliseen toimintaympäristöön tai voittoa tuottamattomaan non-profit -sektoriin,
jona olemme tottuneet pitämään järjestökenttää, ”kolmatta sektoria”.
Business-ihmiset hahmottavat maailman omanaan eivät näe
yksityistä ja julkista sektoria eri eläinlajeina. Heille julkinen sektori on
pelkkä menestyksen este. Muistellaanpa uusliberalistien lempimantroja:
Saavutetuista
eduista tinkiminen. Maksavatko yritykset täyden hinnan henkilöstönsä
saamasta koulutuksesta tai kaupunkien infrastruktuurista, jota ne päivittäin
hyödyntävät? Miksi yritykset kuitenkin odottavat saavansa julkista tukea
tutkimushankkeilleen?
Normitalkoot. Varsinaisissa
normitalkoissa ollaan siellä, missä eri teollisuudenalojen lobbarit yrittävät
syöttää ja juottaa lainsäätäjiä, jotta normit varmasti olisivat juuri heidän
maksajilleen suotuisia. Esimerkkinä vaikkapa taistelut, joissa
tupakkateollisuus on silmät kirkkaina väittänyt, että tupakka ei tapa.
Kilpailukyky. Miksei teollisuus
hae kilpailukykyään pääsääntöisesti sijoittamalla reilusti tutkimukseen ja
tuotekehitykseen, jotta syntyisi globaaleille markkinoille kelpaavia uusia
tuotteita ja palveluita? Sen sijaan
kilpailukyvyn vaatimus halutaan ulkoistaa muille: työntekijöille, kunnille ja
valtiolle. Kaupunkien kansainvälisellä kilpailukyvyllä tarkoitetaan sitä, että
yritykset kilpailuttavat kaupunkeja ja odottavat, että yksi kaupunki myöntää heille
enemmän ilmaispalveluita kuin joku toinen: tontteja, koulutusta ja infrastruktuuria.
Sen jälkeen monikansallinen vetoaa ”lailliseen verosuunnitteluun” eikä kaupunki
koskaan saa osaansa sen tuottamasta voitosta. Erityisesti palvelualan yritys
tarjoaa mahdollisesti työpaikkoja, mutta mikä on niiden tuottama lisäarvo, jos
samat työpaikat ovat poissa joltakin toiselta työnantajalta – ehkä julkiselta
sektorilta?
Kamreerit ja yrityslobbarit ovat ottaneet politiikan
panttivangikseen. Missä viipyy vapauttaja?
(Kolumni on julkaistu Demokraatti-lehdessä toimituksen omalla otsikolla 8.5.2015)
